Onko jollain kokemusta, miten huolestuneisuudesta pääsee eroon?

Huolestuneisuuteen voi olla myös syitä. Olen itse laiska. Mukavuudenhaluinen taipuvainen. Tykkään pitkittää asioita. Jos tänään pitää tehdä jokin asia, miksei sitä voisi tehdä vasta illalla ai vaikka huomenna. Jos tänään oli tarkoitus siivota, hyvin todennäköisesti saan siivouksen alulle vasta kahdeksalta illalla. Näin olen elänyt oikeastaan koko elämäni, ja laiskuus kuuluu minuun. Sillä on sitten se kääntöpuoli, nimittäin joutuu aika ajoin huolestumaan pahemman kerran, koska ei ole ajoissa hoitanut jotain asiaa. Sydän tahtoo pompata kurkkuun, kun muistaa, että auto piti katsastaa syyskuun alkuun mennessä. Tai lapselle piti varata neuvola-aika ennen seuraavaa syntymäpäivää. Tai töissä joskus olen tehnyt hommia yötä myöten, kun etäpäivänä laiskottelin iltapäivään asti pyjama päällä. Sitten se huoli vasta puskee, kun kello alkaa siirtyä illasta yöhön, eikä ole edelleenkään valmista. 
Väitöskirjaa varten otin puolen vuoden virkavapaan ja lopussa tuli suuri huoli. Omalla toiminnalla olin aiheuttanut sen, että ensimmäinen kuukausi meni laiskotellen. Vaikka olisi aikataulut, minun tyyppisen ihminen osaa huijata itseään. Se stressi lopulta ajaa liikkeelle ja tekstiä alkaa syntyä. Huoli voi joskus paisua niin suureksi, että tulee epätoivon tunteita ja itku. Nyt tosin on ollut tasaista, mutta eipä ole ollut väitöstutkimustakaan enää menossa. Luulen, että en voi kovin paljon muuttaa itseäni ja oman toiminnan ohjausta, koska periaatteessa minulla on kaikki taidot ja tiedot hallita tekemistäni, mutta se ei onnistu tästä mukavuudenhalusta johtuen.

Varmaa on ainakin se, että olipa huolissaan tai ei ollut huilissaan, niin kumpikaan tunnetila ei vaikuta mitään siihen, mitä tuleman pitää. Yhtä hyvin siis voi valita olla huoleton, koska se on kevyempää itselle. 

Toki varautuminen erilaisiin tilanteisiin aina kannattaa. Mutta varautuminen ei ole huolta, vaan jonkinlaisen realistisen varasuunnnitelman laatimista sen varalta, jos kuitenkin tulee niitä pelättyjä huolia. Jo se, että on etukäteen miettinyt, ennakoinut jollain tavalla, mitä sitten teen, jos tuleekin jotain, vaikuttaa psyykeeseen rauhoittavasti. Ja ennakointi saattaa jopa helpottaa tilannetta, kun se sitten on päällä, jos on vaikka rahahuolet ennakoinut säästämällä.

Täällä on myös joitakin sellaisia kirjoitellut, jotka sanovat menettävänsä yöunensakin huolien, kuten työttömyyden takia. No, eihän useimpia asioita voi yöllä edes hoitaa, silloin ei kukaan esim. rekrytoi, joten on ihan turha yöllä tai yritysten kiiinniolopäivinä stressata esim. tuosta työttömyydestä ja työnhausta. Kannattaa siis yöt ja vapaapäivät levätä ja sitten kun arki taas koittaa, niin silloin yrittää tehdä asioitten eteen jotain, kun niille oikeasti voi jotain tehdä.

Satunnainen myöhästyminen töistä on pikkujuttu. Sen ainakin voisit tajuta. Varsinkin, jos sinä et asialle mitään ole voinut eli jos on joku bussi tullut myöhässä. Tämmöiset ovat aivan turhanpäiväisiä huolia. Jos siis myöhästyt eli jos vaikka seiost vielä bussia odottamassa, kun kello alkaa olla niin paljon, että pitäisi töissä olla, niin tarvittaessa soitat töihin ja pahoittelet, että tulet myöhässä, koska bussi on myöhässä. Sinun ei tarvi huolestua sellaisesta asiasta lainkaan, mikä ei ole edes sinun vikasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa tutun kuuloista luettavaa. Suoraan elämästäni. Sanotaan suoraan, että raskautatte todella paljon läheistenne elämää näillä huoli-jutuillanne, mutta mitä neuvoksi? Ei taida löytyä parannuskeinoa..

