Turvallisissa ympäristöissä kasvaneet olettavat, että ihmiset käyttäytyvät ymmärtäväisemmin, jos kertoo traumoistaan

Vierailija kirjoitti:

Ap tunnetaan "Traumahulluna". Hän jankuttaa ja toistaa tätä marinaansa ja on jumissa menneisyydessään.

Hän on mieleltään sairas muttei edelleenkään tajua sitä.

Kuinka paljon vietät palstalla aikaa, kun koet tunnistavasi täällä kirjoittajat? Mikä sinua vetää näihin ketjuihin?

Olikos tässä alun perin kyse siitä, että ikävät ihmiset ottavat avautumiset lyömäaseekseen, ei niinkään siitä etteivät kaikki osaa olla erityisesti tukena (mutta eivät ilkeilekään)?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka ovat ymmärtäneet sen, miksi heihin sattuu, eivät suhtaudu ivallisesti muihin ihmisiin.

Ne, jotka eivät (vielä) ymmärrä, miksi heihin sattuu, suhtautuvat ivallisesti muihin ihmisiin.

Olipa muuten erittäin hyvin sanottu.

Kiitos :). 

Olen koulutukseltani TM ja ammatiltani pappi. Lisäksi kolmen lapsen äiti ja traumaselviytyjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut asiat ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä yksinkertaisesti kerrota töissä ym. Jokaisen ns traumailijan pitäisi ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on traumoja. Joillain isompia ja joillain pienempiä. Joillain voi olla hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mutta ovat käsitelleet ja hyväksyneet asian ja jatkavat elämää. Se on tervettä. Nämä ikuiset traumailijat ovat rasite kaikille läheisille, terveudenhuollolle ja näköjään jopa työkavereille. Tuntuu ettei niistä asioista edes haluta päästää irti. Niissä vellotaan ja uhriudutaan loputtomiin. 

Sinä se et ymmärrä elämästä vielä p a s k a n vertaa. No meillä päin on tapana sanoa kaltaisistasi "elämä opettaa ja kuolema lopettaa tyhmimmänkin".

Et voi tietää. Jollakin voi olla isompia traumoja kuin sinulla, mutta pitää ne itsellään.

Valitettavasti vain se alkaa jossain vaiheessa näkyä ulospäin jos ihmisellä on paljon traumoja, vaikka henkilö kuinka yrittäisi niitä peitellä. Muut eivät ehkä silloin tarkalleen tiedä mistä on kyse, mutta huomaavat käytöksestä ettei jokin ole ihan kunnossa. Toki itse voi haluta ajatella olevansa peittelyssä taitava, koska se saattaa luoda tilanteessa valheellista hallinnan tunnetta.

Ei näy. Ihan tavallisen oloisia ihmisiä maailman sivu täynnä, eikä voi tietää millaisia henkilökohtaisia perkeleitä heillä on taustalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut asiat ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä yksinkertaisesti kerrota töissä ym. Jokaisen ns traumailijan pitäisi ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on traumoja. Joillain isompia ja joillain pienempiä. Joillain voi olla hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mutta ovat käsitelleet ja hyväksyneet asian ja jatkavat elämää. Se on tervettä. Nämä ikuiset traumailijat ovat rasite kaikille läheisille, terveudenhuollolle ja näköjään jopa työkavereille. Tuntuu ettei niistä asioista edes haluta päästää irti. Niissä vellotaan ja uhriudutaan loputtomiin. 

Sinä se et ymmärrä elämästä vielä p a s k a n vertaa. No meillä päin on tapana sanoa kaltaisistasi "elämä opettaa ja kuolema lopettaa tyhmimmänkin".

Et voi tietää. Jollakin voi olla isompia traumoja kuin sinulla, mutta pitää ne itsellään.

Valitettavasti vain se alkaa jossain vaiheessa näkyä ulospäin jos ihmisellä on paljon traumoja, vaikka henkilö kuinka yrittäisi niitä peitellä. Muut eivät ehkä silloin tarkalleen tiedä mistä on kyse, mutta huomaavat käytöksestä ettei jokin ole ihan kunnossa. Toki itse voi haluta ajatella olevansa peittelyssä taitava, koska se saattaa luoda tilanteessa valheellista hallinnan tunnetta.

