Lue keskustelun säännöt.
Paniikki siitä, miten elämä on mennyt
16.06.2026 |
Tuleeko teille ikinä sellaisia paniikinomaisia havahtumisia, että katsotte ympärillenne elämäänne ja melkein epäuskoisena ajattelette "MITÄ HELVETTIÄ???"
Missä vaiheessa elämästä tuli tällaista? Missä vaiheessa aloin nähdä asian X normaalina osana elämää ja tyydyin siihen että Y on miten on? jne. Kun muistelee, että vielä vaikka 15 vuotta sitten melkein joka asia omassa elämässä oli edes vähän paremmin kuin nyt, ja pala palalta ne ovat muuttuneet keskivertoa huonommiksi. Mihin tämä aikakin oikein meni?
Ja sitten tulee lannistunut olo, että mistä tätä edes lähtisi korjaamaan.
Kommentit (135)
Ihminen tekee tietyt valinnat päivittäin. Joka päivä on mahdollistaa muuttaa valintoja ja elämää. On vain niin helppoa tehdä niitä samoja vanhoja juttuja ja sitten harmitella, että miksi elämä ei ole toisenlaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihminen tekee tietyt valinnat päivittäin. Joka päivä on mahdollistaa muuttaa valintoja ja elämää. On vain niin helppoa tehdä niitä samoja vanhoja juttuja ja sitten harmitella, että miksi elämä ei ole toisenlaista.
Niin, ittekki jämähdän aina mukavuusalueelle, sitten hupsista 3 vuotta meni!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vasta nyt 60-vuotiaana havahtunut siihen, että elämä vain meni. Kun katsoo taaksepäin niin huomaan, että olen elänyt aina jonkun toisen tahdon mukaan. Isäni, äitini, mummoni, veljeni, siskoni, mieheni - aina jonkun muun tahdon mukaan, mutta koskaan en ole toiminut omien halujeni mukaan.
Olen surullinen siitä, etten ole pitänyt kiinni omista unelmistani ja haaveistani vaan ne ovat hautautuneet jonnekin romukoppaan. Olen ollut miellyttäjä, joka sivuuttaa omat haaveensa ja toiveensa. Tämä on kierre, joka on vaikea pysäyttää. Niin moneen ihmiseen sattuisi jos sanoisin, mitä ajattelen tai tunnen ja tekisin oman pääni mukaan.
Mun äiti on samanlainen. Se on ihan liian kiltti, oon sanonut monesti
Ei hitto mulla on sama, mutta en pääse siitä eroon kun on niin ns. konservatiivinen suku ja itse oon tällänen hippi taiteilija (tietty mt-ongelmien kanssa toisin kun muut serkut säästy niiltä), yritän elää miten haluan mutta se jatkuva painostus ahdistaa. Taidan olla ahdistunut koska en tosiaan elä enää itelleni vaan yritän niiden takia asioita jotka on mulle todella vaikeita ja ehkä mahdottomiakin, en viiti listata kuitenkaan diagnoosilistaa mutta pitkä on. Ja silti pitäis olla yhtä hyvä ku ne muut.. toivoisin vaan että mut hyväksyttäisiin kun teen kuitenkin parhaani mitä ongelmiltani pystyn
Vierailija kirjoitti:
Ihminen tekee tietyt valinnat päivittäin. Joka päivä on mahdollistaa muuttaa valintoja ja elämää. On vain niin helppoa tehdä niitä samoja vanhoja juttuja ja sitten harmitella, että miksi elämä ei ole toisenlaista.
Onko todella mahdollista muuttaa elämää? Olen omaishoitaja ja vihaan joka ikistä päivääni, jo vuosien ajan. Mitä tapahtuisi jos lähtisin?
