Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa

Olenkohan terapian tarpeessa, kun en ymmärrä aloituksesta yhtään mitään. Luin kolme kertaa. 

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan olit psykoterapiassa enkä missään muussakaan terapiassa. En psykiatrisessa hoidossa enkä psykologilla. En osaa ottaa kantaa tuollaisiin ollenkaan. 

Palstalla ei tarvitse kommentoida ettei kommentoi. Voi vain silloin lukea ketjua jos aihe kiinnostaa tai hypätä ohi.

Vierailija kirjoitti:

Olenkohan terapian tarpeessa, kun en ymmärrä aloituksesta yhtään mitään. Luin kolme kertaa. 

Otsikon mukaan vanhemmat on terapiassa. Sitten siellä on joku. Ja jotain pitäisi ymmärtää ja jotain ei. Aika sekavaa settiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valviralle tietysti voisi terapeutista tehdä valituksen, mutta ei tällainen välttämättä tule mieleen. Lisäksi huonosti järjestetty terapia ei välttämättä ole niin selkeästi luokiteltavissa hoitovirheeksi, että siitä tulisi edes huomautusta järjestäjälle. Asiakas on näissä tilanteissa aika heikoilla.

Olisin nyt kyllä tarkkana siitä, että onko tässä väärässä koulutettu alan ammattilainen vai tavispulliainen. Kuulostaa siltä, että ap ei saanut juuri haluamaansa egon hyväilyä, vaan joutui tekemään tunnetyötä ja miettimään asioita laaja-alaisesti, ja tätä nyt peppukipuilee🤔🤔

Minusta taas kuulosti että terapeutti uskoi ap:n tarvitsevan vain kuulla että et ollut huono, kun hoki että olit tosi vahva— vaikka ap halusi jotain muutosta nykyiseen olemiseensa. Tähän olen itsekin törmännnyt. Mutta ikään kuin se muuttaisi yhtään mitään että ”toimin tiedolla joka minulla sillä hetkellä oli”. Niin, ja asiat silti tapahtuivat ja nyt minulla on elämässäni ongelmia — ja pointti on mitä nykyhetken ongelmille tehdään. Ei voisi vähempää kiinnostaa, olinko fiksu ja vahva — en oikeastaan edes haluaisi kuulla olleeni, vaan olisin mielelläni ollut surkea ja heikko, typerä idiootti, jos joku olisi pitänyt minua turvassa.ä, ja näitä ongelmia ei olisi tullut, näitä rikkinäisiä kohtia joita minussa edelleen, nyt juuri, tällä hetkellä yhä on Jotkut eivät ymmärrä että on paljon pahempiakin asioita kuin huonouden kokemus.

Minusta tuntuu siltä, että terapeutille on itselleen helpompaa keskittyä kehumaan asiakastaan kuin kuunnella häntä. Tunnelma pysyy mukavan kevyenä kun terapia jää tsemppipuheeksi, asiakkaan avatessa suunsa taas voisi tulla lisää traumaattisia paljastuksia. 

Asiakas taas oppii tämän vuoksi että hänen kokemuksensa ovat liikaa jopa ammatilaiselle ja voi kokea että hän on vain täysin kaiken avun ulkopuolella. Vaikea silloin olla ajattelematta, ettei itsessä olisi jotain pielessä, jos kukaan ei oikein sinua jaksa kuunnella, olit sitten lapsi tai aikuinen.

Voi olla tuotakin. Mutta olen törmännyt ihmisiin, ja ajattelutapaan, että koitetaan hoitaa traumaa vakuuttamalla uhri siitä, ettei hänessä ole mitään vikaa ja että hän ei ole huono. Itse olen saanut tuollaista asennetta paljon, ja vaikutelmaksi on tullut, että kuvitellaan että sitten asiat olisivat hyvin. Itse en ole tarvinnut sellaista, vaan esimerkiksi sitä, että luottaisin ihmisiin (ts saisin kokemuksia että he ihan oikeasti jopa olisivat luottamuksen arvoisia) jne. Tällaisia pitäisi lähteä hakemaan. Ei poistamaan huonommuuden kokemuksia. Olen rikkinäinen ja minussa on paljon huonoja kohtia nyt, enkä ole kauhean hyvä toimimaan nyt monissa tilanteissa, mutta en ollut koskaan esimerkiksi tyhmä, joten ei se auta että hoetaan että älä kuvittele että olit tyhmä, ja vastaavasti muita egoloukkauksiin liittyviä asioita. Ne on ne narsistiset ijmiset jotka hyötyisivät sellaisesta, ei narsistien uhrit. 

