Paljonko vanhemmat tuette kotoa poismuuttaneita lapsianne

Vierailija kirjoitti:

Emma maksa mitään, vaikka meillä on muutama miljoona omaisuutta. Pärjätköön omillaan.

Vanhuus tulee. Pärjää miljoonillasi sillonkin äläkä odota että lapset auttaa sinua. 

Vierailija kirjoitti:

Tässä mietin että onko täällä kaikki keskimääräistä rikkaammat ihmiset kommentoimassa kun noin paljon ostetaan kämppiä ja annetaan rahaakin aikuisille pois muuttaneille mielin määrin. Suurella osalla on omistusasunnot jo parikymppisinä. Itse en tunne henkilökohtaisesti ketään kelle olisi vanhemmat ostaneet kämppiä/autoja tai muutenkaan auttaneet rahallisesti juurikaan pois muutettuaan. Tai sitten eivät kehtaa vain kertoa. Sekin on mahdollista. Ja minulla on paljon kavereita jotka ovat olleet mukana elämässni ihan ala-asteajoista lähtien.
Itse keskimääräistä köyhemmästä perheestä jossa isä ja äiti olivat ahkeria työläisiä joka päivä tehtaassa töissä 8-16.30 toinen hitsarina ja toinen ompelija. Ei meillä ollut varaa edes televisoon ennenkuin itse olin 12 vuotias. Se oli hieno päivä. Autoa meillä ei ollut varaa pitää vaan pyörällä mentiin mm kauppaan ja kylään. Silti elin ERITTÄIN onnellisen lapsuuden ja kaikkea oli mitä halusin. Enkä liikoja vaatinutkaan. Isä osti fillarin kun oli kauan säästänyt. Niin ikään sain 16 vuotiaana levysoittimen kun isä oli tehnyt parina kuukautena ensin ylitöitä. Menojahan kun oli paljon muitakin. Mutta koskaan en tuntenut itseäni/perhettäni silti köyhäksi. Vietimme paljon aikaa keskenään pelailemalla lautapelejä, katsomalla televisiota yms.
Ei siis ollut puhettakaan tai käynyt mielessäkään että vanhemmat tukisivat rahallisesti minua kun kotoa pois muutin 19 vuotiaana. Sain töitä ja tiesin että elämä on sitä että pitää pärjätä omillaan. Vanhemmat olisivat halunneet toki varmasti auttaa, mutta en olisi mitään ottanutkaan heidän pienistä rahoistaan. He olivat minusta kasavatteneet kunnollisen oma-aloitteisen ihmisen joka pärjää ja keksii kyllä keinot pärjätäkseen. Näinhän se pitää ollakkin.
Nykyään itse autan isääni (äitini on jo kuollut) viemällä hänelle itse tehtyä kotiruokaa (hän on 80v, yksikätinen ja istuu pyörätuolissa) enkä pyydä siitä tietenkään mitään. Isälleni jää pakollisten laskujen ja vuokran jälkeen eläkkeestä sellaiset  250-300€ ja sillä pitäisi kuukausi aina pärjätä. Joten yllättävät menot kuten television hajoaminen yms hoidan itse omalla rahalla hänelle ns "synttärilahjoina" tai "isänpäivälahjoina" yms.

 Pointtina siis kuitenkin se että kaikista kymmenistä kavereistani jotka tunnen ei ole kukaan saanut omaa kämpää vanhemmilta tai muutakaan isompaa rahasummaa pois muuttaessaan. Vai onko tämä joku alueellinen juttu suomessa?

En minä ainakaan kertonut saamastani suurestakin taloustuesta yhdellekään kaverille. Ja omaa lastani olen ohjeistanut, että raha-asiat (meidän ja hänen) ovat perheen sisäisiä asioita, niistä ei puhuta kavereille.

