Lue keskustelun säännöt.
Olin lapsena perheen vastuunkantaja, nyt minut suljetaan ulkopuolelle
27.07.2026 |
Olin esikoislapsena perheen vastuunkantaja, kun vanhempien yhteinen aika kotona meni väkivaltaiseen riitelyyn. Siivosin, laitoin ruokaa, lohdutin huolestuneita nuorempia sisaruksia.
Nyt aikuisena huomaan muiden puuhailevan yhdessä porukalla vaikka mitä mukavaa. Minun tapaamiseni (myös vanhemmat) halutaan hoitaa tulemalla kylään kahville tai syömään kertomaan niistä tekemisistä muiden kanssa.
Olen toki vanhin lapsi, mutta ikäero nuorempiin sisaruksiin ei ole loppujen lopuksi kovin suuri.
Kai ihmiset kuitenkin viihtyvät seurassa, kun heitä ei meinaa saada kylästä millään lähtemään. Itse en vain tahdo lähes koko päivän kestitsemistä kotona jaksaa, joten olen nykyään usein kieltäytynyt kun joku yrittää kutsua itse itsensä kylään.
Miksi perheessä minulle on langennut tällainen rooli? Ei tunnu mukavalta ja olen alkanut miettiä kannattaako sukulaisten kanssa ylipäätään olla tekemisissä, kun kivat jutut tehdään muiden kanssa ja minä saan vain kuunnella ja kestitä.
Kommentit (304)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muut perheissä mielellään nakittavat esikoisille kaikki ikävät työt. Siis myös osaltaan vanhemmat. Täytyy vaan pikkuhiljaa alkaa asettaa rajoja muiden perheenjäsenten tekemisille.
Ja opetella tyhjän nauramisen jalo taito.
Totta, varsinkin kun esikoinen on tyttö. Siinä kasaantuu sisarusten hoito ja kotityöt sen esikoisen vastuulle, vaikka hänkin on lapsi omine murheineen.
No, mä olen kuopus ja mulle kaatui kaikki. Tiskaus, siivous, rauhanrakentaminen ja hyvän ilmapiirin luominen ja ylläpito. Itkeä ei saanut eikä heikkoutta saanut näyttää. Olin huolissani milloin mistäkin ja mulle ei maksettu hienoja harrastuksia. Isoveljet sai humputella menemään.
Ja nyt kuuntelen kun äiti kertoo veljieni saavutuksista ja kuulumisista. Mä en ole kiinnostava.
Kuulostaa tutulta. Minä myös kuopus, jonka vastuulle kuului eritoten kodin hyvästä ilmapiiristä huolehtiminen ja ylläpito. Aina piti olla aurinkoinen ja hyväntuulinen eikä pahaa mieltä saanut näyttää. Arvaa vaan kasvoiko minusta kovin tasapainoinen aikuinen.... Kipuilen eritoten vihan tunteiden kanssa ja saatan mennä ihan tolaltani, jos tunnen jostain asiasta vihaa. Muitakin ongelmia on, kuten jatkuva turvattomuuden tunne. Erilaisia terapioita käynyt elämäni aikana ja suurimman osan elämästäni olen syönyt mielialalääkkeitä. Ikää kuitenkin jo on, mutta menneisyys näkyy edelleenkin voimakkaasti elämässäni.
Täällä ei ole vielä kukaan ilmoittanut olevansa mies, joka on lapsena joutunut kantamaan paljon vastuuta perheestä. Tällainen rooli ilmeisesti yleensä nakitetaan tyttölapselle vaikka pojat olisivat vanhempia ja voisivat periaatteessa katsoa nuorempien perään.
Luulen, että hyvin harvassa ovat miehet tällä aihealueella. Ei toki varmaan mahdotonta sellaista löytää, mutta en ole koskaan itse kuullut miehen kertovan tällaisesta.
Miehet eivät välttämättä kovin mielellään puhu vaikeuksistaan. Parisuhteessa saatetaan helpommin avautua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos aloitusta tarkastelee, ei kyllä selviä mikä on faktaa ja mikä tunteenpurkausta. Alussa vanhemmat esitetään lähes kaoottisina: "...vanhempien yhteinen aika kotona meni väkivaltaiseen riitelyyn."
Lopussa heidät niputetaan muiden sukulaisten joukkoon: "...myös vanhemmat..." Tarinasta puuttuu kokonaan se, mitä tapahtui välissä. Lisäksi lähes samanikäinen aloittaja "lohduttaa" muita sisaruksia. Hmmm ... Sekä sanat "aina", "vain", "minulle on langennut tällainen rooli". Jotka jo ovat ihan uhriutumista.Tiedätkö, ihminen voi oikeasti olla joissain asioissa uhrin roolissa. Esimerkiksi minulle on tehty rikoksia. Ei se että jostain kertoo muille ole uhriutumista.
Monen on vain vaikea suhtautua siihen, että joillain voi olla isoja ja yllättäviä vaikeuksia elämässä. Ellei osaa sanoa mitään järkevää, niin voi pitää päänsä kiinni sen sijaa että leimaa asioiden käsittelyn uhriutumiseksi.
On täysin eri asia olla uhri kuin uhriutua. Sama ero kuin faktalla ja fiktiolla.
Sinäkö luulet tietäväsi paremmin miten jonkun toisen elämä on mennyt? Olet palstalla päänaukojana, joka purkaa omat vaikeat tunteensa mitätöimällä muita.
