Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Paniikki siitä, miten elämä on mennyt
16.06.2026 |
Tuleeko teille ikinä sellaisia paniikinomaisia havahtumisia, että katsotte ympärillenne elämäänne ja melkein epäuskoisena ajattelette "MITÄ HELVETTIÄ???"
Missä vaiheessa elämästä tuli tällaista? Missä vaiheessa aloin nähdä asian X normaalina osana elämää ja tyydyin siihen että Y on miten on? jne. Kun muistelee, että vielä vaikka 15 vuotta sitten melkein joka asia omassa elämässä oli edes vähän paremmin kuin nyt, ja pala palalta ne ovat muuttuneet keskivertoa huonommiksi. Mihin tämä aikakin oikein meni?
Ja sitten tulee lannistunut olo, että mistä tätä edes lähtisi korjaamaan.
Kommentit (135)
Lapsettomuushoitoihin on mahdollista päästä ulkomailla vielä 50-vuotiaanakin. Suomessa yksityisillä klinikoilla ikäraja taitaa olla 46 vuotta. Tuttuni kertoi, että hänen "iäkäs" kollega jäi juuri äitiyslomalle. Oli löytynyt miehen vasta myöhemmällä iällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin sä luulet että voit jotenkin kontrolloida elämääs? Varmaan johtuu siitä luulosta.
No kyllä omilla valinnoilla pystyy aika pitkälle kontrolloimaan elämäänsä.
Ihmeen vähän pystyy itse vaikuttamaan.
Miten niin? Itsehän jokainen valintansa tekee. Elämä muuttuu kun valitsee toisin. Tietty pitää olla oikeasti halu tehdä muuta.
Esim oma äitini jankutti sitä ettei hänellä ole ollut mahdollisuuksia opiskella. Ihan kaikki mahdollisuudet oli. Hän itse valitsi toisin.
Selvä opiskelu hoidettu. En saa töitä olen liian vanha yli 40. Mitäs nyt sitten?
Jos noin todella kävisi. Voit valita ja perustaa oman yrityksen.
Niin miksei perustampa yrityksen. Joku öljyjalostaminen näyttää kannattavalle. Tai telakkateollisuus. Voisihan tuossa ruokakaupankin avata.
Miten olisi aluksi vaikka ruokakioski? Sen saatat yksin pystyä aluksi hoitaa. On myös valinta, ollakko negatiivinen vai positiivinen, siinä kphdassa olet valinnut väärin.
Sivusta huomautan, että mitään ravintola-alan yritystä ei todellakaan kannata perustaa ilman kunnon pääomaa ja budjettia työntekijöiden palkkaamiseen. Pienen kioskisi kanssa olet puolessa vuodessa konkurssissa ja burnoutissa. Tai jo kolmessa kuukaudessa, kuten yksi tietämäni uusi kahvilayrittäjä.
Vierailija kirjoitti:
Tuli, viime syksynä kun täytin 40, ja kohtasin tietoisesti ja pakenematta sen tosiasian, että minusta ei mitä todennäköisimmin tule koskaan äitiä.
Se oli elämäni hirvein päivä, henkinen kipu oli jotain aivan kaameaa. Kesti kuukausia toipua siitä olotilasta, mihin vajosin.
Lapsettomuushoitoihin on mahdollista päästä ulkomailla vielä 50-vuotiaanakin. Suomessa yksityisillä klinikoilla ikäraja taitaa olla 46 vuotta. Tuttuni kertoi, että hänen "iäkäs" kollega jäi juuri äitiyslomalle. Oli löytynyt miehen vasta myöhemmällä iällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, 15 vuoden sisäisen projektin lopputulos: mitkään tavoittelemani asiat eivät ole mahdollisia ja tässä samalla tuhosin mahdollisuuteni mihinkään muuhunkaan. Onhan siinä toisinaan pientä paniikinpoikasta ollut ilmassa. Mutta eipä asialle mitään mahda, nyt ei auta kuin istua raunioissa.
Kyllä monella muullakin on tämäntapainen kokemus elämässä. Puhutaan tietyn ikäryhmän kriisikohdasta, jolloin moni kauhistuu, että tätäkö minun elämäni vain on. Eikö tule mitään parempaa? Että eikö minusta tullutkaan uraohjusta ihmistä, josta työkaverit pitävät. Tai perheasiat eivät ole sujuneet toivotulla tavalla. Kolmenkympin kriisi, keski-iän kriisi, viidenkympin "villitys" (sitä haluaa vielä kerran kokea rakastumisen tai JOTAIN. Sitten vanhana ihminen miettii, että elämääni voi olla aika vähän jäljellä ja kun välit lapsiinkin ovat vähemmän positiiviset, avioliitto tai ystävyyssuhteet ovat himmenneet.