Mitä olisit tehnyt sillä tiedolla, että kaveri X sai vanhemmiltaan sitä ja kaveri Y sai vanhemmiltaa tuota? Niin, et mitään, korkeintaan tullut kateelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se vaan niin on, että ne lapset joita tuetaan taloudellisesti kotoa kovasti ja muutenkin paapotaan, niiden on vaikeampi pärjätä sitten kun tulee joku ongelma elämässä vastaan. Näille ihmisille vaan harvemmin tulee ennenkuin keski iässä, sitten kun vanhemmat alkaa sairastella ja nuorena solmittu avioliitto alkaa kyllästyttää, töissäkään ei jaksa enää pyöriä, kun huomaa ettei enää pysty häikäisemään ihmisiä erinomaisuudellaan ja on huomannut oman elämänsä oikeastaan melko tyhjäksi. Sitten tulee ne ensimmäiset kriisit ja niistä tehdään sitten helv...moinen show ja vedetään niihin kaikki mukaan. 

Aika suoraviivainen päätelmä.

Oma kokemukseni oli, että vanhemmat eivät pahemmin näkyneet joka päiväisessä elämässä, mutta taloudellinen tuki oli taustalla todella vahva. Minulle ostettiin oma ensiasunto, auto ja bensat sekä huollot maksettiin koko opiskelun ajan. Minulle hankittiin myös sijoitusasunto, jonka vuokratulolla ja kesätöiden tuloilla kustansin oman asuntoni kuukausikulut ja joka päiväisen elämiseni. Käytettävissä oleva raha oli todella tiukassa ja usein jääkaapissa oli vain valo. 

Tämä malli opetti minut arkipäivän vastuunkantoon ilman todellista taloudellista stressiä. Kaikissa myöhemmissä ongelmissa minä olen aina ollut lähipiirin tuki ja turva, vaikka sain todella paljon valmiiksi annettuna. Omien lasteni kanssa tulen toimimaan samoin. Varmistan heille vahvan taloudellisen taustan, mutta arjessa tulee toimia omilla. Vaikka sitten keräämällä pulloja, jotta saisi ostettua junalipun poikakaverin luokse, kuten minä tein. :)

Tämä kommentti on ärsyttävän lapsellinen keski-ikäisen (?) ihmisen suusta. Saanut asunnon ja sijoitusasunnon, mutta kokee silti olleensa omillaan , jääkaapissa valo seuranaan. Näitä kuulee kyllä ihan livenäkin ihmisten suusta ja eihän niihin jaksa kuin hymyillä ja nyökytellä, mutta herääkö nämä tyypit missään iässä harhoistaan? 

Kateus taitaa tässä hieman hämärtää näköä. Eikö alkuperäinen henkilö todennut, että sai paljon taloudellista tukea, mutta jokapäiväiset rahat olivat usein tiukassa? Nämä kaksi asiaa eivät millään lailla sulje toisiaan pois.

Itsellä oli nimittäin hieman sama tilanne. Opiskelin aikana, jolloin vanhempien tulojen vuoksi en saanut opintolainaa enkä edes opintotukea. Minulle ostettiin asunto ja asumisen kulut maksettiin kokonaisuudessaan, mutta ruokakasseja, käyttörahaa, tms. en saanut, vaan opiskelujen lomassa tehdyillä työtuloilla oli ostettava ruuat, vaatteet, jne. Kateellisena seurasin opintotuilla ja -lainalla eläviä opiskelukavereita, joiden jääkaapit pursusivat vanhempien sinne kantamia ruokia. Itse olin todellakin siinä mielessä "omillani", että jos rahaa ei ollut, en sinä päivänä pahemmin syönyt. 

Opiskelujen päätteeksi olin erittäin kiitollinen vanhemmilleni turvatusta taloudellisesta tilanteestani ja opetuksesta mitä on olla "köyhä", vaikka mitään todellista hätää minulla ei tietenkään koskaan ollut.

Ja kateellisille tiedoksi, että tämä oma kokemukseni ei ole millään lailla pois niiltä, joilla oli "aikuisten oikeasti köyhää"...

Paljon! Jos kaikki autohommat ja siitä pienemmät lasketaan niin käytännössä varmaan 1000e kuussa per lapsi.

