Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (363)
Vierailija kirjoitti:
Eikä se toimimattomassa perheessä kasvaminen lopu aikuisuuteen. Harva pystyy kuitenkaan laittamaan välit poikki vanhempiinsa, vaikka syytäkin olisi. Joku hemmetin velvollusuudentunto ja sääli estää.
Vanhetessa vanhempien käytöshäiriöt, huono käytös harvemmin helpottuvat. Toki toisinaan käy niinkin.
Saattavat jäädä ikuiseksi kiviriipaksi lapselle, kun nykyään vanhempi saattaa elää satavuotiaaksi.
Eikä edes velvollisuudentunto tai sääli pelkästään vaan se että siinä menee samalla loppukin omasta lapsuudesta ja nuoruudesta vessanpöntöstä alas.
Myös sukulaisiin voi mennä välit siinä samalla kun vanhemmat valehtelevat heille mitä on tapahtunut.
Voi myös olla vaikea kertoa sukulaisille millaista lapsuutesi oli kun he ovat sitä mieltä että ovat itse niin läheltä katsoneet nämä vuodet että sinun lapsuutesi on aivan varmasti ollut aivan loistava joten mitä ihmettä nyt oikein teet kun et enää halua olla heidän kanssaan tekemisissä.
Eli paljon on painolastia mikä pitäisi kantaa, ei ole vain että ”älä ole heidän kanssaan enää tekemisissä.” Kyllä tuon ymmärtää normaalijärkinen ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kieltämättä hyvä pointti. Kun mietin, miten rsskaita kotitöitä minun piti tehdä tarhaikäisenä lapsena, niin tulee väistämättä mieleen, että ihan yhtä hyvin voisi pistää vanhuksen hommiin. Vesiä kantamaan, siivoomaan, mitä näitä nyt on.
Parempi varmaan kaikille, etten ole lähimaillakaan, kun avuttomuus koittaa.Mielestäni ihmisellä ei ole myöskään moraalista velvollisuutta huolehtia sellaisesta vanhemmasta, joka ei ole huolehtinut sinusta kun olet ollut lapsena hänestä riippuvainen.
Se voi vain olla todella vaikeaa kun ainoa kenen mielestä sinusta ei huolehdittu lapsena olet sinä itse. Kaikki muut ovat sitä mieltä että sinun lapsuutesi on ollut hyvä ja normaali. Kuka haluaa vapaaehtoisesti lähteä sellaiseen missä omaa mielenterveyttä kyseenalaistetaan ja luultavasti tärkeätkin ihmiset laittavat välit poikki. Kyllä sitä moni miettii aika tarkasti sekä lopulta on kuitenkin sen verran tekemisissä vanhempiensa kanssa ettei sanomista tulisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmoinen oli ihan jossain lääketieteen oppikirjassa, jota joskus lueskelin. Todettiin, että tietynlaisia rankkoja asioita lapsuudessaan kokeneet ihmiset kärsivät usein jostain tietystä oireilusta, jonka nimeä en muista niin varmasti että tähän viitsisin laittaa JA että heille valitettavasti usein käy niin, että terapeutti alkaa hyökkäävästi kyseenalaistaa heidän kokemaansa ja he voivat päätyä jopa terapiasuhteessa kiusatuiksi.
Jotenkin helppo uskoa, kun tällaiseen keskusteluunkin hyökkää heti näitä aggressiivisia kyseenalaistajia, vaikka eihän kenenkään pitäisi käyttäytyä sillä tavalla. Tarkoitan, että tuossa penäämisessä ja uhrin syyttelyssä ei ole järjen häivää täällä palstalla. Terapeutti sentään tekee hyvät rahat sillä, että kuuntelee ja keskustelee, vaikka asiattomastikin🙄Terapiassa tuntuu usein olevan lähtökohtana, että jos asiakkaalla on paljon kielteisiä ihmissuhdekokemuksia, on hän silloin vain käsittänyt jotain väärin ja tätä ns. väärinkäsitystä pitäisi sitten lähteä yhdessä korjaamaan. Ilmeisesti terapeutit eivät oikein pidä siitä lähtökohdasta, että huono-osaisuus usein kasaantuu, vaikka henkilö yrittäisikin vaikka mitä.
Monella menee myös sekaisin, mikä on uhriutumista ja mikä taas sitä, että toinen on ihan oikeasti vääryyden uhri. Ei ole uhriutumista, jos haluaa käydä läpi terapiassa kokemuksia, joissa on ollut uhrina. Terapia on kuitenkin vähän sen sortin korttitalo, että vastauksia etsitään uudelleenasennoitumisesta eikä elämän muuttamisesta.