Meillä emäntä valvoo öitä, kun pelkää ulkosaunamme palavan, aina saunomisen jälkeen.. Ovien lukitukset tarkastetaan kymmenen kertaa.. Jos joku läheinen on lennolle, istutaan ja seurataan lentoa mediasta, ettei vain just tuo kone tipahda, mutta mitä helkuttia sekin muka auttaa..? Autoillessa joka mutkan takana on hirvi just ylittämässä tietä..., aina on ylinopeutta ja poliisin tutka tuossa ja tuossa.. Voi helveti tätä tarpeettomien ja kuvituksellisten huolien määrää.. eivät lopu, lisääntyvät vaan..

Joo. Anteeksi 

En oikein osaa sanoa mikä tuohon auttaisi. Joskus auttaa, kun omainen nauraa ja sanoo, että lakkaa hupsimatta, mutta joskus ei auta mikään. Pahinta on se, jos alan soimaamaan itse itseäni ja vakuuttelemaan, että lopeta, tämä on vain ahdistusta. Se ei auta yhtään, vaan yleensä vaan pahentaa asiaa. Joskus on ihan altistamalla päässyt jonkun ahdistuksen yli, mutta sitten se saattaa kuitenkin tulla esimerkiksi vuoden päästä takaisin. 

Luulen, että tuo on vain osa persoonaa joillain ihmisillä 

Minulla ihan sama, että voi olla ajanjaksoja, jolloin olen rennompi. Silloin osaan itse rajata, että älä nyt viitsi oikeasti vetää kierroksia pikkujutuista tai että ei tähän kukaan ole kuollut. Jostain syystä välillä taas tulee toisenlaisia aikoja. Silloin ei auta ajatella, että ei tässä nyt kukaan ole kuolemassa. 

Nämä rentoutumiset on hyvä keino, jos sillä hetkellä ei ole huolestunut. Minulla ei toimi mitkään naputteluharjoitukset tai kävely raikkaassa ulkoilmassa tai syvään hengittäminen, jos todella olen huolestunut jostain. Olen herkkä ihminen monellakin tavalla. Joskus tuntuu, että päässä on jokin katastrofitetokone, joka laskee, että on todennäköistä tapahtua jotain. En varmistele, onko avaimet mukana tai ulko-ovi lukossa, koska minulla ei ole mieleen palauttamisen haasteita muistissa, mihin nuo yleensä liittyy. Sen sijaan juuri pitkällä automatkalla saatan pelätä hirviä, ja joskus jopa olen näkevinäni, että niitä liikkuu. Kukaan ei voi sanoa varmaksi, onko se havainto oikea vai väärä. Ja jos jossain olen aiemmin nähnyt hirven tiellä, minun on lähes mahdotonta enää ikinä ajaa siitä normaalia nopeutta. Huolestuttaa. 

Ulkomaan matkat ovat olleet vaikeita. Pelkään myöhästymistä, pelkään, ettei lentokentällä jono liiku riittävän nopeasti. Kohdemaassa huolestun, tuleeko matkalaukku hihnalle, löydetäänkö kuljetus, onko hotellissa varmasti huone vai onko ylibuukkaus. Lomaviikko voi sujua ihan rennosti ja hyvin, mutta huoli alkaa nousta jo paljon ennen lentoa takaisin päin. Ehditäänkö ajoissa, onko kaikki tavarat mukana, onko pitkät jonot, päästäänkö ajoissa lennolle. Kerran lentokone ei voinut sumun vuoksi laskeutua lentokentälle ja minulla oli hyvin lähellä paniikkikohtaus. Tai itse asiassa se oli paniikkikohtaus. Pyörrytti, oli vaikea hengittää, tuntui etten saa happea, ajatus ei kulkenut enää lainkaan, oli vaikea edes kuulla mitään. Paperipussiin hengittäminen auttoi vähän, mutta se paniikki vyöryi uudestaan ja uudestaan. Kun pääsin lentokoneesta pois, sanoin, etten lähde enää ikinä minnekään. Olen silti lähtenyt, mutta siihen liittyy toisten ihmisten toiveet. Minulla on aina se kokemus, ettei minua ymmärretä. 
 

