Lue keskustelun säännöt.
Paniikki siitä, miten elämä on mennyt
16.06.2026 |
Tuleeko teille ikinä sellaisia paniikinomaisia havahtumisia, että katsotte ympärillenne elämäänne ja melkein epäuskoisena ajattelette "MITÄ HELVETTIÄ???"
Missä vaiheessa elämästä tuli tällaista? Missä vaiheessa aloin nähdä asian X normaalina osana elämää ja tyydyin siihen että Y on miten on? jne. Kun muistelee, että vielä vaikka 15 vuotta sitten melkein joka asia omassa elämässä oli edes vähän paremmin kuin nyt, ja pala palalta ne ovat muuttuneet keskivertoa huonommiksi. Mihin tämä aikakin oikein meni?
Ja sitten tulee lannistunut olo, että mistä tätä edes lähtisi korjaamaan.
Kommentit (56)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
En mä kyllä kuittaisi sitä pelkäksi egojutuksi. Egojuttuja voisi olla, jos haluaisi esim. ihailua ja julkisuutta, huomiota, erottautua muista parempana. Mutta kyllä monella ihmisellä on aika vahvasti aito halu, että oma elämä jättäisi jonkinlaisen jäljen tähän maailman, olisi jonkinlainen korsi rakentamassa tätä ihmiskunnan muurahaiskekoa. Jotenkin rakentava palanen, jos ei suurikaan. Eikä niin, että "mä matkustelin ja juhlin ja pidin hauskaa kymmeniä vuosia" - joillekin se voi riittää elämän sisällöksi ja tarkoitukseksi, ja minullekin riitti pitkään, mutta ei se sitten enää keski-iässä tuntunutkaan riittävän. Tuntui, että pitäisi olla jollain pienellä tapaa edes yhteisölle, läheisille, maailmalle, edes jollekin hyödyksikin. Eikä se ole minusta pelkästään jotenkin kielteisen egoistinen toive.
No onko sulla mitään intohimoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Korjaamaan lähdet siten, että laitat ylös paperille haaveet ym mitä haluaisit elämäsi olevan ja alat toteuttaa niitä. Oli asia työ, harrastus, perhesuhteet, kouluttautuminen, ystävät, elämänarvot tai mikä tahansa niin niitä pitää haluta ja alkaa elämään niiden toiveiden mukaisesti.
Onnellisia ne, jotka havahtuu riittävän aikaisin, että tuo on mahdollista. Itsellä se päähaave, eli lapsiperhe, meni ohi. Ensin sitä nuorena ajatteli, että kyllä sitä aikaa on. Että kyllä sitä varmaan Se Oikea ilmestyy jostain elämään, vaikkei niin etsikään. Sitten sitä keskittyi uraan, matkusteluun yms. Mut herätti vasta esivaihdevuosioireet 42-vuotiaana, että ei hemmetti, se lapsihomma taisi nyt jäädä tekemättä. Ja että aina se oli ollut jossain taustalla haaveena, että löytyy puoliso, ja sitten lapsi tai pari tehdään. No, se oli vaan pakko hyväksyä ettei enää. Ja muissa asioissa mulla ei ole mitään suurempia haaveita. Onneksi viinin tissuttelu helpottaa tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteita.
Ilmeisesti et lapsia oikeasti halunnut, kun asetit muita asioita sen lapsihaaveen edelle. Ihan kaikkea ei ihminenkään elämässä voi saavuttaa. Silloin ne kakkoshaaveet jää taka-alalle.
Minäkin uskon ettei oikeasti halunnt jos odotti noin pitkään
No en ole tuo, joka olisi lapsia halunnut, mutta minusta teillä on vähän outo ajattelutapa. Aika monilla naisilla menee lapsihaaveet ohi jo siinä, ettei kunnollista parisuhdetta vaan löydy etsimisestä huolimatta. Toisaalta ei kukaan taida kannustaa siihenkään, että pariudu viime hetkillä ihan kenen tahansa ketkun kanssa jotta vain saisit lapsen ennen kuin on liian myöhäistä.