Jatkan vielä, koska tuli mieleen hyvä vertauskuva asialle jota yritin ilmaista. Jos sinua puree käärme, ja kuolioon mennyt jalkasi amputoidaan, ja sitten myöhemmin menet huoneeseen, jossa on sata käärmettä, olet varovainen niiden kaikkien kanssa, koska tiedät, että joku niistä voi purra. Ei auta sanoa, että et ole tyhmä, et ole huono, olet oikein mainio ihminen. Koska se ei muuta mitään. Eli asian ydin on, että trauma voi olla asia, joka ihan oikeasti on tapahtunut, eikä vain pään sisällä oleva kokemus esimerkiksi huonommuudesta. Ja korjata sen voisi muuttamalla ympäristön tai maailman aidosti turvalliseksi jatkossa, mutta kas kun sitä emme voi tehdä, niin ainakin saamalla kokemuksia, että suuri osa maailmasa onkin turvallinen. Esimekiksi useita kokemuksia käärmekasoista, jotka ovatkin ystävällisiä, ja alkaisit arvuoida, että todennäköisyys sattumiseen onkin ehkä pienempi kuin aluksi vaikutti.

Tuleepa mieleen, että Freud kiinnitti aluksi huomiota, että monet hyvistä perheistä tulevat nuoret naiset kertoivat hyväksikäytöstä, ja se oli niin laajalle levinnyttä, että keskustellessaan asiasta muiden kanssa, Freud tuli tulokseen että kyse täytyy olla tavanomaisesti toistuvasta, nuorille naisille luontaisesta fantasiasta. Vastaavasti pojilla olisi myös oidipuskompleksi (ehkä pohjautuen hänen tai aikalaisten omiin kokemuksiin äitejään kohtaan). Eli ikävä tosiasia joka tytöille tapahtui käännettiin naisten fantasiaksi, ja sitten alettiin terapoida naisia muokkaamaan ajatuksiaan asiasta. Siinä on psykoterapian perusta. 

Vierailija kirjoitti:

Terapiasta ei ole omaa kokemusta, joten kommenttini on vähän ohis, mutta tätä vanhempien ymmärtämistä vaaditaan kyllä paljon muutenkin. 

Mullakin oli ja on edelleen itsekkäät ja itsekeskeiset vanhemmat ja lapsuus oli varsin kuormittava. Jo lapsena vaadittiin ymmärrystä vanhemmille ja piti olla näkymätön, hiljainen, ahkera ja kaikin tavoin helppo lapsi. 

Jos aikuisena on puolella sanallakaan viitannut kuormittavaan lapsuuteen, saa kuulla kuinka vanhempia pitää ymmärtää, kuinka ovat tehneet parhaansa ja sulla oli sentään vanhemmat ja blaa blaa.

Jos toimisin itse samoin omien lapsieni kanssa, samaa ymmärrystä ei minulle jaettaisi. Syystäkään, mutta ihmettelen tätä kaksinaismoralismia.

Tämä!!

Miksi joitakin pitää ymmärtää, mutta toisia taas ei? Ainut rehellinen syy minkä keksin on, että kommentoija itse pääsee helpoimmalla vaatimalla toiselta aikuiselta ymmärrystä. Mutta se ei ole mun mielestä hyväksyttävä syy. 

Ja tämä on yksi syy siihen, miksi en itse ole ajatellut edes tehdä lapsia. En halua nähdä uudestaan mikä kaikki sattui. 

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempien taustoja ja sitä kautta tekoja ymmärtää, on heille helpompi antaa anteeksi, tai ainakin "ymmärtää" heidän tekemisiä. Tämä taas on tärkeää sen suhteen että pääsee itse elämässä eteenpäin. Jos elämä on vain jatkuvaa katkerana taaksepäin katselua ja vanhempien syyttelyä, jää mahdollsiesti oma potentiaalinen elämä elämättä.

