Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (369)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Vanhempien menettäminen lapsuudessa on sellainen kokemus mitä ei voi ymmärtää, vaikka vanhemmilla olisi mitä tahansa ongelmia niin he ovat kuitenkin olemassa ja lapsi rakastaa heitä ehdoitta. Omalla kohdalla olen kuullut sitäkin miten negatiiviseen sävyyn jotkut terapiassakin käyneet ovat puhuneet vanhemmistaan vaikka eihän kenessäkään ihmisessä voi olla vain negatiivisia piirteitä. Myönnän joskus ärsyyntyväni tästä koska nämä vanhempiensa kamaluudesta puhuvat eivät tunnu tajuavan miltä tämä minusta tuntuu, kun ei ole niitä vanhempia ollenkaan. En ikinä voisi puhua vanhemmistani samalla tavalla.
Kai sinut joku kuitenkin on kasvattanut?
Eiköhän lastensuojelu ja sosiaalitoimi järjestä vanhempansa menettäneiden lasten elämän, varmasti myös tarjolla kaikenlaista tukea.
Ainakin tsunamin tapahduttua luvattiin orvoksi jääneille ja näiden sukulaisille että yhtään turhaa huostaanottoa ei tehdä vaan lapset pyritään sijoittamaan sukulaisille. Toki varmasti sosiaaliviranomaisten tehtävänä on ollut kartoittaa lasten tilannetta ja tehdä päätökset. Sekä terapiaa että vertaistukea annettiin myös tsunamissa läheisiään menettäneille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Entä jos vanhempi kohteli lastaan sadistisesti ilman fyysistä väkivaltaa tai päihteiden käyttöä? Onko se jotenkin parempi niin?
Varmasti vanhemmat yleensä yrittävät parhaansa vaikka lapsista ei aina tuntuisikaan siltä. Vanhemmilla saattaa esim olla vaativat työt minkä vuoksi heillä voi olla pitkiä työpäiviä. Omilla vanhemmillanikin oli näin, tästä syystä jouduin tekemään myös kotitöitä jo 10-12v. toisin kuin monet kaverini. Vanhemmatkaan ei välttämättä ole voineet tilanteelle mitään vaan se on ollut olosuhteista johtuva tilanne. Vanhemmat ja oma lapsuuden perhe ovat kuitenkin lapselle aina ne kaikista tärkeimmät ja ei niiden menettämistä voi ymmärtää jos ei ole sitä kokenut.
Minä olin tyytyväinen kun äitini kuoli. Se vaikea ihmissuhde päättyi sitten siihen.
Miten kukaan voi sanoa noin? Olen menettänyt vanhempani lapsena enkä voisi ikinä sanoa noin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Entä jos vanhempi kohteli lastaan sadistisesti ilman fyysistä väkivaltaa tai päihteiden käyttöä? Onko se jotenkin parempi niin?
Varmasti vanhemmat yleensä yrittävät parhaansa vaikka lapsista ei aina tuntuisikaan siltä. Vanhemmilla saattaa esim olla vaativat työt minkä vuoksi heillä voi olla pitkiä työpäiviä. Omilla vanhemmillanikin oli näin, tästä syystä jouduin tekemään myös kotitöitä jo 10-12v. toisin kuin monet kaverini. Vanhemmatkaan ei välttämättä ole voineet tilanteelle mitään vaan se on ollut olosuhteista johtuva tilanne. Vanhemmat ja oma lapsuuden perhe ovat kuitenkin lapselle aina ne kaikista tärkeimmät ja ei niiden menettämistä voi ymmärtää jos ei ole sitä kokenut.
Minä olin tyytyväinen kun äitini kuoli. Se vaikea ihmissuhde päättyi sitten siihen.
Miten kukaan voi sanoa noin? Olen menettänyt vanhempani lapsena enkä voisi ikinä sanoa noin.
Äitini oli sadisti. On helpotus ettei hän enää pääse kiusaamaan minua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Entä jos vanhempi kohteli lastaan sadistisesti ilman fyysistä väkivaltaa tai päihteiden käyttöä? Onko se jotenkin parempi niin?