Kun nyt olisi edes kerran koko elämässä ollut yksi ihminen, jonka kanssa olisi voinut vain olla oma itsensä, joka olisi välittänyt. Ei tullut koskaan sitä ja nyt ei ole myöskään terveyttä, työllisty en enää koskaan, ei rahaa, ei mitään. Mitähän helvettiä täällä enää edes hengittää.
Olet nainen etkö olekin. Muisteles kun olit nuori kelpasiko kukaan muu kuin se jännis kyntämään. Niin. Ei tarvikaan hengittää, suomessa. Täähän on naurettavan paska maa aikuiselle valkoihoiselle.
Minä viittasin keneen tahansa toiseen ihmiseen, joka olisi halunnut minut tuntea ja olisi välittänyt siitä, olenko OK. Mitä "kyntämiseen" tulee, en ole koskaan ollut kenenkään kanssa, koska mainitsemani kaltaista ihmistä ei löytynyt.
Ota sitten sellainen ihminen joka ei ole riittäävän mainistemasi pieni kyntö silloin tällöin tekee ihan hyvää sitä on tutkittukin.
En todellakaan ryhdy kenenkään runkkualustaksi. Jos ei kukaan halua minua kokonaisena ihmisenä, olkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta on surullista, miten moni täällä arvottaa itseään jonkun saavutuksen (tai saavuttamatta jääneen asian) kautta. Samoin moni kertoo luovuttaneensa elämän suhteen. Sekin on surullista. Tavallaan itsensä hylkäämistä.
Toivottavasti näette, että varmasti teidän kaikkien elämässä on jotain hyviä asioita. Teidän ihmisarvo ei ole myöskään kiinni mistään saavutuksista, eikä elämää tarvitse elää minkään yhteiskunnan asettamien normien mukaisesti. Joo, harvalla se elämä menee täysin niinkuin on suunnitellut ja synkkiäkin aikoja voi tulla. Useitakin. Siitä on itselläkin kokemusta. Mutta aina on elämässä jotain hyvääkin!
Oon aina pitänyt itseäni pessimistinä, mutta tämän ketjun valossa olenkin oikeastaan ärsyttävä "jokaisella myrskypilvellä on hopeareunus" tyylinen optimisti. Mun elämä vois muiden silmin näyttääkin aika kurjalta, mutta mä kieltäydyn ajattelemasta niin. Mun mielestä siinä on paljon hyvääkin.
Ja kieltäydyn myös luovuttamasta itseni suhteen. Tarpeeksi moni ihminen on tässä elämässä mut hylännyt ja se nyt vielä puuttuisi, että hylkäisin itse itsenikin. Ei tule tapahtumaan. Silloin kun elämä vetää jalat alta, niin hetkeksi voi jäädä maahan makaamaan ja vetämään henkeä, mutta sen jälkeen jatketaan yrittämistä. Periksi ei vaan kerta kaikkiaan anneta. Kun tekee mieli, ajattelen itseäni lapsena, jota ei hylätä ja josta on pidettävä huolta. Jos en minä sitä tee, ei tee kukaan muukaan. Otan sisäistä lasta kädestä kiinni ja lähdetään yhdessä tarpomaan tätä elämää eteenpäin.
Mulla on aikuistuttuani ollut sellainen sääntö, että silloin kun on synkkiä aikoja, niin annan luvan itselleni kiroilla ja rypeä tietyn ajan. Sen jälkeen omassa kurjuudessa vellominen lopetetaan ja ryhdytään toimeen. Aina voi jotain tehdä oman tilanteensa parantamiseksi. Vaikka miten pientä. Siitä saa voimaa, kun saa edes jonkun pienen jutun kääntymään parempaan suuntaan. Itsesääli ei auta. Itsemyötätunto sen sijaan tekee ihmeitä. Muistutan säännöllisesti itseäni, että olen oikeasti pärjännyt helvetin hyvin elämässä olosuhteet huomioon ottaen. Jos negatiivinen sisäinen puhe alkaa, niin väitän vastaan topakasti.
En tiedä auttaako tämä pitkä tarina ketään yhtään mitenkään. Halusin vaan sanoa, että olette arvokkaita ja varmasti teidän elämässä on paljon hyvää. Älkää olko niin kovia itseänne kohtaan. Ja aivan tuhottomasti voimia. Älkää luovuttako! Itsenne takia.
