Lue keskustelun säännöt.
Olin lapsena perheen vastuunkantaja, nyt minut suljetaan ulkopuolelle
27.07.2026 |
Olin esikoislapsena perheen vastuunkantaja, kun vanhempien yhteinen aika kotona meni väkivaltaiseen riitelyyn. Siivosin, laitoin ruokaa, lohdutin huolestuneita nuorempia sisaruksia.
Nyt aikuisena huomaan muiden puuhailevan yhdessä porukalla vaikka mitä mukavaa. Minun tapaamiseni (myös vanhemmat) halutaan hoitaa tulemalla kylään kahville tai syömään kertomaan niistä tekemisistä muiden kanssa.
Olen toki vanhin lapsi, mutta ikäero nuorempiin sisaruksiin ei ole loppujen lopuksi kovin suuri.
Kai ihmiset kuitenkin viihtyvät seurassa, kun heitä ei meinaa saada kylästä millään lähtemään. Itse en vain tahdo lähes koko päivän kestitsemistä kotona jaksaa, joten olen nykyään usein kieltäytynyt kun joku yrittää kutsua itse itsensä kylään.
Miksi perheessä minulle on langennut tällainen rooli? Ei tunnu mukavalta ja olen alkanut miettiä kannattaako sukulaisten kanssa ylipäätään olla tekemisissä, kun kivat jutut tehdään muiden kanssa ja minä saan vain kuunnella ja kestitä.
Kommentit (304)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin meidän perheen tilanne oli sellainen, että siitä ei kukaan millään temperamentilla olisi voinut selvitä ilman traumaa. Jos kiistää trauman tai vaikutukset niin on luultavasti vain haudannut asiaan liittyvät vaikutukset johonkin muuhun asiaan.
Joillekin on selvitymiskeino ajatella, että ei se nyt niin paha silloin kuitenkaan ollut, jollain voisi olla vielä huonommin, on kai selvinnyt jos ei ole sillan alla asuva päihteiden käyttäjä jne.
Tällä tavalla ajattelevat ihmiset eivät yleensä mene hakemaan ammattiapua, vaan kuormittavat perhettä ja ystäviään ("Lapset, olkaa kiitollisia ettei isä haistele liimaa, niin voisi hyvin olla isän tausta huomioon ottaen! Ja saatte vielä pöytään ruokaakin! Kiittäkää nöyrästi isää tästä kaikesta! Isä on niin hyvä!")
Ulkopuolinen näkisi tässä käsittelemättömän trauman, mutta tällaisissa oloissa kaiken ikänsä eläneet lapset päätyvät ylistämään ylitsevuotavasti isää ihan normaalista vanhemman huolenpidosta, kun eivät halua ottaa sitä riskiä että vanhempi muuten triggeröityy ja heittää astiat seinään.
Näin. Toki kiitollisuus auttaa tunteissa ja onkin hyvä olla kiitollinen siitä, että on kattopään päällä ja ruokaa pöydässä, mutta negatiivisia tunteitakin saa tuntea ja käsitellä. Ei niitä voi painaa taakse kun kyllä ne sieltä sitten kuitenkin tulee jotenkin ulos jossain muodossa.
On ihmisiä, jotka pystyvät käsittelemään ne negatiiviset tunteensa jotakuinkin heti
Mitähän keinoja vanhemmasta täysin riippuvaisella lapsella on käsitellä vanhemman toiminnan aiheuttamaa ahdistusta? Tilanteesta ei pääse pois, vain kaikki jatkuu samanlaisena vuositolkulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Voin samaistua tuohon, että ei ole ollut tilaa tutustua kunnolla omiin tarpeisiin kun muut on sen sanelleet. Tuli kuitenkin vaihe jolloin tutustuin itseeni syvästi ja ymmärsin kaikki keholliset kivut ja myös sen miten paljon henkistä kipua tunsin. Kipu oli yhteenväliin lähes sietämätöntä ennekuin alkoi hellittää. Negatiivisten tunteiden maksimaalinen ilmentymä johtui varmasti myös siitä anteeksi antamisen pakosta jota kaltoikohtelija odottaa, isäni käski antamaan hänelle anteeksi ilman, että edes pyysi anteeksi. Ei mikään pakko anteeksi antaminen auta, negatiiviset tunteet isää kohtaan ovat tulleet silti moninkertaisena vaikka häneen minun olisi pitänyt lapsena saada purkaa se ja hänen ottaa se aikuisena vastaan. Häntä vain piti kunnioittaa eikä saanut "tunteilla". Äitini ei hänkään ole terve. Luulin, että minulla on valemuisto siitä että päälleni heitetään puuroa ja sitä hierotaan kasvoilleni ollessani noin 1-2 vuotias, sitten kuulin kun äitini sanoo lapselleni että hieroo puurot tämän naamaan jos hän ei syö.
