Lue keskustelun säännöt.
Äitini on ollut koko muistini ajan vakavasti masentunut. Mitä mahdan tuntea hänen kuollessaan?
10.05.2026 |
Asiantuntijan mukaan olen "ristiriitaisesti kiinnittynyt" tms, en muista. Sellaisilla on kuulemma erityisen vaikeaa, kun se vanhempi kuolee. Mitä on odotettavissa?
Masennus alkoi, kun liukastui ja sai aivovamman. Ei selviytynyt kunnolla vaativassa työssään enää vamman jälkeen ja oli hirvittäviä päänsärkyjä. Hän todellakin ylirasittunut ja sikäli ymmärrän häntä.
Lapsena kärsin äitini raivonpuuskista. Teki ihan hulluja asioita. Pelkäsin olla hänen kanssaan kahden kotona. Oli tyytymätön kaikkeen ja rikkoi tavaroita ja sotki. Isä sai hänet yleensä kuriin (pitämällä aloillaan, ettei sotke lisää.) Toisinaan ajoi kavereitani ulos, kun mun olis muka tarvinnut tehsä läksyjä. (Lukioikäisenäkin.)
Välillä taas se masennus toi hänelle kauheat itsesyytökset ja hän katui ja pyyteli anteeksi ja itki.
Tuon tuosta jätti hyväsästelykirjeitä minulle. Pelkäsin menettäväni hänet.
Sitten taas toisaalta auttoi mua paljon esim koulutehtävissä (neuvoi vielä lukiossakin pitkässä matikassa ja auttoi kyselemällä kielten sanoja) ja kun tykkäsin kutomisesta, neuvoi siinä paljon.
Eli hän oli täysin arvaamaton. (Alkoholia ei onneksi käyttänyt.)
Miten koen hänen kuolemansa aikanaan. Isäni kuoli jo ja häneen mulla on aina ollut mutkattomat välit, joten kuolemisen kohtaaminen sujui "normaalisti".
Mutta koska kuulemma tällaisen vanhemman kuoleminen on jälkeläiselle hankalampi käsitellä, niin mitä se mahtaa tarkoittaa?
Kommentit (49)
Ei sinun tarvitse pakottaa itseäsi halaamaan äitiäsi. Minä tunsin samoin. Älä tunne siitä syyllisyyttä. Mieti yhteydenpidon muotoja: olisiko hyvä jos tapaisitte harvemmin? Voisiko joku muu olla läsnä kun tapaatte? Tämä toimi omalla kohdallani. Elä rohkeasti omaa elämääsi. Et ole äitisi lääkäri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulet tuntemaan helpotusta, surua, ja syyllisyyttä siitä helpotuksesta. Nämä päällimmäisinä.
Syyllisyyttä pelkään tuntevani. Ikävää, jos joudun sellaisenkin vielä kokemaan.
Tuo mun äidin masennus saa hänet janoamaan jotenkin liikaa rakastamista. Siis hän tarvitsisi paljon halausta ja kiitoksia sellaisista asioista, jotka hän on lapsuudessani tehnyt hyvin. Kyselee masennuksen kourissa, että "kai minä jotain hyvääkin lapsuudessasi tein jne". Ei kauheasti huvita kiitellä. Halaaminen ahdistaa. On pettynyt itseensä ja minähän olen hänen tuotoksensa, joten on pettynyt minuunkin.
Esim: suoritin lukion jälkeen vain amk-tutkinnon. Äitini sanoi, että hän häpeää minua, kun kaikilla hänen kavereillaan on yliopistotutkinto. Aloin kokea häpeää ja suoritin yliopistotutkinnon. Sen tehtyäni sanoin, että nyt ei en tarvitse hävetä. Hän ei muistanut sanoneensa mitään tuollaista ja pyysi anteeksi (ja sai masennuskohtauksen, josta sitten jouduin kannattelemaan.)