Ennen tein ja menin. Nyt olen jo pitkään ollut seisontavaihde päällä. Itse olen jarrua viime vuosina laittanut aika paljon sekaan, koska samanlaiset asiat, joita olen jo tehnyt vuosia, eivät enää innosta ja kun semmoinen vaihtoehto näkyy edessäpäin, painan jarrun pohjaan. Nyt kumminkin tarttisi jo jotain uutta ja kiinnostavaa tulla, että kokisi elävänsä täydemmin. Seisominen risteyksessä alkaa olla tylsää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Musta on surullista, miten moni täällä arvottaa itseään jonkun saavutuksen (tai saavuttamatta jääneen asian) kautta. Samoin moni kertoo luovuttaneensa elämän suhteen. Sekin on surullista. Tavallaan itsensä hylkäämistä.
Toivottavasti näette, että varmasti teidän kaikkien elämässä on jotain hyviä asioita. Teidän ihmisarvo ei ole myöskään kiinni mistään saavutuksista, eikä elämää tarvitse elää minkään yhteiskunnan asettamien normien mukaisesti. Joo, harvalla se elämä menee täysin niinkuin on suunnitellut ja synkkiäkin aikoja voi tulla. Useitakin. Siitä on itselläkin kokemusta. Mutta aina on elämässä jotain hyvääkin!
Oon aina pitänyt itseäni pessimistinä, mutta tämän ketjun valossa olenkin oikeastaan ärsyttävä "jokaisella myrskypilvellä on hopeareunus" tyylinen optimisti. Mun elämä vois muiden silmin näyttääkin aika kurjalta, mutta mä kieltäydyn ajattelemasta niin. Mun mielestä siinä on paljon hyvääkin.
Ja kieltäydyn myös luovuttamasta itseni suhteen. Tarpeeksi moni ihminen on tässä elämässä mut hylännyt ja se nyt vielä puuttuisi, että hylkäisin itse itsenikin. Ei tule tapahtumaan. Silloin kun elämä vetää jalat alta, niin hetkeksi voi jäädä maahan makaamaan ja vetämään henkeä, mutta sen jälkeen jatketaan yrittämistä. Periksi ei vaan kerta kaikkiaan anneta. Kun tekee mieli, ajattelen itseäni lapsena, jota ei hylätä ja josta on pidettävä huolta. Jos en minä sitä tee, ei tee kukaan muukaan. Otan sisäistä lasta kädestä kiinni ja lähdetään yhdessä tarpomaan tätä elämää eteenpäin.
Mulla on aikuistuttuani ollut sellainen sääntö, että silloin kun on synkkiä aikoja, niin annan luvan itselleni kiroilla ja rypeä tietyn ajan. Sen jälkeen omassa kurjuudessa vellominen lopetetaan ja ryhdytään toimeen. Aina voi jotain tehdä oman tilanteensa parantamiseksi. Vaikka miten pientä. Siitä saa voimaa, kun saa edes jonkun pienen jutun kääntymään parempaan suuntaan. Itsesääli ei auta. Itsemyötätunto sen sijaan tekee ihmeitä. Muistutan säännöllisesti itseäni, että olen oikeasti pärjännyt helvetin hyvin elämässä olosuhteet huomioon ottaen. Jos negatiivinen sisäinen puhe alkaa, niin väitän vastaan topakasti.
En tiedä auttaako tämä pitkä tarina ketään yhtään mitenkään. Halusin vaan sanoa, että olette arvokkaita ja varmasti teidän elämässä on paljon hyvää. Älkää olko niin kovia itseänne kohtaan. Ja aivan tuhottomasti voimia. Älkää luovuttako! Itsenne takia.
Hyvää pohdintaa. Mutta pakko sanoa, että ainakaan minun kohdallani ei ole kyse siitä, että elämäni olisi erityisen kurjaa; tai että vertaisin itseäni pakonomaisesti muihin; tai että arvottaisin itseäni "saavutusten" perusteella; tai ylipäätään välittäisin siitä, miltä "saavutukseni" (tai niiden puute) näyttävät muiden silmissä.
Ehkä "saavutukset" on väärä sana? Kyse on enemmänkin haaveista, unelmista, toiveista - miten vain. Mutta toisaalta ne eivät ole vain sellaisia epärealistisia tuurista ja muista ihmisistä riippuvaisia unelmia kuin "kunpa voittaisin lotossa" tai "kunpa Tom Hiddleston rakastuisi minuun", vaan kyse on asioista, joita voisi ainakin teoriassa itse saavuttaa. Siksi kai niitä ajattelee "saavutuksina", vaikka sillä sanalla on tietysti vähän turhan suorituskeskeinen kaiku.