Aika monet ongelmat nimittäin ratkeavat ihan konkreettisilla teoilla. Muuttaa vaikka kauemmas tai hankkii hyvän ammatin, niin vanhempien vallankäyttö on helpompi lopettaa.Et taida ymmärtää miten narsistisia piirteitä omaava vanhempi käyttäytyy? Et pääse hänestä eroon vaikka muuttaisit kuuhun.
Ei pääse ei, eikä voi Koko elämänsä Kaltoinkohdellulta sellaista odottaakaan. Minä esimerkiksi tunsin olevani taloudellisesti ja muutenkin hyvin riippuvainen vanhemmistani kun kasvoin aikuiseksi. Tulin raskaaksi 20 vuotiaana jonka ikäisenä myös lapseni sain. Ei minulla ollut paniikkihäiriöisenä ja laiskaksi tyhmäksi ja saamatttomaksi koko elämän ajan haukuttuna mitään mahdollisuutta opiskella yks kaks hyvä ammatti. Myöskään kauemmaksi muuttaminen ei onnistunut kun ei ollut mitään turvaverkkoja missään, ainoa turvaverkko olivat vanhempani. Sellaiseksi elämä voi muodostua kun lapsesta ei pidetä henkisesti ja emotionaalisesti huolta lainkaan vaan käytetään häneen kieroja keinoja koko elämänsä ajan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kieltämättä hyvä pointti. Kun mietin, miten rsskaita kotitöitä minun piti tehdä tarhaikäisenä lapsena, niin tulee väistämättä mieleen, että ihan yhtä hyvin voisi pistää vanhuksen hommiin. Vesiä kantamaan, siivoomaan, mitä näitä nyt on.
Parempi varmaan kaikille, etten ole lähimaillakaan, kun avuttomuus koittaa.Mielestäni ihmisellä ei ole myöskään moraalista velvollisuutta huolehtia sellaisesta vanhemmasta, joka ei ole huolehtinut sinusta kun olet ollut lapsena hänestä riippuvainen.
Se voi vain olla todella vaikeaa kun ainoa kenen mielestä sinusta ei huolehdittu lapsena olet sinä itse. Kaikki muut ovat sitä mieltä että sinun lapsuutesi on ollut hyvä ja normaali. Kuka haluaa vapaaehtoisesti lähteä sellaiseen missä omaa mielenterveyttä kyseenalaistetaan ja luultavasti tärkeätkin ihmiset laittavat välit poikki. Kyllä sitä moni miettii aika tarkasti sekä lopulta on kuitenkin sen verran tekemisissä vanhempiensa kanssa ettei sanomista tulisi.
Sitä sanomista tulee joka tapauksessa, teki miten tahansa. Eipä tarvitse sitten miettiä miten toimii kun hauras vanhus alkaa valittaa ja ilkeillä, kun ei itse ole paikalla sitä kuulemassa.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Voi että, olisin riemusta kiljuen vaihtanut omat vanhempani sinun vanhempiisi. Parempi olisi ollut kuolleet vanhemmat kuin ne jotka minulla oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin ja jos joku sanoo että kaikilla on samat lähtökohdat, niin kyllä se toimimattomassa perheessä kasvaminen sitoo vielä aikuisiälläkin paljon energiaa, kun monet asiat joutuu itse ilman opastusta opettelemaan ja yrittämään saada päässään asiat johonkin järjestykseen. Saman energian olisi paremmalla tuurilla voinut käyttää johonkin muuhun, esimerkiksi siihen miten vaurastua. Nyt se on mennyt vain siihen, että on edes jotenkin yrittänyt saada mahdollisimman normaalia arkea rakennettua.
Tämä! Ja itse olen näin reilu nelikymppisenä jo niin väsynyt kaikkeen etten tahdo enää jaksaa yhtään mitään vastoinkäymisiä. Enkä todellakaan jaksaa hoitaa itseäni kuten pitäisi. Kaikki voimavarat on menneet jo aikoja sitten eikä mistään saa enää tarpeeksi energiaa edes peruselämään.
Tämä on kyllä surullista. Ihan kuin se elämä ei olisi kunnolla missään vaiheessa lähtenyt käyntiin, kun kaikki energia on mennyt vastoinkäymisten selvittelyyn.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossakin vaiheessa prosessia on hyvä ajatella asiaa myös niiden vanhempien kannalta jotta voi "antaa heille anteeksi". Anteeksianto on vain sinua itseäsi varten eikä se tarkoita että hyväksyt tapahtuneen. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan olla kuin vasta sitten kun traumat ja tapahtumat on käsitelty ja ne on valmis jättämään taakseen. Voi olla että terapeutti luuleen sinun olevan pisemmällä prosessissa kuin olet.