- niin myötä- kuin vastamäessä -
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
En mä kyllä kuittaisi sitä pelkäksi egojutuksi. Egojuttuja voisi olla, jos haluaisi esim. ihailua ja julkisuutta, huomiota, erottautua muista parempana. Mutta kyllä monella ihmisellä on aika vahvasti aito halu, että oma elämä jättäisi jonkinlaisen jäljen tähän maailman, olisi jonkinlainen korsi rakentamassa tätä ihmiskunnan muurahaiskekoa. Jotenkin rakentava palanen, jos ei suurikaan. Eikä niin, että "mä matkustelin ja juhlin ja pidin hauskaa kymmeniä vuosia" - joillekin se voi riittää elämän sisällöksi ja tarkoitukseksi, ja minullekin riitti pitkään, mutta ei se sitten enää keski-iässä tuntunutkaan riittävän. Tuntui, että pitäisi olla jollain pienellä tapaa edes yhteisölle, läheisille, maailmalle, edes jollekin hyödyksikin. Eikä se ole minusta pelkästään jotenkin kielteisen egoistinen toive.
No onko sulla mitään intohimoja?
Eipä oikein. Se on varmaan ollut se ongelma alunperinkin. En ole oikein tiennyt, mitä haluaisin. Muuta kuin että on ollut joku vakaumus, että terveen aikuisen täytyy sentään itsensä elättää, joten olen ollut työelämässä ja olen vieläkin. Mutta muuten, ei mitään hajua. Sitä viikonloppuisin hiipivää yksinäisyyttä ja tyhjyyttä olen sitten torjunut juhlimisella. Nykyään en sitäkään enää siinä mittakaavassa harrasta kuin nuorempana. Mutta ei silti ole auennut mitään omia intohimoja tai syvempiä haluja mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen oikeastaan melkein koko ikäni pitänyt kiinni ajatuksesta: "mitähän minusta tulee isona." Vuosi sitten se muuttui ajatukseksi: "Mitähän minä vielä kerkeän tässä elämässä tekemään."
Eli nuorempana minä halusin "tulla joksikin". Nyt se, mitä teen ei enää määrittele, mitä olen tai mikä minusta tulee. Helpottavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
En usko, että mahdollisuutesi "mihinkään muuhunkaan" on täysin tuhottu, mutta ymmärrän mitä tarkoitat. Toivoisin vain, että voisin nappia painamalla laittaa koko elämän ja ajankulun hetkeksi tauolle, jotta voisin rauhassa miettiä, mitä tässä kannattaisi tehdä. Sen sijaan että lamaantuneena ja paniikissa katselen ympärilleni hysteerisesti nauraen.
Kun neljänkympin korvilla terveys pilalla ja yli vuosikymmen työelämän ulkopuolella katselee ympärilleen, että mitäs nyt, eipä siinä pahemmin mahdollisuuksia ole jäljellä. Eipä sillä, että enää kiinnostaisikaan. Toivottavasti on edes mahdollisimman lyhyt elämä tästä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen tekee tietyt valinnat päivittäin. Joka päivä on mahdollistaa muuttaa valintoja ja elämää. On vain niin helppoa tehdä niitä samoja vanhoja juttuja ja sitten harmitella, että miksi elämä ei ole toisenlaista.
Onko todella mahdollista muuttaa elämää? Olen omaishoitaja ja vihaan joka ikistä päivääni, jo vuosien ajan. Mitä tapahtuisi jos lähtisin?
- niin myötä- kuin vastamäessä -
Jos hoidettavakin on niin myötä- kuin vastamäessä, hän ymmärtäisi miksi haluaisit lähteä. Yritäpä keskustella. Vaikkapa joku sellainen vaihtoehto, missä oletkin vain 50% omaishoitaja ja loput 50% hoitaisi joku muu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
En mä kyllä kuittaisi sitä pelkäksi egojutuksi. Egojuttuja voisi olla, jos haluaisi esim. ihailua ja julkisuutta, huomiota, erottautua muista parempana. Mutta kyllä monella ihmisellä on aika vahvasti aito halu, että oma elämä jättäisi jonkinlaisen jäljen tähän maailman, olisi jonkinlainen korsi rakentamassa tätä ihmiskunnan muurahaiskekoa. Jotenkin rakentava palanen, jos ei suurikaan. Eikä niin, että "mä matkustelin ja juhlin ja pidin hauskaa kymmeniä vuosia" - joillekin se voi riittää elämän sisällöksi ja tarkoitukseksi, ja minullekin riitti pitkään, mutta ei se sitten enää keski-iässä tuntunutkaan riittävän. Tuntui, että pitäisi olla jollain pienellä tapaa edes yhteisölle, läheisille, maailmalle, edes jollekin hyödyksikin. Eikä se ole minusta pelkästään jotenkin kielteisen egoistinen toive.
