Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien ymmärtäminen psykoterapiassa
16.08.2026 |
Psykoterapia ei tuntunut tuottavan kummoisia tuloksia. Meni aika kauan siihen, että ymmärsin missä mentiin vikaan: terapeutti koki yrittävänsä laajentaa asiakkaan näkökulmaa, kun ohjasi usein pohtimaan vanhempien elämää ja heidän käytöstään siihen nähden.
Käytännössä se vain kuitenkin johti siihen, että sinne terapiaan hakeutuneet asiakas jäi omien tunteidensa kanssa taas kerran kovin yksin: eihän lapsuus mitään muuta ollutkaan kuin sitä, että jotenkin yrittää ymmärtää sekavasti käyttäytyviä vanhempia ja sovittaa käytöksensä sellaiseksi, että tulisi mahdollisimman vähän konflikteja. Pois perheestä ei lapsi pääse joten siinäpä sitten pieni lapsi yritää parhaansa mukaan kokkailla ja siivota, jotta sitä vaikeaa lapsuuttaan toistuvasti valittava isä ei hajoaisi.
Enemmän terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä jos yhdessä olisi pohdittu miten tämä kaikki on vaikuttanut ja miten tästä eteenpäin. Vanhempiensa uskotulle muiden ymmärtäminen oli turhankin tuttua, ei siihen olisi enää ulkopuolista tarvittu luomaan vieä lisäpainetta henkiseen itsensä sivuttamiseen.
Psykoterapia on asiakkaalle niin kallis ja aikaa vievä sijoitus, että on harmillista että on täysin kuun ja tähtien asennosta kiinni saako siitä jotain apua vai onko terapia pahimmassa tapauksessa jopa asiakkaalle haitaksi.
Varmaan muillakin on tällaisia psykoterapiakokemuksia vaikkei niistä mielellään ihmisille kerro.
Kommentit (369)
Mun terapeutti korostaa niitä kohtia, joissa vanhempien takia olen lapsena jäänyt vaille vanhemman tukea, kuten alkoholismin takia. Oon jo päässyt vanhempien syyttelyn ohi ja näen asiat heidänkin näkökulmasta JA samalla omasta näkökulmastani. Päästin vihasta irti.
En koe hyötyväni siitä, että katkaisisin välit ikääntyviin vanhempiin. Tai että loputtomasti syyttelisin heitä ongelmistani. ”Syyttely” tai tarkemmin sen sureminen, mitä vaille on jäänyt ja lapsuuden tarkastelu on tärkeä vaihe terapiaa, mutta vihaan jumiin jääminen on defenssi eikä auta voimaan hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun terapeutti korostaa niitä kohtia, joissa vanhempien takia olen lapsena jäänyt vaille vanhemman tukea, kuten alkoholismin takia. Oon jo päässyt vanhempien syyttelyn ohi ja näen asiat heidänkin näkökulmasta JA samalla omasta näkökulmastani. Päästin vihasta irti.
En koe hyötyväni siitä, että katkaisisin välit ikääntyviin vanhempiin. Tai että loputtomasti syyttelisin heitä ongelmistani. ”Syyttely” tai tarkemmin sen sureminen, mitä vaille on jäänyt ja lapsuuden tarkastelu on tärkeä vaihe terapiaa, mutta vihaan jumiin jääminen on defenssi eikä auta voimaan hyvin.
Olisikin kyse vain siitä mikä lapsuudessa on ollut huonosti. Mutta ne vanhemmat ovat edelleen yhtä rajattomia ja ongelmallisia kuin lapsuudessakin. Rajattomiin ihmisiin toimii ainoastaan heidän poistamisensa elämästä, ei se että yrittää miettiä kuinka monella tapaa voi sanoa EI jos toinen ei kerta kaikkiaan kielloista välitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun terapeutti korostaa niitä kohtia, joissa vanhempien takia olen lapsena jäänyt vaille vanhemman tukea, kuten alkoholismin takia. Oon jo päässyt vanhempien syyttelyn ohi ja näen asiat heidänkin näkökulmasta JA samalla omasta näkökulmastani. Päästin vihasta irti.
