Lue keskustelun säännöt.
Paniikki siitä, miten elämä on mennyt
16.06.2026 |
Tuleeko teille ikinä sellaisia paniikinomaisia havahtumisia, että katsotte ympärillenne elämäänne ja melkein epäuskoisena ajattelette "MITÄ HELVETTIÄ???"
Missä vaiheessa elämästä tuli tällaista? Missä vaiheessa aloin nähdä asian X normaalina osana elämää ja tyydyin siihen että Y on miten on? jne. Kun muistelee, että vielä vaikka 15 vuotta sitten melkein joka asia omassa elämässä oli edes vähän paremmin kuin nyt, ja pala palalta ne ovat muuttuneet keskivertoa huonommiksi. Mihin tämä aikakin oikein meni?
Ja sitten tulee lannistunut olo, että mistä tätä edes lähtisi korjaamaan.
Kommentit (101)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen tekee tietyt valinnat päivittäin. Joka päivä on mahdollistaa muuttaa valintoja ja elämää. On vain niin helppoa tehdä niitä samoja vanhoja juttuja ja sitten harmitella, että miksi elämä ei ole toisenlaista.
Onko todella mahdollista muuttaa elämää? Olen omaishoitaja ja vihaan joka ikistä päivääni, jo vuosien ajan. Mitä tapahtuisi jos lähtisin?
- niin myötä- kuin vastamäessä -
Mitä haluaisit tapahtuvan jos lähtisit? Miten haluaisit vapaa-aikasi viettää? Eihän tuo ole oikein, että sinun elämäsi jää elämättä, jos hoivaat toista. Onko kyseessä ihan laitoskuntoinen puoliso vai pärjäisikö kotiavun turvin. Sinulla on mahdollisuus tehdä valinta.
Yhteiskunta on tavallaan pakottanut tai viekoitellut ihmiset omaishoitajan rooliin. Olen kuullut, että siitä ei pääse irti, vaikka olisi täysin uupunut. Olen eri.
Varmasti tuotakin on, mutta minun kohdallani (huom. selvennän, että en ole tuo aiemmin kirjoittanut omaishoitaja) oli kyse puhtaasti siitä, että rakastin läheistäni ja halusin hänelle hyvät oltavat. Hän oli pakosta välillä sairaalahoidossa, ja kerran intervallihoidossa muussa laitoksessa, ja se oli aivan kamalaa. Esimerkiksi kaiken muun huonon kohtelun ja laiminlyönnin lisäksi viikossa ehti jo tulla painahaavaumia, joiden parantaminen jälkeenpäin kesti kauan.
En olisi millään pystynyt hylkäämään läheistäni tuollaiseen hoitoon. Eipä hän olisi varmasti elänytkään kauan. Minulle ei kukaan valehdellut omaishoidon helppoudesta. Ei vaan ollut vaihtoehtoja.
Taitaa olla vähän väärä ketju sun kommentilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No te voitte nyt auttaa tässä nuorempia jotka on ehkä jumissa omassa elämässä. Mitä tekisitte toisin jos vaikka kelloa kääntäisi 20 vuotta taaksepäin?
Huvittavaa kyllä, en usko, että olisin voinut nuorempana tehdä juuri mitään toisin. Koko ongelmavyyhti lähti siis minulla käyntiin läheisten vakavista sairauksista. Niille ei olisi voinut tehdä mitään. Arjestakin olisi ollut todella vaikea tehdä siedettävämpää.
Voisin yrittää sanoa, että älä lannistu, älä masennu, älä luovuta omien tavoitteidesi suhteen vaikka ahdistaakin ja on muuta ajateltavaa, mutta enpä tiedä olisiko tuollaiset neuvot mitään auttaneet. En ole vielä nelikymppisenäkään keksinyt, miten ahdistuksesta, paniikkikohtauksista ja masennuskausista pääsee eroon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin sä luulet että voit jotenkin kontrolloida elämääs? Varmaan johtuu siitä luulosta.
No kyllä omilla valinnoilla pystyy aika pitkälle kontrolloimaan elämäänsä.