Ja jos aikuisiästä kuluu monta vuotta vaikka terveys- tai mt-ongelmiin, niin aikaa jää hyvin vähän siihen, että juoksee normaalielämää kiinni.
En viitti tommosta harrastaa. Mielummin en ajattele moisia kysymyksiä kuin "miten elämä on mennyt". Paskastihan se on mennyt, eikä se siitä miettimisestä paremmaksi muutu. Nyt haen pakkasesta jäätelöä ja katson true crimea, ettei tarvitse ajatella mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Korjaamaan lähdet siten, että laitat ylös paperille haaveet ym mitä haluaisit elämäsi olevan ja alat toteuttaa niitä. Oli asia työ, harrastus, perhesuhteet, kouluttautuminen, ystävät, elämänarvot tai mikä tahansa niin niitä pitää haluta ja alkaa elämään niiden toiveiden mukaisesti.
Onnellisia ne, jotka havahtuu riittävän aikaisin, että tuo on mahdollista. Itsellä se päähaave, eli lapsiperhe, meni ohi. Ensin sitä nuorena ajatteli, että kyllä sitä aikaa on. Että kyllä sitä varmaan Se Oikea ilmestyy jostain elämään, vaikkei niin etsikään. Sitten sitä keskittyi uraan, matkusteluun yms. Mut herätti vasta esivaihdevuosioireet 42-vuotiaana, että ei hemmetti, se lapsihomma taisi nyt jäädä tekemättä. Ja että aina se oli ollut jossain taustalla haaveena, että löytyy puoliso, ja sitten lapsi tai pari tehdään. No, se oli vaan pakko hyväksyä ettei enää. Ja muissa asioissa mulla ei ole mitään suurempia haaveita. Onneksi viinin tissuttelu helpottaa tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteita.
Ilmeisesti et lapsia oikeasti halunnut, kun asetit muita asioita sen lapsihaaveen edelle. Ihan kaikkea ei ihminenkään elämässä voi saavuttaa. Silloin ne kakkoshaaveet jää taka-alalle.
Minäkin uskon ettei oikeasti halunnt jos odotti noin pitkään
No en ole tuo, joka olisi lapsia halunnut, mutta minusta teillä on vähän outo ajattelutapa. Aika monilla naisilla menee lapsihaaveet ohi jo siinä, ettei kunnollista parisuhdetta vaan löydy etsimisestä huolimatta. Toisaalta ei kukaan taida kannustaa siihenkään, että pariudu viime hetkillä ihan kenen tahansa ketkun kanssa jotta vain saisit lapsen ennen kuin on liian myöhäistä.
Ja jos aikuisiästä kuluu monta vuotta vaikka terveys- tai mt-ongelmiin, niin aikaa jää hyvin vähän siihen, että juoksee normaalielämää kiinni.
Sitten pitää adoptoida
Mukava ja tärkeä ketju. Tykkään tällaisista syvällisistä pohdinnoista. Tämäntyypin ketjujen hyvä puoli on lisäksi, että palstakiusaajia ei kiinnosta; saadaan olla ja jutella rauhassa :)
Itse olen ihan päinvastaista, eli tässä hetkessä elävää tyyppiä, olen joka ikisen vuoden alussa laittanut itselleni sen vuoden tavoitteet, ja mennyt niitä kohti. Rakkaus ja laihtuminen, niitä ei voi toivoa, huomaan. Eikä oikein työtäkään. Henkilökohtaisen avustajan osapäiväduunia teen - korkeakoulututkinnolla. Mutta tykkään :) Ja nyt vanhempana olen oppinut laittamaan vuoden tavoitteeni aina matalammalle. Siitäkin tulee hyvä olo. Pääasia, että täyttää omat tavoitteensa - täysin riippumatta siitä, mitä ne ovat. Siitä tulee onnen tunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Korjaamaan lähdet siten, että laitat ylös paperille haaveet ym mitä haluaisit elämäsi olevan ja alat toteuttaa niitä. Oli asia työ, harrastus, perhesuhteet, kouluttautuminen, ystävät, elämänarvot tai mikä tahansa niin niitä pitää haluta ja alkaa elämään niiden toiveiden mukaisesti.