Se on se rako todellisuuden ja toiveiden välillä.
Luovuttaminen on tietysti sitten eri asia. Kyllä minä senkin ymmärrän, että jos elämä tarpeeksi potkii päähän, ei viitsi edes unelmoida enää. Ja kaikilla ihmisillä ei ole resilienssi kunnossa, joten se luovuttaminen ei ole välttämättä edes tahdosta kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Katkeroitumisen ja vihan aalto pyyhkäsi oikein kunnolla ylleni kun viime viikolla 43. syntymäpäivänäni tajusin etten ole saavuttanut elämässäni mitään. Ei kokemuksia, ei seikkailuja, ei mitään, nuoruus elämättä ja aikuistumiseen kuuluvat asiat kokematta. Ei uraa, ei autoa, ei matkailua - ei mitään. Pelkkää tyhjää yksinäisyyttä ja tietokoneen äärelle ajautumista. Tässä elämättömäön elämän ehtoopuolella ei voi enää junaa kääntää ellei tyyliin isoa lottovoittoa tililleen saa. Ja juhannuskin vietettävä (jälleen) täysin yksin..
Sä et ole vielä ehtoopuolella, sulla on puolet elämästä elämättä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
Kyllä kait se useimmilla tulee vaihe että haluaa elämältä lisää, paljon enemmän. Varmaan joku keski- iän kriisi. Nyt pitää mennä ja tehdä kun vielä pääsee, pystyy liikkumaan, jaksaa ja ehkä on jopa varaa. Minulla myös ja olen aika vauhdilla tyhjentänyt asuntoa turhasta tavarasta. Asunto menee myyntiin ja aion muuttaa eri kaupunkiin ja elää ihan erilaista elämää niin pitkään kuin pystyn. Haaveet on nyt menneitä haaveita (ura ja elämäntapa meni ihan eri tavalla kuin haaveilin). Uusia ehtii vielä kehitellä ja toteuttaa. Onneksi ainoa jarru on asunnon myynti. Ei ole puolisoa eikä ketään muutakaan sanelemassa. Ainoa pelko on se että taas kerran jotain isoa pysäyttävää tapahtuu juuri kun olen muuttamassa.
Missä iässä tuollainen kriisi tulee?
Riippuu ihmisestä, missä iässä huomaa että entisiä haaveita ei voi/ehdi enää toteuttaa. Minulla se tuli aika tasan 50v. Oli suuret suunnitelmat vielä että muutan maalle ja alan yrittäjäksi. Talvet reissaan ulkomailla. Sitten sanouduin irti töistä ja sattui tapaturma joka kroonistui kivuksi ja unettomuudeksi. Sinne meni ne haaveet. Piti kehitellä uusia haaveita. Nyt 60v ja alan tutustumaan Suomen kaupunkeihin, sen mitä nyt kykenee liikkumaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei. Kun on kokenut riittävän paljon kuraa niin sitä tavallaan lannistuu lopullisesti
Kuran voi pestä pois tai karistaa päältä pois, ei ole pakko jäädä rypemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkea haluamaansa ei voi saada. Täytyy etsiä ja nähdä hyviä vaihtoehtoja, jotka ovat mahdollisia toteuttaa.
Yllättävän monet asiat on toteutettavissa. Eikä se ota jos ei annakaan, kun edes yrittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla tuli kun täytin 40. Tajusin, että olen elänyt päivä kerrallaan vailla tavoitteita, huolta huomisesta. Ihan mukavaa, nautinnollista elämää, mutta ei hitto, mitään en ole saanut aikaan. Ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, ei kummoista uraa... Ja tajusin myös, että jotkut ovet alkaa samalla jo iän takia sulkeutua, esim. lapsentekomahdollisuus, ja urallakaan olisi vaikea enää tulla otetusti vakavasti, jos 15 ekaa vuotta urasta on ollut sellainen kunnianhimoton perustekijä joka ei edes pyri etenemään. Kyllä siinä joutui ihan suremaan menetettyjä mahdollisuuksia.
Jännä kyllä, minä sitten lopulta päädyin jatkamaankin ihan samalla tapaa. Ajattelemaan, että kyllä, olisi ollut järkevää vaikka 30-vuotiaana pysähtyä miettimään läpi, että haluaisinko jotain pidemmän tähtäimen tavoitteitakin tavoitella, eri elämänalueilla, ja sitten tehdä työtä niiden eteen. Mutta tässä iässä sellaiset asiat jotka olisivat enää realistisia, ei enää niin kiinnosta. Että nyt voin sitten hyvällä omallatunnolla elää huoletonta hulivilielämää lopun ikääni. Tämä elämä nyt meni näin. Onpahan ainakin ollut mukavaa ja hauskaa.
