Mikä on traagisinta mitä elämässäsi on tapahtunut?

Vierailija kirjoitti:

Kissojen ja ihmisläheisten kuolemat. Itken kaikkia vuoronperään ja kymmeniä vuosia jälkeenkin. Kissoja enemmän kuin ihmisiä.

Sama mulla. Tuota ei moni ymmärrä. En tajua miten pystyn jatkamaan elämää kun kissani kuolee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan sitten se että toinen vanhemmista ja kaksi pientä sisarusta kuolivat Kaakkois-Aasian tsunamissa.

Mutta entäs se toinen vanhempi? Molempien vanhempien menettäminen on traagisempaa kuin vain toisen vanhemman menettäminen. Et kuitenkaan jäänyt orvoksi etkä joutunut sijaisperheeseen.

Eihän näiden vertailemisessa ole mitään järkeä. Vai onko sellaisen jonka perheestä on kuollut vain molemmat vanhemmat tai molemmat vanhemmat ja yksi sisarus kohtalo mielestäsi jotenkin traagisempi? Mistä vaikuttavista tekijöistä saa mitäkin traagisuuspisteitä?

Orpous eli molempien vanhempien menetys on lapselle aina traagisempaa kuin vain toisen vanhemman menettäminen. Sille joka menettää joko isän tai äidin ja sisaruksen tai useampia jää kuitenkin se elossa oleva vanhempi, näin ei tarvitse menettää molempia, eikä muuttaa pois omasta kodista jne. Varsinkin tsunamissa kun eihän täällä aluksi edes uskottu mitä oli tapahtunut eikä ryhdytty heti toimiin ihmisten auttamiseksi. Siihen asti ihmiset oli siellä onnettomuus alueella yksin ja pulassa eikä kukaan auttanut. Vasta päivien päästä täällä selvisi mitä khao lakissa oli oikeasti tapahtunut.

Kaipaako se tsunamissa molemmat vanhempansa menettänyt perhettään enemmän kuin toisen vanhempansa ja muita läheisiään menettänyt? Ihan turhaa vertailla menetyksiä.

Lääkärin medikaalisen pahoinpitelyn uhriksi joutuminen. Olin nukutettuna koekaniini, jota piikitettiin ym. ympäri kehoa ja tehtiin muutakin. Hermoratoja vaurioitettiin jne. Teki muun toimenpiteen, kuin se korjaava, mitä pyysin. En mennyt hintojen perässä Viroon, vaan paikkaan, jonka piti olla turvallinen ja hintansa väärti. Oli kallis rahassa, mutta vielä kalliimpi elämäni osalta. Lopputuloksena painajainen, jollaista ei kenenkään tulisi kokea. Tätä en psykologille kertonut, kun hän muista kokemuksistani kuullessaan kutsui minua hyvin vahvaksi ihmiseksi. 

Muitakin vakavia asioita tapahtunut, jollaisia kokemuksia muillakin, mutta niitä kertynyt kohdalleni useampi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan sitten se että toinen vanhemmista ja kaksi pientä sisarusta kuolivat Kaakkois-Aasian tsunamissa.

Mutta entäs se toinen vanhempi? Molempien vanhempien menettäminen on traagisempaa kuin vain toisen vanhemman menettäminen. Et kuitenkaan jäänyt orvoksi etkä joutunut sijaisperheeseen.

Eihän näiden vertailemisessa ole mitään järkeä. Vai onko sellaisen jonka perheestä on kuollut vain molemmat vanhemmat tai molemmat vanhemmat ja yksi sisarus kohtalo mielestäsi jotenkin traagisempi? Mistä vaikuttavista tekijöistä saa mitäkin traagisuuspisteitä?

Orpous eli molempien vanhempien menetys on lapselle aina traagisempaa kuin vain toisen vanhemman menettäminen. Sille joka menettää joko isän tai äidin ja sisaruksen tai useampia jää kuitenkin se elossa oleva vanhempi, näin ei tarvitse menettää molempia, eikä muuttaa pois omasta kodista jne. Varsinkin tsunamissa kun eihän täällä aluksi edes uskottu mitä oli tapahtunut eikä ryhdytty heti toimiin ihmisten auttamiseksi. Siihen asti ihmiset oli siellä onnettomuus alueella yksin ja pulassa eikä kukaan auttanut. Vasta päivien päästä täällä selvisi mitä khao lakissa oli oikeasti tapahtunut.

Eiköhän heidätkin jotka menettivät molemmat vanhemmat ohjattu lastensuojelun ja sosiaalihuollon piiriin, varmasti järjestettiin tarvittaessa myös kriisissä apua ja tukea.

Minulla ei ole ollut koskaan muuta perhettä kuin äiti, eno ja ukki. Olen aika nuori. Äitini on ollut pitkään sairas ja olen avustanut häntä arjessa teinistä saakka.

Kaksi vuotta sitten ukki sairastui keuhkosyöpään ja kuoli kuukauden päästä diagnoosista. Hoidin häntä kotona lopussa, se oli raskas kokemus. 

