Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (363)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse sekä lapsi että vanhempi joten kokemusta on molemmista rooleista.
Kyllä minä toivon että lapseni ymmärtää miksi olen tehnyt tiettyjä ratkaisuja vaikka ne hänen mielestä olisivatkin vääriä.
Itse ymmärrän myös omia vanhempiani tiettyyn pisteeseen asti mutta äitini vihaa minua kohtaan en pysty ymmärtämään sillä se ei oikein tunnu perustuvan mihinkään muuhun että minä olen jotenkin väärä ihminen kokonaisuudessaan.
Ymmärrän että he ovat tietynlaisissa lähtökohdista ja että heillä on ollut hyvin vähän mistä ottaa joka on vaikuttanut heidän toimia muun muassa vanhempina.
Sitä kyllä ihmettelisin jos joku pyytäisi ymmärtämään sitä että vanhempi pahoinpitelee henkisesti tai fyysisesti tai suorastaan vihaa lastaan tai on hyväksikäyttänyt tätä monin eri tavoin lapsuudessa. Varsinkin jos terapeutti tekisi näin kyllä ihmettelisin suuresti.
oman lapseni kanssa kun olemme puhuneet niin hän kyllä vakuuttaa ymmärtävänsä miksi joitain asioita on tehty ja joitain ei, ja ymmärtää sen että minä vanhempana olen rakastanut häntä ihan koko hänen elämänsä eikä tekemiseni ole koskaan tarkoittanut sitä että hänestä en välittäisi tai jopa vihaisin häntä. Toisaalta nuo asiat ovat niin pieniä tarkoitan että ei ole mitään pahoinpitelyä tai muuta eikä tunne kylmyyttä tms.Toimimattomassa perheessä vanhempi yleensä kieltäytyy keskustelemasta menneistä tapahtumista. Omaa lasta säännönmukaisesti kaasuvalotetaan siihen asti, kunnes lapsi lopulta väsyy turhaan yrittämään ja rajaa vanhemman ulos elämästään.
Se on juuri näin. En ymmärrä miksi omaa lasta vihataan noin.
Minäpä kerron: Vanhempaa hävettää. Hän tietää mokanneensa. Asian kaivelu ei innosta, koska se hävettää.
En usko. Uskon että kyse on mielen vinoumasta, mt-häiriöstä, mielisairaudesta, narsismista, sadismista etc.
Miksi tenttaat terapeutilta vastauksia, kerran olet asian jo päättänyt? Haetko terapiaa, vai ainoastaan vahvistusta omalle käsityksellesi?
Ymmärtänet, että voit olla myös väärässä. Ehkä se siksi kiukuttaa?Tätä mä olen koko keskustelun yrittänyt sanoa, että nämä kommentoijat voivat myös olla väärässä eikä heidän näkemyksensä ole ainoa oikea😅😅
Sinä epäilemättä tiedät parhaiten. Olitko paikalla?
En, ja siksi lähtökohtaisesti haluan nähdä tilanteet omin silmin ennen kuin uskon kumpaakaan osapuolta.
Minua ei kiinnosta tippaakaan mitä sinä uskot, mutta on sangen hassua käydä keskustelupalstalla valittamassa ettei henkilö voi sanoa mitään elämästään ennen kuin saadaan toisenkin osapuolen kommentti.
Kumpikin kertoo tapahtunutta omasta näkökulmastaan. Totuus on jossain siellä keskellä.
Lainaus:
"Kumpikin kertoo tapahtunutta omasta näkökulmastaan. Totuus on jossain siellä keskellä."
Milloin maksat 200 000 euron velkasi minulle?
Luultavasti vastaat tähän, että et ole minulle velkaa.
Totuus on jossain keskellä, joten maksat sitten 100 000 E, eikö niin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempansa lapsuudessa tai teininä menettäneillä voi olla aikuisenakin sellainen lapsenomainen suhde vanhempiin. Sellainen, mikä on ollut näiden kuoleman aikaan, ajatellaan lapsen tavoin vanhempien olevan ihan sankareita kuten pikkulapset ajattelevat, teinienkin kohdallakin aika on kullannut nämä ajatukset.