Ihmeen vähän pystyy itse vaikuttamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
Kyllä kait se useimmilla tulee vaihe että haluaa elämältä lisää, paljon enemmän. Varmaan joku keski- iän kriisi. Nyt pitää mennä ja tehdä kun vielä pääsee, pystyy liikkumaan, jaksaa ja ehkä on jopa varaa. Minulla myös ja olen aika vauhdilla tyhjentänyt asuntoa turhasta tavarasta. Asunto menee myyntiin ja aion muuttaa eri kaupunkiin ja elää ihan erilaista elämää niin pitkään kuin pystyn. Haaveet on nyt menneitä haaveita (ura ja elämäntapa meni ihan eri tavalla kuin haaveilin). Uusia ehtii vielä kehitellä ja toteuttaa. Onneksi ainoa jarru on asunnon myynti. Ei ole puolisoa eikä ketään muutakaan sanelemassa. Ainoa pelko on se että taas kerran jotain isoa pysäyttävää tapahtuu juuri kun olen muuttamassa.
Missä iässä tuollainen kriisi tulee?
Miehillä ainaki viidenkympin molemmin puolin. Siinä ku heräävät niin jää se entisen elämän perhe ja perustetaan uusi. Jotain järkeä? Ei minusta ainakaan. Vanhan kertauskurssi. Ikä ei siitä muutu mihinkään tokikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin sä luulet että voit jotenkin kontrolloida elämääs? Varmaan johtuu siitä luulosta.
No kyllä omilla valinnoilla pystyy aika pitkälle kontrolloimaan elämäänsä.
Ihmeen vähän pystyy itse vaikuttamaan.
Miten niin? Itsehän jokainen valintansa tekee. Elämä muuttuu kun valitsee toisin. Tietty pitää olla oikeasti halu tehdä muuta.
Esim oma äitini jankutti sitä ettei hänellä ole ollut mahdollisuuksia opiskella. Ihan kaikki mahdollisuudet oli. Hän itse valitsi toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen elokuvaa konttorirotat
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin sä luulet että voit jotenkin kontrolloida elämääs? Varmaan johtuu siitä luulosta.
No kyllä omilla valinnoilla pystyy aika pitkälle kontrolloimaan elämäänsä.
Ihmeen vähän pystyy itse vaikuttamaan.
Miten niin? Itsehän jokainen valintansa tekee. Elämä muuttuu kun valitsee toisin. Tietty pitää olla oikeasti halu tehdä muuta.
Esim oma äitini jankutti sitä ettei hänellä ole ollut mahdollisuuksia opiskella. Ihan kaikki mahdollisuudet oli. Hän itse valitsi toisin.
Selvä opiskelu hoidettu. En saa töitä olen liian vanha yli 40. Mitäs nyt sitten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
Kyllä monella muullakin on tämäntapainen kokemus elämässä. Puhutaan tietyn ikäryhmän kriisikohdasta, jolloin moni kauhistuu, että tätäkö minun elämäni vain on. Eikö tule mitään parempaa? Että eikö minusta tullutkaan uraohjusta ihmistä, josta työkaverit pitävät. Tai perheasiat eivät ole sujuneet toivotulla tavalla. Kolmenkympin kriisi, keski-iän kriisi, viidenkympin "villitys" (sitä haluaa vielä kerran kokea rakastumisen tai JOTAIN. Sitten vanhana ihminen miettii, että elämääni voi olla aika vähän jäljellä ja kun välit lapsiinkin ovat vähemmän positiiviset, avioliitto tai ystävyyssuhteet ovat himmenneet.
Kun nyt olisi edes kerran koko elämässä ollut yksi ihminen, jonka kanssa olisi voinut vain olla oma itsensä, joka olisi välittänyt. Ei tullut koskaan sitä ja nyt ei ole myöskään terveyttä, työllisty en enää koskaan, ei rahaa, ei mitään. Mitähän helvettiä täällä enää edes hengittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen tekee tietyt valinnat päivittäin. Joka päivä on mahdollistaa muuttaa valintoja ja elämää. On vain niin helppoa tehdä niitä samoja vanhoja juttuja ja sitten harmitella, että miksi elämä ei ole toisenlaista.
Onko todella mahdollista muuttaa elämää? Olen omaishoitaja ja vihaan joka ikistä päivääni, jo vuosien ajan. Mitä tapahtuisi jos lähtisin?
- niin myötä- kuin vastamäessä -
Mitä haluaisit tapahtuvan jos lähtisit? Miten haluaisit vapaa-aikasi viettää? Eihän tuo ole oikein, että sinun elämäsi jää elämättä, jos hoivaat toista. Onko kyseessä ihan laitoskuntoinen puoliso vai pärjäisikö kotiavun turvin. Sinulla on mahdollisuus tehdä valinta.
Yhteiskunta on tavallaan pakottanut tai viekoitellut ihmiset omaishoitajan rooliin. Olen kuullut, että siitä ei pääse irti, vaikka olisi täysin uupunut. Olen eri.