Riippuu. Viime vuonna lahjoitin jokaiselle kolmelle lapselleni noin 40 000€.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä mietin että onko täällä kaikki keskimääräistä rikkaammat ihmiset kommentoimassa kun noin paljon ostetaan kämppiä ja annetaan rahaakin aikuisille pois muuttaneille mielin määrin. Suurella osalla on omistusasunnot jo parikymppisinä. Itse en tunne henkilökohtaisesti ketään kelle olisi vanhemmat ostaneet kämppiä/autoja tai muutenkaan auttaneet rahallisesti juurikaan pois muutettuaan. Tai sitten eivät kehtaa vain kertoa. Sekin on mahdollista. Ja minulla on paljon kavereita jotka ovat olleet mukana elämässni ihan ala-asteajoista lähtien.
Itse keskimääräistä köyhemmästä perheestä jossa isä ja äiti olivat ahkeria työläisiä joka päivä tehtaassa töissä 8-16.30 toinen hitsarina ja toinen ompelija. Ei meillä ollut varaa edes televisoon ennenkuin itse olin 12 vuotias. Se oli hieno päivä. Autoa meillä ei ollut varaa pitää vaan pyörällä mentiin mm kauppaan ja kylään. Silti elin ERITTÄIN onnellisen lapsuuden ja kaikkea oli mitä halusin. Enkä liikoja vaatinutkaan. Isä osti fillarin kun oli kauan säästänyt. Niin ikään sain 16 vuotiaana levysoittimen kun isä oli tehnyt parina kuukautena ensin ylitöitä. Menojahan kun oli paljon muitakin. Mutta koskaan en tuntenut itseäni/perhettäni silti köyhäksi. Vietimme paljon aikaa keskenään pelailemalla lautapelejä, katsomalla televisiota yms.
Ei siis ollut puhettakaan tai käynyt mielessäkään että vanhemmat tukisivat rahallisesti minua kun kotoa pois muutin 19 vuotiaana. Sain töitä ja tiesin että elämä on sitä että pitää pärjätä omillaan. Vanhemmat olisivat halunneet toki varmasti auttaa, mutta en olisi mitään ottanutkaan heidän pienistä rahoistaan. He olivat minusta kasavatteneet kunnollisen oma-aloitteisen ihmisen joka pärjää ja keksii kyllä keinot pärjätäkseen. Näinhän se pitää ollakkin.
Nykyään itse autan isääni (äitini on jo kuollut) viemällä hänelle itse tehtyä kotiruokaa (hän on 80v, yksikätinen ja istuu pyörätuolissa) enkä pyydä siitä tietenkään mitään. Isälleni jää pakollisten laskujen ja vuokran jälkeen eläkkeestä sellaiset  250-300€ ja sillä pitäisi kuukausi aina pärjätä. Joten yllättävät menot kuten television hajoaminen yms hoidan itse omalla rahalla hänelle ns "synttärilahjoina" tai "isänpäivälahjoina" yms.

 Pointtina siis kuitenkin se että kaikista kymmenistä kavereistani jotka tunnen ei ole kukaan saanut omaa kämpää vanhemmilta tai muutakaan isompaa rahasummaa pois muuttaessaan. Vai onko tämä joku alueellinen juttu suomessa?

Saanko udella ikääsi? Itsellä on sama kokemus, olen 56-vuotias. Kun lähdettiin kotoa, pärjäiltiin omilla. Jollekin kaverille taisi vanhemmat silloin tällöin vipata muutaman kympin tai ostaa vaikka uudet kengät. Itse olen kerännyt vielä peruskoulussa olevalle lapselle tuleville ajoille opiskelurahaa rahaston muodossa. Mutta ei minulla ole varaa ostella autoja ja asuntoja tai edes maksella vuokraa lapsen puolesta.

Ei ole aikakausi kysymys, vaan lähinnä varallisuuskysymys. Ja tietenkin myös vanhempien halusta, mikäli varallisuutta oli. 

