Onko täällä muita keski-ikäisiä, jotka huomanneet että puolison kanssa ei oikeastaan olekaan mitään yhteistä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin jossain vaiheessa keskellä pikkulapsiarkea herätellä vaimoa kyselemällä, että mitäs kivaa me tehdään yhdessä kun lapset ovat kasvaneet isoiksi ja lentäneet pois pesästä. Tilanne oli siis mennyt sellaiseksi ettei vaimo enää itse aktiivisesti ehdotellut mitään hauskaa yhdessä tekemistä ja niistä minun suunnittelemista löytyi aina jotain sanomista. Blogit olivat silloin juuri tulleet iso juttu ja niitä innoissaan seurasi ja kaikenlaiset kissanristiäiset ja lounas- tai brunssireissut kiinnosti kovasti. Niin ja ne halvat etelänmatkat joilla nuoret sinkkubloggaajat juoksivat. Yritin vihjata, että kiva juttu ja haaveita saa olla, mutta et enää ole sinkkutyttö vaan sinulla on lapsia ja mies.

 

Erohan siitä sitten tuli kun vaimo ilmeisesti jossain kohtaa tajusi etten tule häntä ja hänen haaveiluaan, johon en tuntunut kuuluvan mukaan, kustantavan yksin loputtomiin.

Suosittelen eroterapiaa. Et selvästi ole päässyt erosta läpi tai käsitellyt syitä. 
Ja tietysti muillekin pariterapiaa ennen eroa. Etenkin, jos on lapsia ja omaisuutta. 

Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että osa naisista on itsekkäitä ja laskelmoivia ja ajattelevat ennen kaikkea itseään? Tai epärealistisia haaveita elätteleviä taivaanrannan maalareita. Ei se vika aina ole miehessä.

 

Olen käynyt eroterapiassa ja pohtinut suhteessa tapahtuneita asiota. Toki olen virheitä tehnyt, mutta en mielestäni mitään sellaista josta olisin ansainnut tapahtuneen. Eikös Fisherin erokirjassa sanottu, että osa ihmisistä menee avioliittoon vääristä syistä ja se liitto lopulta hajoaa vaikka toinen osapuoli tekisi mitä tahansa.

Ei eroterapiassa etsitä syyllisiä vaan annetaan työkaluja päästä erosta yli. AP:llä on selvästi hankaluuksia nähdä vuosia(?) sitten tapahtunut ero neutraalisti. Se myrkyttää vain omaa elämää. 

Et itse selvästikään ole lukenut mainittua kirjaa tai käynyt eroterapiassa, kunhan toistelet vaan omia näkemyksiäsi. Missään kohtaan en osoittanut syyllistä vaan totesin, että jos menee kyseenalaisilla motiveilla liittoon tai ei ole valmis tekemään omaa osaansa, niin harvemmin se liitto kestää.

Nuoripari menee naimisiin. Nainen toivoo voivansa muuttaa miehen tietynlaiseksi, ja mies toivoo, että "kumpa tuo nainen ei koskaan muuttuisi". 

Muutama vuosikymmen vierähtää. 

Nainen ihmettelee, miksi tuo mies ei ole yhtään muuttunut. Mies manaa, kun se nainen taas on muuttunut. 

Minusta tässä keskustelussa naiset eivät näe nenäänsä pidemmälle sellaista seikkaa, että jo yksistään äitiys muuttaa naista ihan järjettömästi. 

Naisen ja vaimon identiteetti vaihdetaan ihan vapaaehtoisesti äidin rooliin ja identiteettiin. 

Miehelle moista ei tapahdu niin selkeästi. 

Miehet harvoin muuttuvat juurikaan vuosien mittaan, siinä missä naiset ovat lastensaamisen jälkeen muokanneet itsestään ihan eri ihmisen ja siinä sivussa joskus jopa sivuuttaneet sen parisuhteen ja miehen totaalisesti. 

