Lue keskustelun säännöt.
Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan
24.08.2026 |
Traumatisoitunut ihminen sen sijaan tietää, että ikävät ihmiset ottavat ne traumaattiset kokemukset lyömäaseekseen, jos niistä erehtyy jotain mainitsemaan. Sen jälkeen kaikki selitetäänkin, sillä että joku on traumatisoitunut.
"Ei oteta sitä mukaan kun se on raskasta seuraa. Ai nyt se suuttui ulossulkemisesta? Johtuu varmaan siitä kun se on traumatisoitunut, ei suinkaan siitä että suljimme sen ulos yhteisistä jutuista."
Yleensä avoimuus johtaa vain uudelleen traumatisoitumiseen, tämä on iso riski myös terveydenhuollossa kun ammatillinen osaaminen traumoista on heikkoa.
Kommentit (162)
Vierailija kirjoitti:
Osa ihmisistä on todella julmia ja nauttii siitä, kun on tilaisuus painaa jotain muuta alas.
Korjaus suurin osa ihmisistä on näitä julmia. Nautinnon lisäksi on edullista lyödä lyötyä. Esim. Vvm Purra. Saa keksejä työttömien mollaamisesta ja haukkumisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata ikinä avaa itestää liikaa, koska ihmiset on niin tyhmiä että ne kategorisoi sut lopun elämäkses muottiin jossa sä oot mielenterveysongelmainen tai "entinen" sellainen. Ei suomalaiset ole niin fiksuja että keskusteluita voitaisi käydä uhriutumatta tai kategorisoimatta.
Tosin tällä avautumisella näppärästi pääsee eroon ilkeitä ja tyhmistä ihmisistä keitä ei tarvitse elämäänsä muutenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aijaa, itse olen kokenut tuota lyömäaseena käyttöä toiselta traumatisoituneelta.
Se että on traumatisoitunut ei tarkoita sitä, että sen myötä automaattisesti saisi jotenkin paremmat valmiudet ymmärtää ja tukea muita. Ihmisellä voi olla niin paljon tekemistä itsensä kanssa, että hyvä jos kykenee edes itsestään huolehtimaan.
Pitää muistaa myös, että harva ihminen säästyy elämästä kokonaan ilman traumoja ja traumatisoituneen ihmisen on hyvin raskasta kuunnella muiden traumoja, ikään kuin ne olisivat jotenkin parempia traumoja kuin omat. Moni kokee myös traumoista kertomisen vellomisena, itsesäälinä ja valittamisena, mitä se usein onkin
Jep. Tämä on raskasta. Moni jää jumiin näihin vaikeisiin lapsuuksiinsa ja sillä verukkeella ratsastetaan vielä aikuisiällä. Vähätellään muiden kokemuksia, koska itsellä on se pahin.
Eiväthän ihmiset missään asiassa ole ikinä keskenään täysin samalla viivalla. Onnea sinulle, jos traumat eivät sinua vaivaa.
Eiköhän jokainen aikuisikään asti elänyt ole ehtinyt saada jo kontaktia traumatisoiviin asioihin ja menetyksiin.
Toiset pitävät niistä enemmän meteliä kuin toiset.
Puppua. Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti. Usein huono-osaisuus kasautuu ja se voi altistaa uusille traumaattisille kokemuksille.
Elämä ei katso onko henkilö hyvä- vai huono-osainen. Kaikille osuu.
Suurin virhe puhua taustastaan "normaaleille". Samat ihmiset aina täysin yllättyneitä jos traumat sitten oireilee. Ei se ymmärrys riitä kuin niillä jotka ovat kokeneet jotakin yhtä rankkaa.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut asiat ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä yksinkertaisesti kerrota töissä ym. Jokaisen ns traumailijan pitäisi ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on traumoja. Joillain isompia ja joillain pienempiä. Joillain voi olla hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mutta ovat käsitelleet ja hyväksyneet asian ja jatkavat elämää. Se on tervettä. Nämä ikuiset traumailijat ovat rasite kaikille läheisille, terveudenhuollolle ja näköjään jopa työkavereille. Tuntuu ettei niistä asioista edes haluta päästää irti. Niissä vellotaan ja uhriudutaan loputtomiin.