Ethän enää vie lastasi sinne? Tuollainen isovanhempi voi olla vaarallinen. Et välttämättä kuule kaikesta mitä siellä tapahtuu, jos isovanhempi vaatii lasta pitämään asioita salassa muilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Voin samaistua tuohon, että ei ole ollut tilaa tutustua kunnolla omiin tarpeisiin kun muut on sen sanelleet. Tuli kuitenkin vaihe jolloin tutustuin itseeni syvästi ja ymmärsin kaikki keholliset kivut ja myös sen miten paljon henkistä kipua tunsin. Kipu oli yhteenväliin lähes sietämätöntä ennekuin alkoi hellittää. Negatiivisten tunteiden maksimaalinen ilmentymä johtui varmasti myös siitä anteeksi antamisen pakosta jota kaltoikohtelija odottaa, isäni käski antamaan hänelle anteeksi ilman, että edes pyysi anteeksi. Ei mikään pakko anteeksi antaminen auta, negatiiviset tunteet isää kohtaan ovat tulleet silti moninkertaisena vaikka häneen minun olisi pitänyt lapsena saada purkaa se ja hänen ottaa se aikuisena vastaan. Häntä vain piti kunnioittaa eikä saanut "tunteilla". Äitini ei hänkään ole terve. Luulin, että minulla on valemuisto siitä että päälleni heitetään puuroa ja sitä hierotaan kasvoilleni ollessani noin 1-2 vuotias, sitten kuulin kun äitini sanoo lapselleni että hieroo puurot tämän naamaan jos hän ei syö.
Ethän enää vie lastasi sinne? Tuollainen isovanhempi voi olla vaarallinen. Et välttämättä kuule kaikesta mitä siellä tapahtuu, jos isovanhempi vaatii lasta pitämään asioita salassa muilta.
En vie häntä yksin eikä hän onneksi tuon sanallisen purkauksen jälkeen tehnyt mitään lapselle vaan se jäi tuohon ikävään ilkeään nälväisyyn. En todellakaan uskalla antaa sinne lasta ilman että itse vahdin vuorovaikutusta. Hänen ikäpolvessaan etenkin sanallinen ilkeily on melko yleistä valitettavasti äitini ei ole ainoa jolta olen noita ilkeyksiä kuullut. Suurimman osan ajasta hän on lapsille kiltti. Hän enimmäkseen välttelee eli on vähän aikaa juttelemassa ja vetäytyy esim. johonkin kuistille yksin istumaan. Vetäytyminen on oikeastaan isompi ongelma kuin agressiivisuus hänen käytöksessään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Tai sitten muut ovat aikuistuneet ja ymmärtäneet ettei menneille voi mitään. Aloittajan teksteistä saa käsityksen ettei osaa muuttaa suhtautumistaan, vaan märehtii mennyttä. Ja kyllä usein perheen jäsenet puhuvat toisistaan, jos on ollut mukavaa, miksei sitä saa kertoa ?
Vähättelevää sanoa, että se olisi jotenkin aikuismaista olla murehtimatta. Aivan yhtä aikuismaista on antaa itsensä surra ja murehtia. Et sinä voi toisen tunteita kontrolloida, tarve kontrolloida on sekin merkki siitä että et ole omia traumojasi käsitellyt ja se murehtija voi olla pidemmällä kuin sinä asioiden käsittelyssä. Asioiden unohtaminen ei ole aikuisuutta vaan pakenemista. Nämä jotka unohtaa, ainakin omien havaintojen mukaan onkin sitten niitä ketkä jatkaa niitä huonoja käytösmalleja kokien olevansa aikuisia vaikkeivat ole muuta tehneet kuin vain jättäneet käymättä suremiset läpi.
Mikä ihme siinä on, että traumatisoituneiksi itsensä kokevat tuputtavat käsittelemätöntä traumaa kaikille muille? Vieläpä niin, että väheksyvät ihmisiä, jotka eivät ole traumatisoituneita.
Nytkin kirjoittaja puhuu unohtamisesta. Ei esim. pahoinpitelyä unohda, mutta osa todellakin pystyy jättämään asioita taakseen shit happens -ajatuksella ja jatkamaan eteenpäin. Muutenhan tämä elämä jäisi elämättä
Tunteiden turruttaminen voi myös olla traumatisoitumisen merkki. Asiat kyllä muistetaan, mutta mieli ei pysty käsittelemään tunnekokemusta ja lohkoo tunteet erilleen. Tuntuu kuin asiat olisivat tapahtuneet jollekin aivan toiselle henkilölle.
Itse kun olen sellainen, että tunnen tunteet läpi enkä esitä reipasta niin kyllä se vaatii aikamoista vahvuutta ja kestävyyttä että ne todelliset tunteet pystyy kohtaamaan. Siinä on sellainen vaara, että voi oikeasti päätyä sinne pöpilään jos ei osaa käsitellä niin voimakkaita tuskan tunteita joten jos ihminen mielummin on asenteella "shit happens" ja teeskentelee että on käsitellyt tunteet nopeasti niin se voi olla joskus turvallisempaa kaikkien kannalta antaa hänen olla niin. Itse olen sen tunnetyön ja tuskan tehnyt joten olen täysin vapaa siitä taakasta, mutta se tuska vaihe kun ne tunteet piti tuntea, on sanoin kuvaamaton kärsimys ja kipu. Sitä kesti noin 1-3 vuotta kunnes alkoi helpottaa. Mutta en suosittele jos ei ole mentaalisesti tarpeeksi resilienssi viemään sitä vaihetta läpi.