Sinulla on nyt se lähtökohta, että ikävät asiat olisivat mennyttä ja nyt vanhempi käyttäytyisi jo hyvin. Se ei ole useinkaan totta. Elävälle ikävälle vanhemmalle on laitettava rajat ja silloin on haitallista ymmärrellä käytöstä. On uskallettava sanoa, että tämä ei käy. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempien taustoja ja sitä kautta tekoja ymmärtää, on heille helpompi antaa anteeksi, tai ainakin "ymmärtää" heidän tekemisiä. Tämä taas on tärkeää sen suhteen että pääsee itse elämässä eteenpäin. Jos elämä on vain jatkuvaa katkerana taaksepäin katselua ja vanhempien syyttelyä, jää mahdollsiesti oma potentiaalinen elämä elämättä.

Sinulla on nyt se lähtökohta, että ikävät asiat olisivat mennyttä ja nyt vanhempi käyttäytyisi jo hyvin. Se ei ole useinkaan totta. Elävälle ikävälle vanhemmalle on laitettava rajat ja silloin on haitallista ymmärrellä käytöstä. On uskallettava sanoa, että tämä ei käy. 

Luulisi, että aikuisella olisi jo toimivat työkalut tulla toimeen "hankalienkin" ihmisten kanssa. Minulla esimerkiksi ei ole mitään ongelmaan ihmisten kanssa joita joku saattaa pitää "hankalana".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.

Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.

Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.

(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)

Hetkinen, etkös sinäkin kerro menneisyydestäsi juuri omasta nälökulmasta, kun juuri vanhempien tilannetta miettimällä kannustetaan ajattelemaan asioita moniulotteisesti. Puhut paljon, mutta syylistyt juuri niihin samoihin ajatusvirheisiin joista muita syytät.

Et ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Tämä kirjoittaja on aina joutunut ajattelemaan asioita vanhempien lempeästi ja kaunistellusti kuvitellusta näkökulmasta. Siis etsien viatonta ja ymmärrettävää selitystä vanhempien toiminnalle.

Nyt hän aikuisena kerrankin ajattelee omista lähtökohdistaan eikä hyväksyen, että minä nyt olen vaan tämmöinen oheisvahingon kohde, kun lapsena lyöty vanhenpani löi minua lapsena. Että ei se olut oikeasti paha, että minua lyötiin, vaan pahaa oli se, kun vanhempaa oli aiemmin lyöty - kaiketi logiikka siis on, että se vanhempi on tärkeämpi ihminen. 

Ja sinä sitten riennät paikalle opettamaan, että laajenna näkökulmaa ja ymmärtele hyvä ihminen ensisijaisesti sitä vanhempaasi. Se paha, mitä sinulle tehtiin, ei ollut kuule merkityksellistä pahaa, koska merkitystä on vain vanhempasi tuntemuksilla! Ymmärrä, ymmärrä.

Sama ymmärrys ei koske kirjoittajaa edes vanhempana. Jos hän kertoisi lyövänsä itse lapsiaan, et varmaan pehmentelisi, että noooh, parhaasi yrität, lapsen pitää vaan laajentaa näkökulmaa ja ymmärtää,  että täytyyhän sinun saada lyödä.

Hehe, syylistyit jälleen ajatusvirheisiin täyttämällä tarinankerronnat omilla kokemuksillasi ja tulkinnoillasi projisoimalla ne koskemaan vastapuolen viestiä, ja lisäksi vielä leimaat kaikki eri mieltä olivat vääriksi, koska eivät tarjoa juuri sellaista lohtua kuin haluaisit😅😅 Tätä juuri tarkoitin, kun sanoin, että "trauman" kokeneet eivät pysty näkemään asioita objektiivisesti😆😆 Kaikilla sattuu elämässä vastoinkäymisiä, ja niiden kanssa on vain opittava elämään, ja niistä viisastuneena kenties jatkossa tehdä asioita toisin🤓🤓

No mitähän lapsena kaltoin kohdeltu voi tehdä seuraavalla kerralla toisin? 

