Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (1015)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Ja mitä validoinnilla psykologiassa tarkoitetaan? Luonnontieteilijän vinkkelistä outo sanavalinta. Hyväksytään, että sillä nyt on tuollainen tunne -perustui tunne sitten faktoihin tai ei- ja ryhdytään esittämään koulutuksessa opittua maksettua empatiaa. Samalla voi pohtia vaikka kauppalistaa.
Mitä hyötyä on ventovieraan hyväksyvästä katseesta, sehän on teatteria, josta asiakas on maksanut.
Sinulla ei ole tainnut olla puutetta hyväksynnästä? Heikkokin simulaatio on parempi kuin ei mitään sellaiselle, joka on jäänyt täysin tyhjin käsin.
Tämä on aivan sama asia kuin nälkään nääntymässä oleva syö sen mitä eteen kannetaan. Yleensä vasta hyväosainen osaa esittää muile vaatimuksia paremmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.
Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.
(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)
Hetkinen, etkös sinäkin kerro menneisyydestäsi juuri omasta nälökulmasta, kun juuri vanhempien tilannetta miettimällä kannustetaan ajattelemaan asioita moniulotteisesti. Puhut paljon, mutta syylistyt juuri niihin samoihin ajatusvirheisiin joista muita syytät.
Et ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Tämä kirjoittaja on aina joutunut ajattelemaan asioita vanhempien lempeästi ja kaunistellusti kuvitellusta näkökulmasta. Siis etsien viatonta ja ymmärrettävää selitystä vanhempien toiminnalle.
Nyt hän aikuisena kerrankin ajattelee omista lähtökohdistaan eikä hyväksyen, että minä nyt olen vaan tämmöinen oheisvahingon kohde, kun lapsena lyöty vanhenpani löi minua lapsena. Että ei se olut oikeasti paha, että minua lyötiin, vaan pahaa oli se, kun vanhempaa oli aiemmin lyöty - kaiketi logiikka siis on, että se vanhempi on tärkeämpi ihminen.
Ja sinä sitten riennät paikalle opettamaan, että laajenna näkökulmaa ja ymmärtele hyvä ihminen ensisijaisesti sitä vanhempaasi. Se paha, mitä sinulle tehtiin, ei ollut kuule merkityksellistä pahaa, koska merkitystä on vain vanhempasi tuntemuksilla! Ymmärrä, ymmärrä.
Sama ymmärrys ei koske kirjoittajaa edes vanhempana. Jos hän kertoisi lyövänsä itse lapsiaan, et varmaan pehmentelisi, että noooh, parhaasi yrität, lapsen pitää vaan laajentaa näkökulmaa ja ymmärtää, että täytyyhän sinun saada lyödä.Hehe, syylistyit jälleen ajatusvirheisiin täyttämällä tarinankerronnat omilla kokemuksillasi ja tulkinnoillasi projisoimalla ne koskemaan vastapuolen viestiä, ja lisäksi vielä leimaat kaikki eri mieltä olivat vääriksi, koska eivät tarjoa juuri sellaista lohtua kuin haluaisit😅😅 Tätä juuri tarkoitin, kun sanoin, että "trauman" kokeneet eivät pysty näkemään asioita objektiivisesti😆😆 Kaikilla sattuu elämässä vastoinkäymisiä, ja niiden kanssa on vain opittava elämään, ja niistä viisastuneena kenties jatkossa tehdä asioita toisin🤓🤓
Sulla on ruma tyyli nauraa ihmisille, joilla ei ehkä kovin hyvin elämä suju.
Vierailija kirjoitti:
Trollit eivät ilmeisesti ole kuulleet ohjetta että ellei ole mitään järkevää sanottavaa, ei kannata sanoa mitään. Tai sitten heistä on vain kiva nostaa ketjua.
Tällä ns keskustelupalstalla trolliksi nimitetään jokaista henkilöä, joka esittää vasta-argumentin. Varsinkin jos argumentti on looginen. Eli ihmiset hakevat vahvistusta omille tunnetiloilleen ja käsityksilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Trollit eivät ilmeisesti ole kuulleet ohjetta että ellei ole mitään järkevää sanottavaa, ei kannata sanoa mitään. Tai sitten heistä on vain kiva nostaa ketjua.