Ei näy. Ihan tavallisen oloisia ihmisiä maailman sivu täynnä, eikä voi tietää millaisia henkilökohtaisia perkeleitä heillä on taustalla.

Nyt puhutaan vakavasta traumatisoitumisesta. Kyllä se näkyy ulospäin, jos joku on kovin ahdistunut koko ajan tai hoitaa esimerkiksi pahaa oloaan päihteillä.

Ovatko ikävät ihmiset kaikki turvattomassa ympäristössä kasvaneita?

Vierailija kirjoitti:

Ovatko ikävät ihmiset kaikki turvattomassa ympäristössä kasvaneita?

Oletko sinä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut asiat ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä yksinkertaisesti kerrota töissä ym. Jokaisen ns traumailijan pitäisi ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on traumoja. Joillain isompia ja joillain pienempiä. Joillain voi olla hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mutta ovat käsitelleet ja hyväksyneet asian ja jatkavat elämää. Se on tervettä. Nämä ikuiset traumailijat ovat rasite kaikille läheisille, terveudenhuollolle ja näköjään jopa työkavereille. Tuntuu ettei niistä asioista edes haluta päästää irti. Niissä vellotaan ja uhriudutaan loputtomiin. 

Sinä se et ymmärrä elämästä vielä p a s k a n vertaa. No meillä päin on tapana sanoa kaltaisistasi "elämä opettaa ja kuolema lopettaa tyhmimmänkin".

Et voi tietää. Jollakin voi olla isompia traumoja kuin sinulla, mutta pitää ne itsellään.

Valitettavasti vain se alkaa jossain vaiheessa näkyä ulospäin jos ihmisellä on paljon traumoja, vaikka henkilö kuinka yrittäisi niitä peitellä. Muut eivät ehkä silloin tarkalleen tiedä mistä on kyse, mutta huomaavat käytöksestä ettei jokin ole ihan kunnossa. Toki itse voi haluta ajatella olevansa peittelyssä taitava, koska se saattaa luoda tilanteessa valheellista hallinnan tunnetta.

Ei näy. Ihan tavallisen oloisia ihmisiä maailman sivu täynnä, eikä voi tietää millaisia henkilökohtaisia perkeleitä heillä on taustalla.

Nyt puhutaan vakavasta traumatisoitumisesta. Kyllä se näkyy ulospäin, jos joku on kovin ahdistunut koko ajan tai hoitaa esimerkiksi pahaa oloaan päihteillä.

Vakavan trauman aste vaihtelee ihmiskohtaisesti, joku ei pääse lemmikkimarsun kuolemasta edes kahdessakymmenessä vuodessa, kun toinen elää ihan normaalia elämää, vaikka on menettänyt joskus koko perheensä tai ollut vakavan väkivallan uhrina

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein tajunnut. Kenen mielestäsi pitäisi sinun lisäksesi vielä velloa niissä traumoissasi päivät pääksytysten?

Minä ymmärrän traumatisoitunutta ihmistä jos joku traumoistaan minulle kertoo, mutta ei se minun elämääni muuta sen kummemmin kuitenkaan.

Taidat tarkoittaa ymmärtämisellä sitä, että jaksat kohteliaan oloisesti kuunnella kuinka joku kertoo elämänsä romahtaneen pommi-iskun seurauksena, mutta et jaksa ymmärtää miksi tämä henkilö yhä kärsii pelkotiloista, vaikka aikaa on kulunut.

En taida.

Jos ymmärrät kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumatisoitumisella voi olla henkilön elämään, miten silloin pyrit olemaan toisen tukena?

Riippuu siitä kuka se toinen on. Läheisen ohjaisin hoitoon ja pyrkisin aina välillä toimimaan kuuntelevana korvana (en jatkuvasti tietenkään). Jollekin yhdentekevälle kollegalle sanoisin etten halua kuulla enempää sillä en voi auttaa.

Hoitoon on helppo kehottaa hakeutumaan. Se ei ole varsinaista auttamista. Kyllä nämä ihmiset itsekin yleensä tietävät jonkin olevan pielessä, jos on koko ajan paha olo. Avun saaminen vain on vaikeaa ja se vaatii todella paljon henkilöltä, joka on jo lopussa. Moni on jo hoidon piirissä mikäli hoitoa ylipäätään on tarjolla. 