Varmasti vanhemmat yleensä yrittävät parhaansa vaikka lapsista ei aina tuntuisikaan siltä. Vanhemmilla saattaa esim olla vaativat työt minkä vuoksi heillä voi olla pitkiä työpäiviä. Omilla vanhemmillanikin oli näin, tästä syystä jouduin tekemään myös kotitöitä jo 10-12v. toisin kuin monet kaverini. Vanhemmatkaan ei välttämättä ole voineet tilanteelle mitään vaan se on ollut olosuhteista johtuva tilanne. Vanhemmat ja oma lapsuuden perhe ovat kuitenkin lapselle aina ne kaikista tärkeimmät ja ei niiden menettämistä voi ymmärtää jos ei ole sitä kokenut.
Minä olin tyytyväinen kun äitini kuoli. Se vaikea ihmissuhde päättyi sitten siihen.
Miten kukaan voi sanoa noin? Olen menettänyt vanhempani lapsena enkä voisi ikinä sanoa noin.
Ehkä hänen äitinsä on ollut väkivaltainen ja tuhoava häntä kohtaan?
Minä pystyn helposti sanomaan noin. Tai toivomaan, että asia olisi minunkin kohdallani näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Vanhempien menettäminen lapsuudessa on sellainen kokemus mitä ei voi ymmärtää, vaikka vanhemmilla olisi mitä tahansa ongelmia niin he ovat kuitenkin olemassa ja lapsi rakastaa heitä ehdoitta. Omalla kohdalla olen kuullut sitäkin miten negatiiviseen sävyyn jotkut terapiassakin käyneet ovat puhuneet vanhemmistaan vaikka eihän kenessäkään ihmisessä voi olla vain negatiivisia piirteitä. Myönnän joskus ärsyyntyväni tästä koska nämä vanhempiensa kamaluudesta puhuvat eivät tunnu tajuavan miltä tämä minusta tuntuu, kun ei ole niitä vanhempia ollenkaan. En ikinä voisi puhua vanhemmistani samalla tavalla.
Kai sinut joku kuitenkin on kasvattanut?
Eiköhän lastensuojelu ja sosiaalitoimi järjestä vanhempansa menettäneiden lasten elämän, varmasti myös tarjolla kaikenlaista tukea.
Ainakin tsunamin tapahduttua luvattiin orvoksi jääneille ja näiden sukulaisille että yhtään turhaa huostaanottoa ei tehdä vaan lapset pyritään sijoittamaan sukulaisille. Toki varmasti sosiaaliviranomaisten tehtävänä on ollut kartoittaa lasten tilannetta ja tehdä päätökset. Sekä terapiaa että vertaistukea annettiin myös tsunamissa läheisiään menettäneille.
Eiköhän lentokentällä ole ollut sosiaalihuollon sosiaalityöntekijöitä, varmasti viimeistään siinä kerätty perheensä kadottaneiden lasten tiedot ja ilmoitettu sosiaalitoimeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tälle jeesustelijalle joka nyt tuli ketjuun pätemään voin suoraan sanoa, että olisin ollut tyytyväinen jos vanhemmillani olisi ollut pitkät työpäivät ja olisivat olleet poissa minua pahoinpitelemästä ja hyväksikäyttämästä.
Siivoaminen ja ruoanlaittaminen jäivät mun harteille jo lapsena, vaikka vanhemmat olivat paljon kotona. Olin kätevää työvoimaa, kätevä terapialelu, nyrkkeilysäkki ja yleinen syntipukki ja sylkykuppi.
Ja jos olisivat kuolleet niin sitäkin parempi, olisin säästynyt paljolta pahalta.
Pahoilla; väkivaltaisilla ja vaarallisilla vanhemmilla ei kukaan tee mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Entä jos vanhempi kohteli lastaan sadistisesti ilman fyysistä väkivaltaa tai päihteiden käyttöä? Onko se jotenkin parempi niin?
Varmasti vanhemmat yleensä yrittävät parhaansa vaikka lapsista ei aina tuntuisikaan siltä. Vanhemmilla saattaa esim olla vaativat työt minkä vuoksi heillä voi olla pitkiä työpäiviä. Omilla vanhemmillanikin oli näin, tästä syystä jouduin tekemään myös kotitöitä jo 10-12v. toisin kuin monet kaverini. Vanhemmatkaan ei välttämättä ole voineet tilanteelle mitään vaan se on ollut olosuhteista johtuva tilanne. Vanhemmat ja oma lapsuuden perhe ovat kuitenkin lapselle aina ne kaikista tärkeimmät ja ei niiden menettämistä voi ymmärtää jos ei ole sitä kokenut.
Minä olin tyytyväinen kun äitini kuoli. Se vaikea ihmissuhde päättyi sitten siihen.