Sinä se et ymmärrä elämästä vielä p a s k a n vertaa. No meillä päin on tapana sanoa kaltaisistasi "elämä opettaa ja kuolema lopettaa tyhmimmänkin".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Narrrsku paljasti jälleen oman syvän typerän tyhmyytensä.
Kyllä se on narskun puuhaa avautua vastentahtoisille ihmisille traumoistaan jatkuvasti.
Mites terapian hyödyllisyys jos saa terapeutin vain itkemään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aijaa, itse olen kokenut tuota lyömäaseena käyttöä toiselta traumatisoituneelta.
Se että on traumatisoitunut ei tarkoita sitä, että sen myötä automaattisesti saisi jotenkin paremmat valmiudet ymmärtää ja tukea muita. Ihmisellä voi olla niin paljon tekemistä itsensä kanssa, että hyvä jos kykenee edes itsestään huolehtimaan.
Pitää muistaa myös, että harva ihminen säästyy elämästä kokonaan ilman traumoja ja traumatisoituneen ihmisen on hyvin raskasta kuunnella muiden traumoja, ikään kuin ne olisivat jotenkin parempia traumoja kuin omat. Moni kokee myös traumoista kertomisen vellomisena, itsesäälinä ja valittamisena, mitä se usein onkin
Jep. Tämä on raskasta. Moni jää jumiin näihin vaikeisiin lapsuuksiinsa ja sillä verukkeella ratsastetaan vielä aikuisiällä. Vähätellään muiden kokemuksia, koska itsellä on se pahin.
Eiväthän ihmiset missään asiassa ole ikinä keskenään täysin samalla viivalla. Onnea sinulle, jos traumat eivät sinua vaivaa.
Eiköhän jokainen aikuisikään asti elänyt ole ehtinyt saada jo kontaktia traumatisoiviin asioihin ja menetyksiin.
Toiset pitävät niistä enemmän meteliä kuin toiset.
Puppua. Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti. Usein huono-osaisuus kasautuu ja se voi altistaa uusille traumaattisille kokemuksille.
Elämä ei katso onko henkilö hyvä- vai huono-osainen. Kaikille osuu.
Väännetään rautalangasta, kun ei vaikuta menevän perille: kaikilla on varmasti joitakin traumaattisia kokemuksia elämässään. Toisilla vain niitä voi olla huomattavasti enemmän ja vakavampia. Toiset myös saavat enemmän tukea tiukan paikan tullen kuin toiset.
Turvallisessa ympäristössä traumatisoituneet ihmiset?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aijaa, itse olen kokenut tuota lyömäaseena käyttöä toiselta traumatisoituneelta.
Se että on traumatisoitunut ei tarkoita sitä, että sen myötä automaattisesti saisi jotenkin paremmat valmiudet ymmärtää ja tukea muita. Ihmisellä voi olla niin paljon tekemistä itsensä kanssa, että hyvä jos kykenee edes itsestään huolehtimaan.
Pitää muistaa myös, että harva ihminen säästyy elämästä kokonaan ilman traumoja ja traumatisoituneen ihmisen on hyvin raskasta kuunnella muiden traumoja, ikään kuin ne olisivat jotenkin parempia traumoja kuin omat. Moni kokee myös traumoista kertomisen vellomisena, itsesäälinä ja valittamisena, mitä se usein onkin
Jep. Tämä on raskasta. Moni jää jumiin näihin vaikeisiin lapsuuksiinsa ja sillä verukkeella ratsastetaan vielä aikuisiällä. Vähätellään muiden kokemuksia, koska itsellä on se pahin.
Eiväthän ihmiset missään asiassa ole ikinä keskenään täysin samalla viivalla. Onnea sinulle, jos traumat eivät sinua vaivaa.
Eiköhän jokainen aikuisikään asti elänyt ole ehtinyt saada jo kontaktia traumatisoiviin asioihin ja menetyksiin.
Toiset pitävät niistä enemmän meteliä kuin toiset.
Puppua. Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti. Usein huono-osaisuus kasautuu ja se voi altistaa uusille traumaattisille kokemuksille.