Olen nuorin ja siskoni oli minusta vastuussa. Vanhemat viihelti missä milloinkin.
Sisko huolehti, että siivotaan ja kokataan.
Mutta nyt ovat siskoni kanssa. Menevät kylään, ostavat lahjoja, ruokaa, lentolippuja. Äiti soittelee päivittäin. Minulle ei mitään. Puhelu kerta kuukauteen. Kyläilevät ei koskaan. Pitäisi viedä lapsenlapsi heille. Dumppaavat vanhat jätteet, mutta eivät ole ostaneet edes lapsenlapselleen lahjaa.
Ja nyt kohta 2kk olen pitänyt hiljaiseloa. En vastaa enkä kerro kuulumisia. Eipä näytä paljo haittaavaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Tai sitten muut ovat aikuistuneet ja ymmärtäneet ettei menneille voi mitään. Aloittajan teksteistä saa käsityksen ettei osaa muuttaa suhtautumistaan, vaan märehtii mennyttä. Ja kyllä usein perheen jäsenet puhuvat toisistaan, jos on ollut mukavaa, miksei sitä saa kertoa ?
Vähättelevää sanoa, että se olisi jotenkin aikuismaista olla murehtimatta. Aivan yhtä aikuismaista on antaa itsensä surra ja murehtia. Et sinä voi toisen tunteita kontrolloida, tarve kontrolloida on sekin merkki siitä että et ole omia traumojasi käsitellyt ja se murehtija voi olla pidemmällä kuin sinä asioiden käsittelyssä. Asioiden unohtaminen ei ole aikuisuutta vaan pakenemista. Nämä jotka unohtaa, ainakin omien havaintojen mukaan onkin sitten niitä ketkä jatkaa niitä huonoja käytösmalleja kokien olevansa aikuisia vaikkeivat ole muuta tehneet kuin vain jättäneet käymättä suremiset läpi.
Mikä ihme siinä on, että traumatisoituneiksi itsensä kokevat tuputtavat käsittelemätöntä traumaa kaikille muille? Vieläpä niin, että väheksyvät ihmisiä, jotka eivät ole traumatisoituneita.
Nytkin kirjoittaja puhuu unohtamisesta. Ei esim. pahoinpitelyä unohda, mutta osa todellakin pystyy jättämään asioita taakseen shit happens -ajatuksella ja jatkamaan eteenpäin. Muutenhan tämä elämä jäisi elämättä
Tunteiden turruttaminen voi myös olla traumatisoitumisen merkki. Asiat kyllä muistetaan, mutta mieli ei pysty käsittelemään tunnekokemusta ja lohkoo tunteet erilleen. Tuntuu kuin asiat olisivat tapahtuneet jollekin aivan toiselle henkilölle.
Nimeenomaan. Elin melkein 40 vuotta ymmärtämättä kaikkia niitä traumoja joita kannoin hymyissä suin. Vasta kun sama paska meinaa iskeä omaan lapseen ja seuraa sivusta tikittävää pommia, ymmärtää, että kaikki ei ole eikä ikinä ollut ok.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Olin jo omahyväisesti kirjoittaa, että ota se happi nyt. Sitten muistin juhlat, joissa olin äskettäin vieraana. Siellä oli myös vanhempi nainen ja hänen lapsensa perheineen. Oli aika hirveää seurata, miten aivan normaalin ja mukavan oloiset lapsensa pienenivät ja vähenivät sivistyneiden nälväisyjen myötä. Kuultiin myös tarina rouvan uran kärsimisestä lasten vuoksi. Lapsenlapsiin huomionsa rouva kiinnitti sanomalla äänekkäästi "mummin rakas" ja "kulta" -ja siinä se. Sivistynyt piikittely kohdistui myös vieraisiin. Kaikille tuli selväksi, että juhlittava onkin itseasiassa tämä rouva. Sitten koitti hetki, kun rouva nöyryytti itselleen vieraan hyväkäytöksisen 7-vuotiaan, joka ilmeisesti avasi väärällä hetkellä suunsa. Kukaan ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään, koska aivan selvää oli, että puuttumisesta olisi seurannut suuri draama ja vielä enemmän vahinkoa.
En tiedä mitä tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi tehdä. Se oli aika vakuuttunut omasta täydellisyydestään.
Mieleeni tuli Tove Janssonin tarina Näkymätön lapsi
Miksi et itse saninut sille että tuki suus ilkeä aika ja nälväissyt hänen upeaa älynpuutetta. Olisit tehnyt monen ninnin näkyväksi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Olin jo omahyväisesti kirjoittaa, että ota se happi nyt. Sitten muistin juhlat, joissa olin äskettäin vieraana. Siellä oli myös vanhempi nainen ja hänen lapsensa perheineen. Oli aika hirveää seurata, miten aivan normaalin ja mukavan oloiset lapsensa pienenivät ja vähenivät sivistyneiden nälväisyjen myötä. Kuultiin myös tarina rouvan uran kärsimisestä lasten vuoksi. Lapsenlapsiin huomionsa rouva kiinnitti sanomalla äänekkäästi "mummin rakas" ja "kulta" -ja siinä se. Sivistynyt piikittely kohdistui myös vieraisiin. Kaikille tuli selväksi, että juhlittava onkin itseasiassa tämä rouva. Sitten koitti hetki, kun rouva nöyryytti itselleen vieraan hyväkäytöksisen 7-vuotiaan, joka ilmeisesti avasi väärällä hetkellä suunsa. Kukaan ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään, koska aivan selvää oli, että puuttumisesta olisi seurannut suuri draama ja vielä enemmän vahinkoa.