Vuosi sitten enoni sairastui maksasyöpään ja sinnitteli puoli vuotta. Saattohoidin loppuajan myös enoani kotona. 

Nyt äitini on sairastunut vielä särkyneen sydämen oireyhtymään äkillisten menetysten vuoksi ja kaksi kertaa tullut jo sydämenpysähdys. 

Kolmas kerta voi kuulemma olla jo liikaa sydämelle.

Pelkään että jään pian yksin, kaipaan enoa ja ukkia valtavasti, olimme läheisiä, eno oli minulle kuin veli, kasvoimme yhdessä. En tiedä miten selviän henkisesti jos äitikin vielä lähtee. En ole vielä ehtinyt aloittaa oman elämäni elämistä kunnolla.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen sairastuminen parantumattomasti ja siten minulle tullut omaishoitajuus.

Kumpi on traagisempi, lapsen sairastuminen vaiko omaishoitajuus? Itse olisin jälkimmäisen jättänyt mainitsematta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kissojen ja ihmisläheisten kuolemat. Itken kaikkia vuoronperään ja kymmeniä vuosia jälkeenkin. Kissoja enemmän kuin ihmisiä.

Sama mulla. Tuota ei moni ymmärrä. En tajua miten pystyn jatkamaan elämää kun kissani kuolee. 

Minulla on hyvi väkivaltainen lapsuus, oli pienestä kiinni, etten kuollut perhesurman uhrina, olen kohdannut väkivaltaa ja kuolemaa myös aikuisena, kärsinyt huumeriippuvuudesta, yrittänyt pari kertaa itsemurhaa ja silti musertavimmalta kokemukselta tuntuu se, kun vaimoni seniorikissat menehtyivät. 

Ehdin olemaan niiden elämässä liki seitsemän vuotta ja itkin molempia silmät päästäni ja voi myöntää, tunteet meinaa nousta pintaan tätä asiaa kirjoittaessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhden isovanhemman tapaturmainen kuolema kun olin nuori.

Tämäkö on jonkun elämän traagisin asia? Molemmat vanhempani lapsuudessa menettäneenä olen kokenut ihan eri luokan juttuja. Kyllä sen huomaa kuka on kokenut oikeasti vaikeita asioita kja kuka ei.

Kuuleppas rakas kirjoittaja. Ap tiedustelee  henkilön  o m a n  elämänsä traagisinta tapahtumaa. Ei sinun mielestäsi traagisinta. Tämä ei ole kilpailu. Hyvää sunnuntaipäivää.

anhempien menettäminen lapsena on ihan eri luokan menetys kuin joku isovanhemman kuolema. Miksi edes pitää kommentoida jos ei ole kokenut oikeita vastoinkäymisiä?

Ei tämä ole kilpailu. Mikä sinä olet kyseenalaistamaan? 

Vierailija kirjoitti:

No kyllähän se että joku on menettänyt molemmat vanhempansa alaikäisenä on suurempia tragedia kun se kun joku kertoo menettäneensä isovanhempansa. Ekalla kommentoijalla on prioriteetit kohdallaan ja kokemusta elämästä, toinenn valittaa turhaan siitä mikä tapahtuu kaikille ja on normaalia eikä traagista.

Mitä ihmettä selität 😳

Riippuvuudet. Estivät aika paljon itsekehitystä ja halua rakentaa nousujohtoista elämää. En sanoisi ehkä tragediaksi koska elän nyt tyytyväisenä ja asiani ovat ihan hyvin, mutta olisin saattanut tehdä kyvyilleni sopivampia asioita jos itsetuntoni olisi ollut parempi enkä olisi tarvinnut kemiallisia puujalkoja.

Oman lapsen kuolema.

39vuotta kestänyt vainoaminen vanhempien taholta . Niistä ei vaan pääse eroon millään keinolla . Im taitaa olla ainoa vaihtoehto että pääsee vapauteen . 

Mummo kuoli kun olin teini

Äidin huumeriippuvuus ja lopulta itsemurha. Olimme kaikki 4 lasta vielä alaikäisiä.

Oman vanhimman lapseni kasvatuksessa ja läsnäolossa epäonnistuminen. Sain hänet aivan liian nuorena.

Löysin ystäväni kuolleena.

Vierailija kirjoitti:

Mummo kuoli kun olin teini

Miksi tätäkin on alapeukutettu?

Vierailija kirjoitti:

Äidin huumeriippuvuus ja lopulta itsemurha. Olimme kaikki 4 lasta vielä alaikäisiä.

Mitä sitten tapahtui?

Thaimaan tsunamissa meni sukulaisperhe. Olemme ihmetelleet miksei Thaimaa ole ottanut vastuuta ja järjestänyt enää ensimmäisen vuosipäivän jälkeen meille omaisiaan menettäneille mahdollisuutta matkaan muistojuhlaan Thaimaaseen. Tsunami on tragedia joka vaikuttaa meidän elämäämme eikä mikään taho ota vastuuta siitä mitä me omaiset saamme käydä läpi loppu elämän.

Äitipuolen kuolema