En minä tiedä, miten jonkun toisen elämä on mennyt. Kiinnitin vain huomiota asioihin, jotka eivät vaikuta loogisille. Entä jos aloittaja kertoisi tuon sisaruksilleen ja vanhemmilleen jotka olisi huuli pyöreänä
Sisarukset: "Kyllä muistetaan, että leikit joskus, mutta ei kyllä muisteta, että oisit lohduttanut. Kyllä mekin tiskattiin ja siivottiin. Riitelihän vanhemmat joskus, mutta ei me mitään väkivaltaa muisteta. Ei me tiedetty, että sinäkin haluat laavulle makkaranpaistoon, kun oot sanonut että sua ei metsäretket, hyttyset ja hirvikärpäset kiinnosta"
Heh. Mä olen ihan suoraan kysynyt vanhemmilta ja sisarukselta tapahtuneita asioita ja he sanovat että ei ole tapahtunut koskaan. Nykyään tuolla on nimi, kaasuvalotus. Myös perheen vanhin voi joutua elämään ihan erilaista elämää kuin kuopus, vuosien mittaan asiat muuttuvat.
Sillä voi myös olla nimi valemuisto
Mene trolli metsään.
Itse asiassa moni mt-potilas harjoittaa valemuistoineen vakavaa henkistä väkivaltaa perhettään ja läheisiään kohtaan.
Hesarissa oli vastikään juttu, jossa psykologi sanoi, että terapiassa kaikki tunteet ovat totta, mutta tapahtumat joihin tunteet liittyvät eivät välttämättä ole totta ja nämä pitäisi kyetä erottamaan.
Tuossa yllä joku antoi ymmärtää, että äiti ja sisarukset olivat muodostaneet s@@tanallisen narsistisen salaliiton kaasuvalottaakseen häntä, joka tuntee totuuden. Huolestuttavaa, eikö totta?
Olitko kenties itse paikalla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muut perheissä mielellään nakittavat esikoisille kaikki ikävät työt. Siis myös osaltaan vanhemmat. Täytyy vaan pikkuhiljaa alkaa asettaa rajoja muiden perheenjäsenten tekemisille.
Ja opetella tyhjän nauramisen jalo taito.
Totta, varsinkin kun esikoinen on tyttö. Siinä kasaantuu sisarusten hoito ja kotityöt sen esikoisen vastuulle, vaikka hänkin on lapsi omine murheineen.
No, mä olen kuopus ja mulle kaatui kaikki. Tiskaus, siivous, rauhanrakentaminen ja hyvän ilmapiirin luominen ja ylläpito. Itkeä ei saanut eikä heikkoutta saanut näyttää. Olin huolissani milloin mistäkin ja mulle ei maksettu hienoja harrastuksia. Isoveljet sai humputella menemään.
Ja nyt kuuntelen kun äiti kertoo veljieni saavutuksista ja kuulumisista. Mä en ole kiinnostava.
Kuulostaa tutulta. Minä myös kuopus, jonka vastuulle kuului eritoten kodin hyvästä ilmapiiristä huolehtiminen ja ylläpito. Aina piti olla aurinkoinen ja hyväntuulinen eikä pahaa mieltä saanut näyttää. Arvaa vaan kasvoiko minusta kovin tasapainoinen aikuinen.... Kipuilen eritoten vihan tunteiden kanssa ja saatan mennä ihan tolaltani, jos tunnen jostain asiasta vihaa. Muitakin ongelmia on, kuten jatkuva turvattomuuden tunne. Erilaisia terapioita käynyt elämäni aikana ja suurimman osan elämästäni olen syönyt mielialalääkkeitä. Ikää kuitenkin jo on, mutta menneisyys näkyy edelleenkin voimakkaasti elämässäni.
Täällä ei ole vielä kukaan ilmoittanut olevansa mies, joka on lapsena joutunut kantamaan paljon vastuuta perheestä. Tällainen rooli ilmeisesti yleensä nakitetaan tyttölapselle vaikka pojat olisivat vanhempia ja voisivat periaatteessa katsoa nuorempien perään.
Luulen, että hyvin harvassa ovat miehet tällä aihealueella. Ei toki varmaan mahdotonta sellaista löytää, mutta en ole koskaan itse kuullut miehen kertovan tällaisesta.
Miehet eivät välttämättä kovin mielellään puhu vaikeuksistaan. Parisuhteessa saatetaan helpommin avautua.
Kaikki eivät kerro menneisyydestään kaikkea parisuhteessakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muut perheissä mielellään nakittavat esikoisille kaikki ikävät työt. Siis myös osaltaan vanhemmat. Täytyy vaan pikkuhiljaa alkaa asettaa rajoja muiden perheenjäsenten tekemisille.
Ja opetella tyhjän nauramisen jalo taito.
Totta, varsinkin kun esikoinen on tyttö. Siinä kasaantuu sisarusten hoito ja kotityöt sen esikoisen vastuulle, vaikka hänkin on lapsi omine murheineen.
No, mä olen kuopus ja mulle kaatui kaikki. Tiskaus, siivous, rauhanrakentaminen ja hyvän ilmapiirin luominen ja ylläpito. Itkeä ei saanut eikä heikkoutta saanut näyttää. Olin huolissani milloin mistäkin ja mulle ei maksettu hienoja harrastuksia. Isoveljet sai humputella menemään.
Ja nyt kuuntelen kun äiti kertoo veljieni saavutuksista ja kuulumisista. Mä en ole kiinnostava.
Kuulostaa tutulta. Minä myös kuopus, jonka vastuulle kuului eritoten kodin hyvästä ilmapiiristä huolehtiminen ja ylläpito. Aina piti olla aurinkoinen ja hyväntuulinen eikä pahaa mieltä saanut näyttää. Arvaa vaan kasvoiko minusta kovin tasapainoinen aikuinen.... Kipuilen eritoten vihan tunteiden kanssa ja saatan mennä ihan tolaltani, jos tunnen jostain asiasta vihaa. Muitakin ongelmia on, kuten jatkuva turvattomuuden tunne. Erilaisia terapioita käynyt elämäni aikana ja suurimman osan elämästäni olen syönyt mielialalääkkeitä. Ikää kuitenkin jo on, mutta menneisyys näkyy edelleenkin voimakkaasti elämässäni.