Elämä ei katso onko henkilö hyvä- vai huono-osainen. Kaikille osuu.
Väännetään rautalangasta, kun ei vaikuta menevän perille: kaikilla on varmasti joitakin traumaattisia kokemuksia elämässään. Toisilla vain niitä voi olla huomattavasti enemmän ja vakavampia. Toiset myös saavat enemmän tukea tiukan paikan tullen kuin toiset.
Hyväosaisilla voi olla muodostunut parempi resilienssi vaikeuksien voittamiseen ja heillä on paremmin resursseja niiden paikkaamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on turha kertoa ja leimata itseään kiusatuksi tai traumaihmiseksi. Voi joutua helposti jo valmiiksi johonkin ”lokeroon” ja sitten myös kohdellaan niin.
Uusien ihmisten kanssa aloitetaan puhtaalta pöydältä.
Sama. Jos saan esim. Disson työpaikalla niin en kerro kenellekään siellä mistä se johtuu. Olen jopa pomon käskystä käynyt pissimässä purtiloon kun se kuvittelin että olen aineissa. Sitä pettymystä sen naamassa kun puhtaat paperit tuli labrasta. Enkä siltikään kertonut mistä disson johtui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.
Hoitoon on helppo kehottaa hakeutumaan. Se ei ole varsinaista auttamista. Kyllä nämä ihmiset itsekin yleensä tietävät jonkin olevan pielessä, jos on koko ajan paha olo. Avun saaminen vain on vaikeaa ja se vaatii todella paljon henkilöltä, joka on jo lopussa. Moni on jo hoidon piirissä mikäli hoitoa ylipäätään on tarjolla.
Miten huomioit arjessa traumasta johtuvat läheisen vireystilan vaihtelut?
En nyt oikein tiedä, mitä kysymykselläsi haet. Mulla on ystävä, jolla on vuosikymmeniä ollut vakava masennus. Taustalla traumat. Huomioin hänen vireystilansa vaihtelut siten, että jos hän ei halua/jaksa/pysty lähtemään vaikka ulos kävelylle tai paikalliseen pizzalle, niin mulle se on ihan ok. Ymmärrän, että joskus hän lähtee ja joskus ei. Ja siis hän voi ihan suoraan sanoa mulle, että nyt en jaksa. En pahoita mieltäni siitä vaan ymmärrän.
Oikeasti se ei tämän enempää monesti vaadi.
Itse sairastin äkäisen fyysisen sairauden, joka vei elämästäni pari vuotta. Tänä aikana ystävilleni oli ihan itsestään selvyys, että välillä jaksoin paremmin ja välillä huonommin. Ei kukaan loukkaantunut siitä, että jouduin perumaan sovitun menon viime tipassa kun oloni huononi tai en jaksanut aina vastailla puheluihin ja viesteihin. En ymmärrä miksi mieleltään sairastuneeseen ihmiseen pitäisi suhtautua eri tavalla.
Niinpä. Mä aikoinaan sain äkillisen sairaskohtauksen ja makasin sairaalassa letkuissa useamman viikon. Mun silloin jo aikuinen tytär kävi vaan kirjoittamassa mun Facebookiin, että äiti taistelee nyt hengestään ja jos selviää, niin tulee sitten kun pystyy ja jaksaa itse kertomaan kuulumisiaan. Turha kenenkään olisi ollut mulle soitella ja sitten ihmetellä, miksi mä en vastaa. Kun vihdoin pääsin kotiin, alkoi pitkä ja hidas kuntoutuminen. Vaikka lopulta pääsin rollaattoristakin eroon, niin väsymys jäi. Kaikki pieninkin fyysinen ponnistelu vei voimat. Jaksoin olla tekemisissä vain kaikista lähimpien ihmisten kanssa. Ja heidänkin kanssaan vain harvakseltaan. Muutamaa ihmistä lukuunottamatta kaikki ymmärsivät tämän ja antoivat mulle aikaa. Mutta kyseessä olikin fyysinen sairaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aijaa, itse olen kokenut tuota lyömäaseena käyttöä toiselta traumatisoituneelta.