Minä olen samanikäinen ja minulle isä osti asunnon, kun maalta muutin kaupunkiin opiskelemaan. Hän oli keskimääräistä varakkaampi, vaikkei se meillä jokapäiväisessä elämässä pahemmin näkynyt. 

Omia lapsia on kolme ja en kyllä samaan pysty. Sen vuoksi olen heille syntymästään saakka kerännyt sijoitusrahastoon rahaa. Ehkäpä korkoa korolle -ilmiö hieman buustaisi asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä mietin että onko täällä kaikki keskimääräistä rikkaammat ihmiset kommentoimassa kun noin paljon ostetaan kämppiä ja annetaan rahaakin aikuisille pois muuttaneille mielin määrin. Suurella osalla on omistusasunnot jo parikymppisinä. Itse en tunne henkilökohtaisesti ketään kelle olisi vanhemmat ostaneet kämppiä/autoja tai muutenkaan auttaneet rahallisesti juurikaan pois muutettuaan. Tai sitten eivät kehtaa vain kertoa. Sekin on mahdollista. Ja minulla on paljon kavereita jotka ovat olleet mukana elämässni ihan ala-asteajoista lähtien.
Itse keskimääräistä köyhemmästä perheestä jossa isä ja äiti olivat ahkeria työläisiä joka päivä tehtaassa töissä 8-16.30 toinen hitsarina ja toinen ompelija. Ei meillä ollut varaa edes televisoon ennenkuin itse olin 12 vuotias. Se oli hieno päivä. Autoa meillä ei ollut varaa pitää vaan pyörällä mentiin mm kauppaan ja kylään. Silti elin ERITTÄIN onnellisen lapsuuden ja kaikkea oli mitä halusin. Enkä liikoja vaatinutkaan. Isä osti fillarin kun oli kauan säästänyt. Niin ikään sain 16 vuotiaana levysoittimen kun isä oli tehnyt parina kuukautena ensin ylitöitä. Menojahan kun oli paljon muitakin. Mutta koskaan en tuntenut itseäni/perhettäni silti köyhäksi. Vietimme paljon aikaa keskenään pelailemalla lautapelejä, katsomalla televisiota yms.
Ei siis ollut puhettakaan tai käynyt mielessäkään että vanhemmat tukisivat rahallisesti minua kun kotoa pois muutin 19 vuotiaana. Sain töitä ja tiesin että elämä on sitä että pitää pärjätä omillaan. Vanhemmat olisivat halunneet toki varmasti auttaa, mutta en olisi mitään ottanutkaan heidän pienistä rahoistaan. He olivat minusta kasavatteneet kunnollisen oma-aloitteisen ihmisen joka pärjää ja keksii kyllä keinot pärjätäkseen. Näinhän se pitää ollakkin.
Nykyään itse autan isääni (äitini on jo kuollut) viemällä hänelle itse tehtyä kotiruokaa (hän on 80v, yksikätinen ja istuu pyörätuolissa) enkä pyydä siitä tietenkään mitään. Isälleni jää pakollisten laskujen ja vuokran jälkeen eläkkeestä sellaiset  250-300€ ja sillä pitäisi kuukausi aina pärjätä. Joten yllättävät menot kuten television hajoaminen yms hoidan itse omalla rahalla hänelle ns "synttärilahjoina" tai "isänpäivälahjoina" yms.

 Pointtina siis kuitenkin se että kaikista kymmenistä kavereistani jotka tunnen ei ole kukaan saanut omaa kämpää vanhemmilta tai muutakaan isompaa rahasummaa pois muuttaessaan. Vai onko tämä joku alueellinen juttu suomessa?

Saanko udella ikääsi? Itsellä on sama kokemus, olen 56-vuotias. Kun lähdettiin kotoa, pärjäiltiin omilla. Jollekin kaverille taisi vanhemmat silloin tällöin vipata muutaman kympin tai ostaa vaikka uudet kengät. Itse olen kerännyt vielä peruskoulussa olevalle lapselle tuleville ajoille opiskelurahaa rahaston muodossa. Mutta ei minulla ole varaa ostella autoja ja asuntoja tai edes maksella vuokraa lapsen puolesta.