Täällä ei ole vielä kukaan ilmoittanut olevansa mies, joka on lapsena joutunut kantamaan paljon vastuuta perheestä. Tällainen rooli ilmeisesti yleensä nakitetaan tyttölapselle vaikka pojat olisivat vanhempia ja voisivat periaatteessa katsoa nuorempien perään.
Luulen, että hyvin harvassa ovat miehet tällä aihealueella. Ei toki varmaan mahdotonta sellaista löytää, mutta en ole koskaan itse kuullut miehen kertovan tällaisesta.
Miehet eivät välttämättä kovin mielellään puhu vaikeuksistaan. Parisuhteessa saatetaan helpommin avautua.
Kaikki eivät kerro menneisyydestään kaikkea parisuhteessakaan.
Niin. Eräälle tuttavalle mies kertoi vasta suhteen vedellessä viimeisiään, että hänellä on ja on ollut ongelmia mielenterveyden kanssa. Nainen oli ollut suhteen alussa kovin onnellinen siitä, että hän oli löytänyt miehen, joka oli kertonut ettei hänellä ole mielenterveysongelmia (oikeasti oli ollut vuosien ajan masennusta ja siihen lääkitys).
Naisellakin oli mielenterveysongelmia, mutta hän oli niistä avoin ja uskoi miehen puheiden perusteella löytäneensä kumppanin, joka jaksaisi tukea häntä. Ei sitten jaksanut, kun hänellä oli niin paljon omiakin ongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muut perheissä mielellään nakittavat esikoisille kaikki ikävät työt. Siis myös osaltaan vanhemmat. Täytyy vaan pikkuhiljaa alkaa asettaa rajoja muiden perheenjäsenten tekemisille.
Ja opetella tyhjän nauramisen jalo taito.
Totta, varsinkin kun esikoinen on tyttö. Siinä kasaantuu sisarusten hoito ja kotityöt sen esikoisen vastuulle, vaikka hänkin on lapsi omine murheineen.
No, mä olen kuopus ja mulle kaatui kaikki. Tiskaus, siivous, rauhanrakentaminen ja hyvän ilmapiirin luominen ja ylläpito. Itkeä ei saanut eikä heikkoutta saanut näyttää. Olin huolissani milloin mistäkin ja mulle ei maksettu hienoja harrastuksia. Isoveljet sai humputella menemään.
Ja nyt kuuntelen kun äiti kertoo veljieni saavutuksista ja kuulumisista. Mä en ole kiinnostava.
Kuulostaa tutulta. Minä myös kuopus, jonka vastuulle kuului eritoten kodin hyvästä ilmapiiristä huolehtiminen ja ylläpito. Aina piti olla aurinkoinen ja hyväntuulinen eikä pahaa mieltä saanut näyttää. Arvaa vaan kasvoiko minusta kovin tasapainoinen aikuinen.... Kipuilen eritoten vihan tunteiden kanssa ja saatan mennä ihan tolaltani, jos tunnen jostain asiasta vihaa. Muitakin ongelmia on, kuten jatkuva turvattomuuden tunne. Erilaisia terapioita käynyt elämäni aikana ja suurimman osan elämästäni olen syönyt mielialalääkkeitä. Ikää kuitenkin jo on, mutta menneisyys näkyy edelleenkin voimakkaasti elämässäni.
Täällä ei ole vielä kukaan ilmoittanut olevansa mies, joka on lapsena joutunut kantamaan paljon vastuuta perheestä. Tällainen rooli ilmeisesti yleensä nakitetaan tyttölapselle vaikka pojat olisivat vanhempia ja voisivat periaatteessa katsoa nuorempien perään.
Luulen, että hyvin harvassa ovat miehet tällä aihealueella. Ei toki varmaan mahdotonta sellaista löytää, mutta en ole koskaan itse kuullut miehen kertovan tällaisesta.
Miehet eivät välttämättä kovin mielellään puhu vaikeuksistaan. Parisuhteessa saatetaan helpommin avautua.
Kaikki eivät kerro menneisyydestään kaikkea parisuhteessakaan.
Niin. Eräälle tuttavalle mies kertoi vasta suhteen vedellessä viimeisiään, että hänellä on ja on ollut ongelmia mielenterveyden kanssa. Nainen oli ollut suhteen alussa kovin onnellinen siitä, että hän oli löytänyt miehen, joka oli kertonut ettei hänellä ole mielenterveysongelmia (oikeasti oli ollut vuosien ajan masennusta ja siihen lääkitys).
Naisellakin oli mielenterveysongelmia, mutta hän oli niistä avoin ja uskoi miehen puheiden perusteella löytäneensä kumppanin, joka jaksaisi tukea häntä. Ei sitten jaksanut, kun hänellä oli niin paljon omiakin ongelmia.
Todella surullista, että monet ihmiset ovat niin lukossa, ettei edes parisuhteessa uskalleta olla avoimia asioista. Yhdessä monet ongelmat olisivat helpommin ratkaistavissa kuin yksikseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos aloitusta tarkastelee, ei kyllä selviä mikä on faktaa ja mikä tunteenpurkausta. Alussa vanhemmat esitetään lähes kaoottisina: "...vanhempien yhteinen aika kotona meni väkivaltaiseen riitelyyn."