Se että on traumatisoitunut ei tarkoita sitä, että sen myötä automaattisesti saisi jotenkin paremmat valmiudet ymmärtää ja tukea muita. Ihmisellä voi olla niin paljon tekemistä itsensä kanssa, että hyvä jos kykenee edes itsestään huolehtimaan.
Pitää muistaa myös, että harva ihminen säästyy elämästä kokonaan ilman traumoja ja traumatisoituneen ihmisen on hyvin raskasta kuunnella muiden traumoja, ikään kuin ne olisivat jotenkin parempia traumoja kuin omat. Moni kokee myös traumoista kertomisen vellomisena, itsesäälinä ja valittamisena, mitä se usein onkin
Jep. Tämä on raskasta. Moni jää jumiin näihin vaikeisiin lapsuuksiinsa ja sillä verukkeella ratsastetaan vielä aikuisiällä. Vähätellään muiden kokemuksia, koska itsellä on se pahin.
Eiväthän ihmiset missään asiassa ole ikinä keskenään täysin samalla viivalla. Onnea sinulle, jos traumat eivät sinua vaivaa.
Eiköhän jokainen aikuisikään asti elänyt ole ehtinyt saada jo kontaktia traumatisoiviin asioihin ja menetyksiin.
Toiset pitävät niistä enemmän meteliä kuin toiset.
Puppua. Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti. Usein huono-osaisuus kasautuu ja se voi altistaa uusille traumaattisille kokemuksille.
Elämä ei katso onko henkilö hyvä- vai huono-osainen. Kaikille osuu.
Väännetään rautalangasta, kun ei vaikuta menevän perille: kaikilla on varmasti joitakin traumaattisia kokemuksia elämässään. Toisilla vain niitä voi olla huomattavasti enemmän ja vakavampia. Toiset myös saavat enemmän tukea tiukan paikan tullen kuin toiset.
Tässä nyt taas päästään tähän jankutukseen kenellä on kauheimmat elämänkokemukset ja muiden kokemukset eivät ole mitään. Vain huono-osainen saa valittaa, koska hänellä on aina ollut rankinta. Hyväosaiselle ei voi sattua pahempaa kuin huono-osaiselle. On taas mustavalkoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aijaa, itse olen kokenut tuota lyömäaseena käyttöä toiselta traumatisoituneelta.
Se että on traumatisoitunut ei tarkoita sitä, että sen myötä automaattisesti saisi jotenkin paremmat valmiudet ymmärtää ja tukea muita. Ihmisellä voi olla niin paljon tekemistä itsensä kanssa, että hyvä jos kykenee edes itsestään huolehtimaan.
Pitää muistaa myös, että harva ihminen säästyy elämästä kokonaan ilman traumoja ja traumatisoituneen ihmisen on hyvin raskasta kuunnella muiden traumoja, ikään kuin ne olisivat jotenkin parempia traumoja kuin omat. Moni kokee myös traumoista kertomisen vellomisena, itsesäälinä ja valittamisena, mitä se usein onkin
Jep. Tämä on raskasta. Moni jää jumiin näihin vaikeisiin lapsuuksiinsa ja sillä verukkeella ratsastetaan vielä aikuisiällä. Vähätellään muiden kokemuksia, koska itsellä on se pahin.
Eiväthän ihmiset missään asiassa ole ikinä keskenään täysin samalla viivalla. Onnea sinulle, jos traumat eivät sinua vaivaa.
Eiköhän jokainen aikuisikään asti elänyt ole ehtinyt saada jo kontaktia traumatisoiviin asioihin ja menetyksiin.
Toiset pitävät niistä enemmän meteliä kuin toiset.
Puppua. Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti. Usein huono-osaisuus kasautuu ja se voi altistaa uusille traumaattisille kokemuksille.
Elämä ei katso onko henkilö hyvä- vai huono-osainen. Kaikille osuu.
Väännetään rautalangasta, kun ei vaikuta menevän perille: kaikilla on varmasti joitakin traumaattisia kokemuksia elämässään. Toisilla vain niitä voi olla huomattavasti enemmän ja vakavampia. Toiset myös saavat enemmän tukea tiukan paikan tullen kuin toiset.
