Tunnin oon itkenyt. Taas romahdin totaalisesti lapsen edessä... =' (

Olen itse samanlaisessa tilanteessa, eli en jaksaisi enää ollenkaan lasten kanssa. En jaksa enää edes toimia kunnolla. Joskus en jaksa enää laittaa kunnon ruokaakaan. Tiedostan varsin hyvin olevani aivan lopussa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei tällä hetkellä ole, kuin vain jaksaa (mies paljon töissä, tukiverkko puuttuu täysin ja asumme maassa, jonka kieltä en osaa kunnolla).

Kivasti ajateltu kun pyytää anteeksi lapseltaan. Minä taas halusin äidin joka olisi kanssani, hän hoiti kotia.. Eli näen itseäni siinä lapsessa jonka äiti nyt luuttuaa eikä näe sitä lasta.



Lapsen kuuluu saada olla lapsi. Kasvamiseen kuuluu vahingot. Mutta saako vahingoista rangaista? Miksi ei vaan pyyhi jälkiä ja sano ettei haittaa? Asia olisi ohi kun saat rätin tiskipöydältä takasin! Jos vahinko aiheuttaa vanhemmassa tollasen reaktion niin en pidä sitä kovin tavallisena. Netistä nyt löytää kasvottomia viestejä ties miltä ihmiseltä joka tukee toimintaasi.



39

Sinun pelkkä tekstisi on minusta pelottavampi, kuin ap:n käytös.



Ei pidä päätä silittää, ei, mutta ei myöskään tehdä toiselle selväksi, että on ihan pimeä ja lapsi on pilalla. Se ei ainakaan auta, jos toinen on väsynyt tai masentunut!



Tuollaista välillä tapahtuu, mutta ap tajuaa itsekin, että vituiksi meni. Se on jo paljon ja huomenna on uusi päivä.

Minäkin olen toiminut joskus samoin kun olen ollut toosi väsy. Olisi kiva tutustua ap:n ja muihin väsähtäneisiin äiteihin. Missä päin asutte?

lastenhoitoon... Ymmärrät varmaan itsekin, että olet ylittänyt rajan..

Kai kaikki joskus hermostuu ja huutaa, sehän nyt on ihan normaalia. Mikä minusta asiasta tekee huolestuttavan on se, että AP näkee lapsen ilmeestä, että han pelkää. Ap lapsi ei ole syyllinen sinun väsymykseesi.

Olet ilmeisesti raskaana? Sekin väsyttää. Miksi teit lisää lapsia, jos miehesi ei osallistu arkeen ja yhdenkin kanssa meinaa hermot mennä? Itsesääli ei sinua tai lastasi auta,käytä energiasi sen sijaan miehen aktivointiin.

Onkohan hältä vauvakuumeen huumassa unohtunu, että vauvasta kasvaa lapsi, jolla on uhmaikää sun muuta, jotka täytyy kestää ja joissa aikuisen rooli on olla aikuinen.



Ja olen samaa mieltä siitä, että lapsi pissasi housuun, koska häntä pelotti. Minusta mikään ei olisi kamalampaa, kun et oma lapseni pelkäisi minua. Ihan oikeesti, lapsi pudotti jäätelön TAKUULLA vahingossa, kukaan laps ei oo niin tyhmä että pudottais jäätelön jota varmasti on halunnut, tahalteen. Eli tuskin maitoakaan kaato tahalteen kun kerran jäätelön jälkeen jo ties mitä on odotettavissa (huutoa, alentavaa kohtelua ym)

Vierailija:

Onkohan hältä vauvakuumeen huumassa unohtunu, että vauvasta kasvaa lapsi, jolla on uhmaikää sun muuta, jotka täytyy kestää ja joissa aikuisen rooli on olla aikuinen.

Ja olen samaa mieltä siitä, että lapsi pissasi housuun, koska häntä pelotti. Minusta mikään ei olisi kamalampaa, kun et oma lapseni pelkäisi minua. Ihan oikeesti, lapsi pudotti jäätelön TAKUULLA vahingossa, kukaan laps ei oo niin tyhmä että pudottais jäätelön jota varmasti on halunnut, tahalteen. Eli tuskin maitoakaan kaato tahalteen kun kerran jäätelön jälkeen jo ties mitä on odotettavissa (huutoa, alentavaa kohtelua ym)

Minulla on neljä lasta, iältään 1-8v. Enkä ikinä, koskaan voisi käyttäytyä noin heitä kohtaan. T. 52. jolta varmaan asiaa kysyit

ole mikään hissuttelun asia, jossa äitiä pitää paapoa. Ei tuommonen todellakaan ole mitään normaalia " näinhän meille kaikille äideille käy" käytöstä. Noin vähästä ei saa mennä hermot ja todellakaan tossa mittakaavassa!