Tällä ns keskustelupalstalla trolliksi nimitetään jokaista henkilöä, joka esittää vasta-argumentin. Varsinkin jos argumentti on looginen. Eli ihmiset hakevat vahvistusta omille tunnetiloilleen ja käsityksilleen.
Miten vain. "Kakkaa, hahhaa!" ei ole kovin kehittynyttä retoriikkaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Ja mitä validoinnilla psykologiassa tarkoitetaan? Luonnontieteilijän vinkkelistä outo sanavalinta. Hyväksytään, että sillä nyt on tuollainen tunne -perustui tunne sitten faktoihin tai ei- ja ryhdytään esittämään koulutuksessa opittua maksettua empatiaa. Samalla voi pohtia vaikka kauppalistaa.
Mitä hyötyä on ventovieraan hyväksyvästä katseesta, sehän on teatteria, josta asiakas on maksanut.
Sinulla ei ole tainnut olla puutetta hyväksynnästä? Heikkokin simulaatio on parempi kuin ei mitään sellaiselle, joka on jäänyt täysin tyhjin käsin.
Tämä on aivan sama asia kuin nälkään nääntymässä oleva syö sen mitä eteen kannetaan. Yleensä vasta hyväosainen osaa esittää muile vaatimuksia paremmasta.
Outo johtopäätös. Hirveä väkivaltainen lapsuus, hirveä avioliitto. Hyväksyntää ei juurikaan ole ollut tarjolla keltään muulta kuin itseltä. Tunteensa on saanut validoida keskenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Ja mitä validoinnilla psykologiassa tarkoitetaan? Luonnontieteilijän vinkkelistä outo sanavalinta. Hyväksytään, että sillä nyt on tuollainen tunne -perustui tunne sitten faktoihin tai ei- ja ryhdytään esittämään koulutuksessa opittua maksettua empatiaa. Samalla voi pohtia vaikka kauppalistaa.
Mitä hyötyä on ventovieraan hyväksyvästä katseesta, sehän on teatteria, josta asiakas on maksanut.
Vahvistetaan, että se tunne on valid, tilanteenmukainen. Esim. että kun tapahtui asia x ja joku kohteli tavalla y, on ihan tilanteenmukaista tuntea esim. pelkoa/vihaa. Ja mikä hyöty siitä on? Se, että ihminen voi alkaa pysyä läsnä tunteidensa kanssa. Niitä ei enää tarvitse leikata irti, vaan voi olla läsnä tilanteissa, huomata, mitä tapahtuu, ja tuntea siitä, mitä tuntee. Jopa löytää ihmissuhteita, joissa on sijaa tunteille. Joissa välitetään siitä, miltä toisesta tuntuu. Se on ainakin omasta näkökulmastani osa rakkautta. Ei niin, että ihmisen pitää kärsiä mitä tahansa ja pitää siitä suunsa kiinni eikä kukaan välitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Ja mitä validoinnilla psykologiassa tarkoitetaan? Luonnontieteilijän vinkkelistä outo sanavalinta. Hyväksytään, että sillä nyt on tuollainen tunne -perustui tunne sitten faktoihin tai ei- ja ryhdytään esittämään koulutuksessa opittua maksettua empatiaa. Samalla voi pohtia vaikka kauppalistaa.
Mitä hyötyä on ventovieraan hyväksyvästä katseesta, sehän on teatteria, josta asiakas on maksanut.
Sinulla ei ole tainnut olla puutetta hyväksynnästä? Heikkokin simulaatio on parempi kuin ei mitään sellaiselle, joka on jäänyt täysin tyhjin käsin.
Tämä on aivan sama asia kuin nälkään nääntymässä oleva syö sen mitä eteen kannetaan. Yleensä vasta hyväosainen osaa esittää muile vaatimuksia paremmasta.
Outo johtopäätös. Hirveä väkivaltainen lapsuus, hirveä avioliitto. Hyväksyntää ei juurikaan ole ollut tarjolla keltään muulta kuin itseltä. Tunteensa on saanut validoida keskenään.
Ja se on väärin. Jokaisella pitäisi olla edes yksi ihminen, joka välittäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Ja mitä validoinnilla psykologiassa tarkoitetaan? Luonnontieteilijän vinkkelistä outo sanavalinta. Hyväksytään, että sillä nyt on tuollainen tunne -perustui tunne sitten faktoihin tai ei- ja ryhdytään esittämään koulutuksessa opittua maksettua empatiaa. Samalla voi pohtia vaikka kauppalistaa.