Varmasti tuotakin on, mutta minun kohdallani (huom. selvennän, että en ole tuo aiemmin kirjoittanut omaishoitaja) oli kyse puhtaasti siitä, että rakastin läheistäni ja halusin hänelle hyvät oltavat. Hän oli pakosta välillä sairaalahoidossa, ja kerran intervallihoidossa muussa laitoksessa, ja se oli aivan kamalaa. Esimerkiksi kaiken muun huonon kohtelun ja laiminlyönnin lisäksi viikossa ehti jo tulla painahaavaumia, joiden parantaminen jälkeenpäin kesti kauan.
En olisi millään pystynyt hylkäämään läheistäni tuollaiseen hoitoon. Eipä hän olisi varmasti elänytkään kauan. Minulle ei kukaan valehdellut omaishoidon helppoudesta. Ei vaan ollut vaihtoehtoja.
Taitaa olla vähän väärä ketju sun kommentilla.
Kuinka niin? Vastasin väitteeseen, että omaishoitajia viekoitellaan omaishoitajiksi väärin lupauksin. Joskus ei vaan ole muita vaihtoehtoja. Ei minua olisi ainakaan auttanut valehdella itselleni, että kyllä läheiseni olisi yhtä hyvin ilman minuakin pärjännyt. Nykyään on julkisen puolen hoiva valitettavasti vedetty ihan pohjamutiin.
Huom. en väitä, että kaikilla olisi näin. Varmasti on myös sellaisia tilanteita, joissa hoidettava pärjää hyvin laitoksessakin, varsinkin jos liikuntakyky on kunnossa. On myös tilanteita, joissa omaishoitajan on ihan pakko päästää irti, eikä esimerkiksi vaarantaa itseään väkivaltaisen Alzheimer-potilaan kanssa kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No te voitte nyt auttaa tässä nuorempia jotka on ehkä jumissa omassa elämässä. Mitä tekisitte toisin jos vaikka kelloa kääntäisi 20 vuotta taaksepäin?
He neuvokoot, jotka saivat elämän onnistumaan. "Tee niin kuin sanon, älä niin kuin teen" ei toimi.
Hyvin harva ihminen oikeasti jättää mitään suurempaa jälkeä itsestään ihmiskunnan historiaan. Moni heistäkin yksinomaa negatiivisessa mielessä. Melkein kaikille elämä on Suomessa tasapaksua roskaa. Verottaja pitää siitä huolen, että varallisuus ei pääse kertymään ja maksetaan kovia hintoja elämisen peruskuluista. Ei siinä hirveästi juhlita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
Kyllä monella muullakin on tämäntapainen kokemus elämässä. Puhutaan tietyn ikäryhmän kriisikohdasta, jolloin moni kauhistuu, että tätäkö minun elämäni vain on. Eikö tule mitään parempaa? Että eikö minusta tullutkaan uraohjusta ihmistä, josta työkaverit pitävät. Tai perheasiat eivät ole sujuneet toivotulla tavalla. Kolmenkympin kriisi, keski-iän kriisi, viidenkympin "villitys" (sitä haluaa vielä kerran kokea rakastumisen tai JOTAIN. Sitten vanhana ihminen miettii, että elämääni voi olla aika vähän jäljellä ja kun välit lapsiinkin ovat vähemmän positiiviset, avioliitto tai ystävyyssuhteet ovat himmenneet.
Kun nyt olisi edes kerran koko elämässä ollut yksi ihminen, jonka kanssa olisi voinut vain olla oma itsensä, joka olisi välittänyt. Ei tullut koskaan sitä ja nyt ei ole myöskään terveyttä, työllisty en enää koskaan, ei rahaa, ei mitään. Mitähän helvettiä täällä enää edes hengittää.
Olet nainen etkö olekin. Muisteles kun olit nuori kelpasiko kukaan muu kuin se jännis kyntämään. Niin. Ei tarvikaan hengittää, suomessa. Täähän on naurettavan paska maa aikuiselle valkoihoiselle.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin harva ihminen oikeasti jättää mitään suurempaa jälkeä itsestään ihmiskunnan historiaan. Moni heistäkin yksinomaa negatiivisessa mielessä. Melkein kaikille elämä on Suomessa tasapaksua roskaa. Verottaja pitää siitä huolen, että varallisuus ei pääse kertymään ja maksetaan kovia hintoja elämisen peruskuluista. Ei siinä hirveästi juhlita.