Hyväosaisilla voi olla muodostunut parempi resilienssi vaikeuksien voittamiseen ja heillä on paremmin resursseja niiden paikkaamiseen.
Heillä on enemmän rahaa käytössä. Silloin vastoinkäymiset on helpompia.
Kiitos! Työpaikalla ei ole mennyt eikä varmaan menekään parempaan, mutta kaltaisesi ihmiset pitävät huolen siitä että jaksan uskoa parempaan tulevaan. Joku kirjoitti hienon kommentin siitä, miten monella ihmisellä on jollain tasolla paha olla itsensä, mutta miten se kohdistetaan toiseen, on se ero. Ilkeät ihmiset eivät ehkä tunnista pahaa oloaan.
En tiedä mikä on täsmälleen trauman ja muun ikävän tapahtuman ero, mutta mitä pitempään elää, niin sitä todennäköisemmin niitä sattuu kaikkien kohdalle. Minulla ero nuorena ja samaan aikaan lähiomaisen kuolema oli sellaisia. Silloin en pystynyt piilottelemaan olotilojani mitenkään ja noista ajoista on kyllä ollut pitkäänkin negatiivisia vaikutuksia elämääni. Mutta nykyisin yritän olla tuomasta esiin ainakin työelämässä mitään yksityiselämän myrskyjä, oli tosiaan niin paljon haittaa töissä. Ilmaisen kyllä myötätuntoa toisille, mutta jotenkin on vaan tullut tunne, että parempi yrittää olla liikaa näyttämättä heikkouksiaan. Ehkä tarpeeksi pitkä sairasloma on silloin oikeasti tarpeen, ettei tarvitse olla liian haavoittuvana esillä ja ottaa riskiä, että kaikki tulee suodattamatta läpi ja myöhemmin saa kärsiä siitä. Tai jos jollain muulla on tällaista, niin ymmärtää, että se menee ohi eikä leimaa ihmistä mt-ongelmaiseksi noin periaatteessa.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?
Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.
Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.
En taida.
Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?
Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.
Hoitoon on helppo kehottaa hakeutumaan. Se ei ole varsinaista auttamista. Kyllä nämä ihmiset itsekin yleensä tietävät jonkin olevan pielessä, jos on koko ajan paha olo. Avun saaminen vain on vaikeaa ja se vaatii todella paljon henkilöltä, joka on jo lopussa. Moni on jo hoidon piirissä mikäli hoitoa ylipäätään on tarjolla.
Miten huomioit arjessa traumasta johtuvat läheisen vireystilan vaihtelut?
En nyt oikein tiedä, mitä kysymykselläsi haet. Mulla on ystävä, jolla on vuosikymmeniä ollut vakava masennus. Taustalla traumat. Huomioin hänen vireystilansa vaihtelut siten, että jos hän ei halua/jaksa/pysty lähtemään vaikka ulos kävelylle tai paikalliseen pizzalle, niin mulle se on ihan ok. Ymmärrän, että joskus hän lähtee ja joskus ei. Ja siis hän voi ihan suoraan sanoa mulle, että nyt en jaksa. En pahoita mieltäni siitä vaan ymmärrän.
Oikeasti se ei tämän enempää monesti vaadi.
Itse sairastin äkäisen fyysisen sairauden, joka vei elämästäni pari vuotta. Tänä aikana ystävilleni oli ihan itsestään selvyys, että välillä jaksoin paremmin ja välillä huonommin. Ei kukaan loukkaantunut siitä, että jouduin perumaan sovitun menon viime tipassa kun oloni huononi tai en jaksanut aina vastailla puheluihin ja viesteihin. En ymmärrä miksi mieleltään sairastuneeseen ihmiseen pitäisi suhtautua eri tavalla.