Lopussa heidät niputetaan muiden sukulaisten joukkoon: "...myös vanhemmat..." Tarinasta puuttuu kokonaan se, mitä tapahtui välissä. Lisäksi lähes samanikäinen aloittaja "lohduttaa" muita sisaruksia. Hmmm ... Sekä sanat "aina", "vain", "minulle on langennut tällainen rooli". Jotka jo ovat ihan uhriutumista.Tiedätkö, ihminen voi oikeasti olla joissain asioissa uhrin roolissa. Esimerkiksi minulle on tehty rikoksia. Ei se että jostain kertoo muille ole uhriutumista.
Monen on vain vaikea suhtautua siihen, että joillain voi olla isoja ja yllättäviä vaikeuksia elämässä. Ellei osaa sanoa mitään järkevää, niin voi pitää päänsä kiinni sen sijaa että leimaa asioiden käsittelyn uhriutumiseksi.
On täysin eri asia olla uhri kuin uhriutua. Sama ero kuin faktalla ja fiktiolla.
Sinäkö luulet tietäväsi paremmin miten jonkun toisen elämä on mennyt? Olet palstalla päänaukojana, joka purkaa omat vaikeat tunteensa mitätöimällä muita.
En minä tiedä, miten jonkun toisen elämä on mennyt. Kiinnitin vain huomiota asioihin, jotka eivät vaikuta loogisille. Entä jos aloittaja kertoisi tuon sisaruksilleen ja vanhemmilleen jotka olisi huuli pyöreänä
Sisarukset: "Kyllä muistetaan, että leikit joskus, mutta ei kyllä muisteta, että oisit lohduttanut. Kyllä mekin tiskattiin ja siivottiin. Riitelihän vanhemmat joskus, mutta ei me mitään väkivaltaa muisteta. Ei me tiedetty, että sinäkin haluat laavulle makkaranpaistoon, kun oot sanonut että sua ei metsäretket, hyttyset ja hirvikärpäset kiinnosta"
Heh. Mä olen ihan suoraan kysynyt vanhemmilta ja sisarukselta tapahtuneita asioita ja he sanovat että ei ole tapahtunut koskaan. Nykyään tuolla on nimi, kaasuvalotus. Myös perheen vanhin voi joutua elämään ihan erilaista elämää kuin kuopus, vuosien mittaan asiat muuttuvat.
Sillä voi myös olla nimi valemuisto
Mene trolli metsään.
Itse asiassa moni mt-potilas harjoittaa valemuistoineen vakavaa henkistä väkivaltaa perhettään ja läheisiään kohtaan.
Hesarissa oli vastikään juttu, jossa psykologi sanoi, että terapiassa kaikki tunteet ovat totta, mutta tapahtumat joihin tunteet liittyvät eivät välttämättä ole totta ja nämä pitäisi kyetä erottamaan.
Tuossa yllä joku antoi ymmärtää, että äiti ja sisarukset olivat muodostaneet s@@tanallisen narsistisen salaliiton kaasuvalottaakseen häntä, joka tuntee totuuden. Huolestuttavaa, eikö totta?
Trollit harjoittavat henkistä väkivaltaa kaikkia kohtaan. Miten muuten sinulla menee? Miksi valitsit juuri tämän aloituksen?
Ne kommentit kannattaa jättää omaan arvoonsa ja viitata kintaalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos aloitusta tarkastelee, ei kyllä selviä mikä on faktaa ja mikä tunteenpurkausta. Alussa vanhemmat esitetään lähes kaoottisina: "...vanhempien yhteinen aika kotona meni väkivaltaiseen riitelyyn."
Lopussa heidät niputetaan muiden sukulaisten joukkoon: "...myös vanhemmat..." Tarinasta puuttuu kokonaan se, mitä tapahtui välissä. Lisäksi lähes samanikäinen aloittaja "lohduttaa" muita sisaruksia. Hmmm ... Sekä sanat "aina", "vain", "minulle on langennut tällainen rooli". Jotka jo ovat ihan uhriutumista.Tiedätkö, ihminen voi oikeasti olla joissain asioissa uhrin roolissa. Esimerkiksi minulle on tehty rikoksia. Ei se että jostain kertoo muille ole uhriutumista.
Monen on vain vaikea suhtautua siihen, että joillain voi olla isoja ja yllättäviä vaikeuksia elämässä. Ellei osaa sanoa mitään järkevää, niin voi pitää päänsä kiinni sen sijaa että leimaa asioiden käsittelyn uhriutumiseksi.
On täysin eri asia olla uhri kuin uhriutua. Sama ero kuin faktalla ja fiktiolla.
Sinäkö luulet tietäväsi paremmin miten jonkun toisen elämä on mennyt? Olet palstalla päänaukojana, joka purkaa omat vaikeat tunteensa mitätöimällä muita.
En minä tiedä, miten jonkun toisen elämä on mennyt. Kiinnitin vain huomiota asioihin, jotka eivät vaikuta loogisille. Entä jos aloittaja kertoisi tuon sisaruksilleen ja vanhemmilleen jotka olisi huuli pyöreänä
Sisarukset: "Kyllä muistetaan, että leikit joskus, mutta ei kyllä muisteta, että oisit lohduttanut. Kyllä mekin tiskattiin ja siivottiin. Riitelihän vanhemmat joskus, mutta ei me mitään väkivaltaa muisteta. Ei me tiedetty, että sinäkin haluat laavulle makkaranpaistoon, kun oot sanonut että sua ei metsäretket, hyttyset ja hirvikärpäset kiinnosta"
Heh. Mä olen ihan suoraan kysynyt vanhemmilta ja sisarukselta tapahtuneita asioita ja he sanovat että ei ole tapahtunut koskaan. Nykyään tuolla on nimi, kaasuvalotus. Myös perheen vanhin voi joutua elämään ihan erilaista elämää kuin kuopus, vuosien mittaan asiat muuttuvat.
Sillä voi myös olla nimi valemuisto
Mene trolli metsään.
