Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (363)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kieltämättä hyvä pointti. Kun mietin, miten rsskaita kotitöitä minun piti tehdä tarhaikäisenä lapsena, niin tulee väistämättä mieleen, että ihan yhtä hyvin voisi pistää vanhuksen hommiin. Vesiä kantamaan, siivoomaan, mitä näitä nyt on.
Parempi varmaan kaikille, etten ole lähimaillakaan, kun avuttomuus koittaa.Mielestäni ihmisellä ei ole myöskään moraalista velvollisuutta huolehtia sellaisesta vanhemmasta, joka ei ole huolehtinut sinusta kun olet ollut lapsena hänestä riippuvainen.
Se voi vain olla todella vaikeaa kun ainoa kenen mielestä sinusta ei huolehdittu lapsena olet sinä itse. Kaikki muut ovat sitä mieltä että sinun lapsuutesi on ollut hyvä ja normaali. Kuka haluaa vapaaehtoisesti lähteä sellaiseen missä omaa mielenterveyttä kyseenalaistetaan ja luultavasti tärkeätkin ihmiset laittavat välit poikki. Kyllä sitä moni miettii aika tarkasti sekä lopulta on kuitenkin sen verran tekemisissä vanhempiensa kanssa ettei sanomista tulisi.
Sitä sanomista tulee joka tapauksessa, teki miten tahansa. Eipä tarvitse sitten miettiä miten toimii kun hauras vanhus alkaa valittaa ja ilkeillä, kun ei itse ole paikalla sitä kuulemassa.
Mutta voi olla että siellä lapsuudessa on ollut myös jotain hyviä palasia, joista haluaa pitää kiinni. Ja sitten antaa jotain armoa, jos tästä kristillisestä sanastosta halutaan pitää kiinni (minä en tiedä mikä se hyvä sana on). Tätäkin ketjua kun on lukenut, huomaa että tilanteet ovat kovin erilaisia: mm. yksi oli haettu poliisit mukana kiireelliseen sijoitukseen (että en kyllä antaisi armoa) ja aloittaja taas oli ilmeisesti joutunut olemaan lapsuutensa ajan vanhemman terapeutti ja kodinhoitaja. Mutta esim. minä en väkivaltaisesta ja muutenkin kamalasta lapsuudesta huolimatta tehnyt täyttä välirikkoa, koska olisin tosiaan menettänyt sen vähän hyvän mikä piti minut lapsena pinnalla. Otin sen välimatkan minkä tarvitsen, mutta en myöskään ryhtynyt mihinkään annan anteeksi ja unohdan -leikkiin
Miten välirikko olisi mielestäsi poistanut ne lapsuuden hyvät asiat? Tarkoitatko ettet olisi enää sen jälkeen esimerkiksi päässyt johonkin sinulle tärkeään paikkaan käymään?
Tarkoitan, että niistä vanhemmista on myös hyviä muistoja ja haluan pitää niistä kiinni. Kaikki ei ole mustavalkoista. Mutta jokainen tekee tavallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kieltämättä hyvä pointti. Kun mietin, miten rsskaita kotitöitä minun piti tehdä tarhaikäisenä lapsena, niin tulee väistämättä mieleen, että ihan yhtä hyvin voisi pistää vanhuksen hommiin. Vesiä kantamaan, siivoomaan, mitä näitä nyt on.
Parempi varmaan kaikille, etten ole lähimaillakaan, kun avuttomuus koittaa.Mielestäni ihmisellä ei ole myöskään moraalista velvollisuutta huolehtia sellaisesta vanhemmasta, joka ei ole huolehtinut sinusta kun olet ollut lapsena hänestä riippuvainen.
Se voi vain olla todella vaikeaa kun ainoa kenen mielestä sinusta ei huolehdittu lapsena olet sinä itse. Kaikki muut ovat sitä mieltä että sinun lapsuutesi on ollut hyvä ja normaali. Kuka haluaa vapaaehtoisesti lähteä sellaiseen missä omaa mielenterveyttä kyseenalaistetaan ja luultavasti tärkeätkin ihmiset laittavat välit poikki. Kyllä sitä moni miettii aika tarkasti sekä lopulta on kuitenkin sen verran tekemisissä vanhempiensa kanssa ettei sanomista tulisi.