Omat vanhemmat ainakin jatkavat samaa väkivaltaista käytöstään vielä 7-kymppisinä. Mikään anteeksianto ei saa heidän käytöstään muuttumaan.
Esimerkki: toinen ilmestyy jatkuvasti työpaikoilleni (kolme viikkoa siitä kun olin vaihtanut työpaikkaa, oli hän selvittänyt missä olen töissä ja tuli näyttävästi paikalle). Selvittää kulloisestakin työpaikastani, milloin minulla on vuosiloma ja tulee kotiovelleni vaatimuksineen.
Anteeksi antaminen ei vaikuta tällaisen ihmisen toimintaan. Mikään, mitä minä teen, ei vaikuta tällaisen ihmisen toimintaan. Estoon olen laittanut vuosia sitten, ei vaikutusta.Anteeksi antamisella tarkoitan oman pään sisällä anteeksi antamista. En sitä että vanhemmille sanotaan asia tai ajatellaan sen muuttavan suhteessa jotain. Itse olen nyt vihdoin pystynyt antamaan anteeksi vanhemmilleni ja koen että minulla ei ole enää tarvetta penkoa vanhoja asioita ja voin keskittyä vain seurausten "parantamiseen".
Ei tuo toimi että tarjoaa valmiiksi pureskeltua ratkaisua yhtälöön jonka jokaisen tulee itse ratkaista, jos se suinkaan on mahdollista.
Ensinnäkään se valmiina annettu vastaus ei hyödytä ketään. Sen lisäksi se kuinka itse olet päässyt kyseiseen lopputulemaan, ei ole kaikille sama. Vaikka teoriatasolla voisi selittää koko yhtälön ratkaisuneen, niin jokaisen on kuitenkin tehtävä koko "laskutoimitus" ihan itse, eikä lopputulos välttämättä silloinkaan ole se anteeksi anto, koska kaikki vaiheet täytyy ymmärtämisen lisäksi pystyä sisäistämään.
Joidenkin voi olla helpompi antaa anteeksi eli yhtälöä ratkaistaessa ei ole yhtä paljoa käsiteltävää ja kaikenlaisia kiemuroita, kun jollain toisella tehtävä voi olla ajatuksena jo aivan mahdoton tai viedä hyvin pitkän ajan.
Pitkän ajan poluillakin se anteeksi anto tapahtuu monesti sivutuotteena, johon ei olla edes pyritty pääsemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin omaa lapsuuttani ja tajuan aikuisenakin kuinka pahasti kaikki olikaan pielessä, kun koskaan ei edes tullut mieleen kertoa vanhemmille siitä, että mielessä pyöri usein ajatus kerrostalon parvekkeelta alas hyppäämisestä. En edes pitänyt tuota ajatusta mitenkään outona ja ajattelin että vanhemmat olisivat vain suuttuneet, jos olisin siitä jotain maininnut. Tämä kertoo minusta jotain siitä miten totaalisesti olin itseni siinä ympäristössä joutunut sivuuttamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En aina ymmärrä. Henkilö on varakkaasta kodista, ollut koulussa eliittiä baletteineen, tuettu ja autettu akateemiseen koulutukseen ja nelikymppisenä ihminen huomaa että olipas huonot vanhemmat. Jäin paitsi asiasta x, mikä se sitten onkin joku tunnejuttu.
Kivan olkiukon rakensit. Tai jos oikeasti kyseessä on jokin tuttavasi, niin ehkä vain tiedä hänen elämästään tarpeeksi. Selän takana netissä spekulointi se vasta onkin tyylikästä toimintaa.
Minusta tuntuu että tuo kirjoittaja on itse kärsinyt huonosta lapsuudesta mutta on edelleen kieltovaiheessa joten ei pysty myöntämään asiaa vielä edes itselleen. Ihminen jota tämä ketju ei koske tuskin tulee tätä ketjua lukemaan ja mitään kommentoimaan. Asialla on joko ne huonot vanhemmat itse, tai huonojen vanhempien lapsi joka ei vielä ole tunnistanut sitä miten huonosti häntä on lapsena kohdeltu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin ja jos joku sanoo että kaikilla on samat lähtökohdat, niin kyllä se toimimattomassa perheessä kasvaminen sitoo vielä aikuisiälläkin paljon energiaa, kun monet asiat joutuu itse ilman opastusta opettelemaan ja yrittämään saada päässään asiat johonkin järjestykseen. Saman energian olisi paremmalla tuurilla voinut käyttää johonkin muuhun, esimerkiksi siihen miten vaurastua. Nyt se on mennyt vain siihen, että on edes jotenkin yrittänyt saada mahdollisimman normaalia arkea rakennettua.