Onnellisia ne, jotka havahtuu riittävän aikaisin, että tuo on mahdollista. Itsellä se päähaave, eli lapsiperhe, meni ohi. Ensin sitä nuorena ajatteli, että kyllä sitä aikaa on. Että kyllä sitä varmaan Se Oikea ilmestyy jostain elämään, vaikkei niin etsikään. Sitten sitä keskittyi uraan, matkusteluun yms. Mut herätti vasta esivaihdevuosioireet 42-vuotiaana, että ei hemmetti, se lapsihomma taisi nyt jäädä tekemättä. Ja että aina se oli ollut jossain taustalla haaveena, että löytyy puoliso, ja sitten lapsi tai pari tehdään. No, se oli vaan pakko hyväksyä ettei enää. Ja muissa asioissa mulla ei ole mitään suurempia haaveita. Onneksi viinin tissuttelu helpottaa tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteita.
Ilmeisesti et lapsia oikeasti halunnut, kun asetit muita asioita sen lapsihaaveen edelle. Ihan kaikkea ei ihminenkään elämässä voi saavuttaa. Silloin ne kakkoshaaveet jää taka-alalle.
Mä en oikein haaveillut mistään. Painoin vaan duunia ja viikonloppuisin palauduin siitä juhlimalla. Jossain taustalla oli sellainen ajatus, että jossain myöhemmin aukeaa henkisesti rikkaampi elämä, ehkä kun löydän sen oikean puolison, saan perheen, tai ehkä mun kutsumus onkin jotain muuta. Mutta joka tapauksessa kaikki päätyi siihen, että tällä hetkellä vaan hoidan tän päivän oravanpyöräni, ja luotan että joskus tulevaisuudessa ihan itsestään uusi elämä aukeaa. Ei auennut.
Se on hassua, että olen yleisesti ihan älykäskin ihminen, matemaattis-loogisessa mielessä, mutta tässä asiassa en kerta kaikkiaan ymmärtänyt, että asioita pitäisi asettaa tavoitteiksi ja tavoitella. Mä vaan odotin, että elämän virtaa kun vaan lilluttelee päivä kerrallaan eteenpäin, niin törmää ihan itsestään "kohtaloon", jonkinlaisiin asioihin jotka kuuluu. mun elämään. No, se uskomus osoitttautui mun kohdalla vääräksi, sama kierto vaan jatkui ja jatkui, kunnes tajusi että nyt alkaa ovia jo sulkeutua, vaikka päättäisinkin että hei nyt mä alan tavoitella näitä juttuja.
Tämä on jännä juttu josta Jung on paljon kirjoittanut, Puer Aeternus eli ikuinen lapsi -problematiikka. Olen huomannut olleeni tällainen Puer. Nämä on tietyllä tapaa lapsen tasolle jääneitä ihmisiä, jotka aina vaan odottaa että tulevaisuudessa elämä alkaa - kunnes on myöhäistä. Hyvä jungilaisen terapeutin juttusarja tästä ilmiöstä: https://www.rafaelkruger.com/conquering-the-puer-and-puella-aeternus/
Vierailija kirjoitti:
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
Ju juu,mutta auttahan tämä täällä spekulointi ja varsinkin se pohdinta 🤭
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
En mä kyllä kuittaisi sitä pelkäksi egojutuksi. Egojuttuja voisi olla, jos haluaisi esim. ihailua ja julkisuutta, huomiota, erottautua muista parempana. Mutta kyllä monella ihmisellä on aika vahvasti aito halu, että oma elämä jättäisi jonkinlaisen jäljen tähän maailman, olisi jonkinlainen korsi rakentamassa tätä ihmiskunnan muurahaiskekoa. Jotenkin rakentava palanen, jos ei suurikaan. Eikä niin, että "mä matkustelin ja juhlin ja pidin hauskaa kymmeniä vuosia" - joillekin se voi riittää elämän sisällöksi ja tarkoitukseksi, ja minullekin riitti pitkään, mutta ei se sitten enää keski-iässä tuntunutkaan riittävän. Tuntui, että pitäisi olla jollain pienellä tapaa edes yhteisölle, läheisille, maailmalle, edes jollekin hyödyksikin. Eikä se ole minusta pelkästään jotenkin kielteisen egoistinen toive.