Sellaisella lapsella joka on saanut elää turvallisen lapsuuden, ensin vanhempien kanssa ja näiden kuoleman jälkeen sijoitettuna vaikka sukulaisille, ei ole mitään kokemusta kotona olleesta turvattomuudesta.
Jossakin vaiheessa prosessia on hyvä ajatella asiaa myös niiden vanhempien kannalta jotta voi "antaa heille anteeksi". Anteeksianto on vain sinua itseäsi varten eikä se tarkoita että hyväksyt tapahtuneen. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan olla kuin vasta sitten kun traumat ja tapahtumat on käsitelty ja ne on valmis jättämään taakseen. Voi olla että terapeutti luuleen sinun olevan pisemmällä prosessissa kuin olet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on siis joku muotijuttu että 40+ huomataan vanhempien olleen huonoja ja koko lapsuuden olleen kurja?
Näistä tulee mieleen koulutetun sukupolven vasta nelikymppisenä irtaantuvan vanhemmistaan ja kokevat sitä kritiikkiä vanhemmistaan mikä yleensä alle kakskymppisenä eletään ja sitren ruvetaan elämään omaa elämää.
Kyllä se on tavallaan huomattu ja tiedetty koko ajan, mutta vasta iän myötä ihminen alkaa uskaltaa puhua siitä ja tiedostaa, että ehkä tilanne ei ollutkaan ihan normaali ja kyse vain siitä, että hän oli niin kertakaikkisen kamala lapsi.
Kummasti näihin ketjuihin aina kertyy ihmettelijöitä, jotka luulevat tai väittävät luulevansa, että vaikeassa lapsuudessa on kyse vain hankalasta lapsesta tai lapsen kohtuuttomista odotuksista, eihän nyt kukaan aikuinen oikeasti tee pahaa lapselle. Samoin tämä "en ikinä valittaisin jos vanhempani olisivat elossa" - ihanko totta et, vaikka sinua rskattaisiin joka päivä?
Ei nyt voi verrata jotain ei sylitelty tarpeeksi tai piti tehdä kotiaskareita tai ei saanut olla kaupungilla öitä kuten muut rikollisiin vanhempiin tai insestiin.
Tietysti voi ajatella olevan vanhempien syytä jos ei parisuhteet onnistu tai työelämässä vaikeuksia joten tietysti voi kai sitä kautta lähteä purkamaan mielenterveyttään.
Vaikenen koska olen ikäluokkaa joka lähti todella vaikeista oloista, isät saattoi oikeasti kurittaa, ei vellottu tunteissa. Joten en ymmärrä jos hyväpalkkainen koulutettu keskiluokkainen ihminen ei kestä elämäänsä vanhempiaan syyttelemättä.
En vastaa enkä kirjoita enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on siis joku muotijuttu että 40+ huomataan vanhempien olleen huonoja ja koko lapsuuden olleen kurja?
Näistä tulee mieleen koulutetun sukupolven vasta nelikymppisenä irtaantuvan vanhemmistaan ja kokevat sitä kritiikkiä vanhemmistaan mikä yleensä alle kakskymppisenä eletään ja sitren ruvetaan elämään omaa elämää.
Kyllä se on tavallaan huomattu ja tiedetty koko ajan, mutta vasta iän myötä ihminen alkaa uskaltaa puhua siitä ja tiedostaa, että ehkä tilanne ei ollutkaan ihan normaali ja kyse vain siitä, että hän oli niin kertakaikkisen kamala lapsi.
Kummasti näihin ketjuihin aina kertyy ihmettelijöitä, jotka luulevat tai väittävät luulevansa, että vaikeassa lapsuudessa on kyse vain hankalasta lapsesta tai lapsen kohtuuttomista odotuksista, eihän nyt kukaan aikuinen oikeasti tee pahaa lapselle. Samoin tämä "en ikinä valittaisin jos vanhempani olisivat elossa" - ihanko totta et, vaikka sinua rskattaisiin joka päivä?
Ei nyt voi verrata jotain ei sylitelty tarpeeksi tai piti tehdä kotiaskareita tai ei saanut olla kaupungilla öitä kuten muut rikollisiin vanhempiin tai insestiin.
