Pienten lasten äidit uupuvat nyt entistä enemmän. Syynä muuttunut isovanhemmuus.
Nyt on taas äidit uhrautumassa. Miten se muka voi isovanhempien syy olla, jos ei äidit omia lapsiaan jaksa hoitaa. Eläköön isovanhemmat sellaista elämää kuin elävät ja matkustelkoon niin paljon kuin sielu sietää.
Itsekin äitinä olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi tehdä tasan sen verran lapsia kuin itse jaksaa/pystyy hoitamaan. Ilman muiden apua. Sen takia meilläkin lapsimäärä on tasan 2.
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/86266614-d828-47d8-bd40-781392fd654a
Kommentit (2250)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ennen isovanhemmat osallistuivat aktiivisemmin perheen arkeen? Ei ole kiva ajatus, että yksin on pakko pärjätä.
Näin se on. Ennen "kaikki" osallistuivat enemmän tai vähemmän lasten kasvatukseen. Nykyään se jää pääsääntöisesti täysin vanhempien vastuulle ja, kuten kerroin, näin ei ennen ollut. Nykyään mistään ei tahdo saada enää apua ja jos sitä saa, niin se on vain sitä, että sosiaalitantta tulee kotiin kyttäämään ja etsimään virheitä vanhemmista.
Milloin Suomen historiassa tuo aika, jolloin "kaikki" osallistuivat lasten kasvatukseen oli? Ihmettelen kun en osaa sellaista aikaa mihinkään sijoittaa. Ainakaan sellaista ei ole ollut 60-luvun jälkeen.
Olen kyllä sitä mieltä, että perheille pitäisi olla tarjolla joku vanhan ajan kuntien kodinhoitajia muistuttava apu. Siis sellainen taho joka oikeasti kekisi kotitöitä ja hoitaisi tarvittaessa lapsia. Tuo sosiaalitantta istuu sohvalla arvostelemassa on ihan persiistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ennen isovanhemmat osallistuivat aktiivisemmin perheen arkeen? Ei ole kiva ajatus, että yksin on pakko pärjätä.
Olen 70-luvulla syntynyt ja isovanhempani eivät olleet millään tavalla läsnä. Mutta ei myöskään vanhemmuus ollut samanlaista turbosuorittamista.#vapaakasvatus
70-luvulla monella perheellä oli molemmat mummot joko kotirouvia tai eläkeläisiä. Oli myös ihan tavallista lähettää lapset jopa koko kesäksi mummolaan.
Äitiydeksi riitti se, että suunnilleen kerran päivässä ruokki, kerran viikossa pesi vaatteet ja suunnilleen piti hengissä. Sillä tyylillä nykypäivänä lapsi on huostassa heti.
Tosiaan 80-luvulla oli normaalia, jopa lastenkirjojen aiheissa, koulukirjoissa, koulussa ja julkisessa puheessa, että ”lapset viettävät kesän mummolassa maalla”. Jos ei koko kesää niin viikkoja. Tämä on ollut ilmiö, ja ns. normaali. Tai mummolan sijaan lähetettiin leireille.
Ja myös aiemmilla sukupolvilla muut kylän naiset tai mummot, tädit, hoitivat, eli oli hyvin normaalia että lapsia hoidettiin ristiin rastiin.Tosiaan ei tosielämässä ollut kaikilla maalta lähteneilläkään lapsuuskotia jossa olisi ollut mahdollisuus ottaa lauma lapsenlapsia kesäksi sinne.
Toki oppikirjan tekijät varmaan lähtivät "kartanoista" tai olivat suomisten perheen tyyliset lähtökohdat.
Tiina-kirjat kuvaavat tamperelaista työläisperhettä ja sinne se maalle pantiin Tiinakin mummolaan ihan jatkuvasti, kokonaiset kirjat käsitteli juurikin sitä aihetta, miten Tiina on mummolassa kesiä.
Nykypäivän tiinat vievät lapset mummolaan ja lähtevät toteuttamaan itseään/hoitamaan särkynyttä sydäntä/etsimään uusia oivalluksia henkiseen kasvuunsa ja jakamaan löytynyttä minäänsä, iloaan ja onneaan instassa.
Ennen vanhemmat lähti etelään, harrasti tai ihan vaan löhösi ihan mielin määrin. Minäkin viisivuotiaana turvasin äitini halun harrastaa kunnallispolitiikkaa.
Jättikö vanhemmat teidät loman ajaksi yksin kotiin kun menivät etelään? Äitisi kunnanvaltuustossa ja jätti sinut vahtimaan sisaruksia? Millä vuosikymmenellä tämä tapahtui? Missä isä oli kun kuitenkin kirjoitit vanhemmista?
Mummoloihin ne lapset silloin sullottiin. Ei äiti missään kunnanvaltuustossa ollut, vaan lautakunnissa.
Et tainnut viihtyä mummolassa? Hankitko omia lapsia?