Olen samaa mieltä kanssasi. Ei se minustakaan ole egojuttu. En haluaisi ihailua keneltäkään muulta, haluaisin vain itseltäni taputuksen selkääni, että hyvä kun yritit edes. Nyt en voi antaa itselleni sitäkään.
Olisi helpompi olla, jos ei oikeasti haluaisi juuri mitään. Mikäs siinä on eläessä päivä kerrallaan vaikka Netflixiä katsellen, eihän tämä ikuisesti tosiaan jatku. Mutta on turhauttavaa ajatella kaikkia niitä asioita, joita olisi halunnut yrittää ja saavuttaa, ja sitten miettiä kaikkia niitä valintoja joita olisi pitänyt tehdä toisin, jotta se olisi mahdollista.
Kaikista lannistavin tunne on se, että on liian myöhäistä aloittaa. Jostain syystä niitä sulkeutuvia ovia ei edes huomaa ennen kuin ne paiskautuvat kiinni.
Mä en oo saanut elämässä mitään "aikaiseksi." Olen jo reilusti kolmekymmentä. Mulla on kyllä ihana kumppani josta olen onnellinen. Teen vain taidetta ja virkkaan. En tiedä onko ne saavutuksia. Olen kyllä aika hyvä niissä. Mutta tuntuu että kaikilla minun ikäisillä on jo pitkä työura takana. Mulla meni nuoruus ahdistuksen ja sosiaalisten pelkojen parissa. Mutta mulla ei oo kuin vähäinen työkokemus, ainoastaan amis, ei säästöjä.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
En mä kyllä kuittaisi sitä pelkäksi egojutuksi. Egojuttuja voisi olla, jos haluaisi esim. ihailua ja julkisuutta, huomiota, erottautua muista parempana. Mutta kyllä monella ihmisellä on aika vahvasti aito halu, että oma elämä jättäisi jonkinlaisen jäljen tähän maailman, olisi jonkinlainen korsi rakentamassa tätä ihmiskunnan muurahaiskekoa. Jotenkin rakentava palanen, jos ei suurikaan. Eikä niin, että "mä matkustelin ja juhlin ja pidin hauskaa kymmeniä vuosia" - joillekin se voi riittää elämän sisällöksi ja tarkoitukseksi, ja minullekin riitti pitkään, mutta ei se sitten enää keski-iässä tuntunutkaan riittävän. Tuntui, että pitäisi olla jollain pienellä tapaa edes yhteisölle, läheisille, maailmalle, edes jollekin hyödyksikin. Eikä se ole minusta pelkästään jotenkin kielteisen egoistinen toive.
No onko sulla mitään intohimoja?
Runkkaan niin paljon että etusomessa vesikello.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
Ju juu,mutta auttahan tämä täällä spekulointi ja varsinkin se pohdinta 🤭
Kuka sanoo, että sen pitäisi auttaa? Totuus ei siitä miksikään muutu, ettei sitä suostu katsomaan silmiin.
-eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sinä vetelä mies huitot? Miksi sinä et juo koffia?
Alat yrittää jotain sellaista, missä uskot ettet pärjää laisinkaan. Joku täysin uusi juttu jossa jo mielesi kertoo heti sinulle, että tulet epäonnistumaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
En usko, että mahdollisuutesi "mihinkään muuhunkaan" on täysin tuhottu, mutta ymmärrän mitä tarkoitat. Toivoisin vain, että voisin nappia painamalla laittaa koko elämän ja ajankulun hetkeksi tauolle, jotta voisin rauhassa miettiä, mitä tässä kannattaisi tehdä. Sen sijaan että lamaantuneena ja paniikissa katselen ympärilleni hysteerisesti nauraen.