Itse asiassa moni mt-potilas harjoittaa valemuistoineen vakavaa henkistä väkivaltaa perhettään ja läheisiään kohtaan.
Hesarissa oli vastikään juttu, jossa psykologi sanoi, että terapiassa kaikki tunteet ovat totta, mutta tapahtumat joihin tunteet liittyvät eivät välttämättä ole totta ja nämä pitäisi kyetä erottamaan.
Tuossa yllä joku antoi ymmärtää, että äiti ja sisarukset olivat muodostaneet s@@tanallisen narsistisen salaliiton kaasuvalottaakseen häntä, joka tuntee totuuden. Huolestuttavaa, eikö totta?
Trollit harjoittavat henkistä väkivaltaa kaikkia kohtaan. Miten muuten sinulla menee? Miksi valitsit juuri tämän aloituksen?
Ne kommentit kannattaa jättää omaan arvoonsa ja viitata kintaalla.
Ei tuo toimi yhtään paremmin täällä kuin koulumaailmassa, että kiusattua vain neuvotaan olemaan välittämättä. Rohkeaa on puolustaa kiusattua trollia vastaan. Sillä voi olla ihmiselle iso merkitys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos aloitusta tarkastelee, ei kyllä selviä mikä on faktaa ja mikä tunteenpurkausta. Alussa vanhemmat esitetään lähes kaoottisina: "...vanhempien yhteinen aika kotona meni väkivaltaiseen riitelyyn."
Lopussa heidät niputetaan muiden sukulaisten joukkoon: "...myös vanhemmat..." Tarinasta puuttuu kokonaan se, mitä tapahtui välissä. Lisäksi lähes samanikäinen aloittaja "lohduttaa" muita sisaruksia. Hmmm ... Sekä sanat "aina", "vain", "minulle on langennut tällainen rooli". Jotka jo ovat ihan uhriutumista.Tiedätkö, ihminen voi oikeasti olla joissain asioissa uhrin roolissa. Esimerkiksi minulle on tehty rikoksia. Ei se että jostain kertoo muille ole uhriutumista.
Monen on vain vaikea suhtautua siihen, että joillain voi olla isoja ja yllättäviä vaikeuksia elämässä. Ellei osaa sanoa mitään järkevää, niin voi pitää päänsä kiinni sen sijaa että leimaa asioiden käsittelyn uhriutumiseksi.
On täysin eri asia olla uhri kuin uhriutua. Sama ero kuin faktalla ja fiktiolla.
Sinäkö luulet tietäväsi paremmin miten jonkun toisen elämä on mennyt? Olet palstalla päänaukojana, joka purkaa omat vaikeat tunteensa mitätöimällä muita.
En minä tiedä, miten jonkun toisen elämä on mennyt. Kiinnitin vain huomiota asioihin, jotka eivät vaikuta loogisille. Entä jos aloittaja kertoisi tuon sisaruksilleen ja vanhemmilleen jotka olisi huuli pyöreänä
Sisarukset: "Kyllä muistetaan, että leikit joskus, mutta ei kyllä muisteta, että oisit lohduttanut. Kyllä mekin tiskattiin ja siivottiin. Riitelihän vanhemmat joskus, mutta ei me mitään väkivaltaa muisteta. Ei me tiedetty, että sinäkin haluat laavulle makkaranpaistoon, kun oot sanonut että sua ei metsäretket, hyttyset ja hirvikärpäset kiinnosta"
Heh. Mä olen ihan suoraan kysynyt vanhemmilta ja sisarukselta tapahtuneita asioita ja he sanovat että ei ole tapahtunut koskaan. Nykyään tuolla on nimi, kaasuvalotus. Myös perheen vanhin voi joutua elämään ihan erilaista elämää kuin kuopus, vuosien mittaan asiat muuttuvat.
Sillä voi myös olla nimi valemuisto
Mene trolli metsään.
Itse asiassa moni mt-potilas harjoittaa valemuistoineen vakavaa henkistä väkivaltaa perhettään ja läheisiään kohtaan.
Hesarissa oli vastikään juttu, jossa psykologi sanoi, että terapiassa kaikki tunteet ovat totta, mutta tapahtumat joihin tunteet liittyvät eivät välttämättä ole totta ja nämä pitäisi kyetä erottamaan.
Tuossa yllä joku antoi ymmärtää, että äiti ja sisarukset olivat muodostaneet s@@tanallisen narsistisen salaliiton kaasuvalottaakseen häntä, joka tuntee totuuden. Huolestuttavaa, eikö totta?
Trollit harjoittavat henkistä väkivaltaa kaikkia kohtaan. Miten muuten sinulla menee? Miksi valitsit juuri tämän aloituksen?
Ne kommentit kannattaa jättää omaan arvoonsa ja viitata kintaalla.
Ei tuo toimi yhtään paremmin täällä kuin koulumaailmassa, että kiusattua vain neuvotaan olemaan välittämättä. Rohkeaa on puolustaa kiusattua trollia vastaan. Sillä voi olla ihmiselle iso merkitys.
Vain huomiota trollit hakee ja nauttivat, kun joku provosoituu heidän kirjoituksistaan. Sehän niiden viestien tarkoitus on, ei mikään muu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muut perheissä mielellään nakittavat esikoisille kaikki ikävät työt. Siis myös osaltaan vanhemmat. Täytyy vaan pikkuhiljaa alkaa asettaa rajoja muiden perheenjäsenten tekemisille.
Ja opetella tyhjän nauramisen jalo taito.
Totta, varsinkin kun esikoinen on tyttö. Siinä kasaantuu sisarusten hoito ja kotityöt sen esikoisen vastuulle, vaikka hänkin on lapsi omine murheineen.