En koe hyötyväni siitä, että katkaisisin välit ikääntyviin vanhempiin. Tai että loputtomasti syyttelisin heitä ongelmistani. ”Syyttely” tai tarkemmin sen sureminen, mitä vaille on jäänyt ja lapsuuden tarkastelu on tärkeä vaihe terapiaa, mutta vihaan jumiin jääminen on defenssi eikä auta voimaan hyvin.Olisikin kyse vain siitä mikä lapsuudessa on ollut huonosti. Mutta ne vanhemmat ovat edelleen yhtä rajattomia ja ongelmallisia kuin lapsuudessakin. Rajattomiin ihmisiin toimii ainoastaan heidän poistamisensa elämästä, ei se että yrittää miettiä kuinka monella tapaa voi sanoa EI jos toinen ei kerta kaikkiaan kielloista välitä.
En siis tarkoita tuossa katkeruutta menneiden takia, vaan sitä, että on järkevää olla altistamatta itseään toistuvasti traumatisoiville tilanteille, jos ne pystyy myös helposti välttämään.
En itse uskaltaisi puhua kovin monelle siitä, ettei terapia toiminut, koska pelkään että moni suhtautuu siihen tuomitsevasti. Välttämättä ei sanottaisi mitään päin naamaa, mutta selän takana joku saattaisi spekuloida syyllistyvästi.
Vierailija kirjoitti:
Mun terapeutti korostaa niitä kohtia, joissa vanhempien takia olen lapsena jäänyt vaille vanhemman tukea, kuten alkoholismin takia. Oon jo päässyt vanhempien syyttelyn ohi ja näen asiat heidänkin näkökulmasta JA samalla omasta näkökulmastani. Päästin vihasta irti.
En koe hyötyväni siitä, että katkaisisin välit ikääntyviin vanhempiin. Tai että loputtomasti syyttelisin heitä ongelmistani. ”Syyttely” tai tarkemmin sen sureminen, mitä vaille on jäänyt ja lapsuuden tarkastelu on tärkeä vaihe terapiaa, mutta vihaan jumiin jääminen on defenssi eikä auta voimaan hyvin.
Suostuisivatko vanhemmat keskustelemaan sinun kanssasi lapsuudestasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen keskutelu ja taas tulee esiin, kuinka terapia voi mennä pahasti pieleen vain ammattitaidottomuuden takia.
Minulla on samantyyppinen kokemus terapeutin kanssa kuin aloittajalla. Tosin sillä erotuksella, ettei terapeutti vaatinut minua ymmärtämään vanhempiani, koska jollain rationaalisella tavalla kyllä ymmärrän heidän olleen ihmisiä, joilla oli erittäin pahoja ongelmia. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi ottaa yhteyttä minua kaltoinkohdelleeseen vanhempaani selvittääkseni mikä on "totuus" lastensuojelun asiakirjojen ja lääkärinlausuntojen takana. Tuntui kuin hän olisi jollain tavalla ajatellut vanhempieni olleen uhreja ja sen takia minun pitäisi alkaa selvittämään totuutta ihmisen kanssa, josta en ollut siinä vaiheessa kuullut vuosiin.
Kävin hänen luonaan kaksi tai kolme kertaa kuuntelemassa jankutusta totuuden selvittämisestä ja sitten luovutin. Olin tehnyt monta vuotta töitä sen eteen, että uskalsin lähteä hakemaan apua, joten tuo kokemus oli silloin hyvin lamauttava.
Minun lapseni tilasi itseään koskevat asiakirjat ja niitä hetken luettuaan totesi olleensa väärässä minun suhteeni kun epäili minun junailleen hänet sijoitukseen. Asia ei ollut näin vaan lapsen isä oli syypää. Tämä selvisi papereista. Oletko varma ettet saisi itsellesi lisää vipuvartta näkemällä paperista sen millaisia hirviöitä vanhempasi ovat olleet? Vai etkö halua tietää? Sekin on ok ja sitä pitäisi terapeutin kunnioittaa.
Pahoitteluni, taisin ilmaista itseäni epäselvästi. Terapeutti siis halusi, että alkaisin selvittämään mikä on ns. oikea totuus noiden minusta tehtyjen asiakirjojen takana. Hän ikään kuin kiisti niissä olevan koko totuutta menneisyydestäni ja sen takia halusi minun ottavan yhteyttä vanhempaani ja alkavan selvittää asiaa.