Vierailija kirjoitti:
Tässä keskustelussa on unohtunut eräs tärkeä seikka. Nyt lapset tehdään vanhana 30-40 vuotiaina, joten vanhemmat ovat jo ikääntyneet. Itse olin 50v, kun sain ensimmäisen lapsenlapseni. Vaikka olin töissä ja olin yksin koiran kanssa. löysin aikaa monelle lapsenlastelle. Minun tehtäväni oli saada heihin läheinen kontakti. Nyt he pitävät yhteyttä ja pitävät minusta huolta. Nyt enää en jaksa pieniä hoitaa kun lähestyn 80 ikävuotta. Parasta on ollut seikkailut heidän kanssa ja kehityskeskustelut. Olkaa armollisia toisillenne täällä palstalla. Haukkuminen ei johda kuin sotaan.
Erittäin hyvä huomio. Omat vanhempani olivat 21 ja 27 kun minä synnyin. Nopeasti mietittynä myös kaikki tätini ja setäni olivat alle kolmekymppisiä kun saivat lapsensa. Ihminen on fyysisesti parhaimmassa kunnossa alle kolmekymppisenä. Sen jälkeen alkaa hidas mutta vääjäämätön "rapistuminen". Esimerkiksi nelikymppisellä ei yksinkertaisesti ole enää samalla tavalla energiaa kuin nuorempana eikä hän myöskään ole muutenkaan fyysisesti enää parhaassa terässä. Täytän tänä vuonna 45 ja on hurjaa ajatella, että minulla olisi vielä vaikkapa 5-vuotias lapsi. Vaikka pidänkin itsestäni huolta niin en yksinkertaisesti enää jaksaisi telmiä hänen kanssaan samalla tavalla kuin nuorena. En mitenkään.
Omat lapseni ovat jo aikuisia ja toivonkin, että he tekevät lapsensa pian, jos tekeävät, jotta minä jaksaisin kunnolla touhuta olla heidän lastensa kanssa. Kyllä minä vielä yhden viikonlopun varmasti pystyn helposti leikkimään pienenkin lapsen kanssa, mutta pitempi aika alkaisi jo takuulla tuntumaan jossain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ennen isovanhemmat osallistuivat aktiivisemmin perheen arkeen? Ei ole kiva ajatus, että yksin on pakko pärjätä.
Olen 70-luvulla syntynyt ja isovanhempani eivät olleet millään tavalla läsnä. Mutta ei myöskään vanhemmuus ollut samanlaista turbosuorittamista.#vapaakasvatus
70-luvulla monella perheellä oli molemmat mummot joko kotirouvia tai eläkeläisiä. Oli myös ihan tavallista lähettää lapset jopa koko kesäksi mummolaan.
Äitiydeksi riitti se, että suunnilleen kerran päivässä ruokki, kerran viikossa pesi vaatteet ja suunnilleen piti hengissä. Sillä tyylillä nykypäivänä lapsi on huostassa heti.
Tosiaan 80-luvulla oli normaalia, jopa lastenkirjojen aiheissa, koulukirjoissa, koulussa ja julkisessa puheessa, että ”lapset viettävät kesän mummolassa maalla”. Jos ei koko kesää niin viikkoja. Tämä on ollut ilmiö, ja ns. normaali. Tai mummolan sijaan lähetettiin leireille.
Ja myös aiemmilla sukupolvilla muut kylän naiset tai mummot, tädit, hoitivat, eli oli hyvin normaalia että lapsia hoidettiin ristiin rastiin.Tosiaan ei tosielämässä ollut kaikilla maalta lähteneilläkään lapsuuskotia jossa olisi ollut mahdollisuus ottaa lauma lapsenlapsia kesäksi sinne.
Toki oppikirjan tekijät varmaan lähtivät "kartanoista" tai olivat suomisten perheen tyyliset lähtökohdat.
Tiina-kirjat kuvaavat tamperelaista työläisperhettä ja sinne se maalle pantiin Tiinakin mummolaan ihan jatkuvasti, kokonaiset kirjat käsitteli juurikin sitä aihetta, miten Tiina on mummolassa kesiä.
Nykypäivän tiinat vievät lapset mummolaan ja lähtevät toteuttamaan itseään/hoitamaan särkynyttä sydäntä/etsimään uusia oivalluksia henkiseen kasvuunsa ja jakamaan löytynyttä minäänsä, iloaan ja onneaan instassa.
Ennen vanhemmat lähti etelään, harrasti tai ihan vaan löhösi ihan mielin määrin. Minäkin viisivuotiaana turvasin äitini halun harrastaa kunnallispolitiikkaa.
Jättikö vanhemmat teidät loman ajaksi yksin kotiin kun menivät etelään? Äitisi kunnanvaltuustossa ja jätti sinut vahtimaan sisaruksia? Millä vuosikymmenellä tämä tapahtui? Missä isä oli kun kuitenkin kirjoitit vanhemmista?
Mummoloihin ne lapset silloin sullottiin. Ei äiti missään kunnanvaltuustossa ollut, vaan lautakunnissa.