Sitä sanomista tulee joka tapauksessa, teki miten tahansa. Eipä tarvitse sitten miettiä miten toimii kun hauras vanhus alkaa valittaa ja ilkeillä, kun ei itse ole paikalla sitä kuulemassa.
Mutta voi olla että siellä lapsuudessa on ollut myös jotain hyviä palasia, joista haluaa pitää kiinni. Ja sitten antaa jotain armoa, jos tästä kristillisestä sanastosta halutaan pitää kiinni (minä en tiedä mikä se hyvä sana on). Tätäkin ketjua kun on lukenut, huomaa että tilanteet ovat kovin erilaisia: mm. yksi oli haettu poliisit mukana kiireelliseen sijoitukseen (että en kyllä antaisi armoa) ja aloittaja taas oli ilmeisesti joutunut olemaan lapsuutensa ajan vanhemman terapeutti ja kodinhoitaja. Mutta esim. minä en väkivaltaisesta ja muutenkin kamalasta lapsuudesta huolimatta tehnyt täyttä välirikkoa, koska olisin tosiaan menettänyt sen vähän hyvän mikä piti minut lapsena pinnalla. Otin sen välimatkan minkä tarvitsen, mutta en myöskään ryhtynyt mihinkään annan anteeksi ja unohdan -leikkiin
Miten välirikko olisi mielestäsi poistanut ne lapsuuden hyvät asiat? Tarkoitatko ettet olisi enää sen jälkeen esimerkiksi päässyt johonkin sinulle tärkeään paikkaan käymään?
Tarkoitan, että niistä vanhemmista on myös hyviä muistoja ja haluan pitää niistä kiinni. Kaikki ei ole mustavalkoista. Mutta jokainen tekee tavallaan.
Mutta voihan niitä hyviä asioita muistella vaikkei olisikaan tekemisissä. Eiväthän muistot katoa silloinkaan jos joku kuolee.
"Minun isäni oli puhdas psykopaatti joka kidutti minua koko lapsuuteni..."
No voi Hellanduudelis.
"Sää oot niin palljonn kärrrsiny!"
Ulosteenjauhanta Twist
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on siis joku muotijuttu että 40+ huomataan vanhempien olleen huonoja ja koko lapsuuden olleen kurja?
Näistä tulee mieleen koulutetun sukupolven vasta nelikymppisenä irtaantuvan vanhemmistaan ja kokevat sitä kritiikkiä vanhemmistaan mikä yleensä alle kakskymppisenä eletään ja sitren ruvetaan elämään omaa elämää.
Kyllä se on tavallaan huomattu ja tiedetty koko ajan, mutta vasta iän myötä ihminen alkaa uskaltaa puhua siitä ja tiedostaa, että ehkä tilanne ei ollutkaan ihan normaali ja kyse vain siitä, että hän oli niin kertakaikkisen kamala lapsi.
Kummasti näihin ketjuihin aina kertyy ihmettelijöitä, jotka luulevat tai väittävät luulevansa, että vaikeassa lapsuudessa on kyse vain hankalasta lapsesta tai lapsen kohtuuttomista odotuksista, eihän nyt kukaan aikuinen oikeasti tee pahaa lapselle. Samoin tämä "en ikinä valittaisin jos vanhempani olisivat elossa" - ihanko totta et, vaikka sinua rskattaisiin joka päivä?
Ei nyt voi verrata jotain ei sylitelty tarpeeksi tai piti tehdä kotiaskareita tai ei saanut olla kaupungilla öitä kuten muut rikollisiin vanhempiin tai insestiin.
Tietysti voi ajatella olevan vanhempien syytä jos ei parisuhteet onnistu tai työelämässä vaikeuksia joten tietysti voi kai sitä kautta lähteä purkamaan mielenterveyttään.
Vaikenen koska olen ikäluokkaa joka lähti todella vaikeista oloista, isät saattoi oikeasti kurittaa, ei vellottu tunteissa. Joten en ymmärrä jos hyväpalkkainen koulutettu keskiluokkainen ihminen ei kestä elämäänsä vanhempiaan syyttelemättä.
En vastaa enkä kirjoita enää.
