Lue keskustelun säännöt.
Paniikki siitä, miten elämä on mennyt
16.06.2026 |
Tuleeko teille ikinä sellaisia paniikinomaisia havahtumisia, että katsotte ympärillenne elämäänne ja melkein epäuskoisena ajattelette "MITÄ HELVETTIÄ???"
Missä vaiheessa elämästä tuli tällaista? Missä vaiheessa aloin nähdä asian X normaalina osana elämää ja tyydyin siihen että Y on miten on? jne. Kun muistelee, että vielä vaikka 15 vuotta sitten melkein joka asia omassa elämässä oli edes vähän paremmin kuin nyt, ja pala palalta ne ovat muuttuneet keskivertoa huonommiksi. Mihin tämä aikakin oikein meni?
Ja sitten tulee lannistunut olo, että mistä tätä edes lähtisi korjaamaan.
Kommentit (92)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos olemme helvetissä ja narsistipsykopaatti demonit määrää.
Pitää paikkansa. Meillä persut ja kokkareet, maailmalla Trump. Pelkkää helvettiä tämä on.
Joo bemarit pelastaa ihanaa! Koko yhteiskunta on kehitetty niin että jää elämästä paitsi. Sanoisin että koko poliittinen rälssi on ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei. Tai no en elää menneisyydessä tai tulevaisuudessa, elän vain nykyhetkessä. Miksi vatvoa asioita kun se on kuitenkin se on turhaa. Sinulla on kuitenkin vain tämä hetki.
No jos kuule vaikka ottaisi opiksi asioista, niin ei asiat mene toista kertaa päin prinkkalaa. Siksi vatvoa niitä asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
Kyllä kait se useimmilla tulee vaihe että haluaa elämältä lisää, paljon enemmän. Varmaan joku keski- iän kriisi. Nyt pitää mennä ja tehdä kun vielä pääsee, pystyy liikkumaan, jaksaa ja ehkä on jopa varaa. Minulla myös ja olen aika vauhdilla tyhjentänyt asuntoa turhasta tavarasta. Asunto menee myyntiin ja aion muuttaa eri kaupunkiin ja elää ihan erilaista elämää niin pitkään kuin pystyn. Haaveet on nyt menneitä haaveita (ura ja elämäntapa meni ihan eri tavalla kuin haaveilin). Uusia ehtii vielä kehitellä ja toteuttaa. Onneksi ainoa jarru on asunnon myynti. Ei ole puolisoa eikä ketään muutakaan sanelemassa. Ainoa pelko on se että taas kerran jotain isoa pysäyttävää tapahtuu juuri kun olen muuttamassa.
Vierailija kirjoitti:
Niin sä luulet että voit jotenkin kontrolloida elämääs? Varmaan johtuu siitä luulosta.
No kyllä omilla valinnoilla pystyy aika pitkälle kontrolloimaan elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
Kyllä kait se useimmilla tulee vaihe että haluaa elämältä lisää, paljon enemmän. Varmaan joku keski- iän kriisi. Nyt pitää mennä ja tehdä kun vielä pääsee, pystyy liikkumaan, jaksaa ja ehkä on jopa varaa. Minulla myös ja olen aika vauhdilla tyhjentänyt asuntoa turhasta tavarasta. Asunto menee myyntiin ja aion muuttaa eri kaupunkiin ja elää ihan erilaista elämää niin pitkään kuin pystyn. Haaveet on nyt menneitä haaveita (ura ja elämäntapa meni ihan eri tavalla kuin haaveilin). Uusia ehtii vielä kehitellä ja toteuttaa. Onneksi ainoa jarru on asunnon myynti. Ei ole puolisoa eikä ketään muutakaan sanelemassa. Ainoa pelko on se että taas kerran jotain isoa pysäyttävää tapahtuu juuri kun olen muuttamassa.