Miksi pitää saada paljon aikaan? Ei meitä kukaan 100 vuoden päästä muista. Tuohan on vaan joku ego juttu, että haluaa tuntea itsensä merkitykselliseksi
Siksi, että jos elämäänsä ei tunne merkitykselliseksi, niin mikään muukaan ei merkitse mitään. Voi tehdä itsarin saman tien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Musta on surullista, miten moni täällä arvottaa itseään jonkun saavutuksen (tai saavuttamatta jääneen asian) kautta. Samoin moni kertoo luovuttaneensa elämän suhteen. Sekin on surullista. Tavallaan itsensä hylkäämistä.
Toivottavasti näette, että varmasti teidän kaikkien elämässä on jotain hyviä asioita. Teidän ihmisarvo ei ole myöskään kiinni mistään saavutuksista, eikä elämää tarvitse elää minkään yhteiskunnan asettamien normien mukaisesti. Joo, harvalla se elämä menee täysin niinkuin on suunnitellut ja synkkiäkin aikoja voi tulla. Useitakin. Siitä on itselläkin kokemusta. Mutta aina on elämässä jotain hyvääkin!
Oon aina pitänyt itseäni pessimistinä, mutta tämän ketjun valossa olenkin oikeastaan ärsyttävä "jokaisella myrskypilvellä on hopeareunus" tyylinen optimisti. Mun elämä vois muiden silmin näyttääkin aika kurjalta, mutta mä kieltäydyn ajattelemasta niin. Mun mielestä siinä on paljon hyvääkin.
Ja kieltäydyn myös luovuttamasta itseni suhteen. Tarpeeksi moni ihminen on tässä elämässä mut hylännyt ja se nyt vielä puuttuisi, että hylkäisin itse itsenikin. Ei tule tapahtumaan. Silloin kun elämä vetää jalat alta, niin hetkeksi voi jäädä maahan makaamaan ja vetämään henkeä, mutta sen jälkeen jatketaan yrittämistä. Periksi ei vaan kerta kaikkiaan anneta. Kun tekee mieli, ajattelen itseäni lapsena, jota ei hylätä ja josta on pidettävä huolta. Jos en minä sitä tee, ei tee kukaan muukaan. Otan sisäistä lasta kädestä kiinni ja lähdetään yhdessä tarpomaan tätä elämää eteenpäin.
Mulla on aikuistuttuani ollut sellainen sääntö, että silloin kun on synkkiä aikoja, niin annan luvan itselleni kiroilla ja rypeä tietyn ajan. Sen jälkeen omassa kurjuudessa vellominen lopetetaan ja ryhdytään toimeen. Aina voi jotain tehdä oman tilanteensa parantamiseksi. Vaikka miten pientä. Siitä saa voimaa, kun saa edes jonkun pienen jutun kääntymään parempaan suuntaan. Itsesääli ei auta. Itsemyötätunto sen sijaan tekee ihmeitä. Muistutan säännöllisesti itseäni, että olen oikeasti pärjännyt helvetin hyvin elämässä olosuhteet huomioon ottaen. Jos negatiivinen sisäinen puhe alkaa, niin väitän vastaan topakasti.
En tiedä auttaako tämä pitkä tarina ketään yhtään mitenkään. Halusin vaan sanoa, että olette arvokkaita ja varmasti teidän elämässä on paljon hyvää. Älkää olko niin kovia itseänne kohtaan. Ja aivan tuhottomasti voimia. Älkää luovuttako! Itsenne takia.
Kiitos kirjoituksestasi. Siinä on viisautta.
Alue: Aihe vapaa
Eikö siihen tarvita ensin hygieniapassi, siis ruoan kanssa touhuamiseen? Ja kaupungista ja kunnasta riippuen lupa rakentaa kioski? Tosin Helsingissä nämä pyörälliset kuulemma luvatta parveilevat Espalla, mutta joka paikassa ei katsota lainrikkojia läpi sormien kuten pääkaupungissa. Ja jos ei ole valmiina toisen hylkäämää, niin se kioski pitää ensin rakentaa. Valetaan perustat ja kyhätään laudoista pytinki. Hmmm. Sitten hellaa ja jääkaappia ja muuta pientä. Ja markkinointiin menee rahaa, tarvitaan myös kirjanpitäjä. Ja verotus pitää selvittää tarkkaan ennen kuin alkaa hommaan. Ja tietenkin pitää osata tehdä sitä ruokaa tai leivonnaisia.
Suomeksi muuten sanotaan pystyä hoitamaan.