Lue keskustelun säännöt.
Paniikki siitä, miten elämä on mennyt
16.06.2026 |
Tuleeko teille ikinä sellaisia paniikinomaisia havahtumisia, että katsotte ympärillenne elämäänne ja melkein epäuskoisena ajattelette "MITÄ HELVETTIÄ???"
Missä vaiheessa elämästä tuli tällaista? Missä vaiheessa aloin nähdä asian X normaalina osana elämää ja tyydyin siihen että Y on miten on? jne. Kun muistelee, että vielä vaikka 15 vuotta sitten melkein joka asia omassa elämässä oli edes vähän paremmin kuin nyt, ja pala palalta ne ovat muuttuneet keskivertoa huonommiksi. Mihin tämä aikakin oikein meni?
Ja sitten tulee lannistunut olo, että mistä tätä edes lähtisi korjaamaan.
Kommentit (135)
101/135
|
16.06.2026 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin sä luulet että voit jotenkin kontrolloida elämääs? Varmaan johtuu siitä luulosta.
No kyllä omilla valinnoilla pystyy aika pitkälle kontrolloimaan elämäänsä.
Ihmeen vähän pystyy itse vaikuttamaan.
Miten niin? Itsehän jokainen valintansa tekee. Elämä muuttuu kun valitsee toisin. Tietty pitää olla oikeasti halu tehdä muuta.
Esim oma äitini jankutti sitä ettei hänellä ole ollut mahdollisuuksia opiskella. Ihan kaikki mahdollisuudet oli. Hän itse valitsi toisin.
Selvä opiskelu hoidettu. En saa töitä olen liian vanha yli 40. Mitäs nyt sitten?
Jos noin todella kävisi. Voit valita ja perustaa oman yrityksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
Kyllä monella muullakin on tämäntapainen kokemus elämässä. Puhutaan tietyn ikäryhmän kriisikohdasta, jolloin moni kauhistuu, että tätäkö minun elämäni vain on. Eikö tule mitään parempaa? Että eikö minusta tullutkaan uraohjusta ihmistä, josta työkaverit pitävät. Tai perheasiat eivät ole sujuneet toivotulla tavalla. Kolmenkympin kriisi, keski-iän kriisi, viidenkympin "villitys" (sitä haluaa vielä kerran kokea rakastumisen tai JOTAIN. Sitten vanhana ihminen miettii, että elämääni voi olla aika vähän jäljellä ja kun välit lapsiinkin ovat vähemmän positiiviset, avioliitto tai ystävyyssuhteet ovat himmenneet.
Kun nyt olisi edes kerran koko elämässä ollut yksi ihminen, jonka kanssa olisi voinut vain olla oma itsensä, joka olisi välittänyt. Ei tullut koskaan sitä ja nyt ei ole myöskään terveyttä, työllisty en enää koskaan, ei rahaa, ei mitään. Mitähän helvettiä täällä enää edes hengittää.
Olet nainen etkö olekin. Muisteles kun olit nuori kelpasiko kukaan muu kuin se jännis kyntämään. Niin. Ei tarvikaan hengittää, suomessa. Täähän on naurettavan paska maa aikuiselle valkoihoiselle.
Minä viittasin keneen tahansa toiseen ihmiseen, joka olisi halunnut minut tuntea ja olisi välittänyt siitä, olenko OK. Mitä "kyntämiseen" tulee, en ole koskaan ollut kenenkään kanssa, koska mainitsemani kaltaista ihmistä ei löytynyt.
Ota sitten sellainen ihminen joka ei ole riittäävän mainistemasi pieni kyntö silloin tällöin tekee ihan hyvää sitä on tutkittukin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin sä luulet että voit jotenkin kontrolloida elämääs? Varmaan johtuu siitä luulosta.
No kyllä omilla valinnoilla pystyy aika pitkälle kontrolloimaan elämäänsä.
Ihmeen vähän pystyy itse vaikuttamaan.
Miten niin? Itsehän jokainen valintansa tekee. Elämä muuttuu kun valitsee toisin. Tietty pitää olla oikeasti halu tehdä muuta.