Samaa ikäluokkaa olen. Olen 57v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se vaan niin on, että ne lapset joita tuetaan taloudellisesti kotoa kovasti ja muutenkin paapotaan, niiden on vaikeampi pärjätä sitten kun tulee joku ongelma elämässä vastaan. Näille ihmisille vaan harvemmin tulee ennenkuin keski iässä, sitten kun vanhemmat alkaa sairastella ja nuorena solmittu avioliitto alkaa kyllästyttää, töissäkään ei jaksa enää pyöriä, kun huomaa ettei enää pysty häikäisemään ihmisiä erinomaisuudellaan ja on huomannut oman elämänsä oikeastaan melko tyhjäksi. Sitten tulee ne ensimmäiset kriisit ja niistä tehdään sitten helv...moinen show ja vedetään niihin kaikki mukaan. 

Aika suoraviivainen päätelmä.

Oma kokemukseni oli, että vanhemmat eivät pahemmin näkyneet joka päiväisessä elämässä, mutta taloudellinen tuki oli taustalla todella vahva. Minulle ostettiin oma ensiasunto, auto ja bensat sekä huollot maksettiin koko opiskelun ajan. Minulle hankittiin myös sijoitusasunto, jonka vuokratulolla ja kesätöiden tuloilla kustansin oman asuntoni kuukausikulut ja joka päiväisen elämiseni. Käytettävissä oleva raha oli todella tiukassa ja usein jääkaapissa oli vain valo. 

Tämä malli opetti minut arkipäivän vastuunkantoon ilman todellista taloudellista stressiä. Kaikissa myöhemmissä ongelmissa minä olen aina ollut lähipiirin tuki ja turva, vaikka sain todella paljon valmiiksi annettuna. Omien lasteni kanssa tulen toimimaan samoin. Varmistan heille vahvan taloudellisen taustan, mutta arjessa tulee toimia omilla. Vaikka sitten keräämällä pulloja, jotta saisi ostettua junalipun poikakaverin luokse, kuten minä tein. :)

Tämä kommentti on ärsyttävän lapsellinen keski-ikäisen (?) ihmisen suusta. Saanut asunnon ja sijoitusasunnon, mutta kokee silti olleensa omillaan , jääkaapissa valo seuranaan. Näitä kuulee kyllä ihan livenäkin ihmisten suusta ja eihän niihin jaksa kuin hymyillä ja nyökytellä, mutta herääkö nämä tyypit missään iässä harhoistaan? 

Kateus taitaa tässä hieman hämärtää näköä. Eikö alkuperäinen henkilö todennut, että sai paljon taloudellista tukea, mutta jokapäiväiset rahat olivat usein tiukassa? Nämä kaksi asiaa eivät millään lailla sulje toisiaan pois.

Itsellä oli nimittäin hieman sama tilanne. Opiskelin aikana, jolloin vanhempien tulojen vuoksi en saanut opintolainaa enkä edes opintotukea. Minulle ostettiin asunto ja asumisen kulut maksettiin kokonaisuudessaan, mutta ruokakasseja, käyttörahaa, tms. en saanut, vaan opiskelujen lomassa tehdyillä työtuloilla oli ostettava ruuat, vaatteet, jne. Kateellisena seurasin opintotuilla ja -lainalla eläviä opiskelukavereita, joiden jääkaapit pursusivat vanhempien sinne kantamia ruokia. Itse olin todellakin siinä mielessä "omillani", että jos rahaa ei ollut, en sinä päivänä pahemmin syönyt. 

Opiskelujen päätteeksi olin erittäin kiitollinen vanhemmilleni turvatusta taloudellisesta tilanteestani ja opetuksesta mitä on olla "köyhä", vaikka mitään todellista hätää minulla ei tietenkään koskaan ollut.