Niin jos haluat välttämättä etsiä itse syyllisiä niin syyllinenhän on joko se vanhempi joka kasvatti lapsensa väkivallalla tai sitten se lapsi joka meni rikki kun häntä kasvatettiin väkivallalla. Ei sinulla oikein muita vaihtoehtoja ole, näistä joudut valitsemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Trollit eivät ilmeisesti ole kuulleet ohjetta että ellei ole mitään järkevää sanottavaa, ei kannata sanoa mitään. Tai sitten heistä on vain kiva nostaa ketjua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Mä koin ainakin jo 5-vuotiaana, että se, mitä vanhempani tekevät on väärin. Olin vihainen ja loukattu. Koin, että minulla on noihin tunteisiin täysi oikeus ja edelleen on.
Terapeutti ei saa tätä kokemusta pois, vaikka hän on useamman kerran itkenyt sitä, että asiat jotka minulle tehtiin olivat aivan hirveitä. Se tunne ei yhtään hälvene, vaikka miljoona ihmistä kertoisi, että järkytykseni, vihani ja pettymykseni on oikeutettua,
Tietyt lapsuuden ja nuoruuden kehitystehtävät jäivät epäonnistuneen lapsuuden takia kohdallani kokonaan toteutumatta. Tähän tarvitsisin apua, sillä lapsi-tilaan vajoaminen sekä päivittäiset poissaolokohtaukset haittaavat päivittäistä elämää. Nykyinen traumapsykoterspeutti on täysin kädetön tilanteen edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossakin vaiheessa prosessia on hyvä ajatella asiaa myös niiden vanhempien kannalta jotta voi "antaa heille anteeksi". Anteeksianto on vain sinua itseäsi varten eikä se tarkoita että hyväksyt tapahtuneen. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan olla kuin vasta sitten kun traumat ja tapahtumat on käsitelty ja ne on valmis jättämään taakseen. Voi olla että terapeutti luuleen sinun olevan pisemmällä prosessissa kuin olet.
Omat vanhemmat ainakin jatkavat samaa väkivaltaista käytöstään vielä 7-kymppisinä. Mikään anteeksianto ei saa heidän käytöstään muuttumaan.
Esimerkki: toinen ilmestyy jatkuvasti työpaikoilleni (kolme viikkoa siitä kun olin vaihtanut työpaikkaa, oli hän selvittänyt missä olen töissä ja tuli näyttävästi paikalle). Selvittää kulloisestakin työpaikastani, milloin minulla on vuosiloma ja tulee kotiovelleni vaatimuksineen.
Anteeksi antaminen ei vaikuta tällaisen ihmisen toimintaan. Mikään, mitä minä teen, ei vaikuta tällaisen ihmisen toimintaan. Estoon olen laittanut vuosia sitten, ei vaikutusta.Anteeksi antamisella tarkoitan oman pään sisällä anteeksi antamista. En sitä että vanhemmille sanotaan asia tai ajatellaan sen muuttavan suhteessa jotain. Itse olen nyt vihdoin pystynyt antamaan anteeksi vanhemmilleni ja koen että minulla ei ole enää tarvetta penkoa vanhoja asioita ja voin keskittyä vain seurausten "parantamiseen".
Mä annoin vanhemmilleni anteeksi vuosikymmen sitten ehkä reilustikin. Viime talvena kuitenkin otin anteeksiannon takaisin ja vasta sen jälkeen olen päässyt kunnolla paranemaan. Sellainen vinkki että ei kannata käyttää anteeksianto sanaa koska se on niin vaikea ja tarkoittaa jokaiselle vähän eri asia. Kannattaa puhua jollain muilla termeillä jotka ovat tarkempia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Mä koin ainakin jo 5-vuotiaana, että se, mitä vanhempani tekevät on väärin. Olin vihainen ja loukattu. Koin, että minulla on noihin tunteisiin täysi oikeus ja edelleen on.
Terapeutti ei saa tätä kokemusta pois, vaikka hän on useamman kerran itkenyt sitä, että asiat jotka minulle tehtiin olivat aivan hirveitä. Se tunne ei yhtään hälvene, vaikka miljoona ihmistä kertoisi, että järkytykseni, vihani ja pettymykseni on oikeutettua,
Tietyt lapsuuden ja nuoruuden kehitystehtävät jäivät epäonnistuneen lapsuuden takia kohdallani kokonaan toteutumatta. Tähän tarvitsisin apua, sillä lapsi-tilaan vajoaminen sekä päivittäiset poissaolokohtaukset haittaavat päivittäistä elämää. Nykyinen traumapsykoterspeutti on täysin kädetön tilanteen edessä.