No aivan ensimmäiseksi voi miettiä olikohan itse kumminkaan täysin viaton uhri vai provosoiko känkkäämällä tilannetta?🤔🤔 Se ei tietenkään poista vanhemman vastuuta pahoinpitelystä, mutta auttaa tajuamaan, että kumpikin osapuoli oli puutteellisia ja virheellisiä inhimillisiä olentoja🤓🤓

Taidat olla lapseton. Vasta äitinä ymmärsin, miten typerä tuo argumentti on. Totta kai lapsi provosoi välillä tilanteita känkkäämällä, niin kaikki lapset tekevät. Se ei ole lapsen vika, jos vanhempi ei osaa olla aikuinen siinä tilanteessa. 

Olin siis itsekin ajatellut, että varmaan vikaa oli itsessäni, kun minua kohdeltiin huonosti. Kun sain omia lapsia, ymmärsin, miten viattomia ja keinottomia lapset ovat vanhempaan verrattuna. Kyllä vastuu tilanteista on ihan täysin 100% vanhemmalla. Jos lapsi känkkää pahenevaan tahtiin, pitää vanhemman löytää keinot helpottaa lapsen oloa. Ei päin vastoin.

 

Olen monella tapaa puutteellinen ja virheellinen, mutta kyllä minä silti ihan hyvin pystyin toimimaan aikuisena pienille lapsilleni, ja isommillekin. Samaa on täysin kohtuullista edellyttää omilta vanhemmilta. 

Juuri oma äitiys sai minut katkaisemaan välit vanhempaani. Silmiä avaava kokemus. Ja lapsia åiti suojella, ettei paha mummo pilaa heidänkin lapsuuttaan.

Sama. Mulle kans vakuuteltiin että olin hankala lapsi, mua oli mahdoton kasvattaa. Ja ootas vaan kun saan omia ja ne jänkkää vastaan; ihan varmasti teen samoin kun mille tehtiin.

Pelkäsin jotenkin tätä: Tulin äidiksi ja mietin koska se hulluus iskee että on omaa lasta pakko lyödä. Kunnes sain mun tyttären. Hän oli ja ihan kuin mun peilikuva, ihana, kiukutteleva tättähäärä, peloton maailman tutkija. Hän heräsi vauvana usein  öisin. Hän puhui ja käveli myöhemmin unissaan. Hän haastoi kaksivuotiaana eikä tahtonut kenkiä jalkaan. Hän toi koppakuoriaisia ja hämähäkkejä kotiin ja piilotti ne koska halusi lemmikin. Ja äkkiä mä tajusin että hänen rakastaminen ei ollutkaan yhtään vaikeaa. Ei edes silloin kun löysin päättömän valtavan koppakuoriainen tyynyn alta tai hän ei suostunut pukemaan talvihaalaria. Eikä mulle koskaan tullut oloa että mun on pakko lyödä. Ei tullut mieleenkään että mun olisi pakko lukita hänet yksin vessaan tai kaappiin jos hän itkee.  Katsoin häntä ja tajusin miten helppoa oli rakastaa tuommoista lasta; ihanaa, kiukuttelevaa, elävää ja tuntevaa lasta. Samalla mä tajusin ettei munkaan rakastaminen ollut yhtään vaikeaa— en ollut koskaan ollut mitenkään viallinen lapsi. Mun vanhemmat oli sairaita, eikä lapsen lyöminen ole koskaan oikein. 

Nyt oli kaksikymmentä vuotta olen toiminut esikoulussa, päivähoidossa ja koulussa opettajana, eikä edelleenkään ole koskaan tullut päivää, että mua ois ärsyttänyt niin paljon että olisi ollut pakko käyttää väkivaltaa. Ei teinien eikä vauvojen kanssa. Lapsi on lapsi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempien taustoja ja sitä kautta tekoja ymmärtää, on heille helpompi antaa anteeksi, tai ainakin "ymmärtää" heidän tekemisiä. Tämä taas on tärkeää sen suhteen että pääsee itse elämässä eteenpäin. Jos elämä on vain jatkuvaa katkerana taaksepäin katselua ja vanhempien syyttelyä, jää mahdollsiesti oma potentiaalinen elämä elämättä.

Sinulla on nyt se lähtökohta, että ikävät asiat olisivat mennyttä ja nyt vanhempi käyttäytyisi jo hyvin. Se ei ole useinkaan totta. Elävälle ikävälle vanhemmalle on laitettava rajat ja silloin on haitallista ymmärrellä käytöstä. On uskallettava sanoa, että tämä ei käy. 