Ap
Auttaisiko yhtään ajatella, että siinä puhui sairaus, ei äitisi? Minun äitini ei ollut masentunut, mutta hänellä oli alzheimer, joka aiheutti paljon kummallisia puheita ja käytöstä. Ajattelin aina, että siinä puhuu alzheimer, ei minun äitini terveenä sellainen ollut.
Toinen helpottava ajatus on se, että äitisi teki parhaansa niillä voimavaroilla ja lähtökohdilla, jotka hänellä oli. Niin kuin sinäkin teet. Ja se riittää. Ei ihminen enempään pysty kuin mihin pystyy, sanoi joku viisas. Ole armollinen, äidille ja itsellesi yhtä lailla.
Yritän ajatella juuri noin. Vaikeaa se silti aina vaan on. Sisälläni on varmaankin mennyt jotain rikki ja alitajuisesti syytän häntä (en ääneen).
Mun isä sanoi myös aina noin, että kestää, kun ymmärtää äitini olevan sairas.
Toisaalta isäni oli hänet itse valinnut ja hän oli nähnyt myös ajan ennen onnettomuutta. Itse kun en muista aikaa ennen tuota onnettomuutta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ei sinun tarvitse pakottaa itseäsi halaamaan äitiäsi. Minä tunsin samoin. Älä tunne siitä syyllisyyttä. Mieti yhteydenpidon muotoja: olisiko hyvä jos tapaisitte harvemmin? Voisiko joku muu olla läsnä kun tapaatte? Tämä toimi omalla kohdallani. Elä rohkeasti omaa elämääsi. Et ole äitisi lääkäri.
Miksi ihmeessä en pysty (vapaaehtoisesti) halaamaan äitiäni. (Halatessa äiti nauttii niin överisiti, että koen tulevani imetyksi jonnekin. Hän haluaisi valtavasti hellyyttä ja tukea. Enemmän ja enemmän. Toisaalta hän on aina halunnut määräillä mua liikaa.)
Olen äitini seurassa nykyään todella paljon, koska hän tarvitsee jo oikeasti apua asioiden hoidossa, kun muisti on alkanut reistailla. (Aiemmin, kun vielä isänikin eli, häneltä tuli hätääntyneitä viestejä, että jompikumpi voi huonosti, mutta en jaksa puhua enempää. Kun yritin kysellä tarkemmin tilannetta, niin luuri korvaan. Minä sitten sinne katsomaan tilannetta kaukaakin ja kaikki oli kunnossa. Halusiko hän vain kokea, että välitän.)
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ei sinun tarvitse pakottaa itseäsi halaamaan äitiäsi. Minä tunsin samoin. Älä tunne siitä syyllisyyttä. Mieti yhteydenpidon muotoja: olisiko hyvä jos tapaisitte harvemmin? Voisiko joku muu olla läsnä kun tapaatte? Tämä toimi omalla kohdallani. Elä rohkeasti omaa elämääsi. Et ole äitisi lääkäri.
Voitko kuvailla, miksi sinä et halunnut halata äitiäsi. Voisin ehkä ymmärtää itseäni.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Minulla on masentunut läheinen. En jaksa nähdä häntä usein, sillä masennus tarttuu, ja kun itsellänikin on taipumusta ahdistukseen, on tärkeää osata pitää huolta omasta mielenterveydestä.
Olen ratkaissut asian niin, että en näe tätä läheistä kovin usein. Näin oma vointini pysyy parempana.
Pyrin kuitenkin lähettämään läheiselleni usein viestejä. Näin hän kokee, että hänestä välitetään, hän on mielessä ja minulle tärkeä.
Olet äitisi lapsi. Et ole hänen äitinsä, et ole hänestä vastuussa, asia on toisinpäin. On arvokasta että välität ja tunnet vastuuta, mutta tärkeämpää on että keskityt omaan elämääsi! Minulla on aikuinen lapsi, ja toivon, että jos minä masentuisin, lapsi keskittyisi omasn elämäänsä, ei minuun. (Toki toivoisin ettei täysin hylkäisi, mutta riittäisi että nähdään 2-3 krt vuodessa tms).