Todellakin myös minä olen pahoillani läheisilleni aiheuttamista huolista tai vaivasta. Jos voisin tänään päättää, etten aiheuta kenellekään enää mitään harmia, ilman muuta päättäisin ja muuttuisin.

Vierailija kirjoitti:

Varmaa on ainakin se, että olipa huolissaan tai ei ollut huilissaan, niin kumpikaan tunnetila ei vaikuta mitään siihen, mitä tuleman pitää. Yhtä hyvin siis voi valita olla huoleton, koska se on kevyempää itselle. 

Toki varautuminen erilaisiin tilanteisiin aina kannattaa. Mutta varautuminen ei ole huolta, vaan jonkinlaisen realistisen varasuunnnitelman laatimista sen varalta, jos kuitenkin tulee niitä pelättyjä huolia. Jo se, että on etukäteen miettinyt, ennakoinut jollain tavalla, mitä sitten teen, jos tuleekin jotain, vaikuttaa psyykeeseen rauhoittavasti. Ja ennakointi saattaa jopa helpottaa tilannetta, kun se sitten on päällä, jos on vaikka rahahuolet ennakoinut säästämällä.

Täällä on myös joitakin sellaisia kirjoitellut, jotka sanovat menettävänsä yöunensakin huolien, kuten työttömyyden takia. No, eihän useimpia asioita voi yöllä edes hoitaa, silloin ei kukaan esim. rekrytoi, joten on ihan turha yöllä tai yritysten kiiinniolopäivinä stressata esim. tuosta työttömyydestä ja työnhausta. Kannattaa siis yöt ja vapaapäivät levätä ja sitten kun arki taas koittaa, niin silloin yrittää tehdä asioitten eteen jotain, kun niille oikeasti voi jotain tehdä.

Tietysti menee yöunet. Tai menee ruokahalu. Tai jotkut alkavat syödä liikaa, murheeseen. Tai juoda liikaa unohtamiseen ne huolet. Huolestuneisuus on joillakin voimakkaampaa kuin keskivertoihmisellä, ja joillain se taas on vähäisempää. Emme ole samanlaisia. Olen kuullut elämäni 50 ensimmäisen vuoden aikana lukuisia kertoja, että ei tuosta kannata yöuniaan menettää. Ei tietenkään kannata, mutta entäs kun uni ei tule tai heräilee? 

Kävin univalmennuksen, mistä on ollut hyötyä. Olin jo lapsena sellainen, että jos on jokin huoli, en saa kunnolla nukuttua. Kotona sanottiin, että ei kannata yöllä murehtia, nuku vaan. He eivät ymmärtäneet, etten osaa tahdonalaisesti hallita unta. En osannut silloin, enkä välttämättä osaa edelleenkään. Minulla on kuitenkin muutamia keinoja. 1. Älä kiihdy. Anna ajatuksen tulla, mutta älä ala ratkoa sitä. 2. Jos illalla ei nukuta, älä pakota itseäsi sänkyyn. Käy vaikka kuumassa suihkussa, kuuntele rentouttavaa musiikkia tai äänikirjaa ja mene sitten sänkyyn. 3. Päivällä raitista ulkoilmaa. Jos sataa, ei haittaa, sateenvarjo on keksitty. 4. Itsemyötätunto. Ja tämä on se tärkein. Kuuntele itseäsi ja tunteita hetki ja sano mielessäsi, ettei ole mitään hätää, saat olla huolissasi, mutta voit myös päästää huolesta irti. 5. Jos yöllä itsepintaisesti jokin huoli vaivaa, kirjoita se ylös kynällä paperille ja tee päätös, että palaan tuohon asiaan virkeänä. 6. Jos yöllä olet herännyt ja huolissasi, rauhoita hengitys, tee syvähengityksiä ja rentouta kehoa. Mieti hengitystä. 7. Jos et saa unta puoleen tuntiin, nouse ylös. Minulla on olohuoneessa ristisanatehtäviä. En ota puhelinta käteen enkä avaa tv:tä. 8. Pyrin ajattelemaan, että lepo on tärkeämpää kuin uni. Jos on jokin yksittäinen yö, ettei uni onnistu, en enää huolestu siitä, vaan käännän ajatuksen niin, että keho tarvitsee lepoa ja annan sen levätä, vaikken pääsisi kunnolla uneen.