Lasten lentäessä pesästä naiselle tulee se tyhjyyden tunne. Tajutaan, että ne lapset eivät olleetkaan omia. Projekti, joka on vuosikaudet ollut elämän tärkein, karkaa käsistä. 

Sitten vasta herätään ihmettelemään, kuinka se mies ei "kehity" tai "kasva" tai halua enää panostaa siihen ns. parisuhteeseen, jonka nainen on ensin noin parinkymmenen vuoden ajan priorisoinut äitimoodissaan asialistan sijalle 268.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on ollut sikäli onnea, että isovanhemmat ovat hoitaneet lapsia paljon. Olemme matkustelleet ja tehneet paljon kaikkea kahdestaan. Erikoisen ollessa vauva isovanhemmat hoitivat häntä pari tuntia, että pääsimme "treffeille". Sitten jossain vaiheessa hotelliyö jossain lähellä. Aluksi tuli puhuttua vain lapsista, mutta pikkuhiljaa opimme olemaan myös vain kahdestaan. Nyt lapset alkavat olla lähes kaikki aikuisia eikä ole tullut sellaista oloa, että parisuhde olisi hukkunut vanhemmuuden alle. Matkustelemme paljon, nyt mukana enää yksi teini, jolle on oma teinihuone hotellissa. Yritämme aktiivisesti löytää yhteistä tekemistä.

Jos teinihuone on viereinen huone niin se kuulee teidän naimisen lotinan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei miehillä ja naisilla ole. Edes tuo lapsenkasvatus ei oikeastaan ole, ellei siitä olisi sovittu niin. Luonnossa nisäkäsnaaraat ja koiraat eivät jaa sitäkään, vaan naaras hoitaa ja mies lähinnä vahtii reviiriä/haaremia.

Riippuu eläimestä, sudet esimerkiksi ovat monogaamisia, ja uros hoitaa pentuja siinä missä naaraskin.

Seuraavaksi miehet varmaan alkavat selittää "uroskarhu yrittää aina tappaa pennut mitkä eivät ole sen omia, minkä vuoksi minäkin voin tappaa naapurin kakarat koska en ole siittänyt niitä".

Luontoon nyt on turha ihmistä ja etenkin parisuhdetta verrata, luonnossa pätevät eri lait. Siellä ei harrastella seksiä, parittelemisen tarkoitus on ainoastaan lisääntyminen ja sitä "harrastetaan" kiima-aikaan. Tosin tästä voisi ihmislaji ottaa oppia sen verran, ettei arvottaisi seksiä kuten arvottaa.

Ei pidä muuten paikkaansa. Tässä(kään) asiassa ihminen ei eroa muista eläimistä. Luonnossa puuhaillaan sitä sun tätä kiima-ajan ulkopuolellakin enkä puhu edes pelkästään meidän sukulaislajeista tai delfiineistä tms. Hyvin suuri osa lajeista harrastelee asioita keskenään tai yksikseen ihan riippumatta siitä onko lisääntymisen mahdollisuutta. Luontodokumentit vain antavat tästä vääristyneen kuvan, kun sitä puuhailua kuvataan ainoastaan toimintana, jonka on tarkoitus johtaa lisääntymiseen. Suosittelen Bruce Bagemihlin kirjaa Biological exuberance, vaikka se onkin jo vanha. Silti tähän mennessä laajin löytämäni kirja aiheesta ja siitä todella ilmenee kuinka väärässä itsekin olin, kun aiemmin luulin luonnon olevan jotenkin aseksuaalista suuren osan ajasta. Se on kaukana siitä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä olikin aivan kun minun suusta. Yritä siinä kun kokoajan yksin ehdottaa jotain kun toinen ei yhtään innostu.