Eihän voivottelu ole yhtään sama asia kuin hyväksyvä katse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Mä koin ainakin jo 5-vuotiaana, että se, mitä vanhempani tekevät on väärin. Olin vihainen ja loukattu. Koin, että minulla on noihin tunteisiin täysi oikeus ja edelleen on.
Terapeutti ei saa tätä kokemusta pois, vaikka hän on useamman kerran itkenyt sitä, että asiat jotka minulle tehtiin olivat aivan hirveitä. Se tunne ei yhtään hälvene, vaikka miljoona ihmistä kertoisi, että järkytykseni, vihani ja pettymykseni on oikeutettua,
Tietyt lapsuuden ja nuoruuden kehitystehtävät jäivät epäonnistuneen lapsuuden takia kohdallani kokonaan toteutumatta. Tähän tarvitsisin apua, sillä lapsi-tilaan vajoaminen sekä päivittäiset poissaolokohtaukset haittaavat päivittäistä elämää. Nykyinen traumapsykoterspeutti on täysin kädetön tilanteen edessä.Eihän voivottelu ole yhtään sama asia kuin hyväksyvä katse.
No tapahtuneiden tosiasioiden myötätuntoinen tunnustaminen. Sen vahvistaminen, että kaltoinkohtelu oli väärin ja empatia minua kohtaan.
Mua auttoi todella paljon, kun ymmärsin mistä vanhempieni toiminta johtui. Ei mun tarvinnut sitä hyväksyä, mutta tajusin, mistä se heidän turvattomuus kumpusi ja miten vähän heillä oli mahdollisuuksia tarjota muuta. Mulle se oli hyödyllisintä terapiassa. Ymmärtämistä on monenlaista, mutta ei se ole synonyymi hyväksymiselle.
Mutta joo, nykyisellään mua auttaa eniten suuntautuminen tulevaan. Teen itselleni mieluisia asioita, rakennan elämääni. Se jatkuva menneessä vellominen oli kuluttavaa. Hyväksyin sen mitä oli ja nyt mennään eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin omaa lapsuuttani ja tajuan aikuisenakin kuinka pahasti kaikki olikaan pielessä, kun koskaan ei edes tullut mieleen kertoa vanhemmille siitä, että mielessä pyöri usein ajatus kerrostalon parvekkeelta alas hyppäämisestä. En edes pitänyt tuota ajatusta mitenkään outona ja ajattelin että vanhemmat olisivat vain suuttuneet, jos olisin siitä jotain maininnut. Tämä kertoo minusta jotain siitä miten totaalisesti olin itseni siinä ympäristössä joutunut sivuuttamaan.
Minä en voinut kertoa seks hyväksikäyttöyrittksistä koska itse olen varmasti ne aiheuttanut käytökselläni. Joo ei lyöty, mutta onko tuollainen heitteillejättö jonkun mielestä muka ok?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Mä koin ainakin jo 5-vuotiaana, että se, mitä vanhempani tekevät on väärin. Olin vihainen ja loukattu. Koin, että minulla on noihin tunteisiin täysi oikeus ja edelleen on.
Terapeutti ei saa tätä kokemusta pois, vaikka hän on useamman kerran itkenyt sitä, että asiat jotka minulle tehtiin olivat aivan hirveitä. Se tunne ei yhtään hälvene, vaikka miljoona ihmistä kertoisi, että järkytykseni, vihani ja pettymykseni on oikeutettua,
Tietyt lapsuuden ja nuoruuden kehitystehtävät jäivät epäonnistuneen lapsuuden takia kohdallani kokonaan toteutumatta. Tähän tarvitsisin apua, sillä lapsi-tilaan vajoaminen sekä päivittäiset poissaolokohtaukset haittaavat päivittäistä elämää. Nykyinen traumapsykoterspeutti on täysin kädetön tilanteen edessä.Eihän voivottelu ole yhtään sama asia kuin hyväksyvä katse.
Traumaterapiasta: itse en lainkaan tiedä missä minkäkin tunteen pitäisi kehossa tuntua, koska opin jättämään kehoni jo hyvin nuorena, kun en vanhemman pahoinpitelyä päässyt pakoon.
Vanhempaa ilmeisesti ilahdutti kuinka dissosiaatio sai minut "rauhoittumaan". Luuli ilmeisesti että minut sai väkivallalla peloteltua hiljaiseksi, mutta minä seurasin vain tilannetta jostain kaukaa.