Miten kukaan voi sanoa noin? Olen menettänyt vanhempani lapsena enkä voisi ikinä sanoa noin.
Koska kaikilla ihan oikeasti ei ole ollut hyviä vanhempia! Ymmärrä jo, että joidenkin vanhemmat voivat oikeasti olla ihan objektiivisestikin niin huonoja, että lapsen olisi parempi asua muualla. Hyviä esimerkkejä huonoista vanhemmista löytyy tästäkin ketjusta, esim. se joka joutui fyysisesti erittäin pahoinpidellyksi lapsena vanhempiensa tai vanhempansa toimesta. Ja se, jonka avioliiton hänen äitinsä haluaisi vielä vanhoilla päivilläänkin kovasti pilata! Miten sellaisen pahantahtoisuuden voisi hyvin päin valehtelematta selittää?
Jos sinulla sattui olemaan hyvät vanhemmat, se ei poissulje sitä, että jollain muulla niin ei ole. Vaikka sinusta tuntuisi miltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Sanoisitko esim. tuolle vanhempiensa toimesta tohjoksi hakatulle, poltetulle ja viillellylle kirjoittajalle, että hänen pitäisi enemmän arvostaa sitä, että hänellä sentään on ollut vanhemmat?
Ei asiat ole noin mustavalkoisia, mitä yrität yksioikoisesti ajatella.
En tietenkään. Mutta täällä on ollut monia muita juttuja missä vanhempia on ikään kuin pidetty itsestäänselvyytenä, se on liian helppoa eikä vanhempia välttämättä osaa arvostaa.
Olen tuo lainaamassasi viestissä viitattu vanhempansa tohjoksi hakkaama jne. kirjoittaja ja vähän tähän aiheeseen sivusta sörkin.
Palstakommenttien perusteella kukaan ei voi tietää toisen elämästä ja suhteesta vanhempiinsa niin syvällisesti, että voisi tehdä tuollaisen päätelmän. Vaikeita ja erittäin haitallisia kokemuksia omien vanhempien kanssa on muitakin kuin minun vanhempieni kaltaiset sekopäät tai sinun kokemuksesi hyvien vanhempien menettämisestä. Itse olen huomannut, että vaikka omat kokemukseni ovat vaikeita, olen monessa mielessä päässyt helpommalla kuin he, joilla on monimutkaisemmalla tavalla vaikea suhde vanhempiinsa. Minun vanhempani eivät välittäneet tai suorastaan vihasivat minua, joten tämä asia on ollut hyvin yksinkertainen käsitellä. Haasteita on tuonut lähinnä traumaoireiden kanssa eläminen. Sen sijaan tuntemani ihmiset joiden vanhemmat ovat tehneet välittämisestään ehdollista, ovat manipuloivia jne. ovat joutuneet käymään läpi huomattavasti raskaamman henkisen prosessin vanhempiensa vaarallisuuden ymmärtämisessä kuin minä. Tämän takia ei voi koskaan yksinkertaistaa näitä asioita siten, että kuolema tai äärimmäinen (fyysinen) väkivalta olisivat ne kirkkaimmat kärsimyskruunut ja muunlaiset haavoittavat kokemukset jotain vähemmän.
Vaikeat kokemukset eivät ole kilpailu ja toisen äärimmäisen tuskaiset kokemukset eivät tee sinun kokemuksesta yhtään sen vähemmän tai enemmän kamalaa. Ne ovat vain erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Entä jos vanhempi kohteli lastaan sadistisesti ilman fyysistä väkivaltaa tai päihteiden käyttöä? Onko se jotenkin parempi niin?
Varmasti vanhemmat yleensä yrittävät parhaansa vaikka lapsista ei aina tuntuisikaan siltä. Vanhemmilla saattaa esim olla vaativat työt minkä vuoksi heillä voi olla pitkiä työpäiviä. Omilla vanhemmillanikin oli näin, tästä syystä jouduin tekemään myös kotitöitä jo 10-12v. toisin kuin monet kaverini. Vanhemmatkaan ei välttämättä ole voineet tilanteelle mitään vaan se on ollut olosuhteista johtuva tilanne. Vanhemmat ja oma lapsuuden perhe ovat kuitenkin lapselle aina ne kaikista tärkeimmät ja ei niiden menettämistä voi ymmärtää jos ei ole sitä kokenut.
Minä olin tyytyväinen kun äitini kuoli. Se vaikea ihmissuhde päättyi sitten siihen.