Miten huomioit arjessa traumasta johtuvat läheisen vireystilan vaihtelut?

En nyt oikein tiedä, mitä kysymykselläsi haet. Mulla on ystävä, jolla on vuosikymmeniä ollut vakava masennus. Taustalla traumat. Huomioin hänen vireystilansa vaihtelut siten, että jos hän ei halua/jaksa/pysty lähtemään vaikka ulos kävelylle tai paikalliseen pizzalle, niin mulle se on ihan ok. Ymmärrän, että joskus hän lähtee ja joskus ei. Ja siis hän voi ihan suoraan sanoa mulle, että nyt en jaksa. En pahoita mieltäni siitä vaan ymmärrän.

Oikeasti se ei tämän enempää monesti vaadi. 

Itse sairastin äkäisen fyysisen sairauden, joka vei elämästäni pari vuotta. Tänä aikana ystävilleni oli ihan itsestään selvyys, että välillä jaksoin paremmin ja välillä huonommin.  Ei kukaan loukkaantunut siitä, että jouduin perumaan sovitun menon viime tipassa kun oloni huononi tai en jaksanut aina vastailla puheluihin ja viesteihin. En ymmärrä miksi mieleltään sairastuneeseen ihmiseen pitäisi suhtautua eri tavalla.

Niinpä. Mä aikoinaan sain äkillisen sairaskohtauksen ja makasin sairaalassa letkuissa useamman viikon. Mun silloin jo aikuinen tytär kävi vaan kirjoittamassa mun Facebookiin, että äiti taistelee nyt hengestään ja jos selviää, niin tulee sitten kun pystyy ja jaksaa itse kertomaan kuulumisiaan. Turha kenenkään olisi ollut mulle soitella ja sitten ihmetellä, miksi mä en vastaa. Kun vihdoin pääsin kotiin, alkoi pitkä ja hidas kuntoutuminen. Vaikka lopulta pääsin rollaattoristakin eroon, niin väsymys jäi. Kaikki pieninkin fyysinen ponnistelu vei voimat. Jaksoin olla tekemisissä vain kaikista lähimpien ihmisten kanssa. Ja heidänkin kanssaan vain harvakseltaan. Muutamaa ihmistä lukuunottamatta kaikki ymmärsivät tämän ja antoivat mulle aikaa. Mutta kyseessä olikin fyysinen sairaus. 

Tämä sinun taistelu- ja toipumisprosessi kuvaa aikalailla mitä se oli itselläni kun mt-ongelmat lävähtivät oikein kunnolla tuulettimeen ja siitä sitten alkoi hidas toipuminen. Ei näillä ihan hirveästi lopulta eroja ole, mutta mt-ongelmissa on aina oma stigmansa mukana.

Hienoa, että pääsit takaisin elävien kirjoihin!

Mä sain silloin kokemusta myös mt-puolesta. Mitä enemmän kotona fyysisesti kuntouduin, sitä enemmän alkoi mennä mieliala alas. Olin selvinnyt valtimorepeämän aiheuttamasta massiivisesta sisäisestä verenvuodosta hengissä, mutta kotona sitten fyysisen kuntoutumisen edistyessä aloinkin miettiä hyvin synkkiä asioita. Koska mulla oli sairaanhoitajatausta, tiesin, että vaikka näennäisesti kaikki meneekin hyvin, niin oikeasti ei menekään. Kaikki läheiseni olivat helpopttuneita siitä, että pahin on takana enkä tietenkään voinut lapsilleni kertoa, että itseasiassa mulla  on joka yö hirveitä painajaisia ja vähän väliä itsetuhoisia ajatuksia. Hakeuduin lopulta yksityiselle hoitoon ja PTSD -diagnoosihan sieltä tuli. Ja terapia. Jos mä olisin kertonyt läheisilleni mun silloisista mieleni mustista ajatuksista, niin hehän olisivat järekyttyneet siitä entistä enemmän. Kun just olivat selvinneet siitä alkuperäisestä tragediasta ja mä olin kuitenkin hengissä. 