Tämä! Ja itse olen näin reilu nelikymppisenä jo niin väsynyt kaikkeen etten tahdo enää jaksaa yhtään mitään vastoinkäymisiä. Enkä todellakaan jaksaa hoitaa itseäni kuten pitäisi. Kaikki voimavarat on menneet jo aikoja sitten eikä mistään saa enää tarpeeksi energiaa edes peruselämään.
Tämä on jotenkin tuttu, vaikka en ole vielä ikäisesi. Välillä mietin että mihin mun energiat oikein katoaa? Kuin ne ois joku vuotava rengas. Ihmettelen, miten muilla on energiaa perustaa perhe, kun sehän pitää vielä hoitaakin työpäivän jälkeen? Ja vielä harrastuksia ja sosiaalista elämää siihen päälle?
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin ja jos joku sanoo että kaikilla on samat lähtökohdat, niin kyllä se toimimattomassa perheessä kasvaminen sitoo vielä aikuisiälläkin paljon energiaa, kun monet asiat joutuu itse ilman opastusta opettelemaan ja yrittämään saada päässään asiat johonkin järjestykseen. Saman energian olisi paremmalla tuurilla voinut käyttää johonkin muuhun, esimerkiksi siihen miten vaurastua. Nyt se on mennyt vain siihen, että on edes jotenkin yrittänyt saada mahdollisimman normaalia arkea rakennettua.
Tämä! Ja itse olen näin reilu nelikymppisenä jo niin väsynyt kaikkeen etten tahdo enää jaksaa yhtään mitään vastoinkäymisiä. Enkä todellakaan jaksaa hoitaa itseäni kuten pitäisi. Kaikki voimavarat on menneet jo aikoja sitten eikä mistään saa enää tarpeeksi energiaa edes peruselämään.
Tämä on jotenkin tuttu, vaikka en ole vielä ikäisesi. Välillä mietin että mihin mun energiat oikein katoaa? Kuin ne ois joku vuotava rengas. Ihmettelen, miten muilla on energiaa perustaa perhe, kun sehän pitää vielä hoitaakin työpäivän jälkeen? Ja vielä harrastuksia ja sosiaalista elämää siihen päälle?
Minulla ainakin on kadonnut kaikki kiinnostus viettää aikaa ihmisten seurassa, joten se helpottaa tilannetta hiukan.
Nuorten mielenterveysongelmat? Onko ne vanhempien syytä, perimää, nykyaikaa? Pahentuvat nelikymppisenä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuorten mielenterveysongelmat? Onko ne vanhempien syytä, perimää, nykyaikaa? Pahentuvat nelikymppisenä?
Miksi kuvittelevat mielenterveysongelmien pahentuvan nelikymppisenä? Hyvinvoiva lapsi tuskin miettii kerrostalon parvekkeelta hyppäämistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorten mielenterveysongelmat? Onko ne vanhempien syytä, perimää, nykyaikaa? Pahentuvat nelikymppisenä?
Miksi kuvittelevat mielenterveysongelmien pahentuvan nelikymppisenä? Hyvinvoiva lapsi tuskin miettii kerrostalon parvekkeelta hyppäämistä.
Niin se ajatus teininä? Mikä pielessä, koulu, kaverit, elämän ahdistus, murrosikö, huumeet, kaljat, köyhyys, soittotunnit ei tuo menestystä, vanhemmat? Nelikymppisenä työkyvytön?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorten mielenterveysongelmat? Onko ne vanhempien syytä, perimää, nykyaikaa? Pahentuvat nelikymppisenä?
Miksi kuvittelevat mielenterveysongelmien pahentuvan nelikymppisenä? Hyvinvoiva lapsi tuskin miettii kerrostalon parvekkeelta hyppäämistä.
Niin se ajatus teininä? Mikä pielessä, koulu, kaverit, elämän ahdistus, murrosikö, huumeet, kaljat, köyhyys, soittotunnit ei tuo menestystä, vanhemmat? Nelikymppisenä työkyvytön?
Ajatus eteni siitä siihen, että voisihan ne ranteet viiltää auki kylvyn aikana, kun näin isän suosittelemassa kirjassa tehtiin. Olin kuitenkin niin saamaton, että tekemättä jäi sekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kieltämättä hyvä pointti. Kun mietin, miten rsskaita kotitöitä minun piti tehdä tarhaikäisenä lapsena, niin tulee väistämättä mieleen, että ihan yhtä hyvin voisi pistää vanhuksen hommiin. Vesiä kantamaan, siivoomaan, mitä näitä nyt on.