Missä iässä tuollainen kriisi tulee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työttömänä voin sanoa että meidät sadat tuhannet valmisteltiin lapsesta asti työelämään ja sitä ei sitten koskaan tullut. Eikä ilman työtä suomessa voi elää normaalin ihmisen elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
Kyllä kait se useimmilla tulee vaihe että haluaa elämältä lisää, paljon enemmän. Varmaan joku keski- iän kriisi. Nyt pitää mennä ja tehdä kun vielä pääsee, pystyy liikkumaan, jaksaa ja ehkä on jopa varaa. Minulla myös ja olen aika vauhdilla tyhjentänyt asuntoa turhasta tavarasta. Asunto menee myyntiin ja aion muuttaa eri kaupunkiin ja elää ihan erilaista elämää niin pitkään kuin pystyn. Haaveet on nyt menneitä haaveita (ura ja elämäntapa meni ihan eri tavalla kuin haaveilin). Uusia ehtii vielä kehitellä ja toteuttaa. Onneksi ainoa jarru on asunnon myynti. Ei ole puolisoa eikä ketään muutakaan sanelemassa. Ainoa pelko on se että taas kerran jotain isoa pysäyttävää tapahtuu juuri kun olen muuttamassa.
Missä iässä tuollainen kriisi tulee?
Minä olen nyt kuudenkymmenen. Minulla ei ole ollut yhtään ainoaa ikäkriisiä elämässäni, eli olen ilmeisesti elänyt elämän niin kuin kuuluu!
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
Kyllä kait se useimmilla tulee vaihe että haluaa elämältä lisää, paljon enemmän. Varmaan joku keski- iän kriisi. Nyt pitää mennä ja tehdä kun vielä pääsee, pystyy liikkumaan, jaksaa ja ehkä on jopa varaa. Minulla myös ja olen aika vauhdilla tyhjentänyt asuntoa turhasta tavarasta. Asunto menee myyntiin ja aion muuttaa eri kaupunkiin ja elää ihan erilaista elämää niin pitkään kuin pystyn. Haaveet on nyt menneitä haaveita (ura ja elämäntapa meni ihan eri tavalla kuin haaveilin). Uusia ehtii vielä kehitellä ja toteuttaa. Onneksi ainoa jarru on asunnon myynti. Ei ole puolisoa eikä ketään muutakaan sanelemassa. Ainoa pelko on se että taas kerran jotain isoa pysäyttävää tapahtuu juuri kun olen muuttamassa.
Missä iässä tuollainen kriisi tulee?
Minä olen nyt kuudenkymmenen. Minulla ei ole ollut yhtään ainoaa ikäkriisiä elämässäni, eli olen ilmeisesti elänyt elämän niin kuin kuuluu!
Eri
Jaa meille viisautesi :P
Vierailija kirjoitti:
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
Kyllä monella muullakin on tämäntapainen kokemus elämässä. Puhutaan tietyn ikäryhmän kriisikohdasta, jolloin moni kauhistuu, että tätäkö minun elämäni vain on. Eikö tule mitään parempaa? Että eikö minusta tullutkaan uraohjusta ihmistä, josta työkaverit pitävät. Tai perheasiat eivät ole sujuneet toivotulla tavalla. Kolmenkympin kriisi, keski-iän kriisi, viidenkympin "villitys" (sitä haluaa vielä kerran kokea rakastumisen tai JOTAIN. Sitten vanhana ihminen miettii, että elämääni voi olla aika vähän jäljellä ja kun välit lapsiinkin ovat vähemmän positiiviset, avioliitto tai ystävyyssuhteet ovat himmenneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
Kyllä monella muullakin on tämäntapainen kokemus elämässä. Puhutaan tietyn ikäryhmän kriisikohdasta, jolloin moni kauhistuu, että tätäkö minun elämäni vain on. Eikö tule mitään parempaa? Että eikö minusta tullutkaan uraohjusta ihmistä, josta työkaverit pitävät. Tai perheasiat eivät ole sujuneet toivotulla tavalla. Kolmenkympin kriisi, keski-iän kriisi, viidenkympin "villitys" (sitä haluaa vielä kerran kokea rakastumisen tai JOTAIN. Sitten vanhana ihminen miettii, että elämääni voi olla aika vähän jäljellä ja kun välit lapsiinkin ovat vähemmän positiiviset, avioliitto tai ystävyyssuhteet ovat himmenneet.