Kasarilla ei kyllä sullottu lapsia mummoloihin! Isovanhemmat joko raatoi itse töissä tai sitten oli näitä 57-vuotiaina varhaiseläkkeelle jääneitä joilla "nyt on minun vuoroni nauttia elämästä"
Kasarilla maataloudessa meni niin huonosti, että ei sinne eläkeikää lähestyvät ihmiset mitään lapsilaumaa olisi voineetkaan ottaa vahdittaviksi. Omat vanhemmat olivat maatalousyrittäjiä, molemmat tekivät tilalla töitä. Herätys aamulla klo 5.00, työt loppuu n. 21. Paikka täynnä elukoita ja vaarallisia maatalouskoneita. Molemmilla selkä ja polvet paskana teininä aloitetusta raatamisesta. Että en olisi ilennyt edes ehdottaa, että kippaan penskani sinne, kun olen niin valtavan uupunut!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä keskustelussa on unohtunut eräs tärkeä seikka. Nyt lapset tehdään vanhana 30-40 vuotiaina, joten vanhemmat ovat jo ikääntyneet. Itse olin 50v, kun sain ensimmäisen lapsenlapseni. Vaikka olin töissä ja olin yksin koiran kanssa. löysin aikaa monelle lapsenlastelle. Minun tehtäväni oli saada heihin läheinen kontakti. Nyt he pitävät yhteyttä ja pitävät minusta huolta. Nyt enää en jaksa pieniä hoitaa kun lähestyn 80 ikävuotta. Parasta on ollut seikkailut heidän kanssa ja kehityskeskustelut. Olkaa armollisia toisillenne täällä palstalla. Haukkuminen ei johda kuin sotaan.
Erittäin hyvä huomio. Omat vanhempani olivat 21 ja 27 kun minä synnyin. Nopeasti mietittynä myös kaikki tätini ja setäni olivat alle kolmekymppisiä kun saivat lapsensa. Ihminen on fyysisesti parhaimmassa kunnossa alle kolmekymppisenä. Sen jälkeen alkaa hidas mutta vääjäämätön "rapistuminen". Esimerkiksi nelikymppisellä ei yksinkertaisesti ole enää samalla tavalla energiaa kuin nuorempana eikä hän myöskään ole muutenkaan fyysisesti enää parhaassa terässä. Täytän tänä vuonna 45 ja on hurjaa ajatella, että minulla olisi vielä vaikkapa 5-vuotias lapsi. Vaikka pidänkin itsestäni huolta niin en yksinkertaisesti enää jaksaisi telmiä hänen kanssaan samalla tavalla kuin nuorena. En mitenkään.
Omat lapseni ovat jo aikuisia ja toivonkin, että he tekevät lapsensa pian, jos tekeävät, jotta minä jaksaisin kunnolla touhuta olla heidän lastensa kanssa. Kyllä minä vielä yhden viikonlopun varmasti pystyn helposti leikkimään pienenkin lapsen kanssa, mutta pitempi aika alkaisi jo takuulla tuntumaan jossain.
Ei minulla ollut mitään ongelmia vaikka sain kaksi lasta nelikymppisenä, eikä edelleenkään ole mitään jaksamisongelmaa minkään suhteen. Kyllä tuo on pään sisässä oleva ongelma, eikä niinkään todellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini tuli "auttamaan", kun kuopus sairasti useita allergioita, refluksia ja astmaa. Käytännössä hän vain puuttui ihan kaikkeen ja sai hermoromahduksen, kun pyyhkeet eivät olleet värijärjestyksessä hyllyssä. Ja hyvin samansuuntaista oli se anopinkin ns, apu, negatiivista kommentointia vieressä seisten.
Ja nämä siis itse halusivat tulla. Kummasti ei ole itse pyydetty koskaan.
Kaiksita naisista tulee vanhemmiten tuollaisia pirttihirmuja.
Ei tule, vain niistä jotka on olleet jo nuorina kamalia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ennen isovanhemmat osallistuivat aktiivisemmin perheen arkeen? Ei ole kiva ajatus, että yksin on pakko pärjätä.
Näin se on. Ennen "kaikki" osallistuivat enemmän tai vähemmän lasten kasvatukseen. Nykyään se jää pääsääntöisesti täysin vanhempien vastuulle ja, kuten kerroin, näin ei ennen ollut. Nykyään mistään ei tahdo saada enää apua ja jos sitä saa, niin se on vain sitä, että sosiaalitantta tulee kotiin kyttäämään ja etsimään virheitä vanhemmista.
Milloin Suomen historiassa tuo aika, jolloin "kaikki" osallistuivat lasten kasvatukseen oli? Ihmettelen kun en osaa sellaista aikaa mihinkään sijoittaa. Ainakaan sellaista ei ole ollut 60-luvun jälkeen.
Olen kyllä sitä mieltä, että perheille pitäisi olla tarjolla joku vanhan ajan kuntien kodinhoitajia muistuttava apu. Siis sellainen taho joka oikeasti kekisi kotitöitä ja hoitaisi tarvittaessa lapsia. Tuo sosiaalitantta istuu sohvalla arvostelemassa on ihan persiistä.
Maaseudulla vielä ysärilläkin oli ihan yleistä, että ulkopulisetkin ainakin hiukan osallistuivat kasvatukseen. Yleensä se tosin oli vain sitä, että joku kielsi lapsia tekemästä hölmöyksiä. Nykyään kun menet torumaan ventovierasta niin kakara ehkä haistattelee ja kertoo vanhemmilleen. Sitten äiti tekee raivon vallassa facebook-päivityksen jossa hän varoittaa ihmisiä sekopäisestä vanhasta ämmästä. Isä mahdollisesti tulee vielä kännissä/huumeissa raivoamaan suu vaahdossa.