Harmillista tässä kaikessa on se, että on vaikea pysyä siellä omassa kropassa ja nykyhetkessä. Traumaterapeutti ei oikein tätä tainnut ymmärtää, kun toistuvasti käynneillä jankattiin mikä tuntuu missäkin. Vaikutti siltä, että tuotin en tiedä -vastauksilla terapeutille pettymyksen ja hän otti käytännöksi arvuutella olisiko se kurkussa, rinnassa jne. Lopulta vastailin terapeutin mieliksi vain jotakin, jotta pääsisin näistä tilanteista pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kieltämättä hyvä pointti. Kun mietin, miten rsskaita kotitöitä minun piti tehdä tarhaikäisenä lapsena, niin tulee väistämättä mieleen, että ihan yhtä hyvin voisi pistää vanhuksen hommiin. Vesiä kantamaan, siivoomaan, mitä näitä nyt on.
Parempi varmaan kaikille, etten ole lähimaillakaan, kun avuttomuus koittaa.Mielestäni ihmisellä ei ole myöskään moraalista velvollisuutta huolehtia sellaisesta vanhemmasta, joka ei ole huolehtinut sinusta kun olet ollut lapsena hänestä riippuvainen.
Se voi vain olla todella vaikeaa kun ainoa kenen mielestä sinusta ei huolehdittu lapsena olet sinä itse. Kaikki muut ovat sitä mieltä että sinun lapsuutesi on ollut hyvä ja normaali. Kuka haluaa vapaaehtoisesti lähteä sellaiseen missä omaa mielenterveyttä kyseenalaistetaan ja luultavasti tärkeätkin ihmiset laittavat välit poikki. Kyllä sitä moni miettii aika tarkasti sekä lopulta on kuitenkin sen verran tekemisissä vanhempiensa kanssa ettei sanomista tulisi.
Sitä sanomista tulee joka tapauksessa, teki miten tahansa. Eipä tarvitse sitten miettiä miten toimii kun hauras vanhus alkaa valittaa ja ilkeillä, kun ei itse ole paikalla sitä kuulemassa.
Mutta voi olla että siellä lapsuudessa on ollut myös jotain hyviä palasia, joista haluaa pitää kiinni. Ja sitten antaa jotain armoa, jos tästä kristillisestä sanastosta halutaan pitää kiinni (minä en tiedä mikä se hyvä sana on). Tätäkin ketjua kun on lukenut, huomaa että tilanteet ovat kovin erilaisia: mm. yksi oli haettu poliisit mukana kiireelliseen sijoitukseen (että en kyllä antaisi armoa) ja aloittaja taas oli ilmeisesti joutunut olemaan lapsuutensa ajan vanhemman terapeutti ja kodinhoitaja. Mutta esim. minä en väkivaltaisesta ja muutenkin kamalasta lapsuudesta huolimatta tehnyt täyttä välirikkoa, koska olisin tosiaan menettänyt sen vähän hyvän mikä piti minut lapsena pinnalla. Otin sen välimatkan minkä tarvitsen, mutta en myöskään ryhtynyt mihinkään annan anteeksi ja unohdan -leikkiin
Miten välirikko olisi mielestäsi poistanut ne lapsuuden hyvät asiat? Tarkoitatko ettet olisi enää sen jälkeen esimerkiksi päässyt johonkin sinulle tärkeään paikkaan käymään?
Tarkoitan, että niistä vanhemmista on myös hyviä muistoja ja haluan pitää niistä kiinni. Kaikki ei ole mustavalkoista. Mutta jokainen tekee tavallaan.
Mutta voihan niitä hyviä asioita muistella vaikkei olisikaan tekemisissä. Eiväthän muistot katoa silloinkaan jos joku kuolee.
Älä viitsi vängätä, tuo kirjoittaja saa olla tekemisissä omien vanhempiensa kanssa jos hän itse haluaa ja hän on kertonut että hän itse haluaa olla heidän kanssaan tekemisissä. Tämän pitää sinullekin riittää.
Vierailija kirjoitti:
Mua auttoi todella paljon, kun ymmärsin mistä vanhempieni toiminta johtui. Ei mun tarvinnut sitä hyväksyä, mutta tajusin, mistä se heidän turvattomuus kumpusi ja miten vähän heillä oli mahdollisuuksia tarjota muuta. Mulle se oli hyödyllisintä terapiassa. Ymmärtämistä on monenlaista, mutta ei se ole synonyymi hyväksymiselle.