Mitä hyötyä on ventovieraan hyväksyvästä katseesta, sehän on teatteria, josta asiakas on maksanut.
Sinulla ei ole tainnut olla puutetta hyväksynnästä? Heikkokin simulaatio on parempi kuin ei mitään sellaiselle, joka on jäänyt täysin tyhjin käsin.
Tämä on aivan sama asia kuin nälkään nääntymässä oleva syö sen mitä eteen kannetaan. Yleensä vasta hyväosainen osaa esittää muile vaatimuksia paremmasta.
Outo johtopäätös. Hirveä väkivaltainen lapsuus, hirveä avioliitto. Hyväksyntää ei juurikaan ole ollut tarjolla keltään muulta kuin itseltä. Tunteensa on saanut validoida keskenään.
Harva onnistuu pelkästään itsekseen vakuuttamaan itsensä omasta riittävyydestään. Ulkoinen validaatio on monelle tärkeää eikä siinä ole mitään hävettävää.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Noh, minun näkökulmastani sinä olet onnekas, kun pääsit vanhemmista eroon. Omani haittasivat elämääni pitkälle aikuisuuteen.
Ai tuntuu asiattomalta kommentilta? Yhtä lailla oli omasi sitä. Kuolleita on helppo idealisoida, ja jos hirviöäitini olisi menehtynyt synnytykseen, varmasti vilpittömästi surisin sitä, mitä luulisin menettäneeni. Nyt taas, kun tiedän, mitä sain, olisi tuhannesti mieluummin ollut ilman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa lukea:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kieltämättä hyvä pointti. Kun mietin, miten rsskaita kotitöitä minun piti tehdä tarhaikäisenä lapsena, niin tulee väistämättä mieleen, että ihan yhtä hyvin voisi pistää vanhuksen hommiin. Vesiä kantamaan, siivoomaan, mitä näitä nyt on.
Parempi varmaan kaikille, etten ole lähimaillakaan, kun avuttomuus koittaa.Mielestäni ihmisellä ei ole myöskään moraalista velvollisuutta huolehtia sellaisesta vanhemmasta, joka ei ole huolehtinut sinusta kun olet ollut lapsena hänestä riippuvainen.
Se voi vain olla todella vaikeaa kun ainoa kenen mielestä sinusta ei huolehdittu lapsena olet sinä itse. Kaikki muut ovat sitä mieltä että sinun lapsuutesi on ollut hyvä ja normaali. Kuka haluaa vapaaehtoisesti lähteä sellaiseen missä omaa mielenterveyttä kyseenalaistetaan ja luultavasti tärkeätkin ihmiset laittavat välit poikki. Kyllä sitä moni miettii aika tarkasti sekä lopulta on kuitenkin sen verran tekemisissä vanhempiensa kanssa ettei sanomista tulisi.
Näillähän sitä varmaan monet menevät kuten minä. Sen verran ollaan tekemisissä ja vanhusten asioita hoidetaan, ettei sanomista tulisi. Suvun kanssa turha alkaa mitään jankkaan menneistä eikä nykyisyydenkään ongelmista. Kaikilla on oma elämänsä ja omat murheet ja huolet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Entä jos vanhempi kohteli lastaan sadistisesti ilman fyysistä väkivaltaa tai päihteiden käyttöä? Onko se jotenkin parempi niin?
Varmasti vanhemmat yleensä yrittävät parhaansa vaikka lapsista ei aina tuntuisikaan siltä. Vanhemmilla saattaa esim olla vaativat työt minkä vuoksi heillä voi olla pitkiä työpäiviä. Omilla vanhemmillanikin oli näin, tästä syystä jouduin tekemään myös kotitöitä jo 10-12v. toisin kuin monet kaverini. Vanhemmatkaan ei välttämättä ole voineet tilanteelle mitään vaan se on ollut olosuhteista johtuva tilanne. Vanhemmat ja oma lapsuuden perhe ovat kuitenkin lapselle aina ne kaikista tärkeimmät ja ei niiden menettämistä voi ymmärtää jos ei ole sitä kokenut.
Minä olin tyytyväinen kun äitini kuoli. Se vaikea ihmissuhde päättyi sitten siihen.
Miten kukaan voi sanoa noin? Olen menettänyt vanhempani lapsena enkä voisi ikinä sanoa noin.