Nyt ap:nä miettisin todella psykologin juttusilla käyntiä, oman otsensä ja lapsen parhaaksi.

T:useamman lapsen kotiäiti, jonka mies kotona vain viikonloppuisin ja silti ei polla räjähdä käsiin

Ihan yleisesti ihmettelen tämän palstan äitejä, jos joku on väsynyt/pahalla tuulella, heti neuvotaan hakemaan masislääkkeet?! Eikö ole ihan normaalia, että ihminen on joskus väsynyt tai kiukkuinen? Eihän sen käsittääkseni heti tarvitse masennusta olla. Itselläni on joskus vetämätön olo ja tympii enkä varmasti ole sairas. Muistaakseni koko elämäni olen ollut samanlainen - välillä aikaansaavempi ja välillä vähän laiskempi. Välistä on iloisempi ja joskus surullisempi tai kiukkuinen. Sehän on elämää!

todella väsynyt. En väitä olevani täydellinen ja välillä olen itkenyt lapsenikin nähden väsymystäni ja toisinaan jopa korottanut ääntäni, kun ei tottele monen sanomiskerran jälkeenkään.... mutta kertaakaan en ole huutanut lapselle hänen vahingoistaan, pissa, kakka, maidon kaato....vaikka olisi harmittanut, että taas tulee sotkua, niin olen enemmänkin yrittänyt aina sanoa, että ei haittaa mitään, että vahingolle ei voi mitään. Minusta huutaminen ja hermojen menettäminen ei ole niin vaarallista kuin se, että syyttää lasta jostain josta pieni ei edes voi vielä ottaa vastuuta, kun vasta opettelee. Sotkut voi tosiaan siivota koska vaan ja sitä tulee joka päivä lisää, joten yritä tehdä asennemuutos ja näe pieni lapsesi ennen muuta. Kaikille muillekin äideille haluaisin sanoa, että kotityöt eivät lopu koskaan, mutta lapset ovat lapsia vain kerran. Minä olen ottanut sellaisen asenteen, että lähes kaikki työt voi hetkeksi keskeyttää ja mennä katsomaan lapsen tekemää legoukkelia, piirustusta jne.....ja sitten taas jatkaa hommia, kun lapsi on huomionsa saanut. Tsemppiä ap:lle, takaan, että jos fokusoit lapseen ja jätät muut asiat hetkeksi vähemmälle huomiolle, tulee itsellesikin parempi olo.

Oma masennukseni ilmentyi raivona. En itkeskellyt yms. mutta raivosin omalle lapselleni :(

Nyt kyllä otat itteäs niskasta kiinni ja vietätte tänään mukavan yhteisen päivän!

Miehesi TÄYTYY olla sinulle nyt tukena (matkoilta palattuaan). Olet loppuun palanut ja tarvitset hengähdystauon.



Vinkkinä sanon, että olen itse ollut samanlainen, mutta olen opetellut toisille tavoille.

Jokaisen vastoinkäymisen kohdalla, niin opettele puhaltemaan kiukkusi ulos ja UNOHDA asia. Ota sellanen " voi voi" -asenne.

Noita jäätelön tippumisia, kun sattuu harva se päivä, niin joka kerta ei vaan voi hermostua.

Pitää opetella ottamaan se asenne, että ei se ole vaarallista, ei se haittaa (vaikka se jatkuva siivoaminen v*tuttaakin, niin pirusti).



Ja halaa lastasi! Älkää tehkö mitään, vaan istukaa sylikkäin rauhassa sohvalla ja kerro lapsellesi, miten häntä rakastat. Nauti lapsesi läheisyydestä ja lämmöstä.



Tsemppiä!

Mulla on kokemusta masennuksesta useiden vuosien ajalla. Ensimmäisiä oireita alkaa olla aina se, että en tahdo jaksaa olla lasten kanssa. hermo menee ihan liian pienistä asioista. Mieskin yleensä huomaa tämän oireen ja kysyy asiasta.



Nyt olen raskaana ja ilman lääkitystä. On taas tullut tämä oire (muiden muassa) ja lääkäriin aion lähteä.



Tsemppiä sinulle tosi paljon! yritä voimiesi mukaan selvittä asioita. Olet varmasti paras äiti lapsellesi!

Meni taas päivä pilalle kun ajattelen niitä monia lapsia joiden hullut äidit kiduttaa niitä kotona! Ulospäin kyllä näytetään että kaikki on hyvin ja leperrellään lapselle, mutta kun päästää kotiin niin helvetti pääsee valloilleen! Älkää enää tehkö lisää lapsia kun ette pysty entisistäkään huolehtimaan! HÄVETKÄÄ aikuiset ihmiset kun kiusaatte lapsianne tuolla tavalla!!!!