Meillä on tämä sama. Puoliso on nykyään yrittäjä. Vain työ kiinnostaa. Yritin varata pientä hotellilomaa, mutta eihän hän osaa sanoa milloin onnistuu. Mielestäni ei ole monimutkainen asia kaivaa kalenteri käteen ja sopia joku pitkä vkl hyvissä ajoin. On kuulemma liian vaikeaa. Kuitenkin miesten kesken mökkireissu onnistuu 3x vuodessa. Ei meillä ollut tällaista ongelmaa ennen yrittäjyyttä mikä tuntuu itsestäni pahalta. Kaikki muu menee meidän suhteen edelle.

Sama mulla mutta yrittäjyys on uusi harrastus miehellä. Se menee perheen edelle. Mitään yhteistä ei voi suunnitella mihinkään.

Niin jos et itse ole yritäjä niin ett ehkä tajua että sosun raha tai kuukkusi palkka ei ilmestykään joka kuukauden 1 päivä tilille jostakin mystisesti

Aika harvassa ne on, jotka ei tätä ymmärrä. Eihän tuo kuitenkaan ole sama asia kuin se, ettei mitään muuta ole olemassa yrityksen ulkopuolella. Tässäkin ketjussa on kerrottu mm. kuinka mistään muusta ei enää voi puhua kuin yrityksestä tai että vuosiin ei ole voinut viettää minkäänlaista lomaa yhdessä, koska yritys. Onhan se nyt tosi ankeeta, jos puoliso haluaa kertoa jostain itselle tärkeästä asiasta, vaikka uudesta mielenkiinnon kohteesta tai töissä sattuneesta jutusta ja toinen on evvk, toistuvasti, koko ajan. Samoin kaikki mun tuntemat yrittäjät pystyy kyllä viettämään edes joskus harvoin vaikka pitkän viikonlopun. Tiedän, että yrittäminen vaatii todella paljon aikaa ja uhrauksia, mutta sitä en tiedä miten huonosti yrityksellä pitää mennä, jotta ei edes kerran vuodessa voi viettää laatuaikaa kumppanin kanssa tai olla edes henkisesti läsnä arjessa edes silloin tällöin. Totta kai kiireitä on ja uuvuttaa, mutta jos haluaa pitää parisuhteensa, niin täytyy sitäkin priorisoida edes silloin tällöin. Ei tarvitse sitten ihmetellä, jos toista alkaa vähän kyllästyttää, jos siihen ei kykene.

Vierailija kirjoitti:

No onneksi ei ole tuollaista tilannetta - ei ole ollut yli 20 vuoteen. Aikoinaan elin 8 vuotta naisen kanssa, johon ei olisi ikinä pitänyt mennä tutustumaan. Siitä jännä homma, kun se meni lopulta niin päin, että hän jätti minut, vaikka minähän siinä olin se, jonka olisi pitänyt ero ottaa. Kuinka se niin päin menikin? Ihan typerästi. Se ihminen ei tullut mun elämään mitään muuta kuin pilaamaan kaiken. 

Tämähän siinä monilla tuntuu olevan, että se lähteminen on vaikeeta. Itse tunnen ihmisen, jolle kaikki sanoi, että lähde tuosta suhteesta, siinä ei ole mitään hyvää ja hän oli tätä mieltä itsekin. Silti ei osannut lähteä ja rukoili vain, että mies löytäisi uuden ja jättäisi hänet. Sitten kun näin vihdoin kävi, niin oli onnensa kukkuloilla. Ulkopuolelta on tosi outoa katsoa, miten kauan sitä jotkut jaksaa elämäänsä pilata, vaikka itsekin tiedostavat, ettei siinä tilanteessa ole mitään järkeä, mutta ihmisillä on niin monenlaisia haavoittuvuuksia, joista ei niin helposti pääse eroon, vaikka niistä olisikin jollain tasolla tietoinen. Mahdollista se toki on, mutta vaatii työstöä.

Nykypariskunnat eroavat helposti keski-ikään päästessään, kun taas vanhemmat ikäluokat, siis jo eläkeikäiset, on opetettu siihen, että koettelemukset ja ikävätkin haasteet käydään läpi yhdessä. Mikä sitten syynä? 