Taistele tai pakene jäänyt jostain syytä  päälle. Hermosto ylikierroksilla? Itselläni huolestuneisuus oli varmaan opittua, koska äitini murehtii jatkuvasti. Historiassani on traumaattinen kokemus, mutta toisaalta myös hyvin paljon turvaa ja rakentavia ihmissuhteita. Olen onnekas.

Tässä joitain asioita, joista olen saanut paljon apua:

1. Edelläkin joku sanoi, että tulevaisuuden ajattelu aiheuttaa ahdistusta ja menneisyyden masennusta. Pätee ainakin minuun. Huolen iskiessä tuon ajatukset hetkeen. Mikä on juuri nyt tällä sekunnilla tilanne? Mihin voin juuri nyt vaikuttaa ja mihin en? Tarvitseeko edes? Annan luvan ajatella huolta ja tuntea siihen liittyvät tunteet, mutta annan myös luvan päästää irti ja kokea mielenrauhaa hankalassakin tilanteessa. Ajatukset voi palauttaa hetkeen mm. aistien kautta: mietin, miltä vaate tuntuu iholla tai miltä ilma tuntuu nenässä, kun hengittää jne.

2. Ymmärrys, että yritin murehtimalla hallita epävarmuuden tunnetta. Murehtimiseen liittyi jopa taikauskoa siitä, että ennakoiminen suojaa minua murheelta. Kuvittelin olevani valmistautunut ja suojassa käymällä kauhuskenaariot mielessäni läpi. Oikeasti olin vain jatkuvasti tarpeettoman kauhuissani asioista, joista ehkä promillen murto-osa tapahtui. Kun myönsin ajatteluni järjettömyyden, oli helpompaa kohdata epävarmuus ja sattumanvaraisuus ja hyväksyä ne osaksi elämää.

3. Kiitollisuus ja ajatusten suuntaaminen asioihin, jotka ovat hyvin, etenkin niihin, joita pitää itsestäänselvyyksinä, alkaen perustarpeista (olen kuivassa ja lämpimässä, saatavilla on ruokaa ja vettä, olen liikuntakykyinen jne).

4. Itsemyötätunto. Olen ystävällinen sisäiselle lapselleni, joka on huolissaan, ja annan itselleni rakkautta ja turvaa.

5. Itseluottamukseni kasvoi ja huoliajattelu väheni, kun opin kohtaamaan rajallisuuteni. Jos vaikka mokasin töissä, opin pahoittelemaan asiaa pomolle suoraselkäisesti ja sanomaan, että otan virheestäni täyden vastuun ja että teen voitavani sen välttämiseksi tulevaisuudessa. Ennen tätä koin virheistä jäytävää, pitkäkestoista häpeää ja yritin selitellä mokiani, mikä tietenkin johti vain neuroottisen käytöksen ja ajattelun lisääntymiseen. 

6. Voin kertakaikkiaan vain tehdä voitavani ja loppu on Herran haltuun. Jonain päivänä olen super ja toisena päivänä kaikkea muuta, mutta eteenpäin mennään luottaen, että kaikki järjestyy.

Kuitenkin jokaisen tilanne on uniikki. Jos et saa huoltasi järkevin raameihin, ammattiapu voisi auttaa. Minulla on hyviä kokemuksia kognitiivisesta lyhytterapiasta yksityisellä. 5 - 7 kertaa voi jo tehdä ihmeitä ja antaa hallinnan tunnetta. 

Toivottavasti löydät avun ja tasapainon! Huoli on osa elämää, ja parhaimmillaan herättelee meitä toimimaan ja kertoo, mikä on meille tärkeää. Huoli on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Moni tuntii ajattelevan, että herkkä huolestuminen on opittua, esimerkiksi lapsuudenkodista. Voi se olla niinkin ha vahvuuteen voi myös sairastua, jos on joutunut kantamaan liikaa vastuuta lapsena. 

Kuitenkin huolestuneisuus on pääosin synnynnäinen ominaisuus, ei opittu. Ihmisen reagointitapa tilanteissa on osa persoonallisuutta. Vauvoista jo tiedetään, että jotkut reagoivat ärsykkeisiin muita herkemmin. Joku vauva on tyytyväinen ja luottavainen ja toinen taas hermostuu pienestäkin jutusta. Kun olin nuorena neuvolassa töissä, se oli huvittaviakin huomata, että jo ihan pienillä on oma temperamentti. Joku on leppoisa ja saat punnita rauhassa. Joku toinen taas menettää malttinsa pienestäkin muutoksesta ja hermostuu ja karjuu, kun punnitaan. Entäs jos ne silloin jo ajattelevat, että tässä voi mahdollisesti käydä nyt huonosti. Ei voi tietää. 