En tiedä mitä tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi tehdä. Se oli aika vakuuttunut omasta täydellisyydestään.
Mieleeni tuli Tove Janssonin tarina Näkymätön lapsi
Miksi et itse saninut sille että tuki suus ilkeä aika ja nälväissyt hänen upeaa älynpuutetta. Olisit tehnyt monen ninnin näkyväksi
Miksi olisin tehnyt niin? Pilannut juhlat ja traumatisoinut huudollani vieraan lapsen? Lapsen äiti oli vieressä ja sujuvasti pelasti lapsensa tilanteesta, niinkuin muuten muutama muukin vieras.
Minä en kyllä usko, että teillä traumatisoituneilla on mitään halua tai toivoa toipua siitä turvallisesta traumastanne, jonka taakse on niin turvallista paeta.
Ihmisillä on luonnostaan erilaiset kyvyt toipua traumoista. Minä olen ollut terapiassa ja ammattilainenkin yllättyi siitä miten hyvin olen toipunut tietyistä asioista. En voi ottaa siitä kunniaa kun lapsena tuskin olen älykkyyttäni osannut kikkailla oikein
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Olin jo omahyväisesti kirjoittaa, että ota se happi nyt. Sitten muistin juhlat, joissa olin äskettäin vieraana. Siellä oli myös vanhempi nainen ja hänen lapsensa perheineen. Oli aika hirveää seurata, miten aivan normaalin ja mukavan oloiset lapsensa pienenivät ja vähenivät sivistyneiden nälväisyjen myötä. Kuultiin myös tarina rouvan uran kärsimisestä lasten vuoksi. Lapsenlapsiin huomionsa rouva kiinnitti sanomalla äänekkäästi "mummin rakas" ja "kulta" -ja siinä se. Sivistynyt piikittely kohdistui myös vieraisiin. Kaikille tuli selväksi, että juhlittava onkin itseasiassa tämä rouva. Sitten koitti hetki, kun rouva nöyryytti itselleen vieraan hyväkäytöksisen 7-vuotiaan, joka ilmeisesti avasi väärällä hetkellä suunsa. Kukaan ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään, koska aivan selvää oli, että puuttumisesta olisi seurannut suuri draama ja vielä enemmän vahinkoa.
En tiedä mitä tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi tehdä. Se oli aika vakuuttunut omasta täydellisyydestään.
Mieleeni tuli Tove Janssonin tarina Näkymätön lapsi
Miksi et itse saninut sille että tuki suus ilkeä aika ja nälväissyt hänen upeaa älynpuutetta. Olisit tehnyt monen ninnin näkyväksi
Miksi olisin tehnyt niin? Pilannut juhlat ja traumatisoinut huudollani vieraan lapsen? Lapsen äiti oli vieressä ja sujuvasti pelasti lapsensa tilanteesta, niinkuin muuten muutama muukin vieras.
Minä en kyllä usko, että teillä traumatisoituneilla on mitään halua tai toivoa toipua siitä turvallisesta traumastanne, jonka taakse on niin turvallista paeta.
Aivan annetaan ilkeän tädin pilata juhlat ja kaikkien pitää maskinsa. On väärin että kyseinen äiti ylipäätänsä joutui pelastamaan tilanteen. Onneksi pelasti.
Minun trauma ei näy arjessa. Se vaan saa minut pohtimaan kenet haluan pitää elämässäni ja kenet en.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Olin jo omahyväisesti kirjoittaa, että ota se happi nyt. Sitten muistin juhlat, joissa olin äskettäin vieraana. Siellä oli myös vanhempi nainen ja hänen lapsensa perheineen. Oli aika hirveää seurata, miten aivan normaalin ja mukavan oloiset lapsensa pienenivät ja vähenivät sivistyneiden nälväisyjen myötä. Kuultiin myös tarina rouvan uran kärsimisestä lasten vuoksi. Lapsenlapsiin huomionsa rouva kiinnitti sanomalla äänekkäästi "mummin rakas" ja "kulta" -ja siinä se. Sivistynyt piikittely kohdistui myös vieraisiin. Kaikille tuli selväksi, että juhlittava onkin itseasiassa tämä rouva. Sitten koitti hetki, kun rouva nöyryytti itselleen vieraan hyväkäytöksisen 7-vuotiaan, joka ilmeisesti avasi väärällä hetkellä suunsa. Kukaan ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään, koska aivan selvää oli, että puuttumisesta olisi seurannut suuri draama ja vielä enemmän vahinkoa.
En tiedä mitä tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi tehdä. Se oli aika vakuuttunut omasta täydellisyydestään.
