6-vuotiaan pojan ystävättömyys, surettaa poikaa ja äitiä:(

6-vuotiaan, siis ap:n lapsen, tilanne poikkeaa aivan olennaisesti koululaisesta joka tahtomattaan jää jatkuvasti ilman kavereita. Ap:n lapsellahan on kavereita harrastuksissa, joissa kaikki menee ap:n mukaan hyvin. Ja tämän lisäksi vielä yksi muu kaveri käy usein (2 kertaa viikossa) leikkimässä. Tässä vaiheessa ei ole mitään syytä epäillä, etteikö 6-vuotias aikanaan saisi pysyviä kavereita koulustakin.

jos näyttää, että kouluiässä jää syrjään porukasta ilman, että itse näin haluaa. SIttenhän jo lähestytään koulukiusausta.

Mutta pointtini kuitenkin on, että ei vielä alle kouluikäiset todellakaan tarvitse eivätkä edes välttämättä osaa sitoa mitään kaverisuhteita. Eivät niitä luultavasti kamalasti kaipaakaan. Mutta, jos kaveriasioista tehdään numero, niin kyllähän se sitten alkaa jo pientäkin ihmistä mietityttämään, vaikkei vielä ehkä asiaa edes ymmärrä. Ja miten tämä sitten vaikuttaa lapsukaisen tulevaisuuteen, osaako hän luoda hyviä ihmissuhteita?

En siis ap:n tilanteessa huolestuisi. Viettäisin normaalia perhe-elämää. Välillä kavereiden kera ja välillä ihan yksinään. Ei ole vielä missään sanottu, että lasta tultaisiin syrjimään tai kiusaamaan.

koulu voi korjata itsestään tilanteen. Kyllä kaikilla luokilla on yleensä muutama rauhallisempikin ihminen.



Musta kanssa pojalle voi opettaa, että välillä ollaan toisten kanssa, välillä toisten. Ettei syyllistä sitä ainoaan kaveriaan, kun hänellä muitakin ystäviä.



Mietin myös noita harrastuksia. 3 harrastusta viikossa on aika paljon, mutta hyvä, jos poika jaksaa. Onko ne harrastuksen pojalle mieluisia? Jos ovat kaikki liikunnallisia, rauhallisempaa seuraa saattaisi löytyä jostain musiikki- tai taideharrastuksen parista.



Mutta huoli pois, uskon, että poikasikin löytää kavereita. Hiljaisia lapsia on hyvä tukea jatkuvasti, etteivät jää näiden rymyeetujen jalkoihin.

neuvo on "anna ajan kulua" älä stressaa, mieti ja murehdi. Hän löytää kyllä paikkansa. Koulu jo kasvattaa toisten sietämiseen ja erilaisuuden hyväksymiseen.

Lasten tulisikin saada itse yrittää hakea sitä seuraa, aikuiset sekaantuvat usein likaa ja menevät tilanteiisiin tyrkyttämään ratkaisua. Asetutaan puolustuskannalle, se ei toimi koskaan.



Vanhemmilla tulisikin keskenään olla hyvä kommunikaatio. Lapset näkevät, että aikuiset ovat ystäviä ja herättävät luottamusta. Luonnollista olemista yhdessä.



Lakatkaa vertailemasta ja arvostelemasta lapsianne. He ovat erilaisia ja arvokkaita ominaisuuksineen.



Sinun lapsi on vielä pieni ja opettelee sosiaalista kanssakäymistä erilaisten ihmisten kanssa.

olen tullut itse siihen tulokseen että jos joku vanhemman mielestä ongelmallinen asia ei ole lapselle itselleen ongelma, ei siitä kannata hirveästi vanhempienkaan stressata. Varsinkin jos lapsi on rauhallinen ja omaa jonkinlaiset sosiaaliset taidot, ystäviä ehtii kyllä tulla paljon myöhemminkin. Eri asia jos ystävättömyys johtuu esim. väkivaltaisesta käytöksestä kuten omalla pojallani 5-vuotiaana. Mutta siihenkin on suhteellisen helppo vaikuttaa stressaamatta lasta asiasta turhaan.

t. ap

On jo 4 harrastusta. Minustakin tuossa on jo puolet liikaa, mutta kun äidin mussukan pitää saada tahtonsa läpi...

Tämä tulee nyt ihan kirjautuneena, mutta ikävä kyllä täällä vauva-sivustolla ei voi lähettää yv:tä kuten kaksplussan puolella :(

Eli mulla on samantyyppinen poika, 5 v. Kiltti, rauhallinen, järjestyksen ihminen. Leikkii kyllä raisumpiakin leikkejä muiden kanssa, pitää vauhdista, mutta ei mitään sotaleikkejä itse aloita.