Yritin silloin aikoinaan etsiä netin kautta jotain vertaistukiryhmää, mutta kun tällaisista ei yleensä edes selvitä hengissä. 9 vuotta myöhemmin myöhään eräänä iltana sain Messengerissä eräältä naiselta viestin. Ei siis oltu mitään tuttuja vaan satuttiin kuulumaan yhteen ihan toiseen aiheeseen liittyvään ryhmään. Jostain syystä hän päätti laittaa viestiä tuntemattomalle ja jostain syystä mä satuin valvomaan sinä iltana niin myöhään. Kun luin hänen viestinsä ensimmäisen lauseen, mulla nousi kaikki ihokarvat pystyyn. Tiesin heti, mitä hänen seuraavissa lauseissaan lukee. Hänen miehensä taisteli hengestään samasta syystä kuin minä 9 vuotta aikaisemmin. Meistä taisi tulla sydänystäviä sinä yönä viidessä minuutissa. Tästä on nyt 6 vuotta aikaa ja me ollaan monesti mietitty, mikä tai kuka tuolla jossain Universumissa kehotti häntä laittamaan viestin ihmiselle, jota ei edes tunne. 

Vertaistuki on oikeasti tosi tärkeää. Toki voi löytää vaikeuksilleen ja ongelmilleen kuuntelijan, mutta jos se kuuntelija ei ymmärrä hölkäsenpöläystä siitä, mitä sanot, niin sama kuin sitten puhuisi vaikka kissalleen tai peilikuvalleen. 

Jessus minkä myllyn olet käynyt läpi. Toki, tällä palstalla kirjoittamasi viestisi kyllä huokuvat sitä, että olet varmasti katsellut elämää useasta perspektiivistä. 

Itselläni on myös kokemus siitä, kuinka jostain tyhjästä ilmestyy juuri oikea ihminen oikeaan aikaan. Se on antanut paljon uskoa tulevaisuuteen, kun on saanut konkreettisen esimerkin siitä kuinka pahojen sattumusten lisäksi voi käydä hyviäkin sattumuksia.

Vierailija kirjoitti:

Onko jollain päinvastaisia kokemuksia? Henkilökohtaisesti koen että ihmisten on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sellaista, mitä ei ole itse kokenut.

Hyvällä tuurilla ehkä joku jaksaa kuunnella ja toteaa että ikävältä kuulostaa, mutta sitä ei oikein siltikään ymmärretä kuinka kokonaisvaltaisia vaikutuksia niillä traumoilla voi toisten elämään olla. Kuultu ikävä juttu unohtuu äkkiä kun sen kertoja poistuu näköpiiristä.

On päinvastainen kokemus tuon osalta, että traumatisoitunut ymmärtäisi olla puhumatta. Oma pääasiallinen traumani oli jatkuvaan kuolemanpelkoon johtanut turvattomuus varhaislapsuudesta lähtien, ja toin kyllä pahaa oloani esille jokaiselle, jolta vähänkin olisi voinut jotain tukea odottaa. Vuosikymmeniä jaksoin itsepintaisesti uskoa, että kyllä nyt maailmasta täytyy edes yksi ihminen löytyä, joka ylipäänsä suostuu kuuntelemaan ja jopa voisi välittää. No juu, löytyihän se, kun ensin 20+ vuotta selviytyi ja kantoi kaiken yksinään, kunnes tuli mahdolliseksi maksaa terapeutille. Tulipahan opittua, etten vaikeista asioista avaa suutani enää yhden ainoalle ihmiselle, jos ei ole varaa maksaa siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut asiat ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä yksinkertaisesti kerrota töissä ym. Jokaisen ns traumailijan pitäisi ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on traumoja. Joillain isompia ja joillain pienempiä. Joillain voi olla hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mutta ovat käsitelleet ja hyväksyneet asian ja jatkavat elämää. Se on tervettä. Nämä ikuiset traumailijat ovat rasite kaikille läheisille, terveudenhuollolle ja näköjään jopa työkavereille. Tuntuu ettei niistä asioista edes haluta päästää irti. Niissä vellotaan ja uhriudutaan loputtomiin. 

Sinä se et ymmärrä elämästä vielä p a s k a n vertaa. No meillä päin on tapana sanoa kaltaisistasi "elämä opettaa ja kuolema lopettaa tyhmimmänkin".

Et voi tietää. Jollakin voi olla isompia traumoja kuin sinulla, mutta pitää ne itsellään.