Miten kukaan voi sanoa noin? Olen menettänyt vanhempani lapsena enkä voisi ikinä sanoa noin.
Ei kai sinua kukaan ole vaatinut noin sanomaan. Katsos, tässä on nyt kyse ihan muiden ihmisten kokemuksista, ei sinusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En aina ymmärrä. Henkilö on varakkaasta kodista, ollut koulussa eliittiä baletteineen, tuettu ja autettu akateemiseen koulutukseen ja nelikymppisenä ihminen huomaa että olipas huonot vanhemmat. Jäin paitsi asiasta x, mikä se sitten onkin joku tunnejuttu.
Isäpuoli oli käytökseltään arvaamaton, itsekäs, ymmärtämätön ja sai raivokohtauksia olemattomista asioista. Yritti syyllistää lapsia sellaisista asioista mitkä ei edes voineet olla lapsen syytä, esimerkiksi siitä että hänen autossaan oli jotain vikaa, tai joskus suuttui minulle siitä etten osannut ajaa traktoria häne puolestaan, olin ehkä 8v., haukkui että eihän meillä mitään osata. Syytti minua myös siitä kun pikkuveljelle sattui tapaturma, hän itse oli ainoa aikuinen silloin mutta hän oli päiväunilla, hänen mielestään minun olisi pitänyt vahtia pikkuveljeä. Olin tuolloin 6v, pikkuveli 3-4v.
Hän aina uhosi että miten täydellinen ihminen on kun hän ei käy baareissa kaljalla, todellisuudessa hän itse oli lääkeriippuvainen lääkkeiden väärinkäyttäjä, ajoi lääkepäissään autoakin. Itsesääliä, uhkaili itsemurhalla aina kun hänellä oli mielestään vaikeaa, uhkaili itsemurhalla myös lasten kuullen kuvaillen tapoja miten tekisi sen. Sanoi myös että lapset ovat nyrkillätapettavia, minun kuullen, joskus pelkäsin joutuvani perhesurman uhriksi.
Kuoli sydäriin kun olin 11v. Minun onneni on ollut se että ymmärsin jo lapsena, että minä en ollut syyllinen tähän. Ongelma oli tosin siinä että ulkopuolisethan ei tästä yleisesti tienneet, yhdessä kerhossa ohjaaja jopa suuttui kun sanoin kun kirjoitin isänpäiväkorttiin paskaa isänpäivää. Hautajaisetkin oli vähän teatteria, ihmisten mielestä oli aah miten traagista. En ole käynyt psykoterapiassa, mutta voisin hyvin kuvitella että jonkun, ehkä sellaisen joka itse on elänyt nromaalin isän kanssa ja sitten lapsuudessaan tai nuoruudessaan menettänyt tämän, mielestä minun olisi pitänyt ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En aina ymmärrä. Henkilö on varakkaasta kodista, ollut koulussa eliittiä baletteineen, tuettu ja autettu akateemiseen koulutukseen ja nelikymppisenä ihminen huomaa että olipas huonot vanhemmat. Jäin paitsi asiasta x, mikä se sitten onkin joku tunnejuttu.
Ihminen voi huonoista vanhemmista huolimatta olla eliittiä aikuisena.
Myös korkeasti koulutetut ja tohtoreiksi väitelleet vanhemmat voivat olla väkivaltaisia ja tuhoavia. Korkea koulutus ei poissulje vakavia mielenterveyden häiriöitä. Tiedoksi, että sellaisten lasta ei auta kukaan.
Vierailija kirjoitti:
En aina ymmärrä. Henkilö on varakkaasta kodista, ollut koulussa eliittiä baletteineen, tuettu ja autettu akateemiseen koulutukseen ja nelikymppisenä ihminen huomaa että olipas huonot vanhemmat. Jäin paitsi asiasta x, mikä se sitten onkin joku tunnejuttu.
Kivan olkiukon rakensit. Tai jos oikeasti kyseessä on jokin tuttavasi, niin ehkä vain tiedä hänen elämästään tarpeeksi. Selän takana netissä spekulointi se vasta onkin tyylikästä toimintaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En aina ymmärrä. Henkilö on varakkaasta kodista, ollut koulussa eliittiä baletteineen, tuettu ja autettu akateemiseen koulutukseen ja nelikymppisenä ihminen huomaa että olipas huonot vanhemmat. Jäin paitsi asiasta x, mikä se sitten onkin joku tunnejuttu.
Ihminen voi huonoista vanhemmista huolimatta olla eliittiä aikuisena.
