Jos sulla on läheinen väli noin 80-vuotiaaseen vanhempaasi. Niin miten luulet, että selviät hänen kuolemastaan?

Häh? Miten siitä voi olla selviämättä? Me kaikki menetämme vanhempamme, ellemme kuole ennen heitä.

Hyvin. Kuolema on luonnollista ja helpotus vanhukselle. 

83 v oli  äiti kun kuoli. Oli se jo odotettavissa, kun oli sairauksia. Kyllä aikuisen ihmisen pitää siitä selvitä

Monikossa läheiset välit.

Kuolemaa saa aina surra, mutta jokaisen pitäisi uskaltaa ajatella kuolemisen mahdollisuutta ja varautua siihen. Jos keski-ikäinen vielä roikkuu vanhemmissaan niin paljon että kyseenalaistaa heidän oikeutensa kuolla ja oman selviytymisensä, taloudellisen ja emotionaalisen pärjäämisensä ilman äitiä ja isää, jotain on mennyt kasvatuksessa pahasti pieleen.

Kyllä se helpotus on molemmille.

Selviäminen = eloonjäämistä.

On ollut äärimmäisen läheiset välit sekä isään että äitiin. Elivät vanhoiksi, isä 82 vuotiaaksi ja äiti 93 vuotiaaksi. Kävin usein tapaamassa heitä ja autoin paljon. Oli rankkaa kun isän aika tuli. Mutta kaikki tarpeellinen tuli sanottua, mm että on ollut hyvin rakas ja maailman paras isä. Itkettiin yhdessä monet itkut kun kuolema löhestyi(syöpä). Ja olin siinä iskän vieressä viimeiseen hengenvetoon saakka. Suru oli tietenkin äärimmäisen kova. Sen vaan piti antaa elää ja tehdä oma tehtävänsä. Sururituaalit kuten haudalla käynti toivat vähän helpotusta. Ajan myötä helpottaa, mutta ikåvä jää. Se on siunattu ikävä, rakkaus on koko ajan mukana ja sitä ei kukaan eikö mikään vie pois.

Äidin lähtö oli helpompi kun muistisairaus oli jo pitkälle edennyt. Suru oli silti suuri! Ja nyt juuri marraskuussa kun äidin lähdöstä tulee kaksi vuotta, suru nostaa päätään. Annan sille tilaa ja kun on surrut tulee onnellinen olo miten olen saanut paljon rakkautta ja läheisyyttä äidiltäkin.