Tietysti voi ajatella olevan vanhempien syytä jos ei parisuhteet onnistu tai työelämässä vaikeuksia joten tietysti voi kai sitä kautta lähteä purkamaan mielenterveyttään.
Vaikenen koska olen ikäluokkaa joka lähti todella vaikeista oloista, isät saattoi oikeasti kurittaa, ei vellottu tunteissa. Joten en ymmärrä jos hyväpalkkainen koulutettu keskiluokkainen ihminen ei kestä elämäänsä vanhempiaan syyttelemättä.
En vastaa enkä kirjoita enää.
Heippa sitten. Poistumisesi ei ole mikään menetys ketjulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jossakin vaiheessa prosessia on hyvä ajatella asiaa myös niiden vanhempien kannalta jotta voi "antaa heille anteeksi". Anteeksianto on vain sinua itseäsi varten eikä se tarkoita että hyväksyt tapahtuneen. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan olla kuin vasta sitten kun traumat ja tapahtumat on käsitelty ja ne on valmis jättämään taakseen. Voi olla että terapeutti luuleen sinun olevan pisemmällä prosessissa kuin olet.
Mitähän siellä terapiassa oikein tekisi, jos traumat olisi pitkälle käsitelty?
Vierailija kirjoitti:
Jossakin vaiheessa prosessia on hyvä ajatella asiaa myös niiden vanhempien kannalta jotta voi "antaa heille anteeksi". Anteeksianto on vain sinua itseäsi varten eikä se tarkoita että hyväksyt tapahtuneen. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan olla kuin vasta sitten kun traumat ja tapahtumat on käsitelty ja ne on valmis jättämään taakseen. Voi olla että terapeutti luuleen sinun olevan pisemmällä prosessissa kuin olet.
Omat vanhemmat ainakin jatkavat samaa väkivaltaista käytöstään vielä 7-kymppisinä. Mikään anteeksianto ei saa heidän käytöstään muuttumaan.
Esimerkki: toinen ilmestyy jatkuvasti työpaikoilleni (kolme viikkoa siitä kun olin vaihtanut työpaikkaa, oli hän selvittänyt missä olen töissä ja tuli näyttävästi paikalle). Selvittää kulloisestakin työpaikastani, milloin minulla on vuosiloma ja tulee kotiovelleni vaatimuksineen.
Anteeksi antaminen ei vaikuta tällaisen ihmisen toimintaan. Mikään, mitä minä teen, ei vaikuta tällaisen ihmisen toimintaan. Estoon olen laittanut vuosia sitten, ei vaikutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on siis joku muotijuttu että 40+ huomataan vanhempien olleen huonoja ja koko lapsuuden olleen kurja?
Näistä tulee mieleen koulutetun sukupolven vasta nelikymppisenä irtaantuvan vanhemmistaan ja kokevat sitä kritiikkiä vanhemmistaan mikä yleensä alle kakskymppisenä eletään ja sitren ruvetaan elämään omaa elämää.
Kyllä se on tavallaan huomattu ja tiedetty koko ajan, mutta vasta iän myötä ihminen alkaa uskaltaa puhua siitä ja tiedostaa, että ehkä tilanne ei ollutkaan ihan normaali ja kyse vain siitä, että hän oli niin kertakaikkisen kamala lapsi.
Kummasti näihin ketjuihin aina kertyy ihmettelijöitä, jotka luulevat tai väittävät luulevansa, että vaikeassa lapsuudessa on kyse vain hankalasta lapsesta tai lapsen kohtuuttomista odotuksista, eihän nyt kukaan aikuinen oikeasti tee pahaa lapselle. Samoin tämä "en ikinä valittaisin jos vanhempani olisivat elossa" - ihanko totta et, vaikka sinua rskattaisiin joka päivä?
Ei nyt voi verrata jotain ei sylitelty tarpeeksi tai piti tehdä kotiaskareita tai ei saanut olla kaupungilla öitä kuten muut rikollisiin vanhempiin tai insestiin.
Tietysti voi ajatella olevan vanhempien syytä jos ei parisuhteet onnistu tai työelämässä vaikeuksia joten tietysti voi kai sitä kautta lähteä purkamaan mielenterveyttään.