Tällaista ainakin kaupungeissa nykyään. Maalta muutin pois vuosituhannen vaihteessa.
Kyllä nyt apuna on kaikenmaailman kotitalouskoneet joita ei vielä 70-luvullakaan ollut kaikilla käytössä.
Töitä on aina tehty ja kotona kotihommat päälle. Ei se nyt ole mikään uusi asia.
Kyllä uuden sukupolven ote kaikkeen normi arkeen on nyt aivan erilainen kuin aiemman. Sitä on vain otettava elämä omiin käsiin ja kannettava vastuu ihan itse omista valinnoistaan ja lapsiensa kasvattamisesta.
Mä olen isovanhempi ja ollut tukena omien lapsenlapsieni hoitamisessa ja elämässä yleensä. En ole kuitenkaan koskaan lakannut elämästä omaakin elämääni ja olen ollut apuna silloin kun omilta töiltäni olen jaksanut ja voinut. Toivottavasti muutkin mummit ja papat nauttivat omasta elämästään ja ovat saatavilla vain silloin kun haluavat.
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini tuli "auttamaan", kun kuopus sairasti useita allergioita, refluksia ja astmaa. Käytännössä hän vain puuttui ihan kaikkeen ja sai hermoromahduksen, kun pyyhkeet eivät olleet värijärjestyksessä hyllyssä. Ja hyvin samansuuntaista oli se anopinkin ns, apu, negatiivista kommentointia vieressä seisten.
Ja nämä siis itse halusivat tulla. Kummasti ei ole itse pyydetty koskaan.
Mulla on vähän samat muistot, mutta käsitän kyllä, että esimerkiksi vauvan hoito oli muuttunut äitini ajoista tosi paljon. Jospa ne mummut osaisi hoitaa vähän isompia lapsia paremmin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ennen isovanhemmat osallistuivat aktiivisemmin perheen arkeen? Ei ole kiva ajatus, että yksin on pakko pärjätä.
Olen 70-luvulla syntynyt ja isovanhempani eivät olleet millään tavalla läsnä. Mutta ei myöskään vanhemmuus ollut samanlaista turbosuorittamista.#vapaakasvatus
70-luvulla monella perheellä oli molemmat mummot joko kotirouvia tai eläkeläisiä. Oli myös ihan tavallista lähettää lapset jopa koko kesäksi mummolaan.
Äitiydeksi riitti se, että suunnilleen kerran päivässä ruokki, kerran viikossa pesi vaatteet ja suunnilleen piti hengissä. Sillä tyylillä nykypäivänä lapsi on huostassa heti.
Tosiaan 80-luvulla oli normaalia, jopa lastenkirjojen aiheissa, koulukirjoissa, koulussa ja julkisessa puheessa, että ”lapset viettävät kesän mummolassa maalla”. Jos ei koko kesää niin viikkoja. Tämä on ollut ilmiö, ja ns. normaali. Tai mummolan sijaan lähetettiin leireille.
Ja myös aiemmilla sukupolvilla muut kylän naiset tai mummot, tädit, hoitivat, eli oli hyvin normaalia että lapsia hoidettiin ristiin rastiin.Tosiaan ei tosielämässä ollut kaikilla maalta lähteneilläkään lapsuuskotia jossa olisi ollut mahdollisuus ottaa lauma lapsenlapsia kesäksi sinne.
Toki oppikirjan tekijät varmaan lähtivät "kartanoista" tai olivat suomisten perheen tyyliset lähtökohdat.
Tiina-kirjat kuvaavat tamperelaista työläisperhettä ja sinne se maalle pantiin Tiinakin mummolaan ihan jatkuvasti, kokonaiset kirjat käsitteli juurikin sitä aihetta, miten Tiina on mummolassa kesiä.
Nykypäivän tiinat vievät lapset mummolaan ja lähtevät toteuttamaan itseään/hoitamaan särkynyttä sydäntä/etsimään uusia oivalluksia henkiseen kasvuunsa ja jakamaan löytynyttä minäänsä, iloaan ja onneaan instassa.
Ennen vanhemmat lähti etelään, harrasti tai ihan vaan löhösi ihan mielin määrin. Minäkin viisivuotiaana turvasin äitini halun harrastaa kunnallispolitiikkaa.
Jättikö vanhemmat teidät loman ajaksi yksin kotiin kun menivät etelään? Äitisi kunnanvaltuustossa ja jätti sinut vahtimaan sisaruksia? Millä vuosikymmenellä tämä tapahtui? Missä isä oli kun kuitenkin kirjoitit vanhemmista?
Mummoloihin ne lapset silloin sullottiin. Ei äiti missään kunnanvaltuustossa ollut, vaan lautakunnissa.