Mieleeni tuli Tove Janssonin tarina Näkymätön lapsi
Miksi et itse saninut sille että tuki suus ilkeä aika ja nälväissyt hänen upeaa älynpuutetta. Olisit tehnyt monen ninnin näkyväksi
Miksi olisin tehnyt niin? Pilannut juhlat ja traumatisoinut huudollani vieraan lapsen? Lapsen äiti oli vieressä ja sujuvasti pelasti lapsensa tilanteesta, niinkuin muuten muutama muukin vieras.
Minä en kyllä usko, että teillä traumatisoituneilla on mitään halua tai toivoa toipua siitä turvallisesta traumastanne, jonka taakse on niin turvallista paeta.
Ja onko tullut mieleen, että kun joku olisi sanonut suoraan kyseiselle tädille hän olisi nähnyt henkilössä sankarin, joka uskaltaa ja tekee eikä vain twistaa ja esitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Tai sitten muut ovat aikuistuneet ja ymmärtäneet ettei menneille voi mitään. Aloittajan teksteistä saa käsityksen ettei osaa muuttaa suhtautumistaan, vaan märehtii mennyttä. Ja kyllä usein perheen jäsenet puhuvat toisistaan, jos on ollut mukavaa, miksei sitä saa kertoa ?
Menneiden murehtiminen on merkki traumatisoitumisesta.
Normaali ihminen pääsee siitä yli. Kaikilla on traumoja tullut ja mennyt, mutta ei jäädä siihen vaan jatketaan elämää. Katkeroituminen sairastuttaa se on fakta !
Vaikutukset mielelle ja keholle
Mielenterveys: Altistaa voimakkaasti masennukselle, ahdistukselle ja pysyvälle kyynisyydelle.
Fyysiset oireet: Aiheuttaa kroonista stressiä, nostaa verenpainetta, heikentää vastustuskykyä ja lisää sydänsairauksien riskiä.Kehon jännitykset: Muuttuu usein fyysisiksi kivuiksi ja niskan tai hartioiden jännitystiloiksi.
Ihmissuhteet: Eristää muista ihmisistä, koska katkera asenne ja vihamielisyys vaikeuttavat läheisten yhteyksien pitämistä yllä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Tai sitten muut ovat aikuistuneet ja ymmärtäneet ettei menneille voi mitään. Aloittajan teksteistä saa käsityksen ettei osaa muuttaa suhtautumistaan, vaan märehtii mennyttä. Ja kyllä usein perheen jäsenet puhuvat toisistaan, jos on ollut mukavaa, miksei sitä saa kertoa ?
Menneiden murehtiminen on merkki traumatisoitumisesta.
Normaali ihminen pääsee siitä yli. Kaikilla on traumoja tullut ja mennyt, mutta ei jäädä siihen vaan jatketaan elämää. Katkeroituminen sairastuttaa se on fakta !
Vaikutukset mielelle ja keholle
Mielenterveys: Altistaa voimakkaasti masennukselle, ahdistukselle ja pysyvälle kyynisyydelle.
Fyysiset oireet: Aiheuttaa kroonista stressiä, nostaa verenpainetta, heikentää vastustuskykyä ja lisää sydänsairauksien riskiä.Kehon jännitykset: Muuttuu usein fyysisiksi kivuiksi ja niskan tai hartioiden jännitystiloiksi.
Ihmissuhteet: Eristää muista ihmisistä, koska katkera asenne ja vihamielisyys vaikeuttavat läheisten yhteyksien pitämistä yllä
No jos ihminen on pahasti traumatisoitunut, niin tila ei ole normaali. Itse olen aikanaan saanut PTSD-diagnoosin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Olin jo omahyväisesti kirjoittaa, että ota se happi nyt. Sitten muistin juhlat, joissa olin äskettäin vieraana. Siellä oli myös vanhempi nainen ja hänen lapsensa perheineen. Oli aika hirveää seurata, miten aivan normaalin ja mukavan oloiset lapsensa pienenivät ja vähenivät sivistyneiden nälväisyjen myötä. Kuultiin myös tarina rouvan uran kärsimisestä lasten vuoksi. Lapsenlapsiin huomionsa rouva kiinnitti sanomalla äänekkäästi "mummin rakas" ja "kulta" -ja siinä se. Sivistynyt piikittely kohdistui myös vieraisiin. Kaikille tuli selväksi, että juhlittava onkin itseasiassa tämä rouva. Sitten koitti hetki, kun rouva nöyryytti itselleen vieraan hyväkäytöksisen 7-vuotiaan, joka ilmeisesti avasi väärällä hetkellä suunsa. Kukaan ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään, koska aivan selvää oli, että puuttumisesta olisi seurannut suuri draama ja vielä enemmän vahinkoa.
En tiedä mitä tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi tehdä. Se oli aika vakuuttunut omasta täydellisyydestään.
Mieleeni tuli Tove Janssonin tarina Näkymätön lapsi
Miksi et itse saninut sille että tuki suus ilkeä aika ja nälväissyt hänen upeaa älynpuutetta. Olisit tehnyt monen ninnin näkyväksi
Miksi olisin tehnyt niin? Pilannut juhlat ja traumatisoinut huudollani vieraan lapsen? Lapsen äiti oli vieressä ja sujuvasti pelasti lapsensa tilanteesta, niinkuin muuten muutama muukin vieras.