Ja kateellisille tiedoksi, että tämä oma kokemukseni ei ole millään lailla pois niiltä, joilla oli "aikuisten oikeasti köyhää"...

Olit kateellinen opintolainalla eläville ystävillesi joilla kaapit pursusivat ruokaa!? Ei hemmetti😂 Missä maailmassa oikein nämä kermape...eet elää?

Tunnen yhden 25 vuotiaan naisen joka sai nuorempana ihan kaiken. Kaikki maksettiin ja mitä vaan halusi se ostettiin. 

Nyt on sitten opinnot takana ja asuu vanhempiensa nurkissa, töitä ei tee koska ne on liian raskaita palkkaan nähden(kuulemma). Käy tasaisin väliajoin hakemassa rahaa isovanhemmiltaan ja tuilla elelee. Hyvin siis onnistui kasvatus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä mietin että onko täällä kaikki keskimääräistä rikkaammat ihmiset kommentoimassa kun noin paljon ostetaan kämppiä ja annetaan rahaakin aikuisille pois muuttaneille mielin määrin. Suurella osalla on omistusasunnot jo parikymppisinä. Itse en tunne henkilökohtaisesti ketään kelle olisi vanhemmat ostaneet kämppiä/autoja tai muutenkaan auttaneet rahallisesti juurikaan pois muutettuaan. Tai sitten eivät kehtaa vain kertoa. Sekin on mahdollista. Ja minulla on paljon kavereita jotka ovat olleet mukana elämässni ihan ala-asteajoista lähtien.
Itse keskimääräistä köyhemmästä perheestä jossa isä ja äiti olivat ahkeria työläisiä joka päivä tehtaassa töissä 8-16.30 toinen hitsarina ja toinen ompelija. Ei meillä ollut varaa edes televisoon ennenkuin itse olin 12 vuotias. Se oli hieno päivä. Autoa meillä ei ollut varaa pitää vaan pyörällä mentiin mm kauppaan ja kylään. Silti elin ERITTÄIN onnellisen lapsuuden ja kaikkea oli mitä halusin. Enkä liikoja vaatinutkaan. Isä osti fillarin kun oli kauan säästänyt. Niin ikään sain 16 vuotiaana levysoittimen kun isä oli tehnyt parina kuukautena ensin ylitöitä. Menojahan kun oli paljon muitakin. Mutta koskaan en tuntenut itseäni/perhettäni silti köyhäksi. Vietimme paljon aikaa keskenään pelailemalla lautapelejä, katsomalla televisiota yms.
Ei siis ollut puhettakaan tai käynyt mielessäkään että vanhemmat tukisivat rahallisesti minua kun kotoa pois muutin 19 vuotiaana. Sain töitä ja tiesin että elämä on sitä että pitää pärjätä omillaan. Vanhemmat olisivat halunneet toki varmasti auttaa, mutta en olisi mitään ottanutkaan heidän pienistä rahoistaan. He olivat minusta kasavatteneet kunnollisen oma-aloitteisen ihmisen joka pärjää ja keksii kyllä keinot pärjätäkseen. Näinhän se pitää ollakkin.
Nykyään itse autan isääni (äitini on jo kuollut) viemällä hänelle itse tehtyä kotiruokaa (hän on 80v, yksikätinen ja istuu pyörätuolissa) enkä pyydä siitä tietenkään mitään. Isälleni jää pakollisten laskujen ja vuokran jälkeen eläkkeestä sellaiset  250-300€ ja sillä pitäisi kuukausi aina pärjätä. Joten yllättävät menot kuten television hajoaminen yms hoidan itse omalla rahalla hänelle ns "synttärilahjoina" tai "isänpäivälahjoina" yms.

 Pointtina siis kuitenkin se että kaikista kymmenistä kavereistani jotka tunnen ei ole kukaan saanut omaa kämpää vanhemmilta tai muutakaan isompaa rahasummaa pois muuttaessaan. Vai onko tämä joku alueellinen juttu suomessa?