Kasarilla ei kyllä sullottu lapsia mummoloihin! Isovanhemmat joko raatoi itse töissä tai sitten oli näitä 57-vuotiaina varhaiseläkkeelle jääneitä joilla "nyt on minun vuoroni nauttia elämästä"
Kasarilla maataloudessa meni niin huonosti, että ei sinne eläkeikää lähestyvät ihmiset mitään lapsilaumaa olisi voineetkaan ottaa vahdittaviksi. Omat vanhemmat olivat maatalousyrittäjiä, molemmat tekivät tilalla töitä. Herätys aamulla klo 5.00, työt loppuu n. 21. Paikka täynnä elukoita ja vaarallisia maatalouskoneita. Molemmilla selkä ja polvet paskana teininä aloitetusta raatamisesta. Että en olisi ilennyt edes ehdottaa, että kippaan penskani sinne, kun olen niin valtavan uupunut!
Yleensä nuorena eläkkeelle jääneillä oli ihan oikea syy eläkkeeseen ja hyvin usein syy johtui työstä (esim. selkä p*skana).
Vierailija kirjoitti:
Kyllä nyt apuna on kaikenmaailman kotitalouskoneet joita ei vielä 70-luvullakaan ollut kaikilla käytössä.
Töitä on aina tehty ja kotona kotihommat päälle. Ei se nyt ole mikään uusi asia.
Kyllä uuden sukupolven ote kaikkeen normi arkeen on nyt aivan erilainen kuin aiemman. Sitä on vain otettava elämä omiin käsiin ja kannettava vastuu ihan itse omista valinnoistaan ja lapsiensa kasvattamisesta.
Mä olen isovanhempi ja ollut tukena omien lapsenlapsieni hoitamisessa ja elämässä yleensä. En ole kuitenkaan koskaan lakannut elämästä omaakin elämääni ja olen ollut apuna silloin kun omilta töiltäni olen jaksanut ja voinut. Toivottavasti muutkin mummit ja papat nauttivat omasta elämästään ja ovat saatavilla vain silloin kun haluavat.
Siinä taas dementoituneen vanhuksen hourailua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini tuli "auttamaan", kun kuopus sairasti useita allergioita, refluksia ja astmaa. Käytännössä hän vain puuttui ihan kaikkeen ja sai hermoromahduksen, kun pyyhkeet eivät olleet värijärjestyksessä hyllyssä. Ja hyvin samansuuntaista oli se anopinkin ns, apu, negatiivista kommentointia vieressä seisten.
Ja nämä siis itse halusivat tulla. Kummasti ei ole itse pyydetty koskaan.
Kaiksita naisista tulee vanhemmiten tuollaisia pirttihirmuja.
Ei tule, vain niistä jotka on olleet jo nuorina kamalia.
Kaikista tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini tuli "auttamaan", kun kuopus sairasti useita allergioita, refluksia ja astmaa. Käytännössä hän vain puuttui ihan kaikkeen ja sai hermoromahduksen, kun pyyhkeet eivät olleet värijärjestyksessä hyllyssä. Ja hyvin samansuuntaista oli se anopinkin ns, apu, negatiivista kommentointia vieressä seisten.
Ja nämä siis itse halusivat tulla. Kummasti ei ole itse pyydetty koskaan.
Mulla on vähän samat muistot, mutta käsitän kyllä, että esimerkiksi vauvan hoito oli muuttunut äitini ajoista tosi paljon. Jospa ne mummut osaisi hoitaa vähän isompia lapsia paremmin?
Ongelma luultavasti siinä että ei he kumpikaan omiaankaan hoitaneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä keskustelussa on unohtunut eräs tärkeä seikka. Nyt lapset tehdään vanhana 30-40 vuotiaina, joten vanhemmat ovat jo ikääntyneet. Itse olin 50v, kun sain ensimmäisen lapsenlapseni. Vaikka olin töissä ja olin yksin koiran kanssa. löysin aikaa monelle lapsenlastelle. Minun tehtäväni oli saada heihin läheinen kontakti. Nyt he pitävät yhteyttä ja pitävät minusta huolta. Nyt enää en jaksa pieniä hoitaa kun lähestyn 80 ikävuotta. Parasta on ollut seikkailut heidän kanssa ja kehityskeskustelut. Olkaa armollisia toisillenne täällä palstalla. Haukkuminen ei johda kuin sotaan.
Erittäin hyvä huomio. Omat vanhempani olivat 21 ja 27 kun minä synnyin. Nopeasti mietittynä myös kaikki tätini ja setäni olivat alle kolmekymppisiä kun saivat lapsensa. Ihminen on fyysisesti parhaimmassa kunnossa alle kolmekymppisenä. Sen jälkeen alkaa hidas mutta vääjäämätön "rapistuminen". Esimerkiksi nelikymppisellä ei yksinkertaisesti ole enää samalla tavalla energiaa kuin nuorempana eikä hän myöskään ole muutenkaan fyysisesti enää parhaassa terässä. Täytän tänä vuonna 45 ja on hurjaa ajatella, että minulla olisi vielä vaikkapa 5-vuotias lapsi. Vaikka pidänkin itsestäni huolta niin en yksinkertaisesti enää jaksaisi telmiä hänen kanssaan samalla tavalla kuin nuorena. En mitenkään.