Jep, tuo on tyypillistä ihmisiltä, jotka ovat kokeneet vain ns tavanomaisia riitelyitä ja vastaavaa. Tottakai sellainen kannattaa antaa anteeksi, jos toinen hermostuksissaan sanoo vähän väärin. Mutta ei tuo anteeksiannon resepti päde aidosti traumaattisiin ympäristöihin. Niissä kasvaneiden pitää pikemminkin aikuisena opetella, että saa olla vihainen ja saa jopa kunnioittaa itseään niin paljon ettei anna anteeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempien taustoja ja sitä kautta tekoja ymmärtää, on heille helpompi antaa anteeksi, tai ainakin "ymmärtää" heidän tekemisiä. Tämä taas on tärkeää sen suhteen että pääsee itse elämässä eteenpäin. Jos elämä on vain jatkuvaa katkerana taaksepäin katselua ja vanhempien syyttelyä, jää mahdollsiesti oma potentiaalinen elämä elämättä.

Mutta jos lapsi on toiminut koko elämänsä vanhempien uskottuna, niin ei ole tervettä että terapiassa lapsi jälleen kerran ajetaan tähän vanhempien ymmärtäjän rooliin. Se todellakin opettaa aikuiselle lapselle sen ettei lapsena hänen ajatuksillaan tai toiveillaan ollut muille väliä eikä niillä ole väliä aikuisena edes terapiassa, jonka pitäisi olla se korjaava ihmissuhde. Lapsi kelpaa muille vain, jos hän ymmärtää haitallista käyttäytymistä loputtomiin ja pyrkii parhaansa mukaan sen aiheuttamia haittoja omalla toiminnallaan paikkaamaan.

Niille lapsen tunteille ja ajatuksille ei ole edes terapiassa tilaa, mutta se ei ole kenestäkään mikään ongelma. Vetäköön lapsi sitä raskasta rooliaan hautaan asti, kun kerran siihen on joutunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paraneminen lähtee siitä, että myöntää itselleen ettei vanhemmat olleet henkisesti terveitä, olivat itsekkäitä eivätkä ajatelleet lastensa parasta. Jopa sadistisia monilta osin. Että,tänä päivänä samalla lapsuudella olisi otettu huostaan.

Mutta on hyvä muistaa, että lapsetkaan eivät ole automaattisesti moraalisesti puhtaita - on känkkäämistä, huutamista, riehumista yms., palstallakin nousee aika ajain keskusteluita, joissa ei pärjätä lapsen huonon käytöksen takia, ja on täytty rationalisointia ja splittaamista väittää toista osapuolta hyväksi ja toista pahaksi. Viha, stressi, pelko yms. sekä aikuisella että lapsella lähtee siitä, että ympäristön kuormitus ylittää sen hetkiset voimavarat, ja on henkilön itsesäätelystä kiinni elääkö niiden ärsykkeiden mukaan, ja tämä säätelyjärjestelmä toki on lapsella vielä vähemmän kehittyneempi, joten sanoisin, että lapsi on tilanteesta vähemmän vastuussa kuin aikuinen mutta silti vastuussa.

Lapsi känkkää, koska se kuuluu kehitykseen. Ketjuhan on täynnä entisiä lapsia joilla ei ollut tilaa känkätä, koska omien vanhempien piti saada olla niitä känkkääjiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempien taustoja ja sitä kautta tekoja ymmärtää, on heille helpompi antaa anteeksi, tai ainakin "ymmärtää" heidän tekemisiä. Tämä taas on tärkeää sen suhteen että pääsee itse elämässä eteenpäin. Jos elämä on vain jatkuvaa katkerana taaksepäin katselua ja vanhempien syyttelyä, jää mahdollsiesti oma potentiaalinen elämä elämättä.

Sinulla on nyt se lähtökohta, että ikävät asiat olisivat mennyttä ja nyt vanhempi käyttäytyisi jo hyvin. Se ei ole useinkaan totta. Elävälle ikävälle vanhemmalle on laitettava rajat ja silloin on haitallista ymmärrellä käytöstä. On uskallettava sanoa, että tämä ei käy. 