Minun elämä mennyt päin vittua. En ole saanut töitä, ei ole suhteita eikä mitään.
Oletko 30-39v ikäinen ? Usein siinä iässä on tuon tyylinen ikäkriisi. Joskus jopa jollain jotka ovat tehneet kaikki tutun "kaavan" mukaan
Vierailija kirjoitti:
Mä en oo saanut elämässä mitään "aikaiseksi." Olen jo reilusti kolmekymmentä. Mulla on kyllä ihana kumppani josta olen onnellinen. Teen vain taidetta ja virkkaan. En tiedä onko ne saavutuksia. Olen kyllä aika hyvä niissä. Mutta tuntuu että kaikilla minun ikäisillä on jo pitkä työura takana. Mulla meni nuoruus ahdistuksen ja sosiaalisten pelkojen parissa. Mutta mulla ei oo kuin vähäinen työkokemus, ainoastaan amis, ei säästöjä.....
Mutta eihän työura ole se elämän pointti, ainakaan "samanlainen työura kuin muilla ikäisilläni".
Sinuna alkaisin keskittyä enemmän siihen taiteeseen ja käsitöihin, kun kerran olet niissä hyvä. Vuoden päästä olet niissä jo vieläkin parempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en oo saanut elämässä mitään "aikaiseksi." Olen jo reilusti kolmekymmentä. Mulla on kyllä ihana kumppani josta olen onnellinen. Teen vain taidetta ja virkkaan. En tiedä onko ne saavutuksia. Olen kyllä aika hyvä niissä. Mutta tuntuu että kaikilla minun ikäisillä on jo pitkä työura takana. Mulla meni nuoruus ahdistuksen ja sosiaalisten pelkojen parissa. Mutta mulla ei oo kuin vähäinen työkokemus, ainoastaan amis, ei säästöjä.....
Mutta eihän työura ole se elämän pointti, ainakaan "samanlainen työura kuin muilla ikäisilläni".
Sinuna alkaisin keskittyä enemmän siihen taiteeseen ja käsitöihin, kun kerran olet niissä hyvä. Vuoden päästä olet niissä jo vieläkin parempi.
Ihana vastaus kiitos :)<3
Olen vasta nyt 60-vuotiaana havahtunut siihen, että elämä vain meni. Kun katsoo taaksepäin niin huomaan, että olen elänyt aina jonkun toisen tahdon mukaan. Isäni, äitini, mummoni, veljeni, siskoni, mieheni - aina jonkun muun tahdon mukaan, mutta koskaan en ole toiminut omien halujeni mukaan.
Olen surullinen siitä, etten ole pitänyt kiinni omista unelmistani ja haaveistani vaan ne ovat hautautuneet jonnekin romukoppaan. Olen ollut miellyttäjä, joka sivuuttaa omat haaveensa ja toiveensa. Tämä on kierre, joka on vaikea pysäyttää. Niin moneen ihmiseen sattuisi jos sanoisin, mitä ajattelen tai tunnen ja tekisin oman pääni mukaan.
En mä kyllä kuittaisi sitä pelkäksi egojutuksi. Egojuttuja voisi olla, jos haluaisi esim. ihailua ja julkisuutta, huomiota, erottautua muista parempana. Mutta kyllä monella ihmisellä on aika vahvasti aito halu, että oma elämä jättäisi jonkinlaisen jäljen tähän maailman, olisi jonkinlainen korsi rakentamassa tätä ihmiskunnan muurahaiskekoa. Jotenkin rakentava palanen, jos ei suurikaan. Eikä niin, että "mä matkustelin ja juhlin ja pidin hauskaa kymmeniä vuosia" - joillekin se voi riittää elämän sisällöksi ja tarkoitukseksi, ja minullekin riitti pitkään, mutta ei se sitten enää keski-iässä tuntunutkaan riittävän. Tuntui, että pitäisi olla jollain pienellä tapaa edes yhteisölle, läheisille, maailmalle, edes jollekin hyödyksikin. Eikä se ole minusta pelkästään jotenkin kielteisen egoistinen toive.