Vierailija kirjoitti:

Kun tuo on aktiivisena, paras lääke on pakottaa keho rentoutumaan ja hiljenemään. Ajatuksien rentouttaminen on mahdotonta ajatuksilla. Ei ole olemassa ajatusta mikä rentouttaisi toista ajatusta. Laukaisevien tekijöiden tunnistaminen ja niistä luopuminen. Minä sain ahdistusta uutisista enkä tunnustanut sitä itselleni kuin vasta paljon myöhemmin. Luulin että uutistenlukeminen antaa hyviä työkaluja pahaa maailmaa vastaan mutta oikea työkalu olikin uutisten lukemisen lopettaminen…maailma ei ollut paha vaan uutiset maalasivat maailman pahaksi ja sitten pahaa maailmaa vastaan markkinoidaankin toisten tahojen lääkkeitä ja klubijäsenyyksiä.

Tämä on muuten viimeinen asia, jota kannattaa yrittää silloin, kun on kiihtyneessä tilassa. Kroppa ei todellakaan suostu rentoutumaan silloin, kun mieli on hätätilassa, vaan pistää aivan täysillä vastaan.

Mieti nyt, jos luolamies kuulee pensaasta jonkun rasahduksen, niin meneekö hän todella maahan makaamaan ja rentoutumaan tuossa tilanteessa? Ei mene, eikä kannatakaan. Ensin tarkistetaan pensas ja sen jälkeen todetaan, että kyseessä oli vain puusta pudonnut omena eikä susi, ja vasta sen jälkeen rentoudutaan.

Huolestuneisuuden vallassa oleva ihminen vaan tarkistaa lähistön kaikki muutkin puskat, kaivaa luolan ympärille vallihaudan, rakentaa kiikarit, hälytysjärjelmän ja istuu hereillä päivystämässä, jos jotain sittenkin jäi huomaamatta. Ja tuo toiminta on juuri se, mikä pitää yllä tuota noidankehää, koskaan ei voi saada 100 % varmuutta siitä, ettei mitään tapahdu.

Vierailija kirjoitti:

Moni tuntii ajattelevan, että herkkä huolestuminen on opittua, esimerkiksi lapsuudenkodista. Voi se olla niinkin ha vahvuuteen voi myös sairastua, jos on joutunut kantamaan liikaa vastuuta lapsena. 

Kuitenkin huolestuneisuus on pääosin synnynnäinen ominaisuus, ei opittu. Ihmisen reagointitapa tilanteissa on osa persoonallisuutta. Vauvoista jo tiedetään, että jotkut reagoivat ärsykkeisiin muita herkemmin. Joku vauva on tyytyväinen ja luottavainen ja toinen taas hermostuu pienestäkin jutusta. Kun olin nuorena neuvolassa töissä, se oli huvittaviakin huomata, että jo ihan pienillä on oma temperamentti. Joku on leppoisa ja saat punnita rauhassa. Joku toinen taas menettää malttinsa pienestäkin muutoksesta ja hermostuu ja karjuu, kun punnitaan. Entäs jos ne silloin jo ajattelevat, että tässä voi mahdollisesti käydä nyt huonosti. Ei voi tietää. 

Ilman muuta se on perimässä saatu ominaisuus. Jokainen vanhempi tietää, että kun on monta lasta, niillä kaikilla on oma persoona ja voivat olla hyvinkin erilaisia. Joissain perheissä useammat lapset jakavat jonkin yhteisen piirteen. Minulla oli neuroottinen mummo, jopa vainoharhaisuuteen saakka. Sama ominaisuus periytyi äidilleni ja tädilleni, muttei heidän kummallekaan veljelleen. 

Tänään juuri mietin tädin kanssa puhelimessa puhuessani, että näkyy iän myötä vaikeutuvan. Hän murehti, saako taloyhtiö remonttilainaa. Lisäksi hän murehti, kuka hakee hautausmaalta kesäkukat pois. No, ei niitä vielä tarvitse hakea, kun olivat viikko sitten edelleen kukassa. Terveysasioita hän pyörittelee päässään, kolotuksia ja muita oireita. Kun sanoin, että nythän on hyvä sää käydä kävelyllä, ensimmäinen huoli oli, että jos polvi kipeytyy, hän ei saa sitten yöllä nukuttua. Kuitenkaan ei ole ikäloppu vanhus ja olisi vielä mahdollisuus tehdä asioita, kun on muutaman vuoden vasta eläkkeellä ollut. Sitten jos asiat eivät mene hänen mielensä mukaan, ja jos hänen huoliaan ohitetaan, hän suuttuu. Äitini ei enää elä, mutta jos olisi elossa, hän todennäköisesti olisi samanlainen.