Mutta joo, nykyisellään mua auttaa eniten suuntautuminen tulevaan. Teen itselleni mieluisia asioita, rakennan elämääni. Se jatkuva menneessä vellominen oli kuluttavaa. Hyväksyin sen mitä oli ja nyt mennään eteenpäin.
Minäkin ymmärsin sen että vanhempien omasta lapsuudesta johtuisi että he eivät olleet niin läsnäolevia kuin olisi pitänyt, olivat keinottomia lapsen haasteiden edessä jne. Mutta sitä vihaa minua kohtaan en pysty ymmärtämään enkä usko että sinäkään pystyisit jos vanhempasi olisivat kiusanneet sinua aivan tahallaan ja vihanneet vauvasta asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kieltämättä hyvä pointti. Kun mietin, miten rsskaita kotitöitä minun piti tehdä tarhaikäisenä lapsena, niin tulee väistämättä mieleen, että ihan yhtä hyvin voisi pistää vanhuksen hommiin. Vesiä kantamaan, siivoomaan, mitä näitä nyt on.
Parempi varmaan kaikille, etten ole lähimaillakaan, kun avuttomuus koittaa.Mielestäni ihmisellä ei ole myöskään moraalista velvollisuutta huolehtia sellaisesta vanhemmasta, joka ei ole huolehtinut sinusta kun olet ollut lapsena hänestä riippuvainen.
Se voi vain olla todella vaikeaa kun ainoa kenen mielestä sinusta ei huolehdittu lapsena olet sinä itse. Kaikki muut ovat sitä mieltä että sinun lapsuutesi on ollut hyvä ja normaali. Kuka haluaa vapaaehtoisesti lähteä sellaiseen missä omaa mielenterveyttä kyseenalaistetaan ja luultavasti tärkeätkin ihmiset laittavat välit poikki. Kyllä sitä moni miettii aika tarkasti sekä lopulta on kuitenkin sen verran tekemisissä vanhempiensa kanssa ettei sanomista tulisi.
Sitä sanomista tulee joka tapauksessa, teki miten tahansa. Eipä tarvitse sitten miettiä miten toimii kun hauras vanhus alkaa valittaa ja ilkeillä, kun ei itse ole paikalla sitä kuulemassa.
Mutta voi olla että siellä lapsuudessa on ollut myös jotain hyviä palasia, joista haluaa pitää kiinni. Ja sitten antaa jotain armoa, jos tästä kristillisestä sanastosta halutaan pitää kiinni (minä en tiedä mikä se hyvä sana on). Tätäkin ketjua kun on lukenut, huomaa että tilanteet ovat kovin erilaisia: mm. yksi oli haettu poliisit mukana kiireelliseen sijoitukseen (että en kyllä antaisi armoa) ja aloittaja taas oli ilmeisesti joutunut olemaan lapsuutensa ajan vanhemman terapeutti ja kodinhoitaja. Mutta esim. minä en väkivaltaisesta ja muutenkin kamalasta lapsuudesta huolimatta tehnyt täyttä välirikkoa, koska olisin tosiaan menettänyt sen vähän hyvän mikä piti minut lapsena pinnalla. Otin sen välimatkan minkä tarvitsen, mutta en myöskään ryhtynyt mihinkään annan anteeksi ja unohdan -leikkiin
Miten välirikko olisi mielestäsi poistanut ne lapsuuden hyvät asiat? Tarkoitatko ettet olisi enää sen jälkeen esimerkiksi päässyt johonkin sinulle tärkeään paikkaan käymään?
Tarkoitan, että niistä vanhemmista on myös hyviä muistoja ja haluan pitää niistä kiinni. Kaikki ei ole mustavalkoista. Mutta jokainen tekee tavallaan.
Mutta voihan niitä hyviä asioita muistella vaikkei olisikaan tekemisissä. Eiväthän muistot katoa silloinkaan jos joku kuolee.
Älä viitsi vängätä, tuo kirjoittaja saa olla tekemisissä omien vanhempiensa kanssa jos hän itse haluaa ja hän on kertonut että hän itse haluaa olla heidän kanssaan tekemisissä. Tämän pitää sinullekin riittää.