No, mä olen kuopus ja mulle kaatui kaikki. Tiskaus, siivous, rauhanrakentaminen ja hyvän ilmapiirin luominen ja ylläpito. Itkeä ei saanut eikä heikkoutta saanut näyttää. Olin huolissani milloin mistäkin ja mulle ei maksettu hienoja harrastuksia. Isoveljet sai humputella menemään.
Ja nyt kuuntelen kun äiti kertoo veljieni saavutuksista ja kuulumisista. Mä en ole kiinnostava.
Kuulostaa tutulta. Minä myös kuopus, jonka vastuulle kuului eritoten kodin hyvästä ilmapiiristä huolehtiminen ja ylläpito. Aina piti olla aurinkoinen ja hyväntuulinen eikä pahaa mieltä saanut näyttää. Arvaa vaan kasvoiko minusta kovin tasapainoinen aikuinen.... Kipuilen eritoten vihan tunteiden kanssa ja saatan mennä ihan tolaltani, jos tunnen jostain asiasta vihaa. Muitakin ongelmia on, kuten jatkuva turvattomuuden tunne. Erilaisia terapioita käynyt elämäni aikana ja suurimman osan elämästäni olen syönyt mielialalääkkeitä. Ikää kuitenkin jo on, mutta menneisyys näkyy edelleenkin voimakkaasti elämässäni.
Täällä ei ole vielä kukaan ilmoittanut olevansa mies, joka on lapsena joutunut kantamaan paljon vastuuta perheestä. Tällainen rooli ilmeisesti yleensä nakitetaan tyttölapselle vaikka pojat olisivat vanhempia ja voisivat periaatteessa katsoa nuorempien perään.
Luulen, että hyvin harvassa ovat miehet tällä aihealueella. Ei toki varmaan mahdotonta sellaista löytää, mutta en ole koskaan itse kuullut miehen kertovan tällaisesta.
Miehet eivät välttämättä kovin mielellään puhu vaikeuksistaan. Parisuhteessa saatetaan helpommin avautua.
Kaikki eivät kerro menneisyydestään kaikkea parisuhteessakaan.
Niin. Eräälle tuttavalle mies kertoi vasta suhteen vedellessä viimeisiään, että hänellä on ja on ollut ongelmia mielenterveyden kanssa. Nainen oli ollut suhteen alussa kovin onnellinen siitä, että hän oli löytänyt miehen, joka oli kertonut ettei hänellä ole mielenterveysongelmia (oikeasti oli ollut vuosien ajan masennusta ja siihen lääkitys).
Naisellakin oli mielenterveysongelmia, mutta hän oli niistä avoin ja uskoi miehen puheiden perusteella löytäneensä kumppanin, joka jaksaisi tukea häntä. Ei sitten jaksanut, kun hänellä oli niin paljon omiakin ongelmia.
Nämä ovat tosi ikäviä tapauksia. Varmasti monia muitakin, jotka eivät ole suhteessa rehellisiä mt-taustastaan. Mielestäni on törkeä petos, ettei mies ole kertonut rehellisesti asian laitaa ja vieläpä erikseen valehdellut, ettei ole ollut mitään. Tällainen käytös voi jättää toiseen osapuoleen elinikäiset haavat ja luottamuksen menettämisen ihmisiin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos aloitusta tarkastelee, ei kyllä selviä mikä on faktaa ja mikä tunteenpurkausta. Alussa vanhemmat esitetään lähes kaoottisina: "...vanhempien yhteinen aika kotona meni väkivaltaiseen riitelyyn."
Lopussa heidät niputetaan muiden sukulaisten joukkoon: "...myös vanhemmat..." Tarinasta puuttuu kokonaan se, mitä tapahtui välissä. Lisäksi lähes samanikäinen aloittaja "lohduttaa" muita sisaruksia. Hmmm ... Sekä sanat "aina", "vain", "minulle on langennut tällainen rooli". Jotka jo ovat ihan uhriutumista.Tiedätkö, ihminen voi oikeasti olla joissain asioissa uhrin roolissa. Esimerkiksi minulle on tehty rikoksia. Ei se että jostain kertoo muille ole uhriutumista.
Monen on vain vaikea suhtautua siihen, että joillain voi olla isoja ja yllättäviä vaikeuksia elämässä. Ellei osaa sanoa mitään järkevää, niin voi pitää päänsä kiinni sen sijaa että leimaa asioiden käsittelyn uhriutumiseksi.
On täysin eri asia olla uhri kuin uhriutua. Sama ero kuin faktalla ja fiktiolla.
Sinäkö luulet tietäväsi paremmin miten jonkun toisen elämä on mennyt? Olet palstalla päänaukojana, joka purkaa omat vaikeat tunteensa mitätöimällä muita.
En minä tiedä, miten jonkun toisen elämä on mennyt. Kiinnitin vain huomiota asioihin, jotka eivät vaikuta loogisille. Entä jos aloittaja kertoisi tuon sisaruksilleen ja vanhemmilleen jotka olisi huuli pyöreänä
Sisarukset: "Kyllä muistetaan, että leikit joskus, mutta ei kyllä muisteta, että oisit lohduttanut. Kyllä mekin tiskattiin ja siivottiin. Riitelihän vanhemmat joskus, mutta ei me mitään väkivaltaa muisteta. Ei me tiedetty, että sinäkin haluat laavulle makkaranpaistoon, kun oot sanonut että sua ei metsäretket, hyttyset ja hirvikärpäset kiinnosta"
Heh. Mä olen ihan suoraan kysynyt vanhemmilta ja sisarukselta tapahtuneita asioita ja he sanovat että ei ole tapahtunut koskaan. Nykyään tuolla on nimi, kaasuvalotus. Myös perheen vanhin voi joutua elämään ihan erilaista elämää kuin kuopus, vuosien mittaan asiat muuttuvat.
