Nyt kaikki yli nelikymppiset auttakaa onnetonta

Luulen, että mun kriiseily johtuu osittain siitä, että kerralla koko elämä muuttui. Pidän työstäni ja jäin kotiin pienen kanssa. En ole koskaan ollut laiha, mutta suht ok, nyt kotona ollessa kiloja on tullut ainakin 15 ja kunto on surkea. Tunnen olevani jonkun muun kropassa ja elämässä. Onneksi tulee kevät, toivon, että saisin tähän väsähtäneeseen olemukseeni vähän puhtia!

ap

Lapset jo koululaisia ja arki helpompaa kuin lasten ollessa pk-iässä.

Nyt lapsi on 5 vuotias ja päivääkään en ole katunut. Nuorempana ei varmaankaan olisi osanut nauttia lapsesta ja miehestä samoin...no mies on kylläkin minua 15 vuotta nuorempi, joten kovin paljon aiemmin emme olisi voineetkaan tavata :)) Ja elämää on yli nelikymppisenä, uskokaa tai älkää nuoret ;))

Ja vielä tyytyväisiä siihen.



Juuri nyt on hyvä. Ei tarvi enää hössöttää turhuuksien perässä, vaan voi keskittyä olennaiseen. Elämään omana itsenään.

Ainoa huono puoli minun kohdallani on se että kulutus-tuottavuus-menestys-kunnianhimoisuus-yhteiskunta on alkanut ottaa todella rankasti päähän. Miksi KAIKEN pitää olla niin hel***tin tehokasta ja tuottavaa? Ei tätä ihmiset oikeasti kovin kauaa kestä.

voisi jopa sanoa että penikkatauti on kaikilla. Ja mitä keski-ikäisyyteen tulee, niin 50- 60 vuotiaat ovat vasta keski-ikäisiä ei sitä nuoremmat. Taitaa vaan tuo penikkatautisuus ja turha kiire vaikuttaa siihen että nykypäivänä jo nelikymppisiä pidetään keski-ikäisinä. t: 19

alusta. Eli elämää on 40v jälkeen vielä kosolti. Minullakin vielä pitkä urakka ennenkuin kuopus on omillaan. Sitten sitä taas yli kuuskymppisenä voi alkaa käydä tantsuissa.

Miksi pitää kynsin hampain kiinni siitä ajatuksesta, että en ikinä olisi keski-ikäinen vaan aina nuori.

40 v on virallisesti keski-ikäinen ja se on minusta ihan kiva juttu. Olen siis nyt puolessa välissä elämää eli keski-iässä. En vanha, en nuori vaan hyvässä iässä, milloin jaksan vielä vaikka mitä, mutta on jo kärsivällisyyttä ja elämänkokemusta ja pitkäpinnaisuutta.



Minusta on ihanaa olla keski-ikäinen.

takana, aina vain jotain remppaa, siinä menee jo mielikin.

keski-ikä on viis-kuus kymppisenä. Ja totta se on että nyt on hyvä ikä ja olo varmenpi kuin nuorena jolloin olisi pitänyt näyttää pätemistään. Ja pitkään ikä ihmisten kanssa työskenteleenä olen oppinut ja huomannut että kaikki iät ovat hyviä ja sopivia, täytyy vain oppia sopeutumaan ja tutustua itseensä ja kaikkien tärkeintä Hyväksyä itsensä omana itsenään. Olkoon ikä mikä tahansa, niin pitää hyväksyä itsensä.

Täytin pari viikkoa sitten 45v ja tunne itseni paljon nuoremaksi kuin 30v:na. Töisssä 24v työkaveri sanoi ettei uskoisi, että täytin 45v, epäilen että oli luullut 56v.

Näin jälkeenpäin (olen 46) katsottuna kyllä naurattaa, sillä silloinhan se elämä vasta alkoikin! Tein totaalisen muutoksen elämässäni ja aloitin uuden elämän: Muutin uudelle paikkakunnalle kauas pois kotokulmilta, opiskelin uuden ammatin ja tapasin elämäni miehen. Siihen loppui " satavuotinen yksinäisyyteni" , ja muutimme mieheni kanssa yhteen. Nykyisin on jo lapsenlapsiakin, jotka rikastuttavat elämää ja pitävät " vanhuksen" liikkeessä (ei jää ainakaan rapistumaan, heh). Joskus, kun puhun lapsenlapsistani, kuulijan suu loksahtaa auki, kun minua luullaan paljon ikäistäni nuoremmaksi, eikä uskota mummoksi, :))). Kaiken kaikkiaan 40 ei ole elämän loppu, vaan päinvastoin, silloinhan se elämä vasta alkaakin! Katsotaan nyt sitten, kun 50 tulee mittariin, miltä sitten tuntuu....

Vai onko niin, ettei sitten tosiaan ole sitä elämää :(

Missä lie just nyt. Sori, minä en osaa auttaa. Olen vasta 39 v.

Nyt kaikki on ok ja olen tasapainoisempi kuin koskaan.

mua auttoi, että jo 38:na sanoin kaikille, että mä olen vähän vajaa 40. Mulla ei ole edes miestä ja tisut roikkuu. Tokko tässä enää ikinä saa...

suuret bileet (= hautaudun sohvatyynyjen sekaan itkemään). Eikö sulla ole yhtään kriisiä?

ei tarvitse haukkua täällä toisten häpyhuulia ja vaatteita ja lapsia. On sen verran jo elämänkokemusta, että osaa katsoa asioita vähän laajemmin.



Hieno ikä, ei kannata kriiseillä turhaan. Ei ole enää lapsellista itsensäkorostamisen tarvetta vaan on sinut itsensä kanssa. Elämä on seesteistä ja mukavaa.

itse asiassa elämä 41-vuotiaana tuntuu ihan samalta kuin 39-vuotiaana. Vain 40-vuotispäivän kohdalla tuntui pahalta.

Tosin täällä tämä elämä on kaukana seesteisyydestä. Onko sulla vielä pieniä lapsia. Entä mies, minkä ikäinen on?

Totta puhuakseni noin nelikymppisenä aloin rentotua ja katsoa elämää toisin silmin, voi johtua siitäkin että sain ainokaisen lapseni kolmekasina. Aloin oikeasti etsiä sitä laatua, ei määrää, ja elämistä, ei suorittamista. Olen suvaitsevaisempi, ymmärtävämpi ja sivistyneempi kuin ennen, en silti mikään äititeresa ja ylempi enkeliolento, ihminen vain. Nuorissa ihmisissä rakastan heidän oikeudentuntoaan ja halua kiihkeästi vaikuttaa asioihin, vanhoissa elämänkokemusta ja hiljaista viisautta. Itse olen kuin murkku siinä välissä, välillä kapinoin ja välillä hymyilen itselleni. Ei minun ole paha olla. Ja minunkin mieheni on viisi vuotta minua vanhempi, siis sairaan vanha kääpä, mutta tuolla se kaitsee taaperonsa legoleikkejä ja katsoo siinä sivussa jotain räiskismäiskispeliä sairaslomallaan (flunssa, ei edes infarkti). Ei ole edes ryppyjä (eikä ikänäköä), joten mikäs tässä on ollessa. Käy rohkeasti kohti!