Lakkaa välittämästä niin se nainen poistuu itsestään. Ei tarvitse tehdä itse mitään. eikä jää roikkumaan. Voi lähteä rauhassa kalaan.

Ei ole. Meidän avioliitto vaan paranee ja paranee ja puolisosta tulee koko ajan rakkaampi ja tärkeämpi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Miksi ei vain hyväksytä sitä että miehillä ja naisilla on eri mielenkiinnon kohteet?"

 

Ei siinä mitään pahaa sinällään ole. Ongelma on jos on vain ja ainoastaan eri kohteet eikä löydetä oikein mitään yhteistä siitä väliltä. Eikä pystytä ollenkaan löytämään siitä toisen kiinnostuksesta mitään hyvää.

Ainakin oma kiinnostukseni mieheeni alkoi kun huomasin miten hän oli mies joka pystyi keskustelemaan melkein mistä vain maan ja taivaan välillä eikä tuhahdellut tai vähätellyt mitään aihetta. Tunsin että hän on oikeasti kiinnostunut minusta ja minun tekemisistäni vaikka en oleta että ne olisivat hänelle mitään maailman tärkeimpiä.

Kyllä mun täti ja sen mies molemmat tykkää esim. klassisesta musiikista ja oopperasta. Pitävät myös taidenäyttelyistä. Mies on harrastanut kuorolaulantaa ja tätini innostui maalaamisesta nyt vanhempana.

Ei kaikki miehet pidä stereotyyppisesti jostain auton rassaamisesta vai mitä tässä oli ajateltu. :D Penkkiurheilua mies seuraa enemmän mutta tätini välillä liittyy seuraan tai sitten touhuillessaan muuta saattaa ohimennen kysyä että no mikä maa on nyt johdossa.

Todellakin. Itse tunnen miehen, joka on monella tapaa perinteinen mies ja töissä hyvin perinteisellä äijäalalla, mutta on harrastanut vuosikymmeniä kuorolaulua. Ei nämä asiat ole millään tavalla niin yksinkertaisia, vaikka toki pitää paikkansa, että sukupuolten välillä on tiettyjä eroja, joista osa on kulttuurin ja kasvatuksen tulosta ja osa biologiaa. Kyllä sitä silti on paljon variaatiota ja yhteneväisyyksiä löydettävänä.

Vierailija kirjoitti:

Nuoripari menee naimisiin. Nainen toivoo voivansa muuttaa miehen tietynlaiseksi, ja mies toivoo, että "kumpa tuo nainen ei koskaan muuttuisi". 

Muutama vuosikymmen vierähtää. 

Nainen ihmettelee, miksi tuo mies ei ole yhtään muuttunut. Mies manaa, kun se nainen taas on muuttunut. 

 

Minusta tässä keskustelussa naiset eivät näe nenäänsä pidemmälle sellaista seikkaa, että jo yksistään äitiys muuttaa naista ihan järjettömästi. 

Naisen ja vaimon identiteetti vaihdetaan ihan vapaaehtoisesti äidin rooliin ja identiteettiin. 

 

Miehelle moista ei tapahdu niin selkeästi. 

Miehet harvoin muuttuvat juurikaan vuosien mittaan, siinä missä naiset ovat lastensaamisen jälkeen muokanneet itsestään ihan eri ihmisen ja siinä sivussa joskus jopa sivuuttaneet sen parisuhteen ja miehen totaalisesti. 

 

Lasten lentäessä pesästä naiselle tulee se tyhjyyden tunne. Tajutaan, että ne lapset eivät olleetkaan omia. Projekti, joka on vuosikaudet ollut elämän tärkein, karkaa käsistä. 

 

Sitten vasta herätään ihmettelemään, kuinka se mies ei "kehity" tai "kasva" tai halua enää panostaa siihen ns. parisuhteeseen, jonka nainen on ensin noin parinkymmenen vuoden ajan priorisoinut äitimoodissaan asialistan sijalle 268.