Valitettavasti vain se alkaa jossain vaiheessa näkyä ulospäin jos ihmisellä on paljon traumoja, vaikka henkilö kuinka yrittäisi niitä peitellä. Muut eivät ehkä silloin tarkalleen tiedä mistä on kyse, mutta huomaavat käytöksestä ettei jokin ole ihan kunnossa. Toki itse voi haluta ajatella olevansa peittelyssä taitava, koska se saattaa luoda tilanteessa valheellista hallinnan tunnetta.

Ei näy. Ihan tavallisen oloisia ihmisiä maailman sivu täynnä, eikä voi tietää millaisia henkilökohtaisia perkeleitä heillä on taustalla.

Nyt puhutaan vakavasta traumatisoitumisesta. Kyllä se näkyy ulospäin, jos joku on kovin ahdistunut koko ajan tai hoitaa esimerkiksi pahaa oloaan päihteillä.

Vakavan trauman aste vaihtelee ihmiskohtaisesti, joku ei pääse lemmikkimarsun kuolemasta edes kahdessakymmenessä vuodessa, kun toinen elää ihan normaalia elämää, vaikka on menettänyt joskus koko perheensä tai ollut vakavan väkivallan uhrina

Eli joku menettää koko perheensä ja on heti mielestäsi siitä täydellisen toipunut?

Siinäpä se. En minäkään kertonut kuin lähimmälle työkaverille ja esimiehelle. Kuinka ollakaan, yhtäkkiä koko työyhteisö tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, työpaikalla olen avoimesti kertonut edellisessä työssä tapahtuneessa kiusaamisesta. Ajattelin, että tämä voisi olla hyväksi, kun kerron että tiedon pimittäminen aiheuttaa minulle ahdistusta. Mutta annoinkin aseet kiusaajalle...joka vieläpä esimiesasemassa.

En ikinä kerro työssä mitään mitä ei ole ihan pakko.

En minäkään. Hoidan työni ja keskustelen siihen liittyvistä asioista mielelläni, ja ihan lähimmille työkavereille joskus myös henkilökohtaisista asioistani mutta en todellakaan kaikille. 

En näemmä osaa liittä vastauksia. Tuo edellä kirjoitettu kenelle työmaalla kertoo oli vastaus tähän. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut asiat ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä yksinkertaisesti kerrota töissä ym. Jokaisen ns traumailijan pitäisi ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on traumoja. Joillain isompia ja joillain pienempiä. Joillain voi olla hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mutta ovat käsitelleet ja hyväksyneet asian ja jatkavat elämää. Se on tervettä. Nämä ikuiset traumailijat ovat rasite kaikille läheisille, terveudenhuollolle ja näköjään jopa työkavereille. Tuntuu ettei niistä asioista edes haluta päästää irti. Niissä vellotaan ja uhriudutaan loputtomiin. 

Sinä se et ymmärrä elämästä vielä p a s k a n vertaa. No meillä päin on tapana sanoa kaltaisistasi "elämä opettaa ja kuolema lopettaa tyhmimmänkin".

Et voi tietää. Jollakin voi olla isompia traumoja kuin sinulla, mutta pitää ne itsellään.

Valitettavasti vain se alkaa jossain vaiheessa näkyä ulospäin jos ihmisellä on paljon traumoja, vaikka henkilö kuinka yrittäisi niitä peitellä. Muut eivät ehkä silloin tarkalleen tiedä mistä on kyse, mutta huomaavat käytöksestä ettei jokin ole ihan kunnossa. Toki itse voi haluta ajatella olevansa peittelyssä taitava, koska se saattaa luoda tilanteessa valheellista hallinnan tunnetta.

Ei näy. Ihan tavallisen oloisia ihmisiä maailman sivu täynnä, eikä voi tietää millaisia henkilökohtaisia perkeleitä heillä on taustalla.

Nyt puhutaan vakavasta traumatisoitumisesta. Kyllä se näkyy ulospäin, jos joku on kovin ahdistunut koko ajan tai hoitaa esimerkiksi pahaa oloaan päihteillä.

Ei tämäkään ole ihan näin. Ei kaikista aina näy päälle päin mikä on todellisuus. Itse hoidin pahoja traumaoireitani huumeilla, mutta kävin kuitenkin töissä. En osannut tehdä mitään muuta kuin mennä robottina töihin ja tulla sitten kotiin tuijottamaan kattoa. Välillä pistin itseeni toimintakykyä ylläpitävän annoksen. Yhtenä perjantaina lähdin normaalisti töihin, siivosin valmiiksi siistin kodin, yritin itsemurhaa, epäonnistuin ja menin maanantaina aivan normaalisti töihin. Kukaan töissä ei koskaan huomannut mitään, eikä tästä tiedä kukaan silloin lähelläni ollut ihminen.