Toki saa. Ilmeisesti asiat ovat nyt paremmin jos se ei tarkoita itsensä altistamista uusille traumaattisille kokemuksille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Mä koin ainakin jo 5-vuotiaana, että se, mitä vanhempani tekevät on väärin. Olin vihainen ja loukattu. Koin, että minulla on noihin tunteisiin täysi oikeus ja edelleen on.
Terapeutti ei saa tätä kokemusta pois, vaikka hän on useamman kerran itkenyt sitä, että asiat jotka minulle tehtiin olivat aivan hirveitä. Se tunne ei yhtään hälvene, vaikka miljoona ihmistä kertoisi, että järkytykseni, vihani ja pettymykseni on oikeutettua,
Tietyt lapsuuden ja nuoruuden kehitystehtävät jäivät epäonnistuneen lapsuuden takia kohdallani kokonaan toteutumatta. Tähän tarvitsisin apua, sillä lapsi-tilaan vajoaminen sekä päivittäiset poissaolokohtaukset haittaavat päivittäistä elämää. Nykyinen traumapsykoterspeutti on täysin kädetön tilanteen edessä.Eihän voivottelu ole yhtään sama asia kuin hyväksyvä katse.
Traumaterapiasta: itse en lainkaan tiedä missä minkäkin tunteen pitäisi kehossa tuntua, koska opin jättämään kehoni jo hyvin nuorena, kun en vanhemman pahoinpitelyä päässyt pakoon.
Vanhempaa ilmeisesti ilahdutti kuinka dissosiaatio sai minut "rauhoittumaan". Luuli ilmeisesti että minut sai väkivallalla peloteltua hiljaiseksi, mutta minä seurasin vain tilannetta jostain kaukaa.
Harmillista tässä kaikessa on se, että on vaikea pysyä siellä omassa kropassa ja nykyhetkessä. Traumaterapeutti ei oikein tätä tainnut ymmärtää, kun toistuvasti käynneillä jankattiin mikä tuntuu missäkin. Vaikutti siltä, että tuotin en tiedä -vastauksilla terapeutille pettymyksen ja hän otti käytännöksi arvuutella olisiko se kurkussa, rinnassa jne. Lopulta vastailin terapeutin mieliksi vain jotakin, jotta pääsisin näistä tilanteista pois.
Joo, samaa jankkausta omalta terapeutilta: Miltä nyt tuntuu? Mitä huomaat?
En osaa koskaan vastata tuohon mitään. Ei tunnu miltään ja huomaan, ettei tunnu miltään.
Itselleni dissosiaatio on ihana olotila, koska silloin ei tunnu kertakaikkiaan miltään. Olen sanonut tämän traumaterapeutille moneen kertaan, mutta hän ei ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Mä koin ainakin jo 5-vuotiaana, että se, mitä vanhempani tekevät on väärin. Olin vihainen ja loukattu. Koin, että minulla on noihin tunteisiin täysi oikeus ja edelleen on.
Terapeutti ei saa tätä kokemusta pois, vaikka hän on useamman kerran itkenyt sitä, että asiat jotka minulle tehtiin olivat aivan hirveitä. Se tunne ei yhtään hälvene, vaikka miljoona ihmistä kertoisi, että järkytykseni, vihani ja pettymykseni on oikeutettua,
Tietyt lapsuuden ja nuoruuden kehitystehtävät jäivät epäonnistuneen lapsuuden takia kohdallani kokonaan toteutumatta. Tähän tarvitsisin apua, sillä lapsi-tilaan vajoaminen sekä päivittäiset poissaolokohtaukset haittaavat päivittäistä elämää. Nykyinen traumapsykoterspeutti on täysin kädetön tilanteen edessä.Eihän voivottelu ole yhtään sama asia kuin hyväksyvä katse.
Traumaterapiasta: itse en lainkaan tiedä missä minkäkin tunteen pitäisi kehossa tuntua, koska opin jättämään kehoni jo hyvin nuorena, kun en vanhemman pahoinpitelyä päässyt pakoon.
Vanhempaa ilmeisesti ilahdutti kuinka dissosiaatio sai minut "rauhoittumaan". Luuli ilmeisesti että minut sai väkivallalla peloteltua hiljaiseksi, mutta minä seurasin vain tilannetta jostain kaukaa.