Yksi huolestunut lisää vertaistukiketjuun.

Minulle sanonnat "kaikki järjestyy" tai "älä murehdi asioita joille et voi mitään" ovat täyttä sanahelinää, eivätkä aivoni kykene rekisteröimään niitä huolen hetkellä. En ole onnistunut löytämään yhtäkään keinoa, jolla voisin aidosti huolestuessani "luovuttaa", ymmärtää ja hyväksyä sen, että tilanne on nyt tämä. Ainoa tapa saada huoli laantumaan täysin on saada siihen mieltä tyydyttävä vastaus tai ratkaisu. Huolenaiheesta puhuminen läheisille lievittää kyllä oloa, mutta ei poista sitä, sillä harvoin heilläkään on antaa tilanteeseen kaipaamaani ratkaisua. Siispä pyöritän huolta ja murhetta mielessäni niin kauan, että ratkaisu tai vastaus löytyy jostain. Erityisen vahvan huolen kohdalla keskittyminen mihinkään on vaikeaa, olen levoton ja vatsa menee sekaisin, en yksinkertaisesti saa mieltä rauhoittumaan. 

Lapsuudessani huolestuneisuus kytkeytyi lähinnä hysteeriseen pelkoon vanhempien menettämisestä. Nykyäänkin alle kolmekymppisenä toki huoliajatukset saattavat joskus lähteä laukalle, jos soitan vanhemmilleni enkä saa heihin yhteyttä useaan tuntiin. Iän myötä aloin kuitenkin huolestua pienemmistäkin asioista. Myös heidän ikääntymisensä herättää luontaisesti huolta.

Nykyisin huolehdin aivan turhista asioista: murehdin puolison ollessa työreissulla, mitä hän mahtaa siellä syödä, kun majoituspaikassa ruoanlaittomahdollisuutta ei ole ja ainoat kylän ruokapaikat ovat mättölöitä, syökö hän niissä joka päivä viikon ajan? Säästössä on kyllä rahaa, mutta pelkään että jokin taloudellinen katastrofi saa minut käyttämään ne kaikki, jolloin tulevaisuuden haaveet on syytä unohtaa. Murehdin jatkuvasti sellaista, jota ei ole olemassa tai joka olisi kyllä "selvitettävissä", mutta aivot eivät vain usko.

Etenkin työttömyyden tuoma epävarmuus ja tulevaisuuden suunnitelmien (esim. uuden talon rakentaminen, perheen perustaminen) jatkuva lykkääntyminen ovat lähes päivittäin huolina mielen päällä. Ristiriitaisesti näiden suunnitelmien toteuttaminenkin huolettaa: raskaus ja synnytys sekä velkaantuminen ahdistavat, millainen mahdollisesta lapsesta tulee vaikka kuinka kasvattaisi hänet hyvin.. Jos teen täysin vääriä valintoja elämässä ja kaikki vain yksinkertaisesti epäonnistuu ja menee pieleen? 

Jollain sadistisella tavalla olen kuitenkin oppinut nauttimaan tästä murehtimisesta niin paljon, että annetut neuvot myös ärsyttävät minua, mikäli ne eivät ole sellaisia kuin toivoisin. En myöskään tiedä, olenko täysin valmis pääsemään huolehtimisesta eroon, sillä jonkinlaista selviytymismekanismiahan tämä todennäköisesti on.

Jonkinlaisesta terapiasta olisi voinut olla minulle jo lapsuudessa korvaamatonta hyötyä, nyt aikuisena tuntuu ylitsepääsemättömältä lähteä siihen prosessiin. 

Vierailija kirjoitti:

Yksi huolestunut lisää vertaistukiketjuun.