Omat lapseni ovat jo aikuisia ja toivonkin, että he tekevät lapsensa pian, jos tekeävät, jotta minä jaksaisin kunnolla touhuta olla heidän lastensa kanssa. Kyllä minä vielä yhden viikonlopun varmasti pystyn helposti leikkimään pienenkin lapsen kanssa, mutta pitempi aika alkaisi jo takuulla tuntumaan jossain.
Ei minulla ollut mitään ongelmia vaikka sain kaksi lasta nelikymppisenä, eikä edelleenkään ole mitään jaksamisongelmaa minkään suhteen. Kyllä tuo on pään sisässä oleva ongelma, eikä niinkään todellinen.
Höpö höpö. Tuo on tuota kun ei uskalleta myöntää, että keho on alkanut rapistumaan. Totuus on se, että et sinä jaksa tehdä asioita enää samalla tavalla kuin nuorena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä keskustelussa on unohtunut eräs tärkeä seikka. Nyt lapset tehdään vanhana 30-40 vuotiaina, joten vanhemmat ovat jo ikääntyneet. Itse olin 50v, kun sain ensimmäisen lapsenlapseni. Vaikka olin töissä ja olin yksin koiran kanssa. löysin aikaa monelle lapsenlastelle. Minun tehtäväni oli saada heihin läheinen kontakti. Nyt he pitävät yhteyttä ja pitävät minusta huolta. Nyt enää en jaksa pieniä hoitaa kun lähestyn 80 ikävuotta. Parasta on ollut seikkailut heidän kanssa ja kehityskeskustelut. Olkaa armollisia toisillenne täällä palstalla. Haukkuminen ei johda kuin sotaan.
Erittäin hyvä huomio. Omat vanhempani olivat 21 ja 27 kun minä synnyin. Nopeasti mietittynä myös kaikki tätini ja setäni olivat alle kolmekymppisiä kun saivat lapsensa. Ihminen on fyysisesti parhaimmassa kunnossa alle kolmekymppisenä. Sen jälkeen alkaa hidas mutta vääjäämätön "rapistuminen". Esimerkiksi nelikymppisellä ei yksinkertaisesti ole enää samalla tavalla energiaa kuin nuorempana eikä hän myöskään ole muutenkaan fyysisesti enää parhaassa terässä. Täytän tänä vuonna 45 ja on hurjaa ajatella, että minulla olisi vielä vaikkapa 5-vuotias lapsi. Vaikka pidänkin itsestäni huolta niin en yksinkertaisesti enää jaksaisi telmiä hänen kanssaan samalla tavalla kuin nuorena. En mitenkään.
Omat lapseni ovat jo aikuisia ja toivonkin, että he tekevät lapsensa pian, jos tekeävät, jotta minä jaksaisin kunnolla touhuta olla heidän lastensa kanssa. Kyllä minä vielä yhden viikonlopun varmasti pystyn helposti leikkimään pienenkin lapsen kanssa, mutta pitempi aika alkaisi jo takuulla tuntumaan jossain.
Ei minulla ollut mitään ongelmia vaikka sain kaksi lasta nelikymppisenä, eikä edelleenkään ole mitään jaksamisongelmaa minkään suhteen. Kyllä tuo on pään sisässä oleva ongelma, eikä niinkään todellinen.
Höpö höpö. Tuo on tuota kun ei uskalleta myöntää, että keho on alkanut rapistumaan. Totuus on se, että et sinä jaksa tehdä asioita enää samalla tavalla kuin nuorena.
Jotkut vaan kalkkeutuu jo parikymppisinä ja ovat seniilejä nelikymppisinä. Jumiutuneita ikänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä keskustelussa on unohtunut eräs tärkeä seikka. Nyt lapset tehdään vanhana 30-40 vuotiaina, joten vanhemmat ovat jo ikääntyneet. Itse olin 50v, kun sain ensimmäisen lapsenlapseni. Vaikka olin töissä ja olin yksin koiran kanssa. löysin aikaa monelle lapsenlastelle. Minun tehtäväni oli saada heihin läheinen kontakti. Nyt he pitävät yhteyttä ja pitävät minusta huolta. Nyt enää en jaksa pieniä hoitaa kun lähestyn 80 ikävuotta. Parasta on ollut seikkailut heidän kanssa ja kehityskeskustelut. Olkaa armollisia toisillenne täällä palstalla. Haukkuminen ei johda kuin sotaan.
Erittäin hyvä huomio. Omat vanhempani olivat 21 ja 27 kun minä synnyin. Nopeasti mietittynä myös kaikki tätini ja setäni olivat alle kolmekymppisiä kun saivat lapsensa. Ihminen on fyysisesti parhaimmassa kunnossa alle kolmekymppisenä. Sen jälkeen alkaa hidas mutta vääjäämätön "rapistuminen". Esimerkiksi nelikymppisellä ei yksinkertaisesti ole enää samalla tavalla energiaa kuin nuorempana eikä hän myöskään ole muutenkaan fyysisesti enää parhaassa terässä. Täytän tänä vuonna 45 ja on hurjaa ajatella, että minulla olisi vielä vaikkapa 5-vuotias lapsi. Vaikka pidänkin itsestäni huolta niin en yksinkertaisesti enää jaksaisi telmiä hänen kanssaan samalla tavalla kuin nuorena. En mitenkään.