Jep, tuo on tyypillistä ihmisiltä, jotka ovat kokeneet vain ns tavanomaisia riitelyitä ja vastaavaa. Tottakai sellainen kannattaa antaa anteeksi, jos toinen hermostuksissaan sanoo vähän väärin. Mutta ei tuo anteeksiannon resepti päde aidosti traumaattisiin ympäristöihin. Niissä kasvaneiden pitää pikemminkin aikuisena opetella, että saa olla vihainen ja saa jopa kunnioittaa itseään niin paljon ettei anna anteeksi. 

Minun paranemiseni meni eteenpäin ison harppauksen, kun tajusin ettei minun tarvitse antaa anteeksi, vaan saan elää elämääni eteenpäin iloisena ja tyytybäisenä itsestäni huolehtien, sen ajatuksen kanssa että ”eipäs, ei minulle olisi saanutkaan tehdä lapsena niin, se oli VÄÄRIN”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempien taustoja ja sitä kautta tekoja ymmärtää, on heille helpompi antaa anteeksi, tai ainakin "ymmärtää" heidän tekemisiä. Tämä taas on tärkeää sen suhteen että pääsee itse elämässä eteenpäin. Jos elämä on vain jatkuvaa katkerana taaksepäin katselua ja vanhempien syyttelyä, jää mahdollsiesti oma potentiaalinen elämä elämättä.

Sinulla on nyt se lähtökohta, että ikävät asiat olisivat mennyttä ja nyt vanhempi käyttäytyisi jo hyvin. Se ei ole useinkaan totta. Elävälle ikävälle vanhemmalle on laitettava rajat ja silloin on haitallista ymmärrellä käytöstä. On uskallettava sanoa, että tämä ei käy. 

Miksi on haitallista ymmärtää jonkun sinua huonosti kohtelevan ihmisen käytöstä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paraneminen lähtee siitä, että myöntää itselleen ettei vanhemmat olleet henkisesti terveitä, olivat itsekkäitä eivätkä ajatelleet lastensa parasta. Jopa sadistisia monilta osin. Että,tänä päivänä samalla lapsuudella olisi otettu huostaan.

Mutta on hyvä muistaa, että lapsetkaan eivät ole automaattisesti moraalisesti puhtaita - on känkkäämistä, huutamista, riehumista yms., palstallakin nousee aika ajain keskusteluita, joissa ei pärjätä lapsen huonon käytöksen takia, ja on täytty rationalisointia ja splittaamista väittää toista osapuolta hyväksi ja toista pahaksi. Viha, stressi, pelko yms. sekä aikuisella että lapsella lähtee siitä, että ympäristön kuormitus ylittää sen hetkiset voimavarat, ja on henkilön itsesäätelystä kiinni elääkö niiden ärsykkeiden mukaan, ja tämä säätelyjärjestelmä toki on lapsella vielä vähemmän kehittyneempi, joten sanoisin, että lapsi on tilanteesta vähemmän vastuussa kuin aikuinen mutta silti vastuussa.

Lapsi känkkää, koska se kuuluu kehitykseen. Ketjuhan on täynnä entisiä lapsia joilla ei ollut tilaa känkätä, koska omien vanhempien piti saada olla niitä känkkääjiä. 

Ja kehitykseen kuuluu myös se että vanhempi vetää sille känkkäämiselle rajat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempien taustoja ja sitä kautta tekoja ymmärtää, on heille helpompi antaa anteeksi, tai ainakin "ymmärtää" heidän tekemisiä. Tämä taas on tärkeää sen suhteen että pääsee itse elämässä eteenpäin. Jos elämä on vain jatkuvaa katkerana taaksepäin katselua ja vanhempien syyttelyä, jää mahdollsiesti oma potentiaalinen elämä elämättä.

Sinulla on nyt se lähtökohta, että ikävät asiat olisivat mennyttä ja nyt vanhempi käyttäytyisi jo hyvin. Se ei ole useinkaan totta. Elävälle ikävälle vanhemmalle on laitettava rajat ja silloin on haitallista ymmärrellä käytöstä. On uskallettava sanoa, että tämä ei käy. 

Miksi on haitallista ymmärtää jonkun sinua huonosti kohtelevan ihmisen käytöstä?