Sillä voi myös olla nimi valemuisto
Mene trolli metsään.
Itse asiassa moni mt-potilas harjoittaa valemuistoineen vakavaa henkistä väkivaltaa perhettään ja läheisiään kohtaan.
Hesarissa oli vastikään juttu, jossa psykologi sanoi, että terapiassa kaikki tunteet ovat totta, mutta tapahtumat joihin tunteet liittyvät eivät välttämättä ole totta ja nämä pitäisi kyetä erottamaan.
Tuossa yllä joku antoi ymmärtää, että äiti ja sisarukset olivat muodostaneet s@@tanallisen narsistisen salaliiton kaasuvalottaakseen häntä, joka tuntee totuuden. Huolestuttavaa, eikö totta?
Trollit harjoittavat henkistä väkivaltaa kaikkia kohtaan. Miten muuten sinulla menee? Miksi valitsit juuri tämän aloituksen?
Ne kommentit kannattaa jättää omaan arvoonsa ja viitata kintaalla.
Ei tuo toimi yhtään paremmin täällä kuin koulumaailmassa, että kiusattua vain neuvotaan olemaan välittämättä. Rohkeaa on puolustaa kiusattua trollia vastaan. Sillä voi olla ihmiselle iso merkitys.
Vain huomiota trollit hakee ja nauttivat, kun joku provosoituu heidän kirjoituksistaan. Sehän niiden viestien tarkoitus on, ei mikään muu.
Trollien kohteena olevan näkökulmasta on silti iso ero siinä, että joku vaivautuu puolustamaan kuin jos kaikki muut sulkevat ikävältä käytökseltä silmänsä. Se jos joku puolustaa tuntuu siltä että ihmiset välittävät eikä ikävä kohtelu ole kaikille ok. Jos kukaan ei sano mitään, niin ihmiselle jää olo ettei kukaan välitä ja että hän on täysin vapaata riistaa muiden riepoteltavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämäkin hyvä keskustelu tyrehtyi nyt turhanpäiväisten provojen ihmettelyyn... Aika turhaa hommaa kaikkinensa noteerata noita provoja yhtään mitenkään 🙄
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muut perheissä mielellään nakittavat esikoisille kaikki ikävät työt. Siis myös osaltaan vanhemmat. Täytyy vaan pikkuhiljaa alkaa asettaa rajoja muiden perheenjäsenten tekemisille.
Ja opetella tyhjän nauramisen jalo taito.
Totta, varsinkin kun esikoinen on tyttö. Siinä kasaantuu sisarusten hoito ja kotityöt sen esikoisen vastuulle, vaikka hänkin on lapsi omine murheineen.
No, mä olen kuopus ja mulle kaatui kaikki. Tiskaus, siivous, rauhanrakentaminen ja hyvän ilmapiirin luominen ja ylläpito. Itkeä ei saanut eikä heikkoutta saanut näyttää. Olin huolissani milloin mistäkin ja mulle ei maksettu hienoja harrastuksia. Isoveljet sai humputella menemään.
Ja nyt kuuntelen kun äiti kertoo veljieni saavutuksista ja kuulumisista. Mä en ole kiinnostava.
Kuulostaa tutulta. Minä myös kuopus, jonka vastuulle kuului eritoten kodin hyvästä ilmapiiristä huolehtiminen ja ylläpito. Aina piti olla aurinkoinen ja hyväntuulinen eikä pahaa mieltä saanut näyttää. Arvaa vaan kasvoiko minusta kovin tasapainoinen aikuinen.... Kipuilen eritoten vihan tunteiden kanssa ja saatan mennä ihan tolaltani, jos tunnen jostain asiasta vihaa. Muitakin ongelmia on, kuten jatkuva turvattomuuden tunne. Erilaisia terapioita käynyt elämäni aikana ja suurimman osan elämästäni olen syönyt mielialalääkkeitä. Ikää kuitenkin jo on, mutta menneisyys näkyy edelleenkin voimakkaasti elämässäni.
Täällä ei ole vielä kukaan ilmoittanut olevansa mies, joka on lapsena joutunut kantamaan paljon vastuuta perheestä. Tällainen rooli ilmeisesti yleensä nakitetaan tyttölapselle vaikka pojat olisivat vanhempia ja voisivat periaatteessa katsoa nuorempien perään.
Luulen, että hyvin harvassa ovat miehet tällä aihealueella. Ei toki varmaan mahdotonta sellaista löytää, mutta en ole koskaan itse kuullut miehen kertovan tällaisesta.
Miehet eivät välttämättä kovin mielellään puhu vaikeuksistaan. Parisuhteessa saatetaan helpommin avautua.
Kaikki eivät kerro menneisyydestään kaikkea parisuhteessakaan.
Niin. Eräälle tuttavalle mies kertoi vasta suhteen vedellessä viimeisiään, että hänellä on ja on ollut ongelmia mielenterveyden kanssa. Nainen oli ollut suhteen alussa kovin onnellinen siitä, että hän oli löytänyt miehen, joka oli kertonut ettei hänellä ole mielenterveysongelmia (oikeasti oli ollut vuosien ajan masennusta ja siihen lääkitys).
Naisellakin oli mielenterveysongelmia, mutta hän oli niistä avoin ja uskoi miehen puheiden perusteella löytäneensä kumppanin, joka jaksaisi tukea häntä. Ei sitten jaksanut, kun hänellä oli niin paljon omiakin ongelmia.
Todella surullista, että monet ihmiset ovat niin lukossa, ettei edes parisuhteessa uskalleta olla avoimia asioista. Yhdessä monet ongelmat olisivat helpommin ratkaistavissa kuin yksikseen.