Mä tajusin kaiken turhuuden ja idioottimaisuuden jo 30 vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Korjaamaan lähdet siten, että laitat ylös paperille haaveet ym mitä haluaisit elämäsi olevan ja alat toteuttaa niitä. Oli asia työ, harrastus, perhesuhteet, kouluttautuminen, ystävät, elämänarvot tai mikä tahansa niin niitä pitää haluta ja alkaa elämään niiden toiveiden mukaisesti.
Onnellisia ne, jotka havahtuu riittävän aikaisin, että tuo on mahdollista. Itsellä se päähaave, eli lapsiperhe, meni ohi. Ensin sitä nuorena ajatteli, että kyllä sitä aikaa on. Että kyllä sitä varmaan Se Oikea ilmestyy jostain elämään, vaikkei niin etsikään. Sitten sitä keskittyi uraan, matkusteluun yms. Mut herätti vasta esivaihdevuosioireet 42-vuotiaana, että ei hemmetti, se lapsihomma taisi nyt jäädä tekemättä. Ja että aina se oli ollut jossain taustalla haaveena, että löytyy puoliso, ja sitten lapsi tai pari tehdään. No, se oli vaan pakko hyväksyä ettei enää. Ja muissa asioissa mulla ei ole mitään suurempia haaveita. Onneksi viinin tissuttelu helpottaa tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteita.
Ilmeisesti et lapsia oikeasti halunnut, kun asetit muita asioita sen lapsihaaveen edelle. Ihan kaikkea ei ihminenkään elämässä voi saavuttaa. Silloin ne kakkoshaaveet jää taka-alalle.
Minäkin uskon ettei oikeasti halunnt jos odotti noin pitkään
No en ole tuo, joka olisi lapsia halunnut, mutta minusta teillä on vähän outo ajattelutapa. Aika monilla naisilla menee lapsihaaveet ohi jo siinä, ettei kunnollista parisuhdetta vaan löydy etsimisestä huolimatta. Toisaalta ei kukaan taida kannustaa siihenkään, että pariudu viime hetkillä ihan kenen tahansa ketkun kanssa jotta vain saisit lapsen ennen kuin on liian myöhäistä.
Ja jos aikuisiästä kuluu monta vuotta vaikka terveys- tai mt-ongelmiin, niin aikaa jää hyvin vähän siihen, että juoksee normaalielämää kiinni.
Sitten pitää adoptoida
Siihen tarvitaan sopiva ikä (ei saa olla liian vanha eikä ihan nuorikaan), vakaa taloudellinen tilanne, avioliiton pitää olla kunnossa tai yksin asuvan elämä järjestyksessä kaikin puolin. Adoptoinnin ympärillä viime vuosina nousseet kohut ovat heikentäneet länsimaalaisten mahdollisuutta saada adoptiolapsi. Adoptoidut itse saattavat nykyisin TV:ssä ja muussa mediassa kritisoida adoptioita. He sanovat, että heitä on kohdeltu huonosti tuomalla heidät vieraaseen kulttuuriin. Näin voi sanoa jopa Bangladeshista tai muusta miehiä suosivasta kulttuurista adoptoitu nuori nainen, jonka elämä olisi todellisuudessa ollut aivan erilaista "omassa kulttuurissa", josta hän ihaillen puhuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
En mä kyllä kuittaisi sitä pelkäksi egojutuksi. Egojuttuja voisi olla, jos haluaisi esim. ihailua ja julkisuutta, huomiota, erottautua muista parempana. Mutta kyllä monella ihmisellä on aika vahvasti aito halu, että oma elämä jättäisi jonkinlaisen jäljen tähän maailman, olisi jonkinlainen korsi rakentamassa tätä ihmiskunnan muurahaiskekoa. Jotenkin rakentava palanen, jos ei suurikaan. Eikä niin, että "mä matkustelin ja juhlin ja pidin hauskaa kymmeniä vuosia" - joillekin se voi riittää elämän sisällöksi ja tarkoitukseksi, ja minullekin riitti pitkään, mutta ei se sitten enää keski-iässä tuntunutkaan riittävän. Tuntui, että pitäisi olla jollain pienellä tapaa edes yhteisölle, läheisille, maailmalle, edes jollekin hyödyksikin. Eikä se ole minusta pelkästään jotenkin kielteisen egoistinen toive.