Harmillista tässä kaikessa on se, että on vaikea pysyä siellä omassa kropassa ja nykyhetkessä. Traumaterapeutti ei oikein tätä tainnut ymmärtää, kun toistuvasti käynneillä jankattiin mikä tuntuu missäkin. Vaikutti siltä, että tuotin en tiedä -vastauksilla terapeutille pettymyksen ja hän otti käytännöksi arvuutella olisiko se kurkussa, rinnassa jne. Lopulta vastailin terapeutin mieliksi vain jotakin, jotta pääsisin näistä tilanteista pois.
Joo, samaa jankkausta omalta terapeutilta: Miltä nyt tuntuu? Mitä huomaat?
En osaa koskaan vastata tuohon mitään. Ei tunnu miltään ja huomaan, ettei tunnu miltään.
Itselleni dissosiaatio on ihana olotila, koska silloin ei tunnu kertakaikkiaan miltään. Olen sanonut tämän traumaterapeutille moneen kertaan, mutta hän ei ymmärrä.
Sellainen jolle dissosiaatio on melko vieras asia ei ymmärrä miten sitä voi kaivata kun tuska ylittää sietokyvyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Sivusta: eikä ole. Jos se hyväksyvä katse on jäänyt lapsuudessa puuttumaan, sen tarve ei ole poistunut vaikka vuodet vierivät.
Mä koin ainakin jo 5-vuotiaana, että se, mitä vanhempani tekevät on väärin. Olin vihainen ja loukattu. Koin, että minulla on noihin tunteisiin täysi oikeus ja edelleen on.
Terapeutti ei saa tätä kokemusta pois, vaikka hän on useamman kerran itkenyt sitä, että asiat jotka minulle tehtiin olivat aivan hirveitä. Se tunne ei yhtään hälvene, vaikka miljoona ihmistä kertoisi, että järkytykseni, vihani ja pettymykseni on oikeutettua,
Tietyt lapsuuden ja nuoruuden kehitystehtävät jäivät epäonnistuneen lapsuuden takia kohdallani kokonaan toteutumatta. Tähän tarvitsisin apua, sillä lapsi-tilaan vajoaminen sekä päivittäiset poissaolokohtaukset haittaavat päivittäistä elämää. Nykyinen traumapsykoterspeutti on täysin kädetön tilanteen edessä.Eihän voivottelu ole yhtään sama asia kuin hyväksyvä katse.
Traumaterapiasta: itse en lainkaan tiedä missä minkäkin tunteen pitäisi kehossa tuntua, koska opin jättämään kehoni jo hyvin nuorena, kun en vanhemman pahoinpitelyä päässyt pakoon.
Vanhempaa ilmeisesti ilahdutti kuinka dissosiaatio sai minut "rauhoittumaan". Luuli ilmeisesti että minut sai väkivallalla peloteltua hiljaiseksi, mutta minä seurasin vain tilannetta jostain kaukaa.
Harmillista tässä kaikessa on se, että on vaikea pysyä siellä omassa kropassa ja nykyhetkessä. Traumaterapeutti ei oikein tätä tainnut ymmärtää, kun toistuvasti käynneillä jankattiin mikä tuntuu missäkin. Vaikutti siltä, että tuotin en tiedä -vastauksilla terapeutille pettymyksen ja hän otti käytännöksi arvuutella olisiko se kurkussa, rinnassa jne. Lopulta vastailin terapeutin mieliksi vain jotakin, jotta pääsisin näistä tilanteista pois.
Joo, samaa jankkausta omalta terapeutilta: Miltä nyt tuntuu? Mitä huomaat?
En osaa koskaan vastata tuohon mitään. Ei tunnu miltään ja huomaan, ettei tunnu miltään.
Itselleni dissosiaatio on ihana olotila, koska silloin ei tunnu kertakaikkiaan miltään. Olen sanonut tämän traumaterapeutille moneen kertaan, mutta hän ei ymmärrä.Sellainen jolle dissosiaatio on melko vieras asia ei ymmärrä miten sitä voi kaivata kun tuska ylittää sietokyvyn.
Kaivata siis dissosiaatiota, ei niinkään tuskaa. Sitä on joskus myös tehnyt jotakin päästäkseen siihen olotilaan ettei mikään tunnu enää miltään.
Miten välirikko olisi mielestäsi poistanut ne lapsuuden hyvät asiat? Tarkoitatko ettet olisi enää sen jälkeen esimerkiksi päässyt johonkin sinulle tärkeään paikkaan käymään?