Olen siis kyllä itse lukenut nuo asiakirjat, koska minulla on isoja aukkoja muistissani ja joskus yritin saada hahmoteltua elämästi jonkilaisen lineaarisen jatkumon. Terapeutti pyysi siis kertomaan lapsuudestani ja en osannut oikein kertoa muuta kuin mitä asiakirjoista olen lukenut. Kerroin mm. sen, että kun minulle tehtiin pysyvä huostaanotto, sossu oli tullut poliisin kanssa hakemaan minua ja minut oli löydetty henkihieveriin hakattuna. Akuuttien vammojen (mm. sisäinen verenvuoto) minusta löytyi 11 luunmurtumaa, jotka olivat eri aikoina syntyneitä, palovammoja, viiltelyjälkiä jne.
Noista tosiaan kerroin terapeutille ja hänen mielestään olisi ollut hyvä, että selvitän vanhempani kanssa mikä on oikea totuus noiden takana. Joo, eihän ne asiakirjat täyttä totuutta kerro, mutta mielestäni ihan riittävästi siihen, etten ala ottamaan yhteyttä tuollaiseen ihmiseen. Ei minua kiinnostanut kaivella sen enempää sitä mitä lapsuudessani on tapahtunut (varsinkaan vanhempani näkökulma asiaan), olisin vain halunnut apua siihen miten tulisin toimeen sekaisen pääni kanssa.
Kai tiedät, että terapeutin toimet olivat täysin epäammattimaisia ja tuosta olisi voinut tehdä valituksen? Tulee mieleen, että kyseisellä terapeutilla itsellään on ollut joku biiffi lastensuojelun kanssa ja sen takia jankuttanut moista huttua.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Ymmärsit ongelman väärin. AP ei päässyt vatvomaan omaa menneisyyttään kun liiaksi piti vatvoa vanhempien menneisyyttä ja keskityttiin heidän ymmärtämiseen. Vaikka psykoterapiassa asiakkaan pitäisi olla keskipiste. Varsinkin kun terapiaan yleensä hakeutuu ihminen joka on sivuutettu koko elämänsä eikä kukaan ole kiinnostunut että miltä hänestä tuntuu ja koettanut ymmärtää hänen näkökulmaa ja kokemuksiaan.
Ja tekstistäkin huomaa että ei ap olisi tarvinnut apua vanhempien ymmärtämiseen, sen hän jo osasi. Itseään terapiassa pitäisi oppia ymmärtään eikä terapeutin pitäisi missään nimessä painostaa mitenkään siihen että vanhemmille pitää antaa anteeksi. Anteeksianto kyllä tulee yleensä luonnostaan sitten kun asiakas voi itse tarpeeksi hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Vierailija kirjoitti:
Mun terapeutti korostaa niitä kohtia, joissa vanhempien takia olen lapsena jäänyt vaille vanhemman tukea, kuten alkoholismin takia. Oon jo päässyt vanhempien syyttelyn ohi ja näen asiat heidänkin näkökulmasta JA samalla omasta näkökulmastani. Päästin vihasta irti.
En koe hyötyväni siitä, että katkaisisin välit ikääntyviin vanhempiin. Tai että loputtomasti syyttelisin heitä ongelmistani. ”Syyttely” tai tarkemmin sen sureminen, mitä vaille on jäänyt ja lapsuuden tarkastelu on tärkeä vaihe terapiaa, mutta vihaan jumiin jääminen on defenssi eikä auta voimaan hyvin.
Minulla auttoi paljon kun laitoin välit poikki vanhempiini. Kuten yllä joku hyvin sanoikin, rajattomiin ihmisiin ei toimi mikään muu. Pikkuhiljaa vuosien jälkeen sitten kokeilin olla taas yhteyksissä. Mutta teki hyvää kun ei tarvinnut olla traumatisoivien ihmisten kanssa tekemisissä moneen vuoteen vaan sain keskittyä rauhassa itseni parantamiseen kunnes olin tarpeeksi hyvinvoiva kokeillakseni taas vanhempien näkemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Sanoisitko esim. tuolle vanhempiensa toimesta tohjoksi hakatulle, poltetulle ja viillellylle kirjoittajalle, että hänen pitäisi enemmän arvostaa sitä, että hänellä sentään on ollut vanhemmat?