Vaikenen koska olen ikäluokkaa joka lähti todella vaikeista oloista, isät saattoi oikeasti kurittaa, ei vellottu tunteissa. Joten en ymmärrä jos hyväpalkkainen koulutettu keskiluokkainen ihminen ei kestä elämäänsä vanhempiaan syyttelemättä.
En vastaa enkä kirjoita enää.
Kun se hyväpalkkainen koulutettu keskiluokkainen voi olla kokenut ihan oikeasti vaikeita oloja, kuten rankkaa väkivaltaa.
Täällä ei ole valitettu siitä, että piti tehdä kotiaskareita, vaan siitä, että kodin siivous oli kokonaan ala-asteikäisen vastuulla. Se on eri asia. Samoin kukaan ei valita siitä, ettei päässyt syliin aina halutessaan, tai siitä, että vanhemmat olivat välillä vähän etäisiä, mutta äärimmäinen fyysinen tai henkinen etäisyys on lapsen kehitykselle todella tuhoisaa, verrattavissa väkivaltaan. Ei kuntoutuspsykoterapiaan edes pääse ilman vakavia ongelmia, eikä kukaan maksa siitä tuhansien eurojen omavastuuta vain saadakseen viikko toisensa jälkeen valittaa, ettei saanut karkkia aina kun halusi.
Etkö oikeasti ymmärrä, vai vähätteletkö tarkoituksella?
Minusta on kummallista että jotkut edelleen ajattelevat että vanhempien käytöksen vuoksi turvattoman lapsuuden kokeneille on ok sanoa mitä tahansa, syyllistää tapahtuneesta, vähätellä kokemuksia ja vaatia anteeksiantoa. Tuskin kenenkään mielestä olisi ok, että esimerkiksi orvoksi jääneelle lapselle olisi ok sanoa että "miksi et auttanut vanhempiasi"? Tai syyllistää tätä vanhempiensa kuolemasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossakin vaiheessa prosessia on hyvä ajatella asiaa myös niiden vanhempien kannalta jotta voi "antaa heille anteeksi". Anteeksianto on vain sinua itseäsi varten eikä se tarkoita että hyväksyt tapahtuneen. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan olla kuin vasta sitten kun traumat ja tapahtumat on käsitelty ja ne on valmis jättämään taakseen. Voi olla että terapeutti luuleen sinun olevan pisemmällä prosessissa kuin olet.
Mitähän siellä terapiassa oikein tekisi, jos traumat olisi pitkälle käsitelty?
Kyllä ne jossakin vaiheessa terapiaa alkaa olemaan. Tämä ei tarkoita sitä etteikö trauman seuraukset olisi vielä aktiivisia vaan sitä että lähes kaikki käsittelyä vaativa on käsitelty loppuun eikä tarvetta näiden menneiden penkomiselle enää ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Eihän tässä vatvota edes asiakkaan omaa vaan hänen vanhempiensa menneisyyttä. Siitä asiakkaalla ei voi olla muuta kokemusta kuin oma lapsuutensa, jossa hän on ollut vanhempiensa armoilla. Vanhemmat taas selittävät ja sepittävät menneisyyttään omasta näkökulmastaan, mikäli ovat vaivautuneet reflektoimaan sitä miksi heistä on tullut sellaisia kuin on.
Kukaan meistä ei ole vastuussa vanhempiemme historiasta, eikä meillä ole sen enempää velvollisuutta ymmärtää vanhempiamme kuin he itse ymmärtävät itseään ja lapsiaan. Toksisia käytösmalleja ja kasvatusmenetelmiä ei ole pakko siirtää seuraaville sukupolville.
(Olen käynyt kaksivuotisen psykoterapian, eikä terapeuttini kysynyt kertaakaan äitisuhteestani. Puhuimme ainoastan senhetkisestä vaikeasta elämäntilanteestani.)
Hetkinen, etkös sinäkin kerro menneisyydestäsi juuri omasta nälökulmasta, kun juuri vanhempien tilannetta miettimällä kannustetaan ajattelemaan asioita moniulotteisesti. Puhut paljon, mutta syylistyt juuri niihin samoihin ajatusvirheisiin joista muita syytät.