Niin, kun se suurin ongelma on se traumapetteri, joka ei osaa lukea missä tilaisuudessa, kuinka pitkään ja kuinka usein kannattaa jostain omista asioistaan muille ruikuttaa. Yleensä nämä pahimmat ruikuttajat ovat hyvin itsekkäitä ja omahyväisiä ihmisiä, jotka luulevat muiden jaksavan sitä loputonta tulvaa 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut asiat ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä yksinkertaisesti kerrota töissä ym. Jokaisen ns traumailijan pitäisi ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on traumoja. Joillain isompia ja joillain pienempiä. Joillain voi olla hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mutta ovat käsitelleet ja hyväksyneet asian ja jatkavat elämää. Se on tervettä. Nämä ikuiset traumailijat ovat rasite kaikille läheisille, terveudenhuollolle ja näköjään jopa työkavereille. Tuntuu ettei niistä asioista edes haluta päästää irti. Niissä vellotaan ja uhriudutaan loputtomiin. 

Sinä se et ymmärrä elämästä vielä p a s k a n vertaa. No meillä päin on tapana sanoa kaltaisistasi "elämä opettaa ja kuolema lopettaa tyhmimmänkin".

Et voi tietää. Jollakin voi olla isompia traumoja kuin sinulla, mutta pitää ne itsellään.

Valitettavasti vain se alkaa jossain vaiheessa näkyä ulospäin jos ihmisellä on paljon traumoja, vaikka henkilö kuinka yrittäisi niitä peitellä. Muut eivät ehkä silloin tarkalleen tiedä mistä on kyse, mutta huomaavat käytöksestä ettei jokin ole ihan kunnossa. Toki itse voi haluta ajatella olevansa peittelyssä taitava, koska se saattaa luoda tilanteessa valheellista hallinnan tunnetta.

Ei näy. Ihan tavallisen oloisia ihmisiä maailman sivu täynnä, eikä voi tietää millaisia henkilökohtaisia perkeleitä heillä on taustalla.

Nyt puhutaan vakavasta traumatisoitumisesta. Kyllä se näkyy ulospäin, jos joku on kovin ahdistunut koko ajan tai hoitaa esimerkiksi pahaa oloaan päihteillä.

Ei tämäkään ole ihan näin. Ei kaikista aina näy päälle päin mikä on todellisuus. Itse hoidin pahoja traumaoireitani huumeilla, mutta kävin kuitenkin töissä. En osannut tehdä mitään muuta kuin mennä robottina töihin ja tulla sitten kotiin tuijottamaan kattoa. Välillä pistin itseeni toimintakykyä ylläpitävän annoksen. Yhtenä perjantaina lähdin normaalisti töihin, siivosin valmiiksi siistin kodin, yritin itsemurhaa, epäonnistuin ja menin maanantaina aivan normaalisti töihin. Kukaan töissä ei koskaan huomannut mitään, eikä tästä tiedä kukaan silloin lähelläni ollut ihminen.

Mistä päättelet ettei kukaan töissä ole huomannut mitään? Ihmiset eivät sano suoraan kaikkea mitä he huomaavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut asiat ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä yksinkertaisesti kerrota töissä ym. Jokaisen ns traumailijan pitäisi ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on traumoja. Joillain isompia ja joillain pienempiä. Joillain voi olla hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mutta ovat käsitelleet ja hyväksyneet asian ja jatkavat elämää. Se on tervettä. Nämä ikuiset traumailijat ovat rasite kaikille läheisille, terveudenhuollolle ja näköjään jopa työkavereille. Tuntuu ettei niistä asioista edes haluta päästää irti. Niissä vellotaan ja uhriudutaan loputtomiin. 

Sinä se et ymmärrä elämästä vielä p a s k a n vertaa. No meillä päin on tapana sanoa kaltaisistasi "elämä opettaa ja kuolema lopettaa tyhmimmänkin".

Et voi tietää. Jollakin voi olla isompia traumoja kuin sinulla, mutta pitää ne itsellään.