Poika on päiväkodissa, ja pari harrastusta illalla on. Tyttöjen kanssa leikkii, mutta on semmonen hitaasti lämepävä tapaus, menee tosi kauan että ryhmässä saa poikakavereita ja nykyajan pojat on aika kärsimättömiä ja nopeatempoisia.



Kavereita ei tässä lähellä ole, yksi on, mutta hänen luo on pitkä matka. Joka päivä ei viitsitä kyläillä.



Olisi tosi kiva löytää tästä läheltä samantyyppinen kaveri.. missä päin ap asuu?????

Pojasta tuntuu ikävältä kun tämä ainoa kaveri leikkii suurimman osan ajasta näiden kahden poikaamme kiusanneen lapsen kanssa.

Tällä alueellä on valtavan paljon 6-8-vuotiaita lapsia, joten näkee heti ulos mentyään tai ikkunasta ulos vilkaistessaan kun kaikki ravaavat pitkin nurkkia toisten kanssa. Tämä toinen näistä kiusaajista asuu viereisessä talossa, joten näitä ei voi välttyä näkemästä.



Luonnollisesti kokee, että hän ei ole tälle ainoalle kaverilleen riittävän tärkeä, kun on mieluummin ja enemmän näiden kahden muun kanssa. On ikävää olla aina se viimeinen vaihtoehto kun ketään muuta ei ole kotona. Ja sitten kun muita on, joutuukin heti siirretyksi syrjään:(

Tämä ainoa kaveri tulee meille mieluiten sadepäivinä kun muille ei pääse sisään leikkimään. Eli tavallaan nämä meidän panostukset sisäleikkimisineen kaikkineen on johtanut siihen että "kuoritaan vaan kermat päältä".



Toisten, suosittujen lasten vanhemmat ei päästä sisälle leikkimään, ei tarjoa kavereille mitään - meillä tehdään tätä kaikkea mutta ei kai se auta jos ei opi riehumaan?



Tämä naapurin kiusaajatyttö yritti aina tulla meidän pihaan kun ketään muuta ei ollut kotona. Sanoikin että "kyllä mä voin nyt olla sulle kiltti kun kukaan muu ei oo kotona eikä mulla ole muita kavereita". Sitten heti muuta seuraa saatuaan alettiin haukkumaan p*pääksi ja k*pääksi ym. ikävää. Poikamme sitten sanoikin että parempi ettet tule, kun aina päädytään samaan kiusaamiseen kuitenkin.



että tämmöistä.

Omalla pojalla oli kaveretia eskarissa. Mutta jostain syystä kun aloitti ekan luokan kaverit oli kaikonneet kesän aikana.

Poika itse kertoi kun kysyin miten on päivä mennyt että, "ihan hyvin vaikka mä olinkin välitunnit yksin". Tätä tapahtui useana päivänä. Poika vielä sanoi että, "ei mua haittaa, on kiva olla yksin". Mä tiesin kyllä heti että sanoo vaan niin, mutta pahamieli on kuitenkin.

Opettaja oli sitten pistänyt saman asian merkille ja lupasi yrittää tehdä asialle jotain. Mä en oikein tiedä että mitä se sitten teki (puhui pojille ehkä), mutta nyt lapsellani on taas kavereita ja ei tarvitse yksin olla.



Tsemppiä kaikille!

Kun aikuinen näkee kiusaamista on tärkeää, että siihen puututaan. On myös lapsen itsetunnon kannalta tärkeää, että hän voi noita epämiellyttäviäkin tilanteita opetella käymään läpi ja selviytymään voittajana. Jutelkaa vaikka kotona niistä tilanteista ja siitä, mikä painaa mieltä. Koskaa älä syylisä lastasi vaan enemmänkin auta käsittelemään, mitä tapahtui. Näin hän oppii pitämään puoliaan ja myös suojaamaan itseään. On kurjaa, että lapsi joutuu tätä opettelemaan ja maailma on kurja, mutta aikuisena tätä kohtaa viimeistään.



Onko pojallasi sisaruksia, serkkuja, ystäväperheiden lapsia lähipiirissä? On tärkeää, että on muita lapsia, jotka ovat "aina" olemassa, eivätkä hylkää taikka kyseenalaista. Sen takia myös pitkäaikainen puolisosiaalinen harrastuskin voi olla hyvä. Onko harrastuksissa kavereita, joita voisi kutsua teille kylään tai vaikka ehdottaa yhteiskyyditystä lapsen vanhemmille vuoroviikoin. Siinä tutustuu toiseen sitten puolivahingossa. On hyvä yrittää olla mahdollisimman erilaistenkin ihmisten kanssa, eikä kaikista tarvitse tykätä maailman eniten.