Et ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Tämä kirjoittaja on aina joutunut ajattelemaan asioita vanhempien lempeästi ja kaunistellusti kuvitellusta näkökulmasta. Siis etsien viatonta ja ymmärrettävää selitystä vanhempien toiminnalle.
Nyt hän aikuisena kerrankin ajattelee omista lähtökohdistaan eikä hyväksyen, että minä nyt olen vaan tämmöinen oheisvahingon kohde, kun lapsena lyöty vanhenpani löi minua lapsena. Että ei se olut oikeasti paha, että minua lyötiin, vaan pahaa oli se, kun vanhempaa oli aiemmin lyöty - kaiketi logiikka siis on, että se vanhempi on tärkeämpi ihminen.
Ja sinä sitten riennät paikalle opettamaan, että laajenna näkökulmaa ja ymmärtele hyvä ihminen ensisijaisesti sitä vanhempaasi. Se paha, mitä sinulle tehtiin, ei ollut kuule merkityksellistä pahaa, koska merkitystä on vain vanhempasi tuntemuksilla! Ymmärrä, ymmärrä.
Sama ymmärrys ei koske kirjoittajaa edes vanhempana. Jos hän kertoisi lyövänsä itse lapsiaan, et varmaan pehmentelisi, että noooh, parhaasi yrität, lapsen pitää vaan laajentaa näkökulmaa ja ymmärtää, että täytyyhän sinun saada lyödä.Hehe, syylistyit jälleen ajatusvirheisiin täyttämällä tarinankerronnat omilla kokemuksillasi ja tulkinnoillasi projisoimalla ne koskemaan vastapuolen viestiä, ja lisäksi vielä leimaat kaikki eri mieltä olivat vääriksi, koska eivät tarjoa juuri sellaista lohtua kuin haluaisit😅😅 Tätä juuri tarkoitin, kun sanoin, että "trauman" kokeneet eivät pysty näkemään asioita objektiivisesti😆😆 Kaikilla sattuu elämässä vastoinkäymisiä, ja niiden kanssa on vain opittava elämään, ja niistä viisastuneena kenties jatkossa tehdä asioita toisin🤓🤓
No mitähän lapsena kaltoin kohdeltu voi tehdä seuraavalla kerralla toisin?
No aivan ensimmäiseksi voi miettiä olikohan itse kumminkaan täysin viaton uhri vai provosoiko känkkäämällä tilannetta?🤔🤔 Se ei tietenkään poista vanhemman vastuuta pahoinpitelystä, mutta auttaa tajuamaan, että kumpikin osapuoli oli puutteellisia ja virheellisiä inhimillisiä olentoja🤓🤓
Tämä tyyppi on itse lapsiaan pahoinpitelevä hirviö! Yrittää omaa p*skaa käytöstään perustella mitä k*sipäisimmillä asioilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossakin vaiheessa prosessia on hyvä ajatella asiaa myös niiden vanhempien kannalta jotta voi "antaa heille anteeksi". Anteeksianto on vain sinua itseäsi varten eikä se tarkoita että hyväksyt tapahtuneen. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan olla kuin vasta sitten kun traumat ja tapahtumat on käsitelty ja ne on valmis jättämään taakseen. Voi olla että terapeutti luuleen sinun olevan pisemmällä prosessissa kuin olet.
Omat vanhemmat ainakin jatkavat samaa väkivaltaista käytöstään vielä 7-kymppisinä. Mikään anteeksianto ei saa heidän käytöstään muuttumaan.
Esimerkki: toinen ilmestyy jatkuvasti työpaikoilleni (kolme viikkoa siitä kun olin vaihtanut työpaikkaa, oli hän selvittänyt missä olen töissä ja tuli näyttävästi paikalle). Selvittää kulloisestakin työpaikastani, milloin minulla on vuosiloma ja tulee kotiovelleni vaatimuksineen.
Anteeksi antaminen ei vaikuta tällaisen ihmisen toimintaan. Mikään, mitä minä teen, ei vaikuta tällaisen ihmisen toimintaan. Estoon olen laittanut vuosia sitten, ei vaikutusta.