Lukekaapa ap:n viesti uudelleen ja ajatelkaa millaista työmäärää (vaikka ihan minuutteina/vuorokausi) hän itse pyörittää samalla kun on koko ajan lapsesta vastuussa YKSIN.



Lukekaa viesti uudelleen ja ajatelkaa miten tapahtumat olisivat kotiintulon jälkeen kehittyneet, jos jonkun toisen vastuulla olisi siivota kodin sotkut, pyykit yms.



Todellakin tuo kodin ylläpitotyö, joka toistuu joka ikinen päivä eikä johda yhtään mihinkään ja jota kukaan ei arvosta on tuossa elämäntilanteessa usein se viimeinen naula arkkuun.



Ap. kun miehesi tulee kotiin on vakavan keskustelun aika. Et jaksa yksin lapsen kanssa tuolla tavalla, jotain muutosta pitää tehdä teidän elämässä.



Kyllä lapsi kestää nähdä aikuisen raivoa ja epätoivoa tietyn määrän kunhan vain rehellisesti selität, miksi näin kävi. Lapsesi on hieno empaattinen ihminen, joka kyllä haluaa ymmärtää sinunkin kantasi.



Ja ap, sinä et ole huono vanhempi, mutta selvästi kotiäitiys ei tee sinulle hyvää.

24 kanssa samoilla linjoilla siitä, että omaa aikaa kiiruusti.



Mä oon ollut kahden (tai siis ensin yhden) kanssa kotona jo monta vuotta ja esikoinen alkoi saada niskaansa juuri tuollaisia ihan turhia raivareita. Aloitin kuitenkin iltaopinnot tänä syksynä ja olen kuin uusi ihminen, kun elämässä on jotain muutakin kuin koti koti koti ja ne tenavat.

Syyttely on tuttua minullekin. Se ei auta mitään eikä ketään. Jokainen räjähtää joskus. Ammattilaisena tiedän, että lapsen on hyvä nähdä vanhemmat joskus surullisina, vihaisina ja sitten taas iloisina. Voit kertoa lapselle, että nyt olen vihainen. Ja myös syyt, minkä takia.



Minusta on hyvä, että pystyt näyttämään myös kielteisiä tunteita lapsesi edessä. Tärkeintä on, ettei ole joka päivä näitä tilanteita ja se, ettet käy lapseen kiinni, vaikka usko pois, monesti mieli tekisi. Et ole täydellinen, mutta varmasti lapsesi rakastaa Sinua koko sydämestään. Anna itsellesi armoa, Sinun ei tarvitse olla Jumala, ole vain ihminen ja äiti lapsellesi. Ole myös huoleti, kukaan ei ole niin täydellinen, mitä täällä palstalla saat lukea. He valehtelevat tai eivät vain ole huomanneet itsessään puutteita.



Tärkeintä on rakastaa lasta, yrittää kasvattaa häntä niin hyvin kuin osaat. Ei kannata jäädä hirveästi pohtimaan mennyttä, vaan katse eteenpäin! Tsemppiä! Et ole yksin ja tuntemuksesi ovat normaaleja!

Mulla auttoi se, että menin takaisin töihin. En osaakaan olla niin hyvä äiti kuin haluan. Mutta silti olen hyväksynyt oman epätäydellisyyteni.



Mutta ikinä en voi unohtaa omia suuttumimisiani=lapsen pelkoa; esikoisen olen laittanut talvella ulos sisävaatteilla (ei suostunut tai osannut vastata kysymykseeni), olen seisottanut huoneessaan arestissa puolikin tuntia (satutti pahasti sisartaan), on pissannut housuihinsa (mielestäni oli aika oppia itse riisumaan ulkohaalari) ja olen uhkaillut, että jos ei tottele, niin joutuu metsään asumaan...näistä kaikista kamaluuksista saatoin itsekseni lyhyesti itkeä ja sitten kerroin miehelleni. Miehestä ei apua ollut, mutta pääsin ainakin ihan helposti omille shoppailureissuille. Kuopusta en ole höykyttänyt... tuo esikoisen piinaaminen kyllä ajoittui kuopuksen vauva-aikaan (jolla myös koliikki ja muutenkin itkuinen).



Olinko siis masentunut? Vai käyttäydyinkö niinkuin omakin äitini, tosin äiti löi, alisti ja ivasi lisäksi. Hoitoon en aio enää hakeutua, paitsi jos noi mun suuttumispuuskani tulevat takaisin...Enää voin vain toivoa, ettei esikoiselle olisi jäänyt traumoja. Muakin alkoi ihan itkettää tämä ketju...mutta valo tuli näkyviin tunnelin päästä;)