No onko sulla mitään intohimoja?
Eipä oikein. Se on varmaan ollut se ongelma alunperinkin. En ole oikein tiennyt, mitä haluaisin. Muuta kuin että on ollut joku vakaumus, että terveen aikuisen täytyy sentään itsensä elättää, joten olen ollut työelämässä ja olen vieläkin. Mutta muuten, ei mitään hajua. Sitä viikonloppuisin hiipivää yksinäisyyttä ja tyhjyyttä olen sitten torjunut juhlimisella. Nykyään en sitäkään enää siinä mittakaavassa harrasta kuin nuorempana. Mutta ei silti ole auennut mitään omia intohimoja tai syvempiä haluja mihinkään.
Ehk sun pitää vaan alkaa kokeilla kaikenlaisia uusia juttuja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen tekee tietyt valinnat päivittäin. Joka päivä on mahdollistaa muuttaa valintoja ja elämää. On vain niin helppoa tehdä niitä samoja vanhoja juttuja ja sitten harmitella, että miksi elämä ei ole toisenlaista.
Onko todella mahdollista muuttaa elämää? Olen omaishoitaja ja vihaan joka ikistä päivääni, jo vuosien ajan. Mitä tapahtuisi jos lähtisin?
- niin myötä- kuin vastamäessä -
Mitä haluaisit tapahtuvan jos lähtisit? Miten haluaisit vapaa-aikasi viettää? Eihän tuo ole oikein, että sinun elämäsi jää elämättä, jos hoivaat toista. Onko kyseessä ihan laitoskuntoinen puoliso vai pärjäisikö kotiavun turvin. Sinulla on mahdollisuus tehdä valinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aiheellinen aloitus. Itse huomasin saman yhteiskunta ei kauheasti koskaan mitään mahiksia antanut ja tapasi vaan epävaimoainesta. Nuorena tuli juhlittua paljon eikä huomannut sitä mitä nyt. Että miten vaikeeta kivan elämän kyhääminen on. Materiaa saa vielä kokoon muttei kivaa elämää. Yhteiskunta on kokoajan muuttunut paskemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos olemme helvetissä ja narsistipsykopaatti demonit määrää.
Tuli, viime syksynä kun täytin 40, ja kohtasin tietoisesti ja pakenematta sen tosiasian, että minusta ei mitä todennäköisimmin tule koskaan äitiä.
Se oli elämäni hirvein päivä, henkinen kipu oli jotain aivan kaameaa. Kesti kuukausia toipua siitä olotilasta, mihin vajosin.
Vierailija kirjoitti:
Mulle tää oli aika selkeä. Olen viiskymppinen ja eroamassa pitkästä parisuhteesta. Kun päätös oli vihdoin tehty, aloin muistaa kamalia asioita siitä miten hirveä meidän parisuhde on ollut jo todella monta vuotta. Siihen jatkuvaan riitelyyn ja luovuttamattomasta minästä luopumiseen oli vaan vähitellen tottunut ja turtunut. Sitten kun teki päätösen että se ei enää ole ok, sitä tulvahti mieleen saavikaupalla lisää. Meidän todellakin olisi pitänyt erota jo vuosia sitten. Minun olisi pitänyt lähteä kuopuksen vauvavuonna.
Ja olisit tietenkin ottanut kuopuksen mukaasi. Vai oletko vastuuton vanhempi, jätät toiselle kasvatusvastuun? Molemmat yhdessä niitä kakaroita tekevät, saanen huomauttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen tekee tietyt valinnat päivittäin. Joka päivä on mahdollistaa muuttaa valintoja ja elämää. On vain niin helppoa tehdä niitä samoja vanhoja juttuja ja sitten harmitella, että miksi elämä ei ole toisenlaista.
Onko todella mahdollista muuttaa elämää? Olen omaishoitaja ja vihaan joka ikistä päivääni, jo vuosien ajan. Mitä tapahtuisi jos lähtisin?