En minä ainakaan kertonut saamastani suurestakin taloustuesta yhdellekään kaverille. Ja omaa lastani olen ohjeistanut, että raha-asiat (meidän ja hänen) ovat perheen sisäisiä asioita, niistä ei puhuta kavereille.

Mitä olisit tehnyt sillä tiedolla, että kaveri X sai vanhemmiltaan sitä ja kaveri Y sai vanhemmiltaa tuota? Niin, et mitään, korkeintaan tullut kateelliseksi.

Näin se varmaan on että raha-asioista ei puhuta perheen ulkopuolelle. Silti kun mietin niin melkeinpä kaikki kaverini aikoinaan kun  kotoa pois muuttivat niin olivat vuokralla ja kärsivät hieman rahanpuuttesta ja koittivat elää säästeliäästi jotta saavat kunnialla maksettua vuokrat, laskut ja elämisen. Autotkin oli sellaisia ikäloppuja jotka juuri ja juuri meni katsastuksista läpi. Ja moni osti omaa kämppää ja tuskalivat että saavatko lainoja kunnialla maksettua. Että enpä ainakaan muista että omassa kaveripiirissä olisi ollut sellaisia joiden vanhemmat olisivat makselleet jälkikasvunsa kämppiä, laskuja tai muutenkaan juuri avustaneet. 
Ehkä tämä myös voi olla sukupolvikysymys. 

Kun lapset ja lastenlapset vielä olivat opiskelijoita, niin annoimme lahjaksi rahaa, mutta nyt kaikki ovat töissä, emme anna enää, koska hankkivat enemmän kui meidän eläkkeet on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä mietin että onko täällä kaikki keskimääräistä rikkaammat ihmiset kommentoimassa kun noin paljon ostetaan kämppiä ja annetaan rahaakin aikuisille pois muuttaneille mielin määrin. Suurella osalla on omistusasunnot jo parikymppisinä. Itse en tunne henkilökohtaisesti ketään kelle olisi vanhemmat ostaneet kämppiä/autoja tai muutenkaan auttaneet rahallisesti juurikaan pois muutettuaan. Tai sitten eivät kehtaa vain kertoa. Sekin on mahdollista. Ja minulla on paljon kavereita jotka ovat olleet mukana elämässni ihan ala-asteajoista lähtien.
Itse keskimääräistä köyhemmästä perheestä jossa isä ja äiti olivat ahkeria työläisiä joka päivä tehtaassa töissä 8-16.30 toinen hitsarina ja toinen ompelija. Ei meillä ollut varaa edes televisoon ennenkuin itse olin 12 vuotias. Se oli hieno päivä. Autoa meillä ei ollut varaa pitää vaan pyörällä mentiin mm kauppaan ja kylään. Silti elin ERITTÄIN onnellisen lapsuuden ja kaikkea oli mitä halusin. Enkä liikoja vaatinutkaan. Isä osti fillarin kun oli kauan säästänyt. Niin ikään sain 16 vuotiaana levysoittimen kun isä oli tehnyt parina kuukautena ensin ylitöitä. Menojahan kun oli paljon muitakin. Mutta koskaan en tuntenut itseäni/perhettäni silti köyhäksi. Vietimme paljon aikaa keskenään pelailemalla lautapelejä, katsomalla televisiota yms.
Ei siis ollut puhettakaan tai käynyt mielessäkään että vanhemmat tukisivat rahallisesti minua kun kotoa pois muutin 19 vuotiaana. Sain töitä ja tiesin että elämä on sitä että pitää pärjätä omillaan. Vanhemmat olisivat halunneet toki varmasti auttaa, mutta en olisi mitään ottanutkaan heidän pienistä rahoistaan. He olivat minusta kasavatteneet kunnollisen oma-aloitteisen ihmisen joka pärjää ja keksii kyllä keinot pärjätäkseen. Näinhän se pitää ollakkin.
Nykyään itse autan isääni (äitini on jo kuollut) viemällä hänelle itse tehtyä kotiruokaa (hän on 80v, yksikätinen ja istuu pyörätuolissa) enkä pyydä siitä tietenkään mitään. Isälleni jää pakollisten laskujen ja vuokran jälkeen eläkkeestä sellaiset  250-300€ ja sillä pitäisi kuukausi aina pärjätä. Joten yllättävät menot kuten television hajoaminen yms hoidan itse omalla rahalla hänelle ns "synttärilahjoina" tai "isänpäivälahjoina" yms.