No juuri siksi et voi, kun kuollut on helppo idealisoida. Kaikki elävät eivät silti ole terveellistä seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Ja mitä validoinnilla psykologiassa tarkoitetaan? Luonnontieteilijän vinkkelistä outo sanavalinta. Hyväksytään, että sillä nyt on tuollainen tunne -perustui tunne sitten faktoihin tai ei- ja ryhdytään esittämään koulutuksessa opittua maksettua empatiaa. Samalla voi pohtia vaikka kauppalistaa.
Mitä hyötyä on ventovieraan hyväksyvästä katseesta, sehän on teatteria, josta asiakas on maksanut.
Sinulla ei ole tainnut olla puutetta hyväksynnästä? Heikkokin simulaatio on parempi kuin ei mitään sellaiselle, joka on jäänyt täysin tyhjin käsin.
Tämä on aivan sama asia kuin nälkään nääntymässä oleva syö sen mitä eteen kannetaan. Yleensä vasta hyväosainen osaa esittää muile vaatimuksia paremmasta.
Outo johtopäätös. Hirveä väkivaltainen lapsuus, hirveä avioliitto. Hyväksyntää ei juurikaan ole ollut tarjolla keltään muulta kuin itseltä. Tunteensa on saanut validoida keskenään.
Harva onnistuu pelkästään itsekseen vakuuttamaan itsensä omasta riittävyydestään. Ulkoinen validaatio on monelle tärkeää eikä siinä ole mitään hävettävää.
Eikä pitäisi joutuakaan yksin itseään vakuuttelemaan. Ei ihmisen ole tarkoitus kasvaa eikä kehittyä umpiossa. Syntyjään käsitys omasta itsestä, muista ihmisistä sekä maailmasta kehittyy suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäristöön. Harmi vain, että siellä voi olla vastassa vaikka kuinka sairaita ihmisiä ja toimimattomia kuvioita, jotka vääristävät ne käsitykset. Tämä on se asia, joka voi mennä pieleen, ei se, että ihminen tarvitsee toista ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on siis joku muotijuttu että 40+ huomataan vanhempien olleen huonoja ja koko lapsuuden olleen kurja?
Näistä tulee mieleen koulutetun sukupolven vasta nelikymppisenä irtaantuvan vanhemmistaan ja kokevat sitä kritiikkiä vanhemmistaan mikä yleensä alle kakskymppisenä eletään ja sitren ruvetaan elämään omaa elämää.
Kyllä se on tavallaan huomattu ja tiedetty koko ajan, mutta vasta iän myötä ihminen alkaa uskaltaa puhua siitä ja tiedostaa, että ehkä tilanne ei ollutkaan ihan normaali ja kyse vain siitä, että hän oli niin kertakaikkisen kamala lapsi.
Kummasti näihin ketjuihin aina kertyy ihmettelijöitä, jotka luulevat tai väittävät luulevansa, että vaikeassa lapsuudessa on kyse vain hankalasta lapsesta tai lapsen kohtuuttomista odotuksista, eihän nyt kukaan aikuinen oikeasti tee pahaa lapselle. Samoin tämä "en ikinä valittaisin jos vanhempani olisivat elossa" - ihanko totta et, vaikka sinua rskattaisiin joka päivä?
On monta tekijää siihen, että irtiotto tapahtuu usein juuri nelikymppisenä.
Itselleni tärkein oli, kun omat lapset alkoivat olla iässä, josta minulla oli yksityiskohtaisia muistikuvia, ja pystyin vertaamaan omaa suhtautumistani lasten tavallisiin virheisiin ja huonoihin päiviin ja rajojen hakemiseen vanhempieni tapoihin toimia. Se selvensi minulle, että vika ei ollut minussa, vaikka minua syytettiin kaikesta pahasta, mitä perheessä tapahtui.
Toinen tärkeä oli, että vanhemmilla oli selkeä huono vaikutus lapsiini. Piti toimia, jotta pahan kierre katkeaa.
Kolmas tärkeä oli, että nelikymppinen tosiaan seisoo omilla jaloillaan jo, ja siinä iässä ei enää ota vastaan käskytystä vanhemmilta. Nuorempana pitkäänkin sabotointi ja manipulointi voidaan naamioida avuksi ja hyväntahtoisiksi neuvoiksi, mutta tuossa kohtaa naamiot on jo riisuttu.