Minä en kyllä usko, että teillä traumatisoituneilla on mitään halua tai toivoa toipua siitä turvallisesta traumastanne, jonka taakse on niin turvallista paeta.
Ja onko tullut mieleen, että kun joku olisi sanonut suoraan kyseiselle tädille hän olisi nähnyt henkilössä sankarin, joka uskaltaa ja tekee eikä vain twistaa ja esitä.
Aivan varmasti. Huomaa kuka ei ole ollut arvaamattomien ihmisten kanssa tekemisissä. Kosto julkisesta nolaamisesta tulee taatusti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Tai sitten muut ovat aikuistuneet ja ymmärtäneet ettei menneille voi mitään. Aloittajan teksteistä saa käsityksen ettei osaa muuttaa suhtautumistaan, vaan märehtii mennyttä. Ja kyllä usein perheen jäsenet puhuvat toisistaan, jos on ollut mukavaa, miksei sitä saa kertoa ?
Menneiden murehtiminen on merkki traumatisoitumisesta.
Normaali ihminen pääsee siitä yli. Kaikilla on traumoja tullut ja mennyt, mutta ei jäädä siihen vaan jatketaan elämää. Katkeroituminen sairastuttaa se on fakta !
Vaikutukset mielelle ja keholle
Mielenterveys: Altistaa voimakkaasti masennukselle, ahdistukselle ja pysyvälle kyynisyydelle.
Fyysiset oireet: Aiheuttaa kroonista stressiä, nostaa verenpainetta, heikentää vastustuskykyä ja lisää sydänsairauksien riskiä.Kehon jännitykset: Muuttuu usein fyysisiksi kivuiksi ja niskan tai hartioiden jännitystiloiksi.
Ihmissuhteet: Eristää muista ihmisistä, koska katkera asenne ja vihamielisyys vaikeuttavat läheisten yhteyksien pitämistä yllä
Siinä on eroa onko kokenut jonkin yksittäisen trauman vai pitkäkestoista jatkuvaa traumaa josta voi tulla pysyväisluonteisempi traumaattinen stressireaktio, reaktio jää ikäänkuin kehoon ja mieleen, vähän kuin sotilailla. Esim. meidän perheessä me lapset altistuttiin tuollaiselle pitkäkestoiselle traumatisoitumiselle, mutta se ehkä pelasti että vanhemmat jaksoi pitää yllä perus arkea ja kävivät töissä. Isoin ongelma oli isän juopottelu ja äidin etäisyys eli siksi kun äiti vetäytyi ja oli passiivinen jouduin ottamaan isomman vastuun kuin ikäiselleni kuuluu. Mutta ei voi mitenkään sanoa, että normaali ihminen vain pääsisi tuollaisesta helposti yli. Jos noin sanoo niin on luultavasti kokenut jonkin lievemmän yksittäisen trauman eikä ole edes altistunut millekkään koko lapsuutensa 20 vuoden ajan kestävälle traumatisoitumiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Tai sitten muut ovat aikuistuneet ja ymmärtäneet ettei menneille voi mitään. Aloittajan teksteistä saa käsityksen ettei osaa muuttaa suhtautumistaan, vaan märehtii mennyttä. Ja kyllä usein perheen jäsenet puhuvat toisistaan, jos on ollut mukavaa, miksei sitä saa kertoa ?
Menneiden murehtiminen on merkki traumatisoitumisesta.
Normaali ihminen pääsee siitä yli. Kaikilla on traumoja tullut ja mennyt, mutta ei jäädä siihen vaan jatketaan elämää. Katkeroituminen sairastuttaa se on fakta !
Vaikutukset mielelle ja keholle
Mielenterveys: Altistaa voimakkaasti masennukselle, ahdistukselle ja pysyvälle kyynisyydelle.
Fyysiset oireet: Aiheuttaa kroonista stressiä, nostaa verenpainetta, heikentää vastustuskykyä ja lisää sydänsairauksien riskiä.Kehon jännitykset: Muuttuu usein fyysisiksi kivuiksi ja niskan tai hartioiden jännitystiloiksi.
Ihmissuhteet: Eristää muista ihmisistä, koska katkera asenne ja vihamielisyys vaikeuttavat läheisten yhteyksien pitämistä yllä
Siinä on eroa onko kokenut jonkin yksittäisen trauman vai pitkäkestoista jatkuvaa traumaa josta voi tulla pysyväisluonteisempi traumaattinen stressireaktio, reaktio jää ikäänkuin kehoon ja mieleen, vähän kuin sotilailla. Esim. meidän perheessä me lapset altistuttiin tuollaiselle pitkäkestoiselle traumatisoitumiselle, mutta se ehkä pelasti että vanhemmat jaksoi pitää yllä perus arkea ja kävivät töissä. Isoin ongelma oli isän juopottelu ja äidin etäisyys eli siksi kun äiti vetäytyi ja oli passiivinen jouduin ottamaan isomman vastuun kuin ikäiselleni kuuluu. Mutta ei voi mitenkään sanoa, että normaali ihminen vain pääsisi tuollaisesta helposti yli. Jos noin sanoo niin on luultavasti kokenut jonkin lievemmän yksittäisen trauman eikä ole edes altistunut millekkään koko lapsuutensa 20 vuoden ajan kestävälle traumatisoitumiselle.