Anteeksi antamisella tarkoitan oman pään sisällä anteeksi antamista. En sitä että vanhemmille sanotaan asia tai ajatellaan sen muuttavan suhteessa jotain. Itse olen nyt vihdoin pystynyt antamaan anteeksi vanhemmilleni ja koen että minulla ei ole enää tarvetta penkoa vanhoja asioita ja voin keskittyä vain seurausten "parantamiseen".
Olen se, joka tuolla aiemmin ketjussa viittasi Tuula-Liina Varikseen. Kommentoin vielä vanhempien ymmärtämista. Vanhempiaan voi tietysti jollain älyllisellä tasolla ymmärtää. Että he olivat maalta muuttaneita, juurettomia, kouluttamattomia, ahdistuneita oman sukupolvensa tyyppiedustajia, jotka pyrkivät hallitsemaan tilannetta juomalla ja riitelemällä. Mutta tunnetasolla on ihan ok vihata heitä. Miksi ihmeessä he eivät yrittäneet parempia sopeutumiskenoja? Miksi he olivat niin typeriä vässyköitä? Miksi niin saamattomia korjaamaan tilannettaan? Ja ennen kaikkea, miksi olivat niin täysin sokeita meille lastensa tarpeille? Ei ole pakko antaa ikinä anteeksi, mutta menneisyydestä voi päästää irti kun toimii itse toisin. Jotenkin ikäänkuin voittaa vanhempansa. Paremmin en osaa selittää tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta on kummallista että jotkut edelleen ajattelevat että vanhempien käytöksen vuoksi turvattoman lapsuuden kokeneille on ok sanoa mitä tahansa, syyllistää tapahtuneesta, vähätellä kokemuksia ja vaatia anteeksiantoa. Tuskin kenenkään mielestä olisi ok, että esimerkiksi orvoksi jääneelle lapselle olisi ok sanoa että "miksi et auttanut vanhempiasi"? Tai syyllistää tätä vanhempiensa kuolemasta.
Tuskin esimerkiksi onnettomuuden jälkeen sosiaaliviranomaisten paikalle soittamat sukulaiset tulevat huutaen että jumalauta likka mitä menit tekemään, seuraten saarna missä orvoksi jäänyttä syytetään vanhempien menettämisestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossakin vaiheessa prosessia on hyvä ajatella asiaa myös niiden vanhempien kannalta jotta voi "antaa heille anteeksi". Anteeksianto on vain sinua itseäsi varten eikä se tarkoita että hyväksyt tapahtuneen. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan olla kuin vasta sitten kun traumat ja tapahtumat on käsitelty ja ne on valmis jättämään taakseen. Voi olla että terapeutti luuleen sinun olevan pisemmällä prosessissa kuin olet.
Mitähän siellä terapiassa oikein tekisi, jos traumat olisi pitkälle käsitelty?
Kyllä ne jossakin vaiheessa terapiaa alkaa olemaan. Tämä ei tarkoita sitä etteikö trauman seuraukset olisi vielä aktiivisia vaan sitä että lähes kaikki käsittelyä vaativa on käsitelty loppuun eikä tarvetta näiden menneiden penkomiselle enää ole.
Aika monen kohdalla Kelan korvaama psykoterapia päättyy ennen kuin asioita on saatu riittävästi käsiteltyä.
Ja jos terapia menee siihen, että terapeutti kyselee uteliaisuuttaan, niin vielä pienemmällä todennäköisyydellä päästään minnekään maaliin. Terapeutti nimittäin selitteli siellä muiden asiakkaiden tilanteista ja heitä näki käytävällä. Onneksi ei tullut ketään tuttua vastaan, olisi ollut silloin liiankin helppo yhdistää naama ja terapeutin kertomat yksityiskohdat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossakin vaiheessa prosessia on hyvä ajatella asiaa myös niiden vanhempien kannalta jotta voi "antaa heille anteeksi". Anteeksianto on vain sinua itseäsi varten eikä se tarkoita että hyväksyt tapahtuneen. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan olla kuin vasta sitten kun traumat ja tapahtumat on käsitelty ja ne on valmis jättämään taakseen. Voi olla että terapeutti luuleen sinun olevan pisemmällä prosessissa kuin olet.
Omat vanhemmat ainakin jatkavat samaa väkivaltaista käytöstään vielä 7-kymppisinä. Mikään anteeksianto ei saa heidän käytöstään muuttumaan.