Valitettavasti vain se alkaa jossain vaiheessa näkyä ulospäin jos ihmisellä on paljon traumoja, vaikka henkilö kuinka yrittäisi niitä peitellä. Muut eivät ehkä silloin tarkalleen tiedä mistä on kyse, mutta huomaavat käytöksestä ettei jokin ole ihan kunnossa. Toki itse voi haluta ajatella olevansa peittelyssä taitava, koska se saattaa luoda tilanteessa valheellista hallinnan tunnetta.

Ei näy. Ihan tavallisen oloisia ihmisiä maailman sivu täynnä, eikä voi tietää millaisia henkilökohtaisia perkeleitä heillä on taustalla.

Nyt puhutaan vakavasta traumatisoitumisesta. Kyllä se näkyy ulospäin, jos joku on kovin ahdistunut koko ajan tai hoitaa esimerkiksi pahaa oloaan päihteillä.

Vakavan trauman aste vaihtelee ihmiskohtaisesti, joku ei pääse lemmikkimarsun kuolemasta edes kahdessakymmenessä vuodessa, kun toinen elää ihan normaalia elämää, vaikka on menettänyt joskus koko perheensä tai ollut vakavan väkivallan uhrina

Eli joku menettää koko perheensä ja on heti mielestäsi siitä täydellisen toipunut?

Et sitten tajunnut 

Eipä kyllä yllättänytkään, koska jankuttamisen takiahan tämä ketju täällä on olemassa 

Vierailija kirjoitti:

Niin, kun se suurin ongelma on se traumapetteri, joka ei osaa lukea missä tilaisuudessa, kuinka pitkään ja kuinka usein kannattaa jostain omista asioistaan muille ruikuttaa. Yleensä nämä pahimmat ruikuttajat ovat hyvin itsekkäitä ja omahyväisiä ihmisiä, jotka luulevat muiden jaksavan sitä loputonta tulvaa 

Itsekästä saada julkisella paikalla sydänkohtaus. Ihmisten pitäisi ymmärtää kuolla hiljaa kotonaan eikä rasittaa muita ongelmillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut asiat ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä yksinkertaisesti kerrota töissä ym. Jokaisen ns traumailijan pitäisi ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on traumoja. Joillain isompia ja joillain pienempiä. Joillain voi olla hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mutta ovat käsitelleet ja hyväksyneet asian ja jatkavat elämää. Se on tervettä. Nämä ikuiset traumailijat ovat rasite kaikille läheisille, terveudenhuollolle ja näköjään jopa työkavereille. Tuntuu ettei niistä asioista edes haluta päästää irti. Niissä vellotaan ja uhriudutaan loputtomiin. 

Sinä se et ymmärrä elämästä vielä p a s k a n vertaa. No meillä päin on tapana sanoa kaltaisistasi "elämä opettaa ja kuolema lopettaa tyhmimmänkin".

Et voi tietää. Jollakin voi olla isompia traumoja kuin sinulla, mutta pitää ne itsellään.

Valitettavasti vain se alkaa jossain vaiheessa näkyä ulospäin jos ihmisellä on paljon traumoja, vaikka henkilö kuinka yrittäisi niitä peitellä. Muut eivät ehkä silloin tarkalleen tiedä mistä on kyse, mutta huomaavat käytöksestä ettei jokin ole ihan kunnossa. Toki itse voi haluta ajatella olevansa peittelyssä taitava, koska se saattaa luoda tilanteessa valheellista hallinnan tunnetta.

Ei näy. Ihan tavallisen oloisia ihmisiä maailman sivu täynnä, eikä voi tietää millaisia henkilökohtaisia perkeleitä heillä on taustalla.

Nyt puhutaan vakavasta traumatisoitumisesta. Kyllä se näkyy ulospäin, jos joku on kovin ahdistunut koko ajan tai hoitaa esimerkiksi pahaa oloaan päihteillä.

Vakavan trauman aste vaihtelee ihmiskohtaisesti, joku ei pääse lemmikkimarsun kuolemasta edes kahdessakymmenessä vuodessa, kun toinen elää ihan normaalia elämää, vaikka on menettänyt joskus koko perheensä tai ollut vakavan väkivallan uhrina

Eli joku menettää koko perheensä ja on heti mielestäsi siitä täydellisen toipunut?