Kattavasti sanottu. Eipä tuohon ole lisättävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti teillä on jäänyt roolit päälle. Lapsena ne muut touhua keskenään kun sinä hoidit tärkeät asiat niin se on edelleen alitajunnasta ja suhun suhtaudutaan äiti hahmona jolla omat kiireet etkä kuitenkaan ehdi mukaan
Tai sitten muut ovat aikuistuneet ja ymmärtäneet ettei menneille voi mitään. Aloittajan teksteistä saa käsityksen ettei osaa muuttaa suhtautumistaan, vaan märehtii mennyttä. Ja kyllä usein perheen jäsenet puhuvat toisistaan, jos on ollut mukavaa, miksei sitä saa kertoa ?
Vähättelevää sanoa, että se olisi jotenkin aikuismaista olla murehtimatta. Aivan yhtä aikuismaista on antaa itsensä surra ja murehtia. Et sinä voi toisen tunteita kontrolloida, tarve kontrolloida on sekin merkki siitä että et ole omia traumojasi käsitellyt ja se murehtija voi olla pidemmällä kuin sinä asioiden käsittelyssä. Asioiden unohtaminen ei ole aikuisuutta vaan pakenemista. Nämä jotka unohtaa, ainakin omien havaintojen mukaan onkin sitten niitä ketkä jatkaa niitä huonoja käytösmalleja kokien olevansa aikuisia vaikkeivat ole muuta tehneet kuin vain jättäneet käymättä suremiset läpi.
Mikä ihme siinä on, että traumatisoituneiksi itsensä kokevat tuputtavat käsittelemätöntä traumaa kaikille muille? Vieläpä niin, että väheksyvät ihmisiä, jotka eivät ole traumatisoituneita.
Nytkin kirjoittaja puhuu unohtamisesta. Ei esim. pahoinpitelyä unohda, mutta osa todellakin pystyy jättämään asioita taakseen shit happens -ajatuksella ja jatkamaan eteenpäin. Muutenhan tämä elämä jäisi elämättä
Tunteiden turruttaminen voi myös olla traumatisoitumisen merkki. Asiat kyllä muistetaan, mutta mieli ei pysty käsittelemään tunnekokemusta ja lohkoo tunteet erilleen. Tuntuu kuin asiat olisivat tapahtuneet jollekin aivan toiselle henkilölle.
Itse kun olen sellainen, että tunnen tunteet läpi enkä esitä reipasta niin kyllä se vaatii aikamoista vahvuutta ja kestävyyttä että ne todelliset tunteet pystyy kohtaamaan. Siinä on sellainen vaara, että voi oikeasti päätyä sinne pöpilään jos ei osaa käsitellä niin voimakkaita tuskan tunteita joten jos ihminen mielummin on asenteella "shit happens" ja teeskentelee että on käsitellyt tunteet nopeasti niin se voi olla joskus turvallisempaa kaikkien kannalta antaa hänen olla niin. Itse olen sen tunnetyön ja tuskan tehnyt joten olen täysin vapaa siitä taakasta, mutta se tuska vaihe kun ne tunteet piti tuntea, on sanoin kuvaamaton kärsimys ja kipu. Sitä kesti noin 1-3 vuotta kunnes alkoi helpottaa. Mutta en suosittele jos ei ole mentaalisesti tarpeeksi resilienssi viemään sitä vaihetta läpi.
Hyviä kommentteja. Minulla on niin kurja ja traumaattinen lapsuus, että olen eristänyt itseni siitä tunnetasolla. On tosiaan niin kuin ne asiat olisi tapahtuneet jollekin toiselle. Tiedän kyllä mitä minulle on tapahtunut, mutta kuten tuossa todettiin, tunteille ei voi antaa valtaa tai se on sitten meno sinne pöpilään. Olen jo viisikymppinen, joten olen tällä tavalla selvinnyt tänne saakka ja näin ajattelin mennä loppuun saakka. Silti ajoittainen paha olo ilman syytä seuraa mukana. Se tulee aalloissa. Välillä menee kuukausia hyvin, mutta yksi päivä se omituinen hermostunut ja ahdistava olo alkaa. Ja se kestää aina aikansa. Se on se polttomerkki jota ei karkuun kyllä pääse mitenkään. Mutta onneksi se on vain kausittaista. Onneksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Keskity omaan elämään ja ota etäisyyttä perheeseen.
Ei ole kovin helppoa. En edes tiedä millainen oikeastaan olen ihmisenä tai mistä pidän. Vastaan yleensä aina sen mukaan minkä oletan muiden mielestä kuulostavan hyvältä. Minulla ei ole ollut oikeastaan tarpeeksi tilaa tutustua itseeni, kun elämä on mennyt yrittäessä pärjätä ahdistuksen kanssa.
Oletko kiintynyt ahdistukseesi?