Olen samaa mieltä kanssasi. Ei se minustakaan ole egojuttu. En haluaisi ihailua keneltäkään muulta, haluaisin vain itseltäni taputuksen selkääni, että hyvä kun yritit edes. Nyt en voi antaa itselleni sitäkään.
Olisi helpompi olla, jos ei oikeasti haluaisi juuri mitään. Mikäs siinä on eläessä päivä kerrallaan vaikka Netflixiä katsellen, eihän tämä ikuisesti tosiaan jatku. Mutta on turhauttavaa ajatella kaikkia niitä asioita, joita olisi halunnut yrittää ja saavuttaa, ja sitten miettiä kaikkia niitä valintoja joita olisi pitänyt tehdä toisin, jotta se olisi mahdollista.
Kaikista lannistavin tunne on se, että on liian myöhäistä aloittaa. Jostain syystä niitä sulkeutuvia ovia ei edes huomaa ennen kuin ne paiskautuvat kiinni.
Koskaan ei ole liian myöhäistä. Joskus nuorena opiskelin erästä kieltä ja hämmästelin, kun samassa ryhmässä oli 60-vuotias nainen. Ihmettelin itsekseni voiko sen ikäinen oppia vierasta kieltä, mutta kyllä voi. Monta vuotta myöhemmin törmäsin iltakurssien yhteydessä iäkkääseen naiseen, joa oli vielä edellistäkin vanhempi ja opiskeli vaikeina pidettyjä kieliä ja ties mitä muuta. Varmasti moni mieskin kokeilee uusia asioita eläkeiässä.Jotain liikuntalajia, kalastusta, retkeilyä tms.
Onhan näitä hetkiä.
Kylmä kalma selkäpiissä kun tajuaa että elämä tämä on kohta ohi ja epäonnistuin monissa asioissa.
Haaveilin siitä että voin tehdä sellaista työtä kuin haluan ja mihin opiskelin. Nyt teen tylsiä töitä vain rahasta.
Haaveilin elämän rakkaudesta ja nyt elän ihmissuhteessa joka on ikävä ja masentava.
Ainoa asia mistä iloitsen ovat lapset. Heidän kanssaan onnistuin vanhempana.
Olen vanha ja sairas. Noita unelmia en toteuta koskaan. Kyllähän se tuppaa masentamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen tekee tietyt valinnat päivittäin. Joka päivä on mahdollistaa muuttaa valintoja ja elämää. On vain niin helppoa tehdä niitä samoja vanhoja juttuja ja sitten harmitella, että miksi elämä ei ole toisenlaista.
Onko todella mahdollista muuttaa elämää? Olen omaishoitaja ja vihaan joka ikistä päivääni, jo vuosien ajan. Mitä tapahtuisi jos lähtisin?
- niin myötä- kuin vastamäessä -
Mitä haluaisit tapahtuvan jos lähtisit? Miten haluaisit vapaa-aikasi viettää? Eihän tuo ole oikein, että sinun elämäsi jää elämättä, jos hoivaat toista. Onko kyseessä ihan laitoskuntoinen puoliso vai pärjäisikö kotiavun turvin. Sinulla on mahdollisuus tehdä valinta.
Yhteiskunta on tavallaan pakottanut tai viekoitellut ihmiset omaishoitajan rooliin. Olen kuullut, että siitä ei pääse irti, vaikka olisi täysin uupunut. Olen eri.