Esim oma äitini jankutti sitä ettei hänellä ole ollut mahdollisuuksia opiskella. Ihan kaikki mahdollisuudet oli. Hän itse valitsi toisin.
Selvä opiskelu hoidettu. En saa töitä olen liian vanha yli 40. Mitäs nyt sitten?
Jos noin todella kävisi. Voit valita ja perustaa oman yrityksen.
Niin miksei perustampa yrityksen. Joku öljyjalostaminen näyttää kannattavalle. Tai telakkateollisuus. Voisihan tuossa ruokakaupankin avata.
Vierailija kirjoitti:
Lisäyksenä siis, että aloituksen pointti on nimenomaan se erikoinen "havahtumisen" tai hätkähtämisen tunne. Ihan kuin katselisi ympärilleen ja yhtäkkiä tajuaisi olevansa ihan täysin tuntemattomassa paikassa.
Sinänsä siinä ei ole mitään uutta, että on tyytymätön elämäänsä. Mutta nämä epäuskoiset paniikkikohtaukset ovat minulle uusia.
Oot saanu varmaan jonkun dissosiaatio kohtauksen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle tää oli aika selkeä. Olen viiskymppinen ja eroamassa pitkästä parisuhteesta. Kun päätös oli vihdoin tehty, aloin muistaa kamalia asioita siitä miten hirveä meidän parisuhde on ollut jo todella monta vuotta. Siihen jatkuvaan riitelyyn ja luovuttamattomasta minästä luopumiseen oli vaan vähitellen tottunut ja turtunut. Sitten kun teki päätösen että se ei enää ole ok, sitä tulvahti mieleen saavikaupalla lisää. Meidän todellakin olisi pitänyt erota jo vuosia sitten. Minun olisi pitänyt lähteä kuopuksen vauvavuonna.
Ja olisit tietenkin ottanut kuopuksen mukaasi. Vai oletko vastuuton vanhempi, jätät toiselle kasvatusvastuun? Molemmat yhdessä niitä kakaroita tekevät, saanen huomauttaa.
No nyt tuli outo kommentti. Olen eronnut avioliitosta, en lapsista. Lapset ovat parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Ja heidän isänsä on (omalla tavallaan) hyvä isä. Meidän avioliitto ei toiminut ja sen pysyvä negatiivinen alamäki alkoi kuopuksen vauvavuonna. Mulla on mielessä ihan tietty riita, joka on mielestäni sen liiton vedenjakaja - tosin samalta ajalta voisi helposti nimetä muitakin vastaavia. Ei tässä ollut kyse vanhemmuuden loppumisesta tai estämisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän me eletyn elämän realiteetit iskee ajoittain. Olisikin varsin ikävää, jos ne olisivat koko ajan mielessä. Kuulostaa keski-iältä. Kyllä se siitä taas, jaksaa jaksaa.
Ei. Kun on kokenut riittävän paljon kuraa niin sitä tavallaan lannistuu lopullisesti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Popeda varmaan tarkoitti että elämässä pitää olla runkkua, ei että se on runkkaamista
Vierailija kirjoitti:
Ei. Kun on kokenut riittävän paljon kuraa niin sitä tavallaan lannistuu lopullisesti
Systeemi on vaan saanut susta voiton
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle ei tule kohtauksen omaista paniikkia, vaan on jatkuva tasainen ahdistus, miten on mokannut elämänsä.
Tai tulee mulle paniikkikohtauksiakin mutta ei tosta syystä.
Olet ymmärtänyt mistä elämässä on kyse.
Omituinen kohteliaisuus :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän me eletyn elämän realiteetit iskee ajoittain. Olisikin varsin ikävää, jos ne olisivat koko ajan mielessä. Kuulostaa keski-iältä. Kyllä se siitä taas, jaksaa jaksaa.
Ei jaksa. En tee enää yhden yhtäkään asiaa minkään eteen. Tää oli tässä.
Nykyään tulee enää harvoin, koska olen luovuttanut.