Ja viimein, kyllä enkelinkin kärsivällisyys joskus loppuu. Nelikymppiseksi jaksaa toivoa, että asiat muuttuisivat, kunhan itse aikuistuu. Nelikymppisenä tajuaa, että se olisi jo tapahtunut, jos se ylipäätään tapahtuisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Se on sana, jota käytetään tässä ketjussa nähdyn vänkkäämisen vastakohdasta. Eli tunteiden validointi tarkoittaa, ettei kyseenalaista kerrotun todenperäisyyttä eikä penää vastapuolen näkökulmaa, eikä varsinkaan vihjaa, että se toinen osapuoli on varmaan kuule kyllä ihan oikeassa ja sinä olet vaan hankala, tyhmä ja muutenkin kelvoton.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on siis joku muotijuttu että 40+ huomataan vanhempien olleen huonoja ja koko lapsuuden olleen kurja?
Näistä tulee mieleen koulutetun sukupolven vasta nelikymppisenä irtaantuvan vanhemmistaan ja kokevat sitä kritiikkiä vanhemmistaan mikä yleensä alle kakskymppisenä eletään ja sitren ruvetaan elämään omaa elämää.
Kyllä se on tavallaan huomattu ja tiedetty koko ajan, mutta vasta iän myötä ihminen alkaa uskaltaa puhua siitä ja tiedostaa, että ehkä tilanne ei ollutkaan ihan normaali ja kyse vain siitä, että hän oli niin kertakaikkisen kamala lapsi.
Kummasti näihin ketjuihin aina kertyy ihmettelijöitä, jotka luulevat tai väittävät luulevansa, että vaikeassa lapsuudessa on kyse vain hankalasta lapsesta tai lapsen kohtuuttomista odotuksista, eihän nyt kukaan aikuinen oikeasti tee pahaa lapselle. Samoin tämä "en ikinä valittaisin jos vanhempani olisivat elossa" - ihanko totta et, vaikka sinua rskattaisiin joka päivä?
On monta tekijää siihen, että irtiotto tapahtuu usein juuri nelikymppisenä.
Itselleni tärkein oli, kun omat lapset alkoivat olla iässä, josta minulla oli yksityiskohtaisia muistikuvia, ja pystyin vertaamaan omaa suhtautumistani lasten tavallisiin virheisiin ja huonoihin päiviin ja rajojen hakemiseen vanhempieni tapoihin toimia. Se selvensi minulle, että vika ei ollut minussa, vaikka minua syytettiin kaikesta pahasta, mitä perheessä tapahtui.
Toinen tärkeä oli, että vanhemmilla oli selkeä huono vaikutus lapsiini. Piti toimia, jotta pahan kierre katkeaa.
Kolmas tärkeä oli, että nelikymppinen tosiaan seisoo omilla jaloillaan jo, ja siinä iässä ei enää ota vastaan käskytystä vanhemmilta. Nuorempana pitkäänkin sabotointi ja manipulointi voidaan naamioida avuksi ja hyväntahtoisiksi neuvoiksi, mutta tuossa kohtaa naamiot on jo riisuttu.
Ja viimein, kyllä enkelinkin kärsivällisyys joskus loppuu. Nelikymppiseksi jaksaa toivoa, että asiat muuttuisivat, kunhan itse aikuistuu. Nelikymppisenä tajuaa, että se olisi jo tapahtunut, jos se ylipäätään tapahtuisi.
Niin ja on aivan hirveää nähdä kuinka ne isovanhemmat kohtelevat lapsenlapsiaan lähes yhtä tylysti kuin mitä sinua on lapsuudessa kohdeltu (no eivät sentään vanhemman nähden uskalla lyödä). Lapsen suru ja hämmennys isovanhemman käytöksen takia on jotain sellaista, mitä vanhempi ei halua olla todistamassa.
Lämpimät perhesuhteet ovat ihana asia. Ellei sellaisia kuitenkaan ole saatavilla on parempi ettei altista omaa lastaan samalle haitalliselle paskalle mistä on itse kärsinyt pelkästään sen takia, kun vanhempi ei vain kykene kehittymään.