Niinpä. Mä aikoinaan sain äkillisen sairaskohtauksen ja makasin sairaalassa letkuissa useamman viikon. Mun silloin jo aikuinen tytär kävi vaan kirjoittamassa mun Facebookiin, että äiti taistelee nyt hengestään ja jos selviää, niin tulee sitten kun pystyy ja jaksaa itse kertomaan kuulumisiaan. Turha kenenkään olisi ollut mulle soitella ja sitten ihmetellä, miksi mä en vastaa. Kun vihdoin pääsin kotiin, alkoi pitkä ja hidas kuntoutuminen. Vaikka lopulta pääsin rollaattoristakin eroon, niin väsymys jäi. Kaikki pieninkin fyysinen ponnistelu vei voimat. Jaksoin olla tekemisissä vain kaikista lähimpien ihmisten kanssa. Ja heidänkin kanssaan vain harvakseltaan. Muutamaa ihmistä lukuunottamatta kaikki ymmärsivät tämän ja antoivat mulle aikaa. Mutta kyseessä olikin fyysinen sairaus.
Tämä sinun taistelu- ja toipumisprosessi kuvaa aikalailla mitä se oli itselläni kun mt-ongelmat lävähtivät oikein kunnolla tuulettimeen ja siitä sitten alkoi hidas toipuminen. Ei näillä ihan hirveästi lopulta eroja ole, mutta mt-ongelmissa on aina oma stigmansa mukana.
Hienoa, että pääsit takaisin elävien kirjoihin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aijaa, itse olen kokenut tuota lyömäaseena käyttöä toiselta traumatisoituneelta.
Se että on traumatisoitunut ei tarkoita sitä, että sen myötä automaattisesti saisi jotenkin paremmat valmiudet ymmärtää ja tukea muita. Ihmisellä voi olla niin paljon tekemistä itsensä kanssa, että hyvä jos kykenee edes itsestään huolehtimaan.
Pitää muistaa myös, että harva ihminen säästyy elämästä kokonaan ilman traumoja ja traumatisoituneen ihmisen on hyvin raskasta kuunnella muiden traumoja, ikään kuin ne olisivat jotenkin parempia traumoja kuin omat. Moni kokee myös traumoista kertomisen vellomisena, itsesäälinä ja valittamisena, mitä se usein onkin
Jep. Tämä on raskasta. Moni jää jumiin näihin vaikeisiin lapsuuksiinsa ja sillä verukkeella ratsastetaan vielä aikuisiällä. Vähätellään muiden kokemuksia, koska itsellä on se pahin.
Eiväthän ihmiset missään asiassa ole ikinä keskenään täysin samalla viivalla. Onnea sinulle, jos traumat eivät sinua vaivaa.
Eiköhän jokainen aikuisikään asti elänyt ole ehtinyt saada jo kontaktia traumatisoiviin asioihin ja menetyksiin.
Toiset pitävät niistä enemmän meteliä kuin toiset.
Puppua. Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti. Usein huono-osaisuus kasautuu ja se voi altistaa uusille traumaattisille kokemuksille.
Elämä ei katso onko henkilö hyvä- vai huono-osainen. Kaikille osuu.
Väännetään rautalangasta, kun ei vaikuta menevän perille: kaikilla on varmasti joitakin traumaattisia kokemuksia elämässään. Toisilla vain niitä voi olla huomattavasti enemmän ja vakavampia. Toiset myös saavat enemmän tukea tiukan paikan tullen kuin toiset.
Hyväosaisilla voi olla muodostunut parempi resilienssi vaikeuksien voittamiseen ja heillä on paremmin resursseja niiden paikkaamiseen.
Heillä on enemmän rahaa käytössä. Silloin vastoinkäymiset on helpompia.
Korvataanko lapsen menetys rahalla? Helpompi olla kun voi ostaa kalliimman arkun?
Tai raizkauksesta toipuu nopeasti kun on enemmän rahaa tilillä?
Luoja näitä juttuja taas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep, työpaikalla olen avoimesti kertonut edellisessä työssä tapahtuneessa kiusaamisesta. Ajattelin, että tämä voisi olla hyväksi, kun kerron että tiedon pimittäminen aiheuttaa minulle ahdistusta. Mutta annoinkin aseet kiusaajalle...joka vieläpä esimiesasemassa.
En ikinä kerro työssä mitään mitä ei ole ihan pakko.
En minäkään. Hoidan työni ja keskustelen siihen liittyvistä asioista mielelläni, ja ihan lähimmille työkavereille joskus myös henkilökohtaisista asioistani mutta en todellakaan kaikille.
En ikinä kerro työssä mitään mitä ei ole ihan pakko.