Pari vuosikymmentä elämä meni pieleen monin tavoin ja elämä oli epämukavaa ja epämielekästä. Sen jälkeen alkoi noin 15 vuoden pätkä, jolloin laitoin taas mukavuuden ja mielekkyyden syrjään ja tein paljon paremman tulevaisuuden suhteen. Loppujen lopuksi käteen jäi se, että asiat ovat kokonaisuudessaan paremmin kuin koskaan, mutta on myös osa-alueita, jotka ovat huonommin kuin koskaan ja jopa katastrofaalisen huonosti. Niiden suhteen teen enää aivan minimin, koska olen loppu ja 35 vuotta elämää, joka on epämukavaa eikä tunnu mielekkäältä, on tarpeeksi. Elämö ei ole edelleenkään mukavaa, mutta nyt se on sentään siedettävää suurimman osan ajasta. Ehkä jossain vaiheessa en ole enää näin loppu ja jaksan alkaa tekemään tähän elämään jotain mukavaa ja mielekästä ongelmien ratkomisen sijaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin sä luulet että voit jotenkin kontrolloida elämääs? Varmaan johtuu siitä luulosta.
No kyllä omilla valinnoilla pystyy aika pitkälle kontrolloimaan elämäänsä.
Ihmeen vähän pystyy itse vaikuttamaan.
Miten niin? Itsehän jokainen valintansa tekee. Elämä muuttuu kun valitsee toisin. Tietty pitää olla oikeasti halu tehdä muuta.
Esim oma äitini jankutti sitä ettei hänellä ole ollut mahdollisuuksia opiskella. Ihan kaikki mahdollisuudet oli. Hän itse valitsi toisin.
Selvä opiskelu hoidettu. En saa töitä olen liian vanha yli 40. Mitäs nyt sitten?
Jos noin todella kävisi. Voit valita ja perustaa oman yrityksen.
Niin miksei perustampa yrityksen. Joku öljyjalostaminen näyttää kannattavalle. Tai telakkateollisuus. Voisihan tuossa ruokakaupankin avata.
Miten olisi aluksi vaikka ruokakioski? Sen saatat yksin pystyä aluksi hoitaa. On myös valinta, ollakko negatiivinen vai positiivinen, siinä kphdassa olet valinnut väärin.
Minun elämä ei ikinä lähtenyt "käyntiin". En jaksa enää lähes viisikymppisenä aloittaa kaikkea alusta. En jaksa tehdä mitään koska en tule olemaan kenellekään tärkeä ja aiemminkaan ennole ollut.
Ilman rakkautta ja parisuhdetta jääminen on vaikuttanut kaikkeen. En pidä itsestäni, joskus oli vaihe jolloin aloin pitää itsestäni mutta mahdoton ihastuminen ja siitä seuranneet itsetunto-ongelmat eivät jätä rauhaan.
Kaikki on mennyttä.
Hmm, ei mullakaan varmaan ulkopuolisten silmin mene kovin hyvin. On terveysongelmia, jotka vaikuttaa jaksamiseen ja joiden takia paino on noussut, opinnot kesken ikuisesti, välit riitaisaan lapsuudenperheeseen poikki, olen ollut sinkku varmaan viimeiset 10 vuotta ja sitä ennen suhdeviritelmät oli lähinnä vahingollisia itselleni, omaisuutta ei ole vaan pelkkää lainaa jne jne.
Mutta minuapas ei kiinnosta. Perhe jäi saamatta ja sosiaaliset piirini on melko suppeat, mutta mulla on kuitenkin muutamia hyviä ystäviä. Ei nähdä kovin usein, koska jokaisella on omat kiireensä elämässä. Silti tuo lohtua, että jossain joku haluaa olla mun ystävä. Elämässä on rauha, kun en ole riidankylväjien kanssa tekemisissä.
Mulla on kuitenkin työ, josta tienaa aivan hyvin, vaikka en siitä kauheasti pidäkään, eikä se todellakaan ole edes sellaiselta alalta, jota olen opiskellut. Työ on työtä. Olen aina ottanut niitä ns huonompiakin töitä, jos vaan saanut. Vihdoin olen saanut vähän paremman paikan.