Parempi varmaan kaikille, etten ole lähimaillakaan, kun avuttomuus koittaa.Mielestäni ihmisellä ei ole myöskään moraalista velvollisuutta huolehtia sellaisesta vanhemmasta, joka ei ole huolehtinut sinusta kun olet ollut lapsena hänestä riippuvainen.
Se voi vain olla todella vaikeaa kun ainoa kenen mielestä sinusta ei huolehdittu lapsena olet sinä itse. Kaikki muut ovat sitä mieltä että sinun lapsuutesi on ollut hyvä ja normaali. Kuka haluaa vapaaehtoisesti lähteä sellaiseen missä omaa mielenterveyttä kyseenalaistetaan ja luultavasti tärkeätkin ihmiset laittavat välit poikki. Kyllä sitä moni miettii aika tarkasti sekä lopulta on kuitenkin sen verran tekemisissä vanhempiensa kanssa ettei sanomista tulisi.
Sitä sanomista tulee joka tapauksessa, teki miten tahansa. Eipä tarvitse sitten miettiä miten toimii kun hauras vanhus alkaa valittaa ja ilkeillä, kun ei itse ole paikalla sitä kuulemassa.
Mutta voi olla että siellä lapsuudessa on ollut myös jotain hyviä palasia, joista haluaa pitää kiinni. Ja sitten antaa jotain armoa, jos tästä kristillisestä sanastosta halutaan pitää kiinni (minä en tiedä mikä se hyvä sana on). Tätäkin ketjua kun on lukenut, huomaa että tilanteet ovat kovin erilaisia: mm. yksi oli haettu poliisit mukana kiireelliseen sijoitukseen (että en kyllä antaisi armoa) ja aloittaja taas oli ilmeisesti joutunut olemaan lapsuutensa ajan vanhemman terapeutti ja kodinhoitaja. Mutta esim. minä en väkivaltaisesta ja muutenkin kamalasta lapsuudesta huolimatta tehnyt täyttä välirikkoa, koska olisin tosiaan menettänyt sen vähän hyvän mikä piti minut lapsena pinnalla. Otin sen välimatkan minkä tarvitsen, mutta en myöskään ryhtynyt mihinkään annan anteeksi ja unohdan -leikkiin
Nähdäkseni se vanhempien ymmärtäminen voi tulla vasta siinä vaiheessa, kun on itse tunnetasolla päässyt irti vanhemmistaan ja tavallaan kasvanut aikuiseksi. Katkeruus, kauna ja viha ovat usein ymmärrettäviä tunteita silloin, kun on tullut väärin kohdelluksi, mutta ikävä kyllä nuo tunteet lopulta satuttavat eniten ihmistä itseään. Siksi pitäisi panostaa siihen, ettei jää vellomaan näissä tunteissa vaan antaa itselleen luvan kehittyä ihmisenä ja päästää irti. Yleensä kyse on enemmän siitä, että ihminen turvallisuudenhakuisena ei uskalla päästää irti, koska se lapsuus ja nuoruus muokkaa voimakkaasti ihmisen identiteettiä ja minäkuvaa, johon ihminen sitten kiinnittyy. Vaatii emotionaalista rohkeutta ja muiden ihmisten kannattelua, että pääsee irti omaa tuttua identiteettiä ylläpitävistä traumoistaan tunnetasolla. Siinä voi hyvä terapeuttikkn auttaa, mutta silloin se vaatii terapeutilta ensin ihmisen traumojen kohtaamista ja tunnustamista, jotta uuden suhteen luominen omaan menneisyyteen olisi mahdollista. Sitten kun ihminen on päässyt irti traumoistaan tunnetasolla eli luonut identiteettinsä uudelle pohjalle, niin anteeksianto ja ymmärrys tulevat sivutuotteena, kun on resursseja ja mahdollisuus ottaa etäisyyttä omaan lapsuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Terapian onnistuminen ja sitä kautta paraneminen lähtee siitä että terapeutti ammattilaisena ensin validoi asiakkaansa tunteet. Mitään ei voi tapahtua ennen kuin tuo on toteutettu.
Miteen kukaan voi "validoida" toisen ihmisen tunteet?
Täyttä höpinä
Tämä! Ja itse olen näin reilu nelikymppisenä jo niin väsynyt kaikkeen etten tahdo enää jaksaa yhtään mitään vastoinkäymisiä. Enkä todellakaan jaksaa hoitaa itseäni kuten pitäisi. Kaikki voimavarat on menneet jo aikoja sitten eikä mistään saa enää tarpeeksi energiaa edes peruselämään.