Omat lapseni ovat jo aikuisia ja toivonkin, että he tekevät lapsensa pian, jos tekeävät, jotta minä jaksaisin kunnolla touhuta olla heidän lastensa kanssa. Kyllä minä vielä yhden viikonlopun varmasti pystyn helposti leikkimään pienenkin lapsen kanssa, mutta pitempi aika alkaisi jo takuulla tuntumaan jossain.
Olen kanssasi ihan samaa mieltä. Joku provoilija tosin ihan muutama viesti sitten kiisti koko tämän iän tuoman rapistumisen, kuulemma yli kuusikymppiset on tosi hyvässä hapessa eivätkä voi sairastaa mitään, paitsi laiskuuttaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä keskustelussa on unohtunut eräs tärkeä seikka. Nyt lapset tehdään vanhana 30-40 vuotiaina, joten vanhemmat ovat jo ikääntyneet. Itse olin 50v, kun sain ensimmäisen lapsenlapseni. Vaikka olin töissä ja olin yksin koiran kanssa. löysin aikaa monelle lapsenlastelle. Minun tehtäväni oli saada heihin läheinen kontakti. Nyt he pitävät yhteyttä ja pitävät minusta huolta. Nyt enää en jaksa pieniä hoitaa kun lähestyn 80 ikävuotta. Parasta on ollut seikkailut heidän kanssa ja kehityskeskustelut. Olkaa armollisia toisillenne täällä palstalla. Haukkuminen ei johda kuin sotaan.
Erittäin hyvä huomio. Omat vanhempani olivat 21 ja 27 kun minä synnyin. Nopeasti mietittynä myös kaikki tätini ja setäni olivat alle kolmekymppisiä kun saivat lapsensa. Ihminen on fyysisesti parhaimmassa kunnossa alle kolmekymppisenä. Sen jälkeen alkaa hidas mutta vääjäämätön "rapistuminen". Esimerkiksi nelikymppisellä ei yksinkertaisesti ole enää samalla tavalla energiaa kuin nuorempana eikä hän myöskään ole muutenkaan fyysisesti enää parhaassa terässä. Täytän tänä vuonna 45 ja on hurjaa ajatella, että minulla olisi vielä vaikkapa 5-vuotias lapsi. Vaikka pidänkin itsestäni huolta niin en yksinkertaisesti enää jaksaisi telmiä hänen kanssaan samalla tavalla kuin nuorena. En mitenkään.
Omat lapseni ovat jo aikuisia ja toivonkin, että he tekevät lapsensa pian, jos tekeävät, jotta minä jaksaisin kunnolla touhuta olla heidän lastensa kanssa. Kyllä minä vielä yhden viikonlopun varmasti pystyn helposti leikkimään pienenkin lapsen kanssa, mutta pitempi aika alkaisi jo takuulla tuntumaan jossain.
Ei minulla ollut mitään ongelmia vaikka sain kaksi lasta nelikymppisenä, eikä edelleenkään ole mitään jaksamisongelmaa minkään suhteen. Kyllä tuo on pään sisässä oleva ongelma, eikä niinkään todellinen.
Ihan kannattaa tutustua ihmisen biologiaa. Ihmisen parasta ennen päiväys on neljänkympin tienoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä keskustelussa on unohtunut eräs tärkeä seikka. Nyt lapset tehdään vanhana 30-40 vuotiaina, joten vanhemmat ovat jo ikääntyneet. Itse olin 50v, kun sain ensimmäisen lapsenlapseni. Vaikka olin töissä ja olin yksin koiran kanssa. löysin aikaa monelle lapsenlastelle. Minun tehtäväni oli saada heihin läheinen kontakti. Nyt he pitävät yhteyttä ja pitävät minusta huolta. Nyt enää en jaksa pieniä hoitaa kun lähestyn 80 ikävuotta. Parasta on ollut seikkailut heidän kanssa ja kehityskeskustelut. Olkaa armollisia toisillenne täällä palstalla. Haukkuminen ei johda kuin sotaan.
Erittäin hyvä huomio. Omat vanhempani olivat 21 ja 27 kun minä synnyin. Nopeasti mietittynä myös kaikki tätini ja setäni olivat alle kolmekymppisiä kun saivat lapsensa. Ihminen on fyysisesti parhaimmassa kunnossa alle kolmekymppisenä. Sen jälkeen alkaa hidas mutta vääjäämätön "rapistuminen". Esimerkiksi nelikymppisellä ei yksinkertaisesti ole enää samalla tavalla energiaa kuin nuorempana eikä hän myöskään ole muutenkaan fyysisesti enää parhaassa terässä. Täytän tänä vuonna 45 ja on hurjaa ajatella, että minulla olisi vielä vaikkapa 5-vuotias lapsi. Vaikka pidänkin itsestäni huolta niin en yksinkertaisesti enää jaksaisi telmiä hänen kanssaan samalla tavalla kuin nuorena. En mitenkään.