Myös korkeasti koulutetut ja tohtoreiksi väitelleet vanhemmat voivat olla väkivaltaisia ja tuhoavia. Korkea koulutus ei poissulje vakavia mielenterveyden häiriöitä. Tiedoksi, että sellaisten lasta ei auta kukaan.
Valitettavasti tämä! Omakohtaista kokemusta on.
Tämä on siis joku muotijuttu että 40+ huomataan vanhempien olleen huonoja ja koko lapsuuden olleen kurja?
Näistä tulee mieleen koulutetun sukupolven vasta nelikymppisenä irtaantuvan vanhemmistaan ja kokevat sitä kritiikkiä vanhemmistaan mikä yleensä alle kakskymppisenä eletään ja sitren ruvetaan elämään omaa elämää.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on siis joku muotijuttu että 40+ huomataan vanhempien olleen huonoja ja koko lapsuuden olleen kurja?
Näistä tulee mieleen koulutetun sukupolven vasta nelikymppisenä irtaantuvan vanhemmistaan ja kokevat sitä kritiikkiä vanhemmistaan mikä yleensä alle kakskymppisenä eletään ja sitren ruvetaan elämään omaa elämää.
Väkivalta muotijuttu?
Omat vuonna -50 syntyneet vanhempani olivat korkeammin koulutettuja kuin minä. Lisäksi he olivat henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisia. Toinen heistä erotettiinkin 50-vuotiaana tämän käytöksen takia työpaikasta. Veti työpaikan oikeuteen ja sai korvaukseksi kahden vuoden palkan. Työpaikkaa ei saanut takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on siis joku muotijuttu että 40+ huomataan vanhempien olleen huonoja ja koko lapsuuden olleen kurja?
Näistä tulee mieleen koulutetun sukupolven vasta nelikymppisenä irtaantuvan vanhemmistaan ja kokevat sitä kritiikkiä vanhemmistaan mikä yleensä alle kakskymppisenä eletään ja sitren ruvetaan elämään omaa elämää.
Mistä hiton muotijutusta puhut. Yritin jo lapsena saada perheelle apua, mutta aikuisia ongelmat eivät kiinnostaneet.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on siis joku muotijuttu että 40+ huomataan vanhempien olleen huonoja ja koko lapsuuden olleen kurja?
Näistä tulee mieleen koulutetun sukupolven vasta nelikymppisenä irtaantuvan vanhemmistaan ja kokevat sitä kritiikkiä vanhemmistaan mikä yleensä alle kakskymppisenä eletään ja sitren ruvetaan elämään omaa elämää.
Kyllä se on tavallaan huomattu ja tiedetty koko ajan, mutta vasta iän myötä ihminen alkaa uskaltaa puhua siitä ja tiedostaa, että ehkä tilanne ei ollutkaan ihan normaali ja kyse vain siitä, että hän oli niin kertakaikkisen kamala lapsi.
Kummasti näihin ketjuihin aina kertyy ihmettelijöitä, jotka luulevat tai väittävät luulevansa, että vaikeassa lapsuudessa on kyse vain hankalasta lapsesta tai lapsen kohtuuttomista odotuksista, eihän nyt kukaan aikuinen oikeasti tee pahaa lapselle. Samoin tämä "en ikinä valittaisin jos vanhempani olisivat elossa" - ihanko totta et, vaikka sinua rskattaisiin joka päivä?
On niitä terapeutteja monenlaisia. Toiset hautoo ongelmia. Toiset on enempi tulevaisuuteen suuntautuvia. Menneelle emme voi mitään. Sukupolvien traumat kytee vanhemmissa varmaan ja heidän esivanhemissa. Oli puhumattomuuden sukupolvet ja sodat. Periytyykö traumat vai onko se käyttäytymismalli.
Parempi vois olla ratkaisukeskeinen vaihtoehto jolla mietitään enempi miten tästä eteenpäin. Elämässä on paljon hyvääkin. Ratkaisu voi olla se että etsit toisen terapeutin. Jos jutut ja ahdistus helpottaa kun keskittyy ongelman sijaan siihen miten saat uuden suunnan elämään. Et voi vanhempia muuttaa mut itseäsi voit. Jos pystyt niin anna edes itsesi takia vanhemmillesi anteeksi.
Eikö alapeukuttaja halua että hänestä ajatellaan näin? Kannattaa sitten hyvissä ajoin miettiä omaa käytöstään.