 

Minulle sanonnat "kaikki järjestyy" tai "älä murehdi asioita joille et voi mitään" ovat täyttä sanahelinää, eivätkä aivoni kykene rekisteröimään niitä huolen hetkellä. En ole onnistunut löytämään yhtäkään keinoa, jolla voisin aidosti huolestuessani "luovuttaa", ymmärtää ja hyväksyä sen, että tilanne on nyt tämä. Ainoa tapa saada huoli laantumaan täysin on saada siihen mieltä tyydyttävä vastaus tai ratkaisu. Huolenaiheesta puhuminen läheisille lievittää kyllä oloa, mutta ei poista sitä, sillä harvoin heilläkään on antaa tilanteeseen kaipaamaani ratkaisua. Siispä pyöritän huolta ja murhetta mielessäni niin kauan, että ratkaisu tai vastaus löytyy jostain. Erityisen vahvan huolen kohdalla keskittyminen mihinkään on vaikeaa, olen levoton ja vatsa menee sekaisin, en yksinkertaisesti saa mieltä rauhoittumaan. 

 

Lapsuudessani huolestuneisuus kytkeytyi lähinnä hysteeriseen pelkoon vanhempien menettämisestä. Nykyäänkin alle kolmekymppisenä toki huoliajatukset saattavat joskus lähteä laukalle, jos soitan vanhemmilleni enkä saa heihin yhteyttä useaan tuntiin. Iän myötä aloin kuitenkin huolestua pienemmistäkin asioista. Myös heidän ikääntymisensä herättää luontaisesti huolta.

 

Nykyisin huolehdin aivan turhista asioista: murehdin puolison ollessa työreissulla, mitä hän mahtaa siellä syödä, kun majoituspaikassa ruoanlaittomahdollisuutta ei ole ja ainoat kylän ruokapaikat ovat mättölöitä, syökö hän niissä joka päivä viikon ajan? Säästössä on kyllä rahaa, mutta pelkään että jokin taloudellinen katastrofi saa minut käyttämään ne kaikki, jolloin tulevaisuuden haaveet on syytä unohtaa. Murehdin jatkuvasti sellaista, jota ei ole olemassa tai joka olisi kyllä "selvitettävissä", mutta aivot eivät vain usko.

 

Etenkin työttömyyden tuoma epävarmuus ja tulevaisuuden suunnitelmien (esim. uuden talon rakentaminen, perheen perustaminen) jatkuva lykkääntyminen ovat lähes päivittäin huolina mielen päällä. Ristiriitaisesti näiden suunnitelmien toteuttaminenkin huolettaa: raskaus ja synnytys sekä velkaantuminen ahdistavat, millainen mahdollisesta lapsesta tulee vaikka kuinka kasvattaisi hänet hyvin.. Jos teen täysin vääriä valintoja elämässä ja kaikki vain yksinkertaisesti epäonnistuu ja menee pieleen? 

 

Jollain sadistisella tavalla olen kuitenkin oppinut nauttimaan tästä murehtimisesta niin paljon, että annetut neuvot myös ärsyttävät minua, mikäli ne eivät ole sellaisia kuin toivoisin. En myöskään tiedä, olenko täysin valmis pääsemään huolehtimisesta eroon, sillä jonkinlaista selviytymismekanismiahan tämä todennäköisesti on.

 

Jonkinlaisesta terapiasta olisi voinut olla minulle jo lapsuudessa korvaamatonta hyötyä, nyt aikuisena tuntuu ylitsepääsemättömältä lähteä siihen prosessiin. 

Ainiin, listasta unohtuivat täysin terveyshuolet. Pienetkin oudot oireet ahdistavat ja pistävät huoliajatukset liikkeelle. Myönnettäköön, olen googlailija, mutta tästä olen todella yrittänyt pyrkiä eroon oman mielenrauhan vahvistamiseksi. En mielelläni mene kuitenkaan lääkäriin, koska en halua saada huonoja uutisia, sehän tarkoittaisi lisää valtavaa huolta jo valmiiksi huolestuneelle mielelle.

Kokeile akupunktiota, se auttaa myös mentaalisiin ongelmiin. Meditaatio myös hyvä. Pakkomielteiseltähän tuo kuulostaa. Mielen hallinnan kykyä tarvitset.

Jos olet aurinkomerkiltäsi Neitsyt,

on krooninen murehtiminen

sinun Akilleen_kantapääsi. 