Esimerkki: toinen ilmestyy jatkuvasti työpaikoilleni (kolme viikkoa siitä kun olin vaihtanut työpaikkaa, oli hän selvittänyt missä olen töissä ja tuli näyttävästi paikalle). Selvittää kulloisestakin työpaikastani, milloin minulla on vuosiloma ja tulee kotiovelleni vaatimuksineen.
Anteeksi antaminen ei vaikuta tällaisen ihmisen toimintaan. Mikään, mitä minä teen, ei vaikuta tällaisen ihmisen toimintaan. Estoon olen laittanut vuosia sitten, ei vaikutusta.Anteeksi antamisella tarkoitan oman pään sisällä anteeksi antamista. En sitä että vanhemmille sanotaan asia tai ajatellaan sen muuttavan suhteessa jotain. Itse olen nyt vihdoin pystynyt antamaan anteeksi vanhemmilleni ja koen että minulla ei ole enää tarvetta penkoa vanhoja asioita ja voin keskittyä vain seurausten "parantamiseen".
Minä en koskaan ole kokenut mitään tarvetta tällaiseen. Vanhemmat ovat aikuisia ihmisiä ja he ovat itse tehneet omat ratkaisunsa. Heitä ei siinä vaiheessa kukaan myöskään pakottanut hankkimaan useita lapsia, kun oli jo vaikka mitä ehkäisykeinoja tarjolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jossakin vaiheessa prosessia on hyvä ajatella asiaa myös niiden vanhempien kannalta jotta voi "antaa heille anteeksi". Anteeksianto on vain sinua itseäsi varten eikä se tarkoita että hyväksyt tapahtuneen. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan olla kuin vasta sitten kun traumat ja tapahtumat on käsitelty ja ne on valmis jättämään taakseen. Voi olla että terapeutti luuleen sinun olevan pisemmällä prosessissa kuin olet.
Omat vanhemmat ainakin jatkavat samaa väkivaltaista käytöstään vielä 7-kymppisinä. Mikään anteeksianto ei saa heidän käytöstään muuttumaan.
Esimerkki: toinen ilmestyy jatkuvasti työpaikoilleni (kolme viikkoa siitä kun olin vaihtanut työpaikkaa, oli hän selvittänyt missä olen töissä ja tuli näyttävästi paikalle). Selvittää kulloisestakin työpaikastani, milloin minulla on vuosiloma ja tulee kotiovelleni vaatimuksineen.
Anteeksi antaminen ei vaikuta tällaisen ihmisen toimintaan. Mikään, mitä minä teen, ei vaikuta tällaisen ihmisen toimintaan. Estoon olen laittanut vuosia sitten, ei vaikutusta.Anteeksi antamisella tarkoitan oman pään sisällä anteeksi antamista. En sitä että vanhemmille sanotaan asia tai ajatellaan sen muuttavan suhteessa jotain. Itse olen nyt vihdoin pystynyt antamaan anteeksi vanhemmilleni ja koen että minulla ei ole enää tarvetta penkoa vanhoja asioita ja voin keskittyä vain seurausten "parantamiseen".
Minulla taas uusia seurauksia tulee lisää joka viikko, joten anteeksi antamisen pitäisi olla kovin nopeatahtista.
Toinen vanhemmistani on viehtynyt N-Saksan arvoista ja opeista. Niinpä lapseni (alakouluikäisiä) saavatkin jatkuvasti Hitl.-aiheisia kirjoja ja lehtiä. Myös tarkkuusammuntaan tarkoitettuja tauluja, 7-vuotiaalle tytölle sopivaa tavaraa.
Kohdatessa hän tervehtii meitä natsitervehdyksellä.
Aseenkantolupansa hän menetti uhkailtuaan aseella alakouluikäisiä naapurin lapsiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on siis joku muotijuttu että 40+ huomataan vanhempien olleen huonoja ja koko lapsuuden olleen kurja?
Näistä tulee mieleen koulutetun sukupolven vasta nelikymppisenä irtaantuvan vanhemmistaan ja kokevat sitä kritiikkiä vanhemmistaan mikä yleensä alle kakskymppisenä eletään ja sitren ruvetaan elämään omaa elämää.