No te voitte nyt auttaa tässä nuorempia jotka on ehkä jumissa omassa elämässä. Mitä tekisitte toisin jos vaikka kelloa kääntäisi 20 vuotta taaksepäin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
En mä kyllä kuittaisi sitä pelkäksi egojutuksi. Egojuttuja voisi olla, jos haluaisi esim. ihailua ja julkisuutta, huomiota, erottautua muista parempana. Mutta kyllä monella ihmisellä on aika vahvasti aito halu, että oma elämä jättäisi jonkinlaisen jäljen tähän maailman, olisi jonkinlainen korsi rakentamassa tätä ihmiskunnan muurahaiskekoa. Jotenkin rakentava palanen, jos ei suurikaan. Eikä niin, että "mä matkustelin ja juhlin ja pidin hauskaa kymmeniä vuosia" - joillekin se voi riittää elämän sisällöksi ja tarkoitukseksi, ja minullekin riitti pitkään, mutta ei se sitten enää keski-iässä tuntunutkaan riittävän. Tuntui, että pitäisi olla jollain pienellä tapaa edes yhteisölle, läheisille, maailmalle, edes jollekin hyödyksikin. Eikä se ole minusta pelkästään jotenkin kielteisen egoistinen toive.
Olen samaa mieltä kanssasi. Ei se minustakaan ole egojuttu. En haluaisi ihailua keneltäkään muulta, haluaisin vain itseltäni taputuksen selkääni, että hyvä kun yritit edes. Nyt en voi antaa itselleni sitäkään.
Olisi helpompi olla, jos ei oikeasti haluaisi juuri mitään. Mikäs siinä on eläessä päivä kerrallaan vaikka Netflixiä katsellen, eihän tämä ikuisesti tosiaan jatku. Mutta on turhauttavaa ajatella kaikkia niitä asioita, joita olisi halunnut yrittää ja saavuttaa, ja sitten miettiä kaikkia niitä valintoja joita olisi pitänyt tehdä toisin, jotta se olisi mahdollista.
Kaikista lannistavin tunne on se, että on liian myöhäistä aloittaa. Jostain syystä niitä sulkeutuvia ovia ei edes huomaa ennen kuin ne paiskautuvat kiinni.
Koskaan ei ole liian myöhäistä. Joskus nuorena opiskelin erästä kieltä ja hämmästelin, kun samassa ryhmässä oli 60-vuotias nainen. Ihmettelin itsekseni voiko sen ikäinen oppia vierasta kieltä, mutta kyllä voi. Monta vuotta myöhemmin törmäsin iltakurssien yhteydessä iäkkääseen naiseen, joa oli vielä edellistäkin vanhempi ja opiskeli vaikeina pidettyjä kieliä ja ties mitä muuta. Varmasti moni mieskin kokeilee uusia asioita eläkeiässä.Jotain liikuntalajia, kalastusta, retkeilyä tms.
Kannattaa kokeilla palapelejä. Kiehtovaa ja vauhdikasta!
Vierailija kirjoitti:
No te voitte nyt auttaa tässä nuorempia jotka on ehkä jumissa omassa elämässä. Mitä tekisitte toisin jos vaikka kelloa kääntäisi 20 vuotta taaksepäin?
Olisin radikaalimpi oman elämän valintojen suhteen. Jos seurustelee jonkun paskan tyypin kanssa jättäisin. Tekisin enemmän mitä haluaisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
En usko, että mahdollisuutesi "mihinkään muuhunkaan" on täysin tuhottu, mutta ymmärrän mitä tarkoitat. Toivoisin vain, että voisin nappia painamalla laittaa koko elämän ja ajankulun hetkeksi tauolle, jotta voisin rauhassa miettiä, mitä tässä kannattaisi tehdä. Sen sijaan että lamaantuneena ja paniikissa katselen ympärilleni hysteerisesti nauraen.
Kun neljänkympin korvilla terveys pilalla ja yli vuosikymmen työelämän ulkopuolella katselee ympärilleen, että mitäs nyt, eipä siinä pahemmin mahdollisuuksia ole jäljellä. Eipä sillä, että enää kiinnostaisikaan. Toivottavasti on edes mahdollisimman lyhyt elämä tästä eteenpäin.
Merkillistä näin terveen näkökulmasta kun niin monella on terveyshuolia.
Hoidettavasi kuolisi. Hoitopaikkoja ei ole, siitä on pidetty huoli vuoden 1987 jälkeen.