Omaisuutta ei ole, eikä löytynyt koskaan sitä "minun ihmistä", joka rakastaisi ja hyväksyisi tällaisenään. En saanut omaa perhettäkään. Olen tavallaan orpo, ei ole siteitä oikein minnekään. Terveystilanne melko perseestä, mutta olen tapellut saadakseni apua ja mulla on usko, että tämä kääntyy parempaan. En aio luovuttaa itseni suhteen.
Elämä ei siis mennyt lainkaan kuten toivoin. Paljon jäi saamatta....mutta, noiden asioiden puuttuminen on tuonut mukanaan täydellisen vapauden. Ihan todella. Kun ei ole mitään siteitä minnekään, eikä omaisuutta, niin voin vaikka pakata kamani ja muuttaa toiselle puolelle palloa, jos siltä tuntuu. Ja sitä nyt suunnittelen.
Vierailija kirjoitti:
No te voitte nyt auttaa tässä nuorempia jotka on ehkä jumissa omassa elämässä. Mitä tekisitte toisin jos vaikka kelloa kääntäisi 20 vuotta taaksepäin?
Jos voisin nuorelle minälle antaa neuvon niin tärkein olisi: elä omaa elämääsi.
Älä elä sitä elämää, mitä läheiset sinulle sanovat tai mitä he sinulta odottavat tai mikä on läheisten mielestä velvollisuutesi. (Läheisillä tarkoitan äitiä, isää ja muita sukulaisia sekä puolisoa).
Elä elämää, jota itse haluat!
Katkeroitumisen ja vihan aalto pyyhkäsi oikein kunnolla ylleni kun viime viikolla 43. syntymäpäivänäni tajusin etten ole saavuttanut elämässäni mitään. Ei kokemuksia, ei seikkailuja, ei mitään, nuoruus elämättä ja aikuistumiseen kuuluvat asiat kokematta. Ei uraa, ei autoa, ei matkailua - ei mitään. Pelkkää tyhjää yksinäisyyttä ja tietokoneen äärelle ajautumista. Tässä elämättömäön elämän ehtoopuolella ei voi enää junaa kääntää ellei tyyliin isoa lottovoittoa tililleen saa. Ja juhannuskin vietettävä (jälleen) täysin yksin..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
Kyllä monella muullakin on tämäntapainen kokemus elämässä. Puhutaan tietyn ikäryhmän kriisikohdasta, jolloin moni kauhistuu, että tätäkö minun elämäni vain on. Eikö tule mitään parempaa? Että eikö minusta tullutkaan uraohjusta ihmistä, josta työkaverit pitävät. Tai perheasiat eivät ole sujuneet toivotulla tavalla. Kolmenkympin kriisi, keski-iän kriisi, viidenkympin "villitys" (sitä haluaa vielä kerran kokea rakastumisen tai JOTAIN. Sitten vanhana ihminen miettii, että elämääni voi olla aika vähän jäljellä ja kun välit lapsiinkin ovat vähemmän positiiviset, avioliitto tai ystävyyssuhteet ovat himmenneet.
Kun nyt olisi edes kerran koko elämässä ollut yksi ihminen, jonka kanssa olisi voinut vain olla oma itsensä, joka olisi välittänyt. Ei tullut koskaan sitä ja nyt ei ole myöskään terveyttä, työllisty en enää koskaan, ei rahaa, ei mitään. Mitähän helvettiä täällä enää edes hengittää.
Olet nainen etkö olekin. Muisteles kun olit nuori kelpasiko kukaan muu kuin se jännis kyntämään. Niin. Ei tarvikaan hengittää, suomessa. Täähän on naurettavan paska maa aikuiselle valkoihoiselle.
Minä viittasin keneen tahansa toiseen ihmiseen, joka olisi halunnut minut tuntea ja olisi välittänyt siitä, olenko OK. Mitä "kyntämiseen" tulee, en ole koskaan ollut kenenkään kanssa, koska mainitsemani kaltaista ihmistä ei löytynyt.
Ota sitten sellainen ihminen joka ei ole riittäävän mainistemasi pieni kyntö silloin tällöin tekee ihan hyvää sitä on tutkittukin.
Sinä ainakin olet seksiaddikti. Mikään addiktio ei ole ihmiselle hyvä. Hae apua.