Ei nimittele, ei revi toisilta leluja, on ehdottoman tarkka siitä, ettei kukaan loukkaa, ketään ei nimitellä tai revitä ja kaikki jaetaan tasan ja nätisti. On hirveän empaattinen ja kiltti lapsi. Uhmaakaan ei ole juuri koskaan ollut. Jotenkin tuntuu, että jää toisten jalkoihin, kun ei osaa sillä tavoin riehua ja reuhuta, ja mielummin vetäytyy sitten leikkimään yksin kuin on mukana kauheassa riehumisessa. Onneksi pk:ssa 1-2 muuta samanmoista tyttöä ja leikkii heidän kanssaa hiljaa sivussa... On kyllä siis sosiaalinen, mutta ei millä ehdoilla tahansa. Ehkä se on hyvää itsetuntoakin?

Eli kun joku kysyi, viihtyykö tosiaan joku lapsi ilman bestiskaveria.

Viihtyy.

Minulla oli hyvä itsetunto ja puolustin aina kiusattuja senkin uhalla, että jouduin itse kiusatuksi.

En koskaan halunnut sitä parasta kaveria, koska se alkoi ahdistaa. Eli kuten ap.n tapauksessa poika on kiintynyt tähän yhteen kaveriin niin kaveria on ehkä alkanut ahdistaa se.

En kestänyt sitä, että jos oli joku kaveri, en olisi saanut leikkiä muiden kanssa.



Minulla oli ihan tarpeeksi tuttuja, mutta en välittänyt niin kutsua ketään kylään ja yökylään. Tykkäsin puuhastella yksin. En ollut kiinnostunut tyttöjen jutuista eli meikaamisesta, pojista ja toisista pahaa puhumisesta. Joten olin mieluummin vähän aina syrjässä.



Aikuisena olen todennut omille lapsille, että yleensä ne ala-asteella solmitut parhaat kaverisuhteet ei oikeastaan niin kauhean paljon meinaa mitään. Niiden takia ei kannata itseään antaa alistaa ja yrittää muuttaa itseään. Ihmisillä on ystäviä aina siinä elämänvaiheessa kun itse elää ja niitä jää pois kun etääntyy tai elämänvaihe muuttuu.



Oma itsetunto pitää olla niin hyvä, ettei pelkää yksinäisyyttä.

joka nyt tarkoittaa sitä, että 6v poika jää helposti riehumisen, kiroilemisen ja tönimisen vuoksi pois leikistä, yleensä siksi, ettei itse halua osallistua siihen. Onneksi meillä on muutamia yhtä "pehmeiden arvojen" perheiden lapsia, jotka käyvät leikkimässä, samoin pihoilla on muita ei ihan päättömänä juoksevia lapsia, joita kannustan myös "liittoutumaan".



Asumme pääkaupunkiseudulla, jos joku kaipaa leikkiseuraa niin meille ovat pienet älyköt ja höpsöttelijät tervetulleita leikkimään. Tosin kyllä meilläkin joskus harrastetaan kung futa ja paukkuvitsejä, eli ei aina kovin kypsää menoa, ONNEKSI.

eikä "osaa lukea", näitä väkivaltaisten lasten äitejä. Menkää itseenne, ja antakaa lapsillenne aikaa ja rakkautta.

Kouluampujathan olivat aktiivisesti harrastavia ja sosiaalia nuoria.

Kouluampujat ovat mediatietojen mukaan juuri niitä, joita ei huolittu muiden joukkoon, jotka jätettiin yksin. Ehkä hekin ovat olleet lapsena ns. erilaisia, hiljaisia, kilttejä, rauhallisia, toivoneet kovasti ystävää, jonka kanssa voisi jutella ja tehdä jotain muutakin kuin ravata päättömästi paikasta toiseen ja kiusata muita.

Syyllinen ei ole lapsi tai nuori itse, peiliin ei katso lapsen tai nuoren vahemmat, vaan TE, JOTKA SALLITTE OMIEN LASTENNE KIUSATA JA SYRJIÄ MUITA LAPSIA ja JOTKA ITSE KANNUSTATTE LAPSIANNE KOHTELEMAAN MUITA IHMISIÄ HUONOSTI

ja jotke olette juuri noin EPÄEMPAATTISIA ja itseänne täynnä

Ja kun täällä sitten äidit purkavat huoltaan, että lapsi on yksin ja yksinäinen, sinunkaltaiset kiusaajien äidit vain pilkkaatte ja vähättelette.