Muutoin ohi. E

Huh, tuli tuosta laulusta mieleen lapsuus. Istuin meidän usein yksin lapsuuskodin portailla loppukesän iltoina ja katselin  kun etelään muuttavat linnut kerääntyivät langoille. Itketti, olisin halunnut kai lentää mukana, kauas😢

Ihan helppoa. Keskittyy tähän hetkeen, ei murehdi menneistä eikä sitä mitä tapahtuu 5 minuutin päästä saati huomenna.

Toimii ihan jokaiselle, ellet ole sitten esim. tippumassa lentokoneesta juuri nyt.

Käsittämätön ketju. Ilmeisesti kovinkaan moni ei kykene ymmärtämään ettei huolestuneisuudella ole mitään tekemistä sen kanssa onko huolen aihe järkevä vai ei. Kun on ylikierroksilla, mieli pyörittää tyhmiäkin ajatuksia kykenemättä irrottamaan niistä. 

Minulla on täysin sama mekanismi kuin tuossa muutamaa viestiä ylempänä olevalla; kun huolestuneisuus ja ahdistus jostakin mahdollisesti tapahtuvasta katastrofista on päällä, en voi keskittyä mihinkään muuhun kuin sen asian ratkaisemiseen. Jos ratkaisua ei löydy, asia jää painamaan takaraivoon ja pahenee entisestään. Kaikki ajatukset pyörivät sen ympärillä, ratkaisu on löydyttävä, kesti siinä päiviä tai kuukausia. Parhaiten auttaa, kun miettii kaikkein pahimman skenaarion mitä voi asiassa tapahtua ja siihen ratkaisun, se vie pahimman terän pois. 

Kun yksi huoli poistuu, tulee toinen tilalle, en saa sitä loppumaan. Nämä ovat nimenomaan tulevaisuuden uhkakuvia, terveyshuolia, pelkoa onnettomuuksista, menettämisen pelkoa vähän kaikkea kohtaan, ei mitään asioiden tarkistelua tai sen sorttista. Huolehdin kaikesta etukäteen, varmistelen ja olen varuillani. Juurikin kaikki epämäääiset äänet ja hajut tms saavat minut suunniltani, jos en saa selville, mistä ne kuuluivat/ tulivat.

Vähän helpottaa, kun pitää itsensä kiireisenä, mutta heti kun vähän levähtää, päässä alkaa tapahtua enemmän. Tälläkin hetkellä olen lopen uupunut niin fyysisesti kuin henkisesti ihan työasioiden vuoksi, mutta tiedän, että heti kun saan levätä, alkaa toisenlainen helvetti pyöriä.

Tunne on sellainen taustalla jomottava, painostava tunne että kohta rysähtää.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on täysin sama mekanismi kuin tuossa muutamaa viestiä ylempänä olevalla; kun huolestuneisuus ja ahdistus jostakin mahdollisesti tapahtuvasta katastrofista on päällä, en voi keskittyä mihinkään muuhun kuin sen asian ratkaisemiseen. Jos ratkaisua ei löydy, asia jää painamaan takaraivoon ja pahenee entisestään. Kaikki ajatukset pyörivät sen ympärillä, ratkaisu on löydyttävä, kesti siinä päiviä tai kuukausia. Parhaiten auttaa, kun miettii kaikkein pahimman skenaarion mitä voi asiassa tapahtua ja siihen ratkaisun, se vie pahimman terän pois. 

 

Kun yksi huoli poistuu, tulee toinen tilalle, en saa sitä loppumaan. Nämä ovat nimenomaan tulevaisuuden uhkakuvia, terveyshuolia, pelkoa onnettomuuksista, menettämisen pelkoa vähän kaikkea kohtaan, ei mitään asioiden tarkistelua tai sen sorttista. Huolehdin kaikesta etukäteen, varmistelen ja olen varuillani. Juurikin kaikki epämäääiset äänet ja hajut tms saavat minut suunniltani, jos en saa selville, mistä ne kuuluivat/ tulivat.

 

Vähän helpottaa, kun pitää itsensä kiireisenä, mutta heti kun vähän levähtää, päässä alkaa tapahtua enemmän. Tälläkin hetkellä olen lopen uupunut niin fyysisesti kuin henkisesti ihan työasioiden vuoksi, mutta tiedän, että heti kun saan levätä, alkaa toisenlainen helvetti pyöriä.

 

Tunne on sellainen taustalla jomottava, painostava tunne että kohta rysähtää.

Jos minulla ei omissa asioissa ole katastrofin aineksia, otan muiden murheita lisäksi käsittelyyn. Olen muka niin mahtava tyyppi😡