Kärjistettyä, mutta voin 16-vuotiaan äitinä jokseenkin samaistua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Logiikkasi on mielestäni viallinen. Jos nämä kyseiset miehet olisivat pystyneet saamaan sen naisen josta oikeasti tykkäsivät, he eivät tietenkään olisi tyytyneet johonkin muuhun naiseen. "

 

Ei käsittääkseni luonteeltaan itselle sopivan naisen saaminen ole yhtään sen vaikeampaa kuin itselle sopimattoman. Usein nimenomaan päinvastoin. Ihmiset ihastuvat puolin ja toisin helpoiten sellaiseen joka tuntuu hyvin yhteensopivalta. Paljon vaikeampaa on hurmata sellainen josta ei oikeasti edes tykkää.

Ne miehet ei yksinkertaisesti saa sellaista naista kuin haluavat. Tuolla aiemmin oli viesti jossa nainen sanoi että tyytyi mieheen johon ei ollut ihastunut koska halusi lapsia ja kello tikitti. Näillä miehillä on sama syy, ei saa sitä ketä haluaa. Moni ihminen on tällainen. Itse en missään nimessä suostuisi tyytymään mutta tiedostan että moni muu näin tekee.

Itse tulkitsin, ettei tässä ollut kyse siitä, että olisi helppoa löytää itselle täydellistä kumppania. Sitä on kuitenkin tyytymistä ja tyytymistä. On eri asia löytää ihminen, jonka kanssa ei ole yhtään yhteensopiva, ja tyytyä häneen tai löytää ihminen, joka ei herätä kummempia tunteita, mutta jonka kanssa on sen verran yhteensopiva, että vaikka ei olisi sen suurempia tunteita, niin yhteiselo saattaa olla ihan sujuvaa ja mukavaa. Kummassakin on tyytynyt, mutta toisessa tilanteessa kummallakin saattaa olla ihan ok suhde, ensimmäinen skenaario taas kuulostaa siltä, että suhde tulee olemaan vahingollinen ja loppuu aika takuuvarmasti eroon. 

Jotenkin uskoisin itsekin, ettei sellaisen ihmisen löytäminen, jonka kanssa nyt ei sentään olla ihan kuin vesi ja öljy, olisi niin hirveän paljon haastavampaa kuin sen täysin epäsopivan, jos on ylipäätään valmis elämään ilman rakkaussuhdetta. Huomattavasti vaikeampaa on toki löytää sellaista, jonka kanssa sukat lentää jalasta ja sydän roihuaa sekä vielä on sielujen sympatiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi olla? Jos ette riitele ja yhteiselo sujuu joten kuten niin ole tyytyväinen. On joku jolle ehkä jakaa päivän tapahtumat ja jutella. Ei siitä sen suurempaa numeroa tarvitse tehdä. 

Onpa upeaa elää yhdessä kun on "joku jolle jutella"

Kyllä se kuule vanhuutta kohti mennessä on arvokas asia, että vierellä on ihminen, jonka kanssa voi jakaa arjen ja jutella. Ja jos vielä on muutama yhteinen kiinnostuksen kohde niin sen parempi. Vanhempana sitä arvostaa, että on tuttu ja läheinen ihminen arkea jakamassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritin jossain vaiheessa keskellä pikkulapsiarkea herätellä vaimoa kyselemällä, että mitäs kivaa me tehdään yhdessä kun lapset ovat kasvaneet isoiksi ja lentäneet pois pesästä. Tilanne oli siis mennyt sellaiseksi ettei vaimo enää itse aktiivisesti ehdotellut mitään hauskaa yhdessä tekemistä ja niistä minun suunnittelemista löytyi aina jotain sanomista. Blogit olivat silloin juuri tulleet iso juttu ja niitä innoissaan seurasi ja kaikenlaiset kissanristiäiset ja lounas- tai brunssireissut kiinnosti kovasti. Niin ja ne halvat etelänmatkat joilla nuoret sinkkubloggaajat juoksivat. Yritin vihjata, että kiva juttu ja haaveita saa olla, mutta et enää ole sinkkutyttö vaan sinulla on lapsia ja mies.