Kyllä se on tavallaan huomattu ja tiedetty koko ajan, mutta vasta iän myötä ihminen alkaa uskaltaa puhua siitä ja tiedostaa, että ehkä tilanne ei ollutkaan ihan normaali ja kyse vain siitä, että hän oli niin kertakaikkisen kamala lapsi.
Kummasti näihin ketjuihin aina kertyy ihmettelijöitä, jotka luulevat tai väittävät luulevansa, että vaikeassa lapsuudessa on kyse vain hankalasta lapsesta tai lapsen kohtuuttomista odotuksista, eihän nyt kukaan aikuinen oikeasti tee pahaa lapselle. Samoin tämä "en ikinä valittaisin jos vanhempani olisivat elossa" - ihanko totta et, vaikka sinua rskattaisiin joka päivä?
Ei nyt voi verrata jotain ei sylitelty tarpeeksi tai piti tehdä kotiaskareita tai ei saanut olla kaupungilla öitä kuten muut rikollisiin vanhempiin tai insestiin.
Tietysti voi ajatella olevan vanhempien syytä jos ei parisuhteet onnistu tai työelämässä vaikeuksia joten tietysti voi kai sitä kautta lähteä purkamaan mielenterveyttään.
Vaikenen koska olen ikäluokkaa joka lähti todella vaikeista oloista, isät saattoi oikeasti kurittaa, ei vellottu tunteissa. Joten en ymmärrä jos hyväpalkkainen koulutettu keskiluokkainen ihminen ei kestä elämäänsä vanhempiaan syyttelemättä.
En vastaa enkä kirjoita enää.
Kun se hyväpalkkainen koulutettu keskiluokkainen voi olla kokenut ihan oikeasti vaikeita oloja, kuten rankkaa väkivaltaa.
Täällä ei ole valitettu siitä, että piti tehdä kotiaskareita, vaan siitä, että kodin siivous oli kokonaan ala-asteikäisen vastuulla. Se on eri asia. Samoin kukaan ei valita siitä, ettei päässyt syliin aina halutessaan, tai siitä, että vanhemmat olivat välillä vähän etäisiä, mutta äärimmäinen fyysinen tai henkinen etäisyys on lapsen kehitykselle todella tuhoisaa, verrattavissa väkivaltaan. Ei kuntoutuspsykoterapiaan edes pääse ilman vakavia ongelmia, eikä kukaan maksa siitä tuhansien eurojen omavastuuta vain saadakseen viikko toisensa jälkeen valittaa, ettei saanut karkkia aina kun halusi.
Etkö oikeasti ymmärrä, vai vähätteletkö tarkoituksella?
Huomaatko että aikaisempi kertoo itse jääneensä pahasti vaille?
Hänen ymmärryksensä ei siksi riitä. Hänellä ei ole keinoja käsitellä omia kokemuksiaan ja tunteitaan, eikä myöskään ole keinoja otta muiden tunteita ja kokemuksia vastaan.
Eteenpäin vain, vaikka on jääty oman menneisyyden vangiksi ja puretaan omaa pahaa oloa ja vaille jäämistä toisiin ihmisiin.
Hyvin moni meistä on joutunut kokemaan turvattoman lapsuuden. Kaikki meistä ei edes ymmärrä näin käyneen. Oot varmaan lukenut tai kuullut kun jotkut esim. sanoo että heitäkin kuritettiin fyysisesti, eikä siitä ollut heille haittaa. Tuo jälkimmäinenhän ei koskaan pidä paikkaansa, vaikka sanoja kokisikin toisin.
He eivät ehkä tule koskaan ymmärtämään tai ymmärtävät sitten kukin ajallaan.
Minun isäni oli puhdas psykopaatti joka kidutti minua koko lapsuuteni olin silti hänelle lojaali loppuun asti en koskaan saanut apua muilta aikuisilta vaan minut nähtiin ongelmana
sen takia aijon jatkaa sukupolvien välistä traumaa ylpeänä myös tuleviin omiin lapsiin sen olen päättänyt näyttää mitä tapahtuu kun ei tottele
Anteeksiantamisen vaatiminen muilta on henkistä väkivaltaa.