Ei asiat ole noin mustavalkoisia, mitä yrität yksioikoisesti ajatella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on varmaan yleinen ongelma terapiassa: vatvotaan loputtomasti menneisyyttä, eikä missään vaiheessa siirrytä miettimään, miten sen menneisyytensä kanssa voisi elää nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.
Ymmärsit ongelman väärin. AP ei päässyt vatvomaan omaa menneisyyttään kun liiaksi piti vatvoa vanhempien menneisyyttä ja keskityttiin heidän ymmärtämiseen. Vaikka psykoterapiassa asiakkaan pitäisi olla keskipiste. Varsinkin kun terapiaan yleensä hakeutuu ihminen joka on sivuutettu koko elämänsä eikä kukaan ole kiinnostunut että miltä hänestä tuntuu ja koettanut ymmärtää hänen näkökulmaa ja kokemuksiaan.
Ja tekstistäkin huomaa että ei ap olisi tarvinnut apua vanhempien ymmärtämiseen, sen hän jo osasi. Itseään terapiassa pitäisi oppia ymmärtään eikä terapeutin pitäisi missään nimessä painostaa mitenkään siihen että vanhemmille pitää antaa anteeksi. Anteeksianto kyllä tulee yleensä luonnostaan sitten kun asiakas voi itse tarpeeksi hyvin.
Taas käytetään mystistä anteeksianto sanaa. Mutta mitä ihmettä sillä tarkoitetaan? "Ei se mitään, että hakkasit minua"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Vanhempien menettäminen lapsuudessa on sellainen kokemus mitä ei voi ymmärtää, vaikka vanhemmilla olisi mitä tahansa ongelmia niin he ovat kuitenkin olemassa ja lapsi rakastaa heitä ehdoitta. Omalla kohdalla olen kuullut sitäkin miten negatiiviseen sävyyn jotkut terapiassakin käyneet ovat puhuneet vanhemmistaan vaikka eihän kenessäkään ihmisessä voi olla vain negatiivisia piirteitä. Myönnän joskus ärsyyntyväni tästä koska nämä vanhempiensa kamaluudesta puhuvat eivät tunnu tajuavan miltä tämä minusta tuntuu, kun ei ole niitä vanhempia ollenkaan. En ikinä voisi puhua vanhemmistani samalla tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Vanhempien menettäminen lapsuudessa on sellainen kokemus mitä ei voi ymmärtää, vaikka vanhemmilla olisi mitä tahansa ongelmia niin he ovat kuitenkin olemassa ja lapsi rakastaa heitä ehdoitta. Omalla kohdalla olen kuullut sitäkin miten negatiiviseen sävyyn jotkut terapiassakin käyneet ovat puhuneet vanhemmistaan vaikka eihän kenessäkään ihmisessä voi olla vain negatiivisia piirteitä. Myönnän joskus ärsyyntyväni tästä koska nämä vanhempiensa kamaluudesta puhuvat eivät tunnu tajuavan miltä tämä minusta tuntuu, kun ei ole niitä vanhempia ollenkaan. En ikinä voisi puhua vanhemmistani samalla tavalla.
Kai sinut joku kuitenkin on kasvattanut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Entä jos vanhempi kohteli lastaan sadistisesti ilman fyysistä väkivaltaa tai päihteiden käyttöä? Onko se jotenkin parempi niin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Sanoisitko esim. tuolle vanhempiensa toimesta tohjoksi hakatulle, poltetulle ja viillellylle kirjoittajalle, että hänen pitäisi enemmän arvostaa sitä, että hänellä sentään on ollut vanhemmat?
Ei asiat ole noin mustavalkoisia, mitä yrität yksioikoisesti ajatella.
En tietenkään. Mutta täällä on ollut monia muita juttuja missä vanhempia on ikään kuin pidetty itsestäänselvyytenä, se on liian helppoa eikä vanhempia välttämättä osaa arvostaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Sanoisitko esim. tuolle vanhempiensa toimesta tohjoksi hakatulle, poltetulle ja viillellylle kirjoittajalle, että hänen pitäisi enemmän arvostaa sitä, että hänellä sentään on ollut vanhemmat?
Ei asiat ole noin mustavalkoisia, mitä yrität yksioikoisesti ajatella.