Et sitten tajunnut 

Eipä kyllä yllättänytkään, koska jankuttamisen takiahan tämä ketju täällä on olemassa 

Ehkä sitten joku oli onnekas ja sai oikeaan aikaan oikeanlaista apua ja tukea, kun ei enää jumita traumojensa kanssa. Siitä on usein kyse, ei siitä että joku selviytyisi paremmin koska on yksiselitteisesti vain parempi ihminen kuin joku toinen.

Liikaa vastoinkäymisiä, niin jokin yksittäinen näennäisesti pieni asia voi lopulta murtaa sen vahvimmankin, vaikka siihen asti olisikin päässyt yli vaikka mistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut asiat ovat niin henkilökohtaisia ettei niitä yksinkertaisesti kerrota töissä ym. Jokaisen ns traumailijan pitäisi ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on traumoja. Joillain isompia ja joillain pienempiä. Joillain voi olla hyvinkin traumaattisia kokemuksia, mutta ovat käsitelleet ja hyväksyneet asian ja jatkavat elämää. Se on tervettä. Nämä ikuiset traumailijat ovat rasite kaikille läheisille, terveudenhuollolle ja näköjään jopa työkavereille. Tuntuu ettei niistä asioista edes haluta päästää irti. Niissä vellotaan ja uhriudutaan loputtomiin. 

Sinä se et ymmärrä elämästä vielä p a s k a n vertaa. No meillä päin on tapana sanoa kaltaisistasi "elämä opettaa ja kuolema lopettaa tyhmimmänkin".

Et voi tietää. Jollakin voi olla isompia traumoja kuin sinulla, mutta pitää ne itsellään.

Valitettavasti vain se alkaa jossain vaiheessa näkyä ulospäin jos ihmisellä on paljon traumoja, vaikka henkilö kuinka yrittäisi niitä peitellä. Muut eivät ehkä silloin tarkalleen tiedä mistä on kyse, mutta huomaavat käytöksestä ettei jokin ole ihan kunnossa. Toki itse voi haluta ajatella olevansa peittelyssä taitava, koska se saattaa luoda tilanteessa valheellista hallinnan tunnetta.

Ei näy. Ihan tavallisen oloisia ihmisiä maailman sivu täynnä, eikä voi tietää millaisia henkilökohtaisia perkeleitä heillä on taustalla.

Nyt puhutaan vakavasta traumatisoitumisesta. Kyllä se näkyy ulospäin, jos joku on kovin ahdistunut koko ajan tai hoitaa esimerkiksi pahaa oloaan päihteillä.

Ei tämäkään ole ihan näin. Ei kaikista aina näy päälle päin mikä on todellisuus. Itse hoidin pahoja traumaoireitani huumeilla, mutta kävin kuitenkin töissä. En osannut tehdä mitään muuta kuin mennä robottina töihin ja tulla sitten kotiin tuijottamaan kattoa. Välillä pistin itseeni toimintakykyä ylläpitävän annoksen. Yhtenä perjantaina lähdin normaalisti töihin, siivosin valmiiksi siistin kodin, yritin itsemurhaa, epäonnistuin ja menin maanantaina aivan normaalisti töihin. Kukaan töissä ei koskaan huomannut mitään, eikä tästä tiedä kukaan silloin lähelläni ollut ihminen.

Mistä päättelet ettei kukaan töissä ole huomannut mitään? Ihmiset eivät sano suoraan kaikkea mitä he huomaavat.

Eihän sitä tietenkään koskaan voi tietää varmaksi mitä toiset huomaavat ja mitä ei. Aivan kuten ei sitäkään kuinka pahassa jamassa toinen oikeasti on.

Sen verran kokemusta minulla kuitenkin on, että yleensä työkaverin narkkaamista ei pidetä omana tietona. Siitä kerrotaan joko pomolle tai sitten narkille itselleen, riippuen mikä on huomaajan oma asenne. Lisäksi työkavereiden reaktiot siihen, kun mt-ongelmat tulivat ilmi, kertoi aika paljon siitä kuinka vähän kukaan oli huomannut yhtään mitään. Oman kokemuksen mukaan ihmiset tunnistavat kyllä stereotypioita, mutta jos paketti on ulkoisesti kasassa, ei välttämättä huomata yhtään mitään.