 Pointtina siis kuitenkin se että kaikista kymmenistä kavereistani jotka tunnen ei ole kukaan saanut omaa kämpää vanhemmilta tai muutakaan isompaa rahasummaa pois muuttaessaan. Vai onko tämä joku alueellinen juttu suomessa?

En minä ainakaan kertonut saamastani suurestakin taloustuesta yhdellekään kaverille. Ja omaa lastani olen ohjeistanut, että raha-asiat (meidän ja hänen) ovat perheen sisäisiä asioita, niistä ei puhuta kavereille.

Mitä olisit tehnyt sillä tiedolla, että kaveri X sai vanhemmiltaan sitä ja kaveri Y sai vanhemmiltaa tuota? Niin, et mitään, korkeintaan tullut kateelliseksi.

Sama täällä. En koskaan kerro kenellekään miten paljon olen vanhemmiltani rahaa saanut. Ja miten paljon vastaavasti tuen opiskelevaa lastani. Tuollaiset asiat on pidettävä omana tietonaan. 

Haha mä päinvastoin joudun tukemaan äitiä ja oon itekin sen verran köyhä että säästöt hupenee siitä... Hänen äitinsä tarjoaisi hänelle apua mutta ei käy päinsä kun olisi noloa, mielummin ottaa lapseltaan.

7500€ saa lahjoittaa kolmen vuoden aikana verottomasti. 

Kuinka paljon voi lahjoittaa ilman lahjaveroa? - vero.fi

Maksetaan opiskelevien lastemme puhelinlaskut, auton vakuutukset, autoverot, lääkkeet ja aina saa tulla kotiin kun haluaa. Opiskelupaikkakunnalle lähtiessään saavat ruokakassin mukaan. 

Lapset  ovat säästeliäitä vaikka heillä on rahaa sijoitettavaksi asti. Ovat saaneet isovanhemmilta välillä muutaman tonnin ja ennen kaikkea ovat onneksi löytäneet töitä ja kun kotona asuessa sai melkein koko tilin säästöön niin on olemassa hyvä pesämuna minkä kanssa opiskella, 

Ostan välillä jotain tarpeeseen, esim pesukoneen ja autokoulun. Maksan myös lennot ja yöpymiset, jos lähdemme yhdessä matkoille. Joskus salaa utelen onko kotosalla ja jos on, tilaan jotain herkkua hänelle Woltilla. 

Me vanhemmat maksamme hänen puhelinlaskunsa, sähkölaskunsa, ruokakauppatilaukset ja lisäksi saa 150€ /kk käteistä. Koiran lääkärikulut on kanssa maksettu hänen opiskeluaikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Me vanhemmat maksamme hänen puhelinlaskunsa, sähkölaskunsa, ruokakauppatilaukset ja lisäksi saa 150€ /kk käteistä. Koiran lääkärikulut on kanssa maksettu hänen opiskeluaikanaan.

Niin ja satunnaisesti ollaan ostettu huonekaluja, laitteita yms. Lisäksi joskus reissuja ja sellaista. 

Nykyään akateemisen  palkkakin aika pieni. Oma eläke jopa isompi kuin yhden lapseni joka kuitenkin  koulutusta vastaavassa tehtävässä. Vaimo tekee vähän töitä hyvällä palkalla joten tukea annettu ja paljon. Myös muille lapsille.

100-300e /kuukausi ja puhelinlaskun maksan. Lisäksi ostan vaatteita ja ruokaa käydessäni ja kotiin saa luonnollisesti aina tulla kun haluaa.