Googleta gray rock ja dark triad. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paraneminen lähtee siitä, että myöntää itselleen ettei vanhemmat olleet henkisesti terveitä, olivat itsekkäitä eivätkä ajatelleet lastensa parasta. Jopa sadistisia monilta osin. Että,tänä päivänä samalla lapsuudella olisi otettu huostaan.

Mutta on hyvä muistaa, että lapsetkaan eivät ole automaattisesti moraalisesti puhtaita - on känkkäämistä, huutamista, riehumista yms., palstallakin nousee aika ajain keskusteluita, joissa ei pärjätä lapsen huonon käytöksen takia, ja on täytty rationalisointia ja splittaamista väittää toista osapuolta hyväksi ja toista pahaksi. Viha, stressi, pelko yms. sekä aikuisella että lapsella lähtee siitä, että ympäristön kuormitus ylittää sen hetkiset voimavarat, ja on henkilön itsesäätelystä kiinni elääkö niiden ärsykkeiden mukaan, ja tämä säätelyjärjestelmä toki on lapsella vielä vähemmän kehittyneempi, joten sanoisin, että lapsi on tilanteesta vähemmän vastuussa kuin aikuinen mutta silti vastuussa.

Jokin sekopää vanhempi on tullut palstalle puolustelemaan itseään.

Riippuu minkäikäisestä puhutaan. Teineissä on oikeita sekopäitäkin, oli vanhemmat mitä tahansa. Ja oikea persoonairiöisyys tulee esiin jo ihan lapsena. 

Niin mutta silloinkin vanhempi voi käyttäytyä hyvin. Vaikka lapsella olisi vaikeakin mt-häiriö, vanhempi VOI käyttäytyä hyvin ja olla itse kypsä aikuinen. Lapsen ongelmat eivät oikeuta vanhemman prseilyä milloinkaan.

Jos teini esimerkiksi huutaa 24/7 kurkku suorana ja pahimmillaan on väkivaltainen, niin millaisia "hyviä" ja "kypsiä" keinoja ehdotat?

No itse olen pyrkinyt puhumaan rauhallisesti ja hiljaisella äänellä, antanut tarpeen mukaan tilaa, jotta tunnekuohu menisi ohi, miettinyt onko taustalla matala verensokeri, univelka tai vastaava, pyrkinyt selvittämään, onko tapahtunut jotain ikävää.

Joskus on tullut huudettua takaisin, silloin olen mennyt itse rauhoittumaan ja sitten pyytänyt anteeksi ensimmäisenä. Usein on teini sitten seurannut esimerkkiä, toki aina ei ole anteeksi pyydettävää. Joskus teini on ollut ihan oikeassa. 

Näillä eväillä on pärjätty hyvin. Kun itse olin se huutava teini, minua esimerkiksi uhkailtiin veitsellä tai pahoinpideltiin tai haukuttiin maan rakoon ja pidettiin nälässä. Ei hyvä.

Jotain tämäntapaista kommenttia hainkin. Itsekehitys alkaa siitä, kun tajuaa ettei ole mikään viaton olosuhteiden uhri, vaan aktiivinen toimija, jolla on myös kyky vaikuttaa tilanteiden kehitykseen.

Vanhempi on se vastuunkantaja tässä. Vanhempana minulla on velvollisuus ja keinot ohjata tilanne raiteilleen. Teini ei ole vastuussa suhteestaan vanhempaansa. Edes teini ei ole. Pikkulapsi vielä vähemmän.

Teinin kuuluukin provosoida tilanteita, ja vanhempi sitten näyttää, miten niistä selvitään. 

Naulan kantaan! Kolmen teinin äitinä allekirjoitan tämän täysin. En sano että se on aina helppoa, mutta teinin kuuluukin kapinoida. Ihan niinkuin uhmaikäisten on ihan normaalia kiukutella vaikka mistä lie vessakaakeleista.  Vanhemmalla on aina vastuu vuorovaikutuksesta. Lapset vasta harjoittelee näitä taitoja- konfliktin ratkaisua, omien rajojen puolustamista, vastuunottoa ja riskinsietoa— kaikki aika vaikeita taitoja. Todistettavasti kaikki aikuiset eivät edes osaa odottaa omaa vuoroaan! Näitä taitoja kuuluukin harjoitella kotona— missä toivottavasti turvalliset, kypsät aikuiset ohjaavat käsittelemään asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempien taustoja ja sitä kautta tekoja ymmärtää, on heille helpompi antaa anteeksi, tai ainakin "ymmärtää" heidän tekemisiä. Tämä taas on tärkeää sen suhteen että pääsee itse elämässä eteenpäin. Jos elämä on vain jatkuvaa katkerana taaksepäin katselua ja vanhempien syyttelyä, jää mahdollsiesti oma potentiaalinen elämä elämättä.