 

Erohan siitä sitten tuli kun vaimo ilmeisesti jossain kohtaa tajusi etten tule häntä ja hänen haaveiluaan, johon en tuntunut kuuluvan mukaan, kustantavan yksin loputtomiin.

Suosittelen eroterapiaa. Et selvästi ole päässyt erosta läpi tai käsitellyt syitä. 
Ja tietysti muillekin pariterapiaa ennen eroa. Etenkin, jos on lapsia ja omaisuutta. 

Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että osa naisista on itsekkäitä ja laskelmoivia ja ajattelevat ennen kaikkea itseään? Tai epärealistisia haaveita elätteleviä taivaanrannan maalareita. Ei se vika aina ole miehessä.

 

Olen käynyt eroterapiassa ja pohtinut suhteessa tapahtuneita asiota. Toki olen virheitä tehnyt, mutta en mielestäni mitään sellaista josta olisin ansainnut tapahtuneen. Eikös Fisherin erokirjassa sanottu, että osa ihmisistä menee avioliittoon vääristä syistä ja se liitto lopulta hajoaa vaikka toinen osapuoli tekisi mitä tahansa.

Näin sivusta yrittämättä syyttää, vaan avata mahdollisia syitä ihmisten reaktioihin, niin ei tässä varmaan ole kyse siitä, ettei ihmiset ymmärtäisi naisten voivan myös olla ääliöitä, mutta koska ainoat antamasi konkreettiset esimerkit olivat, että nainen halusi brunssille ja etelänmatkalla ja nämä ovat näin pintapuolisesti hyvin normaaleja ja kohtuullisia haaveita, niin sitten ihmiset vähän miettivät, että mitähän nyt taas. Sanoit toki, että haaveet olivat epärealistisia, mutta jos nuo ovat ne ainoat antamasi esimerkit, niin monelle ne eivät silti kuulosta kovin ihmeellisiltä.

Myöhemmin kerroit, että rahaa oli todella niukalti, mikä selvensi asiaa, mutta siitäkään ei ilmennyt sitä, että miksei olisi saanut haaveilla. Tietenkään sinulla eikä kenelläkään ole velvollisuutta avata kaikkea randomeille netissä, mutta tuosta ei selkeästi käynyt ilmi sitä, että oliko tuo esim. jokapäiväistä rahanruinaamista etelänmatkaan, suuttuiko, jos et maksanut tai jotain muuta toksista käyttäytymistä, josta ihmiset olisivat ymmärtäneet paremmin ongelman laadun.

Liian monella naisella on myös taustalla itsellään kokemuksia, joissa kumppani on vähätellyt ihan normaaleja ja kohtuullisiakin haaveita eikä niiden toteuttamisessa ole tuettu edes henkisesti, ja sen takia sitten, jos ei ole selkeästi ilmaistu, että tässä tapauksessa toisen käytös oikeasti oli ala-arvoista, sitä saattaa helposti tulkita omien kokemusten kautta, mikä on toki aina hieman ongelmallista.

Itse ymmärsin kyllä tekstistäsi, että suuri ongelma oli varmasti myös tuo, että hänen haaveissaan sinulla ei ollut lainkaan sijaa ja tuo nyt on kyllä ihan universaalistikin ongelma eikä siitä tule kenellekään hyvä olo. Uskon kyllä, että teillä ei ollut tasapainoinen ja hyvä suhde ja ero oli varmasti parasta. Toivottavasti löydätte kumpikin itsellenne paremmin sopivat kumppanit.

Ei täällä muita taida ollaakkaan? Idiooteja jotka onistuu aina valitsemaan väärän puolison? Ei se valinta, mutta loputon poraaminen omasta huonosta valinnasta.

Vierailija kirjoitti:

Lakkaa välittämästä niin se nainen poistuu itsestään. Ei tarvitse tehdä itse mitään. eikä jää roikkumaan. Voi lähteä rauhassa kalaan.