Todellakin surullista. Kuinkakohan moni parisuhde on päättynyt vain sen takia, ettei ole voitu olla rehellisiä asioista kumppanille. Lähtökohtaisesti terveessä parisuhteessa kuitenkin saa asioilleen/ ongelmilleen ymmärrystä, kuin joutuu tuomituksi. Yhdessä paljon helpompi porskuttaa eteenpäin ongelmineen kaikkineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos aloitusta tarkastelee, ei kyllä selviä mikä on faktaa ja mikä tunteenpurkausta. Alussa vanhemmat esitetään lähes kaoottisina: "...vanhempien yhteinen aika kotona meni väkivaltaiseen riitelyyn."
Lopussa heidät niputetaan muiden sukulaisten joukkoon: "...myös vanhemmat..." Tarinasta puuttuu kokonaan se, mitä tapahtui välissä. Lisäksi lähes samanikäinen aloittaja "lohduttaa" muita sisaruksia. Hmmm ... Sekä sanat "aina", "vain", "minulle on langennut tällainen rooli". Jotka jo ovat ihan uhriutumista.Tiedätkö, ihminen voi oikeasti olla joissain asioissa uhrin roolissa. Esimerkiksi minulle on tehty rikoksia. Ei se että jostain kertoo muille ole uhriutumista.
Monen on vain vaikea suhtautua siihen, että joillain voi olla isoja ja yllättäviä vaikeuksia elämässä. Ellei osaa sanoa mitään järkevää, niin voi pitää päänsä kiinni sen sijaa että leimaa asioiden käsittelyn uhriutumiseksi.
Ei minulta. En ole osallistunut.
Hyvää iltapäivää. E
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Olin jo omahyväisesti kirjoittaa, että ota se happi nyt. Sitten muistin juhlat, joissa olin äskettäin vieraana. Siellä oli myös vanhempi nainen ja hänen lapsensa perheineen. Oli aika hirveää seurata, miten aivan normaalin ja mukavan oloiset lapsensa pienenivät ja vähenivät sivistyneiden nälväisyjen myötä. Kuultiin myös tarina rouvan uran kärsimisestä lasten vuoksi. Lapsenlapsiin huomionsa rouva kiinnitti sanomalla äänekkäästi "mummin rakas" ja "kulta" -ja siinä se. Sivistynyt piikittely kohdistui myös vieraisiin. Kaikille tuli selväksi, että juhlittava onkin itseasiassa tämä rouva. Sitten koitti hetki, kun rouva nöyryytti itselleen vieraan hyväkäytöksisen 7-vuotiaan, joka ilmeisesti avasi väärällä hetkellä suunsa. Kukaan ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään, koska aivan selvää oli, että puuttumisesta olisi seurannut suuri draama ja vielä enemmän vahinkoa.
En tiedä mitä tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi tehdä. Se oli aika vakuuttunut omasta täydellisyydestään.
Mieleeni tuli Tove Janssonin tarina Näkymätön lapsi
Meitä on paljon. Joku on saattanut huomata kuinka ongelmallista perheessä käyttäytyminen voi olla, mutta ei siihen oikein missään uskalleta puuttua. Ilmeisesti ihmiset yrittävät ajatella että aika korjaisi vauriot, mutta eivät ne itsestään korjaannu.
Ehkä aika korjaa, ehkä ei. Toivossa on hyvä elää. Itsellä ainakin niin kamalia kokemuksia siitä, kun keskustelemaan taipuvaisena olen yrittänyt puhumalla selvittää tulehtuneita välejä perheessä, että olen itsekin tullut siihen tulokseen etten enää halua keskustella asian omaisten kanssa niistä. Ainoa keino oli todeta, etten halua enää pahoittaa mieltäni näiden ihmisten takia ja ottaa itse välimatkaa. Harmi vaan, että siihen pisteeseen piti mennä. Olen aina ollut sukurakas aiemmin, mutta nyt ajatusmaailma heittänyt ihan häränpyllyä ja se satuttaa
Minkälaisia kokemuksia palstalaisilla on etäisyyden ottamisesta lapsuudenperheeseen? Ovatko välit korjaantuneet itsestään ajan myötä tai onko joku ottanut asian puheeksi ja olette saaneet puhuttua asiat halki ja välit selvitettyä? Vai ovatko suhteenne jääneet lopullisesti etäisiksi/ riitaisiksi?
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin hyvä keskustelu tyrehtyi nyt turhanpäiväisten provojen ihmettelyyn... Aika turhaa hommaa kaikkinensa noteerata noita provoja yhtään mitenkään 🙄
Kohdistuuko provoilu sinuun? Sivusta on helppo huudella trollien hampaisiin joutuneelle että älä välitä. Kohde sen sijaan ei välttämättä enää halua jatkossa kirjoitella, jos kukaan ei puutu häirintään mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin hyvä keskustelu tyrehtyi nyt turhanpäiväisten provojen ihmettelyyn... Aika turhaa hommaa kaikkinensa noteerata noita provoja yhtään mitenkään 🙄
Kohdistuuko provoilu sinuun? Sivusta on helppo huudella trollien hampaisiin joutuneelle että älä välitä. Kohde sen sijaan ei välttämättä enää halua jatkossa kirjoitella, jos kukaan ei puutu häirintään mitenkään.
Alkaa tuntumaan, että sinä itse olet provo täällä ja verhoat sen näennäiseen auttamisen haluun. Tähän keskusteluun ei enää haluta osallistua, koska keskustelu lähti ihan väärille urille. Voisitko vaikka aloittaa oman ketjun, jossa keskustelet trolleista aiheesta kiinnostuneiden kanssa.
Trollit harjoittavat henkistä väkivaltaa kaikkia kohtaan. Miten muuten sinulla menee? Miksi valitsit juuri tämän aloituksen?