- niin myötä- kuin vastamäessä -
Jos hoidettavakin on niin myötä- kuin vastamäessä, hän ymmärtäisi miksi haluaisit lähteä. Yritäpä keskustella. Vaikkapa joku sellainen vaihtoehto, missä oletkin vain 50% omaishoitaja ja loput 50% hoitaisi joku muu.
Keskustella kenen kanssa? Itseni vai kaupungin toivottoman byrokratian kanssa? Hoidettavani kanssa on turha keskustella enää, ei mene perille.
Nuorena ei edes tullut ajatelleeksi, miten hukkaan elämä saattaa mennä.
- niin myötä- kuin vastamäessä -
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos olemme helvetissä ja narsistipsykopaatti demonit määrää.
Pitää paikkansa. Meillä persut ja kokkareet, maailmalla Trump. Pelkkää helvettiä tämä on.
Vierailija kirjoitti:
Aiheellinen aloitus. Itse huomasin saman yhteiskunta ei kauheasti koskaan mitään mahiksia antanut ja tapasi vaan epävaimoainesta. Nuorena tuli juhlittua paljon eikä huomannut sitä mitä nyt. Että miten vaikeeta kivan elämän kyhääminen on. Materiaa saa vielä kokoon muttei kivaa elämää. Yhteiskunta on kokoajan muuttunut paskemmaksi.
Aloittaja pohtii adekvaatisti omia valintojaan - tai valitsematta jättämisiään. Ottaa vastuun ratkaisuistaan, mutta miettii samalla, mitä olisi voinut tehdä toisin. Sinä syytät yhteiskuntaa ja naisia. Huomaatko eron?
Itse aiheeseen: Olen jo viisikymppinen ja koen myös tavallaan kelluneeni läpi elämän. Olen pärjännyt, mutta en koe panostaneeni juuri mihinkään. Koulu ja opiskelu oli aina helppoa, joten kouluttauduin yliopistossa ja olen kaiketi tehnyt ihan kelpo työrupeaman. En siis mitään nousujohteista uraa , mutta koulutusta vastaavissa ihan ok-palkkaisissa töissä kuitenkin. Samalla tiedän, että olisin pystynyt paljon parempaankin, älynlahjat olisivat riittäneet vaikka tohtoriopintoihin, esihenkilötehtäviin - ylipäätään uralla "etenemiseen".
Sama koskee ihmissuhteita. Minua siunattiin myös ihan miellyttävällä/nätillä ulkonäöllä, joten etenkin nuorena seuraa riitti silloinkin, kun en itse oikein tehnyt asian eteen mitään. Vielä näin keski-ikäisenäkin vientiä olisi, jos vain jaksaisin tarttua tilaisuuksiin. Ystäviäkin olen aina saanut helposti, ihmiset pitävät minusta enemmän kuin minä välttämättä heistä. Ihmisiä elämässä on tullut ja mennyt, henkisesti olen kokenut silti usein olevani yksin.
Olen siis jollain tavalla vaeltanut ja haahuillut niin työ- kuin ihmissuhteissakin. En koe epäonnistuneeni, mutta koen alisuoriutuneeni molemmilla merkittävillä elämän osa-alueilla. Lapsihaaveita ei oikein koskaan ollut, mutta ei myöskään tietoista päätöstä olla hankkimatta lapsia. Perheen perustamiseen en silti koskaan kyennyt sitoutumaan, niin kuin en muihinkaan suuriin elämän tavoitteisiin tai haaveisiin.
Nytkin kun kirjoitan tätä, tavallaan harmittelen ja soimaan itseäni ja toisaalta taas en. Asiat eivät ole hirveän hyvin, mutta eivät huonostikaan. Elämäni tarina. Lohduttaudun sillä, että minusta ei ainakaan ole ollut haittaakaan muille.
No en mä tiiä, mun elämä ainakin on selkeästi parantunut, koska se on rauhoittunut ja arkistunut. Eletty elämä oli hieno kokemus, jota en kuitenkaan kaipaa yhtään. Nyt on nyt ja tämän hetkiset uudet kuviot.