Omat lapseni ovat jo aikuisia ja toivonkin, että he tekevät lapsensa pian, jos tekeävät, jotta minä jaksaisin kunnolla touhuta olla heidän lastensa kanssa. Kyllä minä vielä yhden viikonlopun varmasti pystyn helposti leikkimään pienenkin lapsen kanssa, mutta pitempi aika alkaisi jo takuulla tuntumaan jossain.
Ei minulla ollut mitään ongelmia vaikka sain kaksi lasta nelikymppisenä, eikä edelleenkään ole mitään jaksamisongelmaa minkään suhteen. Kyllä tuo on pään sisässä oleva ongelma, eikä niinkään todellinen.
Ihan kannattaa tutustua ihmisen biologiaa. Ihmisen parasta ennen päiväys on neljänkympin tienoilla.
Edelleen teen asiantuntijatyötä, opiskelen yliopistossa ja teen ihan samoja asioita kuin nuorena. Iso talo, iso piha, koira, jopa oma sivutoiminen firma. Miten tässä nyt nökyy se rapistuminen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ennen isovanhemmat osallistuivat aktiivisemmin perheen arkeen? Ei ole kiva ajatus, että yksin on pakko pärjätä.
Olen 70-luvulla syntynyt ja isovanhempani eivät olleet millään tavalla läsnä. Mutta ei myöskään vanhemmuus ollut samanlaista turbosuorittamista.#vapaakasvatus
70-luvulla monella perheellä oli molemmat mummot joko kotirouvia tai eläkeläisiä. Oli myös ihan tavallista lähettää lapset jopa koko kesäksi mummolaan.
Äitiydeksi riitti se, että suunnilleen kerran päivässä ruokki, kerran viikossa pesi vaatteet ja suunnilleen piti hengissä. Sillä tyylillä nykypäivänä lapsi on huostassa heti.
Tosiaan 80-luvulla oli normaalia, jopa lastenkirjojen aiheissa, koulukirjoissa, koulussa ja julkisessa puheessa, että ”lapset viettävät kesän mummolassa maalla”. Jos ei koko kesää niin viikkoja. Tämä on ollut ilmiö, ja ns. normaali. Tai mummolan sijaan lähetettiin leireille.
Ja myös aiemmilla sukupolvilla muut kylän naiset tai mummot, tädit, hoitivat, eli oli hyvin normaalia että lapsia hoidettiin ristiin rastiin.Tosiaan ei tosielämässä ollut kaikilla maalta lähteneilläkään lapsuuskotia jossa olisi ollut mahdollisuus ottaa lauma lapsenlapsia kesäksi sinne.
Toki oppikirjan tekijät varmaan lähtivät "kartanoista" tai olivat suomisten perheen tyyliset lähtökohdat.
Tiina-kirjat kuvaavat tamperelaista työläisperhettä ja sinne se maalle pantiin Tiinakin mummolaan ihan jatkuvasti, kokonaiset kirjat käsitteli juurikin sitä aihetta, miten Tiina on mummolassa kesiä.
Nykypäivän tiinat vievät lapset mummolaan ja lähtevät toteuttamaan itseään/hoitamaan särkynyttä sydäntä/etsimään uusia oivalluksia henkiseen kasvuunsa ja jakamaan löytynyttä minäänsä, iloaan ja onneaan instassa.
Ennen vanhemmat lähti etelään, harrasti tai ihan vaan löhösi ihan mielin määrin. Minäkin viisivuotiaana turvasin äitini halun harrastaa kunnallispolitiikkaa.
Jättikö vanhemmat teidät loman ajaksi yksin kotiin kun menivät etelään? Äitisi kunnanvaltuustossa ja jätti sinut vahtimaan sisaruksia? Millä vuosikymmenellä tämä tapahtui? Missä isä oli kun kuitenkin kirjoitit vanhemmista?
Mummoloihin ne lapset silloin sullottiin. Ei äiti missään kunnanvaltuustossa ollut, vaan lautakunnissa.
Kasarilla ei kyllä sullottu lapsia mummoloihin! Isovanhemmat joko raatoi itse töissä tai sitten oli näitä 57-vuotiaina varhaiseläkkeelle jääneitä joilla "nyt on minun vuoroni nauttia elämästä"
Kasarilla maataloudessa meni niin huonosti, että ei sinne eläkeikää lähestyvät ihmiset mitään lapsilaumaa olisi voineetkaan ottaa vahdittaviksi. Omat vanhemmat olivat maatalousyrittäjiä, molemmat tekivät tilalla töitä. Herätys aamulla klo 5.00, työt loppuu n. 21. Paikka täynnä elukoita ja vaarallisia maatalouskoneita. Molemmilla selkä ja polvet paskana teininä aloitetusta raatamisesta. Että en olisi ilennyt edes ehdottaa, että kippaan penskani sinne, kun olen niin valtavan uupunut!
Yleensä nuorena eläkkeelle jääneillä oli ihan oikea syy eläkkeeseen ja hyvin usein syy johtui työstä (esim. selkä p*skana).
Mutta sehän oli hei, ettei ne päättäneet elää terveinä! 😎
Oikeesti pelästyin, että ootte olleet ihan yksin kun vanhemmat etelässä.