Tarpeeksi vonkaa niin joku kala aina tarttuu, muulloinkin kun jouluna ja syntymäpäivänä:D

Ei tuon nykyisen kanssa oo enää mitään yhteistä, kivitalo on maksettu. Velattomia ollaan.

Munaa siltä ei saa , onneksi  naapurin herkulta saa , ettei tarvi puuttees olla.

Mitään puhuttavaa ei oo, se vaan makaa sohvalla,sillä välin kun teen 20 km lenkin.

Vihaan sitä, en vaan oo saanut erottua , lapsenlapseni takia.

Mitä yhteistä teillä oli sitten aiemmin? Muuta kuin seksi ja lapset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi olla? Jos ette riitele ja yhteiselo sujuu joten kuten niin ole tyytyväinen. On joku jolle ehkä jakaa päivän tapahtumat ja jutella. Ei siitä sen suurempaa numeroa tarvitse tehdä. 

Entä jos sille toiselle ei voi edes jutella? Istuu vaan illat ja vkoloput mykkänä kuulokkeet päässä läppärinsä kanssa.

Tämä ja myös se, että ihmiset nyt vaan kaipaa eri asioita. Itse en todellakaan vaihda kumppania kuin paitaa, kuten välillä tunnutaan olettavan, kun joku sanoo, että kaipaisi kumppanilta asioita x, y tai z. Ihan kuin mitään kriteerejä tai toiveita ei saisi olla tai muuten oot sellainen nykyajan kärsimätön urpo, joka ei jaksa yhtään panostaa, vaan vaihtaa lennosta uuteen, jos käy tylsäksi.

Ei todellakaan, mutta itselleni ei ikinä riittäisi, että yhteiselo sujuu jotenkuten, koska jos jaan elämäni jonkun kanssa, niin pitäisi sitä pystyä jakamaan se myös syvemmällä tasolla. Ei todellakaan ole tarpeeksi, että ollaan vaan olemassa samassa tilassa.

Mahtavaa, jos jollekin riittää se, että vaihdetaan kuulumiset ja sitten istutaan sohvalla ja kaikki ok kunhan ei riidellä. Osalle tuntuu riittävän tuokin, että toinen vaan on siinä, ihan sama jutellaanko edes pintapuolisesti. Ihan vilpittömästi sanon, että upeaa, jos näin on, ja on tyytyväinen elämäänsä, mutta ei sitä voi pitää minään yleisenä mittatikkuna.

Vierailija kirjoitti:

Nykypariskunnat eroavat helposti keski-ikään päästessään, kun taas vanhemmat ikäluokat, siis jo eläkeikäiset, on opetettu siihen, että koettelemukset ja ikävätkin haasteet käydään läpi yhdessä. Mikä sitten syynä? 

Tässä on avainsana yhdessä. Omalla lähipiirin otannalla kaikissa niistä pareista, joissa ollaan erottu, on ollut kyse siitä, että toinen ei ole ollut valmis tekemään hevon pyllyrää. Siinä ei kauheasti auta, yksi osapuoli olisi motivoitunut. Omasta suvusta on taas noista aiemmista sukupolvista sellaisia kokemuksia, että yhteenjääminen ei ole riippunut siitä, että oltaisiin osattu yhdessä käydä läpi koettelemuksia, vaan siitä, ettei sitä nyt vaan saa ja kehtaa erota, kun on kerran yhteen menty. Sellaista määrää katkeruutta en ole yhdelläkään eronneella nähnyt kuin noilla "pakolla" suhteisiinsa jääneillä. En ymmärrä mitä hyvää tuossa on ja kannatan ero-oikeutta, vaikka koen kyllä itsekin, ettei suhteesta pitäisi erota liian helposti. Monet eivät kyllä nykyäänkään eroa, vaan yrittävät kaikkensa ensin. Joskus se ero vaan on se paras ratkaisu.