Minä olen lopettanut anteeksi antamisen. Vanhempani penää anteeksiantoa herkästi, ja hänelle se tarkoittaa sitä, että hänen prseilynsä pitää unohtaa, ja leikitään, ettei sitä ole koskaan tapahtunut. Näin hän voi puhtaalta pöydältä aloittaa täsmälleen saman uudelleen. Jos vetoaa siihen, että tämänhän piti loppua, tulee pyhä närkästys. Eikö se asia ole jo sovittu, mitä sinä semmoista enää. Eikä se koskaan tapahtunut, muistat väärin, ymmärsit väärin, onko mielenterveydessäsi noin pahaa vikaa.
Nykyään siis kirjoitan muistin ja pidän visusti mielessäni kaikki ikävät asiat. Ylläpidän tervettä vihan tunnetta, jotta en vahingossakaan enää tee minkäänlaista sovintoa, joka mahdollistaa saman menon jatkumisen.
Minulta meni yli 50 vuotta ennenkuin pistin välit poikki toiseen vanhempaani. Nyt vasta tuntuu, että voin hengittää vapaasti ja olla oma itseni. 50 vuotta yritin olla näkymätön, sopeutua, totella, olla hiljaa. Otin vastaan kaiken myrskyn mitä hän lähetti läheisille. Toivoin, että hän muuttuisi joskus. Muistisairaus vain pahensi tilannetta entisestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.
Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.
(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)
Hetkinen, etkös sinäkin kerro menneisyydestäsi juuri omasta nälökulmasta, kun juuri vanhempien tilannetta miettimällä kannustetaan ajattelemaan asioita moniulotteisesti. Puhut paljon, mutta syylistyt juuri niihin samoihin ajatusvirheisiin joista muita syytät.
Et ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Tämä kirjoittaja on aina joutunut ajattelemaan asioita vanhempien lempeästi ja kaunistellusti kuvitellusta näkökulmasta. Siis etsien viatonta ja ymmärrettävää selitystä vanhempien toiminnalle.
Nyt hän aikuisena kerrankin ajattelee omista lähtökohdistaan eikä hyväksyen, että minä nyt olen vaan tämmöinen oheisvahingon kohde, kun lapsena lyöty vanhenpani löi minua lapsena. Että ei se olut oikeasti paha, että minua lyötiin, vaan pahaa oli se, kun vanhempaa oli aiemmin lyöty - kaiketi logiikka siis on, että se vanhempi on tärkeämpi ihminen.
Ja sinä sitten riennät paikalle opettamaan, että laajenna näkökulmaa ja ymmärtele hyvä ihminen ensisijaisesti sitä vanhempaasi. Se paha, mitä sinulle tehtiin, ei ollut kuule merkityksellistä pahaa, koska merkitystä on vain vanhempasi tuntemuksilla! Ymmärrä, ymmärrä.
Sama ymmärrys ei koske kirjoittajaa edes vanhempana. Jos hän kertoisi lyövänsä itse lapsiaan, et varmaan pehmentelisi, että noooh, parhaasi yrität, lapsen pitää vaan laajentaa näkökulmaa ja ymmärtää, että täytyyhän sinun saada lyödä.Hehe, syylistyit jälleen ajatusvirheisiin täyttämällä tarinankerronnat omilla kokemuksillasi ja tulkinnoillasi projisoimalla ne koskemaan vastapuolen viestiä, ja lisäksi vielä leimaat kaikki eri mieltä olivat vääriksi, koska eivät tarjoa juuri sellaista lohtua kuin haluaisit😅😅 Tätä juuri tarkoitin, kun sanoin, että "trauman" kokeneet eivät pysty näkemään asioita objektiivisesti😆😆 Kaikilla sattuu elämässä vastoinkäymisiä, ja niiden kanssa on vain opittava elämään, ja niistä viisastuneena kenties jatkossa tehdä asioita toisin🤓🤓
No mitähän lapsena kaltoin kohdeltu voi tehdä seuraavalla kerralla toisin?
En usko että tuolle vajukille kannattaa yrittää mitään asiallista kysymystä esittää.
Ja mitä validoinnilla psykologiassa tarkoitetaan? Luonnontieteilijän vinkkelistä outo sanavalinta. Hyväksytään, että sillä nyt on tuollainen tunne -perustui tunne sitten faktoihin tai ei- ja ryhdytään esittämään koulutuksessa opittua maksettua empatiaa. Samalla voi pohtia vaikka kauppalistaa.
Mitä hyötyä on ventovieraan hyväksyvästä katseesta, sehän on teatteria, josta asiakas on maksanut.