Tee nyt ensimmäisenä jotain tuolle miellyttämisen halullesi (ei tarkoita, että pitäisi mennä toiseen ääripäähän). Vai eikö sinulla ole mielipiteitä muusta kuin omista tunnetiloistasi?
Et tainnut ymmärtää. En varsinaisesti ole halunnut olla tällainen. Vanhemmat vain veivät kaiken hapen ja elämä on pitkälti kulunut niin, että on vain yrittänyt jotenkin pitää itsensä kasassa pystyäkseen ottamaan sen seuraavan askeleen. Ei ole ollut tilaa tutkia itseään ja miettiä kunnolla mikä kiinnostaa, kun huomio on vain mennyt siihen miten jotenkin edes selviäisi. Tätä terapiassa ei nähty, vaan olin terapeuttista "vahva". En ole, vaan olen ollut yksin hädässä lähes koko elämäni.
Olin jo omahyväisesti kirjoittaa, että ota se happi nyt. Sitten muistin juhlat, joissa olin äskettäin vieraana. Siellä oli myös vanhempi nainen ja hänen lapsensa perheineen. Oli aika hirveää seurata, miten aivan normaalin ja mukavan oloiset lapsensa pienenivät ja vähenivät sivistyneiden nälväisyjen myötä. Kuultiin myös tarina rouvan uran kärsimisestä lasten vuoksi. Lapsenlapsiin huomionsa rouva kiinnitti sanomalla äänekkäästi "mummin rakas" ja "kulta" -ja siinä se. Sivistynyt piikittely kohdistui myös vieraisiin. Kaikille tuli selväksi, että juhlittava onkin itseasiassa tämä rouva. Sitten koitti hetki, kun rouva nöyryytti itselleen vieraan hyväkäytöksisen 7-vuotiaan, joka ilmeisesti avasi väärällä hetkellä suunsa. Kukaan ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään, koska aivan selvää oli, että puuttumisesta olisi seurannut suuri draama ja vielä enemmän vahinkoa.
En tiedä mitä tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi tehdä. Se oli aika vakuuttunut omasta täydellisyydestään.
Mieleeni tuli Tove Janssonin tarina Näkymätön lapsi
Miksi et itse saninut sille että tuki suus ilkeä aika ja nälväissyt hänen upeaa älynpuutetta. Olisit tehnyt monen ninnin näkyväksi
Miksi olisin tehnyt niin? Pilannut juhlat ja traumatisoinut huudollani vieraan lapsen? Lapsen äiti oli vieressä ja sujuvasti pelasti lapsensa tilanteesta, niinkuin muuten muutama muukin vieras.
Minä en kyllä usko, että teillä traumatisoituneilla on mitään halua tai toivoa toipua siitä turvallisesta traumastanne, jonka taakse on niin turvallista paeta.
Ja onko tullut mieleen, että kun joku olisi sanonut suoraan kyseiselle tädille hän olisi nähnyt henkilössä sankarin, joka uskaltaa ja tekee eikä vain twistaa ja esitä.
Aivan varmasti. Huomaa kuka ei ole ollut arvaamattomien ihmisten kanssa tekemisissä. Kosto julkisesta nolaamisesta tulee taatusti.
Niin? Ehkä nuori, aineita käyttävä henkilö teksisi jotain tyhmää, mutta vanhempi nainen saattaisi mennä itseensä. Julkisessa nolauksessa kun in se puoli, että kaikki tietää sen jälkeen. Joutuu tekemään muutoksen ja yrittämään. Tommoinen tolvana tuskin on edes itse tajunut olevansa tolvana, eikä kukaan uskalla kertoa.
Kollektiivinen pelko yhtä ihmistä kohtaan on heikkoutta ja sen vuoksi hitlerin kaltaiset tyypit porskuttaa.
Siivoamaan ja tekemään kotona ruokaa minut opetti perheessä vuoden verran ollut perhepäivähoitaja, joka hoiti nuorempia sisaruksia. Hän huomasi, että minua kodin likaisuus häiritsi ja ilmeisesti häntäkin.
Näin jälkikäteen mietin kuitenkin olisiko ollut parempi sen sijaan että 10-vuotias opetetaan tekemään säännöllisiä viikkosiivouksia koko asuntoon hänen pitänyt tehdä lastensuojeluilmoitus, kun perheen tilanteesta oli hyvin selvillä?
Kodin siivoaminen oli todella kuormittavaa kun muut eivät siivonneet tai pitäneet järjestystä yllä. Monta vuotta yritin, mutta jossain vaiheessa aloin siivota ainoastaan sitä tilaa, jossa itse nukuin ja viettää muualla vähemmän aikaa sotkun takia. Toki äiti silti välillä pakotti siivoamaan ja vastuutti minua myös sisarusten siivoamisesta. Elleivät sisarukset siivonneet, minulle huudettiin.
Tunteiden turruttaminen voi myös olla traumatisoitumisen merkki. Asiat kyllä muistetaan, mutta mieli ei pysty käsittelemään tunnekokemusta ja lohkoo tunteet erilleen. Tuntuu kuin asiat olisivat tapahtuneet jollekin aivan toiselle henkilölle.