En tietenkään. Mutta täällä on ollut monia muita juttuja missä vanhempia on ikään kuin pidetty itsestäänselvyytenä, se on liian helppoa eikä vanhempia välttämättä osaa arvostaa.
Voitko mainita esimerkkejä nimenomaan tästä ketjusta? Tähänhän sinä tulit kommentoimaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Entä jos vanhempi kohteli lastaan sadistisesti ilman fyysistä väkivaltaa tai päihteiden käyttöä? Onko se jotenkin parempi niin?
Varmasti vanhemmat yleensä yrittävät parhaansa vaikka lapsista ei aina tuntuisikaan siltä. Vanhemmilla saattaa esim olla vaativat työt minkä vuoksi heillä voi olla pitkiä työpäiviä. Omilla vanhemmillanikin oli näin, tästä syystä jouduin tekemään myös kotitöitä jo 10-12v. toisin kuin monet kaverini. Vanhemmatkaan ei välttämättä ole voineet tilanteelle mitään vaan se on ollut olosuhteista johtuva tilanne. Vanhemmat ja oma lapsuuden perhe ovat kuitenkin lapselle aina ne kaikista tärkeimmät ja ei niiden menettämistä voi ymmärtää jos ei ole sitä kokenut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Vanhempien menettäminen lapsuudessa on sellainen kokemus mitä ei voi ymmärtää, vaikka vanhemmilla olisi mitä tahansa ongelmia niin he ovat kuitenkin olemassa ja lapsi rakastaa heitä ehdoitta. Omalla kohdalla olen kuullut sitäkin miten negatiiviseen sävyyn jotkut terapiassakin käyneet ovat puhuneet vanhemmistaan vaikka eihän kenessäkään ihmisessä voi olla vain negatiivisia piirteitä. Myönnän joskus ärsyyntyväni tästä koska nämä vanhempiensa kamaluudesta puhuvat eivät tunnu tajuavan miltä tämä minusta tuntuu, kun ei ole niitä vanhempia ollenkaan. En ikinä voisi puhua vanhemmistani samalla tavalla.
Kai sinut joku kuitenkin on kasvattanut?
Eiköhän lastensuojelu ja sosiaalitoimi järjestä vanhempansa menettäneiden lasten elämän, varmasti myös tarjolla kaikenlaista tukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän vaikean lapsuuden kokeneita jos taustalla on esimerkiksi väkivaltaa tai päihteidenkäyttöä vanhempien taholta, mutta mielestäni ihmisten pitäisi enemmän arvostaa sitä että heillä on sentään ollut perhe ja vanhemmat. Olen menettänyt molemmat vanhempani lapsena ja se on ollut kauheampaa kuin kukaan osaisi kuvitella, yhtäkkiä ne omat tärkeät ja rakkaat vanhemmat onkin poissa eikä turvana. Varsinkin lapsena ja nuorena ärsytti se kun muut puhuivat vanhemmistaan, ajattelin että ettekö ymmärrä miten onnekkaita te olette, kukaan vanhemmista ei ole varmaan täydellinen mutta ei ole tarkoituskaan.
Entä jos vanhempi kohteli lastaan sadistisesti ilman fyysistä väkivaltaa tai päihteiden käyttöä? Onko se jotenkin parempi niin?
Varmasti vanhemmat yleensä yrittävät parhaansa vaikka lapsista ei aina tuntuisikaan siltä. Vanhemmilla saattaa esim olla vaativat työt minkä vuoksi heillä voi olla pitkiä työpäiviä. Omilla vanhemmillanikin oli näin, tästä syystä jouduin tekemään myös kotitöitä jo 10-12v. toisin kuin monet kaverini. Vanhemmatkaan ei välttämättä ole voineet tilanteelle mitään vaan se on ollut olosuhteista johtuva tilanne. Vanhemmat ja oma lapsuuden perhe ovat kuitenkin lapselle aina ne kaikista tärkeimmät ja ei niiden menettämistä voi ymmärtää jos ei ole sitä kokenut.
Minä olin tyytyväinen kun äitini kuoli. Se vaikea ihmissuhde päättyi sitten siihen.
Lapsi jää miettimään miksi vanhempi tekee milloin mitäkin sen sijaan että vähentäisi omaa stressiään asiasta toteamalla ettei tällä tavalla käyttäytyvälle ihmiselle voi olla omassa elämässä paikkaa.