Pojallani on mielestäni hyvä itsetunto. Kirjoitin hänestä aikaisemmin tähän ketjuun. Hän on nyt ekalla ja oli aluksi aika yksinäinen. Tämä siksi koska hän ei omien sanojensa mukaan halunnut lähteä muiden poikien typeryyksiin mukaan. He jahtasivat ja kiusasivat tyttöjä ja muuten vain juoksentelivat.



Poikani tykkää rauhallisista leikeistä. Haluaa kai yhden ystävän jonka kanssa sitten voi leikkiä mielikuvitusleikkejä.



Tosin nyt viime viikkoina on ollut muidenkin poikien kanssa koulussa. Olivat jotain majaa rakentaneet risuista läheiseen metsään...



Mutta tosiaan minusta on osoitus hyvästä itsetunnosta jos ei heti lähde johonkin pöljään tekemiseen mukaan! Ei kavereita tarvii olla mistä hinnasta tahansa! Parempi yksi hyväkin kaveri kuin kymmenen puolituttua.

En halua neuvoa mutta musta on silti ihana lukea että on muitakin poikia kuin meidän 6-v joka ei ole ihan perinteisintä poikasorttia vaan enemmän rauhallinen ja pohdiskelevampi joak ei tykkää pelkästä remuamisesta ja koohottamisesta. Toivon ainakin että jotain tästä myös säilyy, sehän on lapsen temperamenttiakin. Ei kai sitä kaikkea tarvitse saada pois "miehistää, kauhea ajatuskin.



Tottakai varjopuolena voi olla vetäytyvyys, tunteiden hilloaminen ja äidin huoli siitä löytääkö "erilainen" poika kavereita mutta ensisijaisesti yritän iloita lapseni hyvistä puolista.

Miksi viitsit kiroilla ja HUUTAA?

Ap:han kirjoitti, että pojalla on harrastuksia.

Vitun avutonta sakkia...

Se että poikani haluaisi olla hänen kanssaan niin paljon. Mutta eipä se varmaankaan sitä ole. Koska poikani ei yleensä hae tätä kaveria ulos. Syystä että jos hän ei itse ilmesty tännepäin, hänellä on nämä kaksi vakikaveriaan siellä.

Poikani ei enää odota sinänsä tältä tuttavuudelta mitään, koska tietää sisimmässään olevansa se b-luokan vaihtoehto. Eli ei juokse tämän toisen perässä, kyselemässä eikä tinkaamassa.



t. ap.



Joskus toivon että löytyisi toinen samanhenkinen jonka kanssa voisi leikkiä, ilman että siitä hetken päästä kehkeytyy hirmuinen riehuja.

Poika on välitunnit yksin vapaaehtoisesti, koska ei halua pallohippaa tai jalkapalloa pelata. Käyttää välitunnit lukien kirjaa ulkona tai kävelee lenkkiä koulun metsässä.Poika kertoo, että yksinäisyys ei haittaa, koska kouluun on tultu opiskelemaan, viihtyy tunneilla ja on hyvä oppilas.Pojalla on ollut jos jonkinmoista harrastusta, tällä hetkellä käy luistelemassa erään tuttavaperheen lasten kanssa jäähallissa.Pojan luona käy yksi hänen luokallaan oleva kaveri joskus, tulevat hyvin toimeen, yhteisenä mielenkiinnon kohteena ovat konsolipelien pelaaminen. Poika on harrastanut elämänsä aikana vauvasta asti jotain, sirkuskoulua, jääkiekkoa, jalkapalloa, telinevoimistelua, uimistayms. Ei vain ole kavereita tullut lisää. Hänelle riittävät tuttavaperheiden kaverit, joita tapaa harvakseltaan, muuten seurustelee sisarusten kanssa, mutta viihtyy myös yksin. Kun kyselimme, että kiusataanko sinua koulussa, hän vastaa että ei häntä kiusata, vaan joitakin muita heidän luokalla.Pelottaa etukäteen yläasteelle siirtyminen muutaman vuoden kuluttua, poika itse ei ole asiasta huolissaan, koska häntä ei kiusata.

- harrastukset

- sukulaiset

- ystäväperheet

, jotta ei jää aivan yksin.



Hiljaisemmat lapset ainakin meillä löysivät paikkansa kaveriporukoissa paremmin vasta tuolla kouluiässä. Sinuna en olisi kovin huolissaan. Kyllä fiksulle lapselle löytyy ystäviä.

Tuet ja kuuntelet. Tehkää kaikkea mukavaa ja kannustusta kehiin.