Sinulla on nyt se lähtökohta, että ikävät asiat olisivat mennyttä ja nyt vanhempi käyttäytyisi jo hyvin. Se ei ole useinkaan totta. Elävälle ikävälle vanhemmalle on laitettava rajat ja silloin on haitallista ymmärrellä käytöstä. On uskallettava sanoa, että tämä ei käy. 

Miksi on haitallista ymmärtää jonkun sinua huonosti kohtelevan ihmisen käytöstä?

Huomio on silloin siinä huonosti käyttäytyvässä ihmisessä, ei siinä miten omasta elämästä voisi tehdä parempaa. Muiden loputon ymmärtäminen ei lisää omaa itsetuntemusta.

Voimavarat elämässä on silloin suunnattu väärin. Se on ikään kuin rakentaisit taloa, mutta se ei valmistu koska olet jo kilometrin verran kaivanut perustuksia. Aikaa menee, mutta lopputulos ei ole hyödyllinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olenkohan terapian tarpeessa, kun en ymmärrä aloituksesta yhtään mitään. Luin kolme kertaa. 

Otsikon mukaan vanhemmat on terapiassa. Sitten siellä on joku. Ja jotain pitäisi ymmärtää ja jotain ei. Aika sekavaa settiä. 

Kannattaa hyödyntää tekoälyä tekstin tulkinnassa, jos se tuntuu vieraan aiheen takia turhan haastavalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempien taustoja ja sitä kautta tekoja ymmärtää, on heille helpompi antaa anteeksi, tai ainakin "ymmärtää" heidän tekemisiä. Tämä taas on tärkeää sen suhteen että pääsee itse elämässä eteenpäin. Jos elämä on vain jatkuvaa katkerana taaksepäin katselua ja vanhempien syyttelyä, jää mahdollsiesti oma potentiaalinen elämä elämättä.

Sinulla on nyt se lähtökohta, että ikävät asiat olisivat mennyttä ja nyt vanhempi käyttäytyisi jo hyvin. Se ei ole useinkaan totta. Elävälle ikävälle vanhemmalle on laitettava rajat ja silloin on haitallista ymmärrellä käytöstä. On uskallettava sanoa, että tämä ei käy. 

Miksi on haitallista ymmärtää jonkun sinua huonosti kohtelevan ihmisen käytöstä?

Huomio on silloin siinä huonosti käyttäytyvässä ihmisessä, ei siinä miten omasta elämästä voisi tehdä parempaa. Muiden loputon ymmärtäminen ei lisää omaa itsetuntemusta.

Voimavarat elämässä on silloin suunnattu väärin. Se on ikään kuin rakentaisit taloa, mutta se ei valmistu koska olet jo kilometrin verran kaivanut perustuksia. Aikaa menee, mutta lopputulos ei ole hyödyllinen.

Toki, mutta onhan tärkeää hahmottaa ettei syy ole itsessä vaan huonosti kohtelevan ihmisen ominaisuuksissa. 

Vierailija kirjoitti:

Terapeutille on helpompaa pyytää asiakasta kertoilemaan lapsuudestaan uudestaan ja uudestaan. Useimmat asiakkaat lähtevät tähän helppouteen mielellään mukaan. Ongelma on, jos terapeutti ei viitsi/jaksa/osaa ohjata terapiaa eteenpäin riittävän monen menneisyyden muistelon jälkeen. Jäädään jumittamaan samohin keloihin.

Tämä. Ja lopulta se menee siihen lässyttämiseen, että pitäisi jotenkin ymmärtää sen ajan kuvaa. En ymmärrä miksi pitäisi jotenkin hyväksyä alkoholismi, henkinen ja fyysinen pahoinpitely, koska tämä tapahtui 90- ja 2000-luvulla? Tiedän paljon perheitä, joissa ei todellakaan ollut tällaista.