Vitut ihmiskunnasta, kannattaa olla oman elämän sankari!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin sä luulet että voit jotenkin kontrolloida elämääs? Varmaan johtuu siitä luulosta.
No kyllä omilla valinnoilla pystyy aika pitkälle kontrolloimaan elämäänsä.
Ihmeen vähän pystyy itse vaikuttamaan.
Miten niin? Itsehän jokainen valintansa tekee. Elämä muuttuu kun valitsee toisin. Tietty pitää olla oikeasti halu tehdä muuta.
Esim oma äitini jankutti sitä ettei hänellä ole ollut mahdollisuuksia opiskella. Ihan kaikki mahdollisuudet oli. Hän itse valitsi toisin.
Selvä opiskelu hoidettu. En saa töitä olen liian vanha yli 40. Mitäs nyt sitten?
Muuta ulkomaille töihin.
Vierailija kirjoitti:
Niin sä luulet että voit jotenkin kontrolloida elämääs? Varmaan johtuu siitä luulosta.
Minullakin samoja tunteita ja juurikin luuloja, että pitäisi pystyä kontrolloimaan elämä. Ja voimattomuuden tunne, kunnon pysty.
Ja huomo omatunto ja syyllisyys. Oikeesti. Kuulostaa hölmöltä, mutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
Kyllä monella muullakin on tämäntapainen kokemus elämässä. Puhutaan tietyn ikäryhmän kriisikohdasta, jolloin moni kauhistuu, että tätäkö minun elämäni vain on. Eikö tule mitään parempaa? Että eikö minusta tullutkaan uraohjusta ihmistä, josta työkaverit pitävät. Tai perheasiat eivät ole sujuneet toivotulla tavalla. Kolmenkympin kriisi, keski-iän kriisi, viidenkympin "villitys" (sitä haluaa vielä kerran kokea rakastumisen tai JOTAIN. Sitten vanhana ihminen miettii, että elämääni voi olla aika vähän jäljellä ja kun välit lapsiinkin ovat vähemmän positiiviset, avioliitto tai ystävyyssuhteet ovat himmenneet.
Kun nyt olisi edes kerran koko elämässä ollut yksi ihminen, jonka kanssa olisi voinut vain olla oma itsensä, joka olisi välittänyt. Ei tullut koskaan sitä ja nyt ei ole myöskään terveyttä, työllisty en enää koskaan, ei rahaa, ei mitään. Mitähän helvettiä täällä enää edes hengittää.
Olet nainen etkö olekin. Muisteles kun olit nuori kelpasiko kukaan muu kuin se jännis kyntämään. Niin. Ei tarvikaan hengittää, suomessa. Täähän on naurettavan paska maa aikuiselle valkoihoiselle.
Minä viittasin keneen tahansa toiseen ihmiseen, joka olisi halunnut minut tuntea ja olisi välittänyt siitä, olenko OK. Mitä "kyntämiseen" tulee, en ole koskaan ollut kenenkään kanssa, koska mainitsemani kaltaista ihmistä ei löytynyt.
Mulle ei tule kohtauksen omaista paniikkia, vaan on jatkuva tasainen ahdistus, miten on mokannut elämänsä.
Tai tulee mulle paniikkikohtauksiakin mutta ei tosta syystä.
Vierailija kirjoitti:
Mulle ei tule kohtauksen omaista paniikkia, vaan on jatkuva tasainen ahdistus, miten on mokannut elämänsä.
Tai tulee mulle paniikkikohtauksiakin mutta ei tosta syystä.
Olet ymmärtänyt mistä elämässä on kyse.
Varmasti tuotakin on, mutta minun kohdallani (huom. selvennän, että en ole tuo aiemmin kirjoittanut omaishoitaja) oli kyse puhtaasti siitä, että rakastin läheistäni ja halusin hänelle hyvät oltavat. Hän oli pakosta välillä sairaalahoidossa, ja kerran intervallihoidossa muussa laitoksessa, ja se oli aivan kamalaa. Esimerkiksi kaiken muun huonon kohtelun ja laiminlyönnin lisäksi viikossa ehti jo tulla painahaavaumia, joiden parantaminen jälkeenpäin kesti kauan.
En olisi millään pystynyt hylkäämään läheistäni tuollaiseen hoitoon. Eipä hän olisi varmasti elänytkään kauan. Minulle ei kukaan valehdellut omaishoidon helppoudesta. Ei vaan ollut vaihtoehtoja.