Mulle tämä äitini masennus on "periytynyt" ahdistuneisuutena.
Pelkään, että hänen kuoltuaan masennun itsekin. Kuten joku jo ketjussa sanoi, niin varmaan tulen joka tapauksessa kokemaan syyllisyyttä hänen kuoltuaan.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, oma äiti samanlainen arvaamaton. Jää nähtäväksi, voihan olla että se tuo myös rauhan vaikka on surullista
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, oma äiti samanlainen arvaamaton. Jää nähtäväksi, voihan olla että se tuo myös rauhan vaikka on surullista
Juu, tuo arvaamattomuus on ollut raskasta, kun ei tiedä, millainen päivä on tulossa.
Mutta myös se masennus itkuherkkyyksineen ja kuolemishaluineen. Olen pelännyt lapsesta saakka menettäväni hänet, joten olen tavallaan koko ajan yrittänyt miellyttää tekemällä asioita, joita en oikeastaan olisi halunnut tehdä, mutta jotka saivat hänet tyytyväiseksi edes hetkeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin, että kadunko hänen kuoltuaan myös menettämääni itsenäisempää elämää, kun olen liikaa yrittänyt lapsesta saakka miellyttää häntä, että voisi edes vähän paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyselen tätä siksi, että vielä ehkä ehdin tehdä jotain, mitä helpottaa oloani hänen kuoltuaan.
Esim: pakotanko itseäni halaamaan häntä tuon tuosta.
Ap
Kamalaa on myöntää: olen huomaamatta värvännyt myös lapseni tähän isoäidin miellyttämispuuhaan. (Omillaan jo)
Kyllä masennus on järkyttävä ympäristön energiaa vievä ongelma.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyselen tätä siksi, että vielä ehkä ehdin tehdä jotain, mitä helpottaa oloani hänen kuoltuaan.
Esim: pakotanko itseäni halaamaan häntä tuon tuosta.
Ap
Miettisin sitä, kuinka epämiellyttävää äidin halaaminen sinulle on. Jos se on vain lievästi kiusallista, ehkä voit tehdä sen, jos se ilahduttaa äitiäsi. Mutta jos se tosiaan aiheuttaa suurta ahdistusta, älä pakota itseäsi siihen. Miten yleensä suhtaudut halaamiseen - halaatko mielelläsi muita ihmisiä kuin äitiäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se on monesti helpotus, vaikka ihmisten mielestä ei saisi ääneen sanoa mitään näin julmaa. Kun ihmisellä on paljon ongelmia jotka vaikuttavat syvästi häneen ja hänen omaisiin on helpottavaa tuntea että vihdoinkin tämä ihminen on saanut rauhan. Mun lapsen pahasti päihdeongelmainen isä kuoli huumeisiin vuosia sitten, tietysti aina toivoo että läheinen parantuisi, mutta asioihin ei vaan voi vaikuttaa...
Arvaus: surua, sääliä, helpotusta.
En osaa sanoa. Mun äiti oli hirviönarsisti. Haukkui koko elämönsä kaikkia, hakkasi ja huoritteli minua. En olisi saanut nökyä enkä kuulua. Piti aina olla vastuussa aikuisen ivmisen tunnetiloista, joiden määrä oli loputon vanhana häntä olisi pitänyt palvella ja palvoa. Itseäni suojekseni, näin häntä ehkä 2 x vuosi. Hoitokodissa kävin x 2, sielläkin viimeiseksi minut haukkui.
Kuoli noin kuukakusi sitten, olen vaan helpottut, mutta tietysti suru siitä, ettei kunnollista äitiä koskaan ollut. Vaikka hän olisi elänyt ikuisesti, samanlaisena olisi pysynyt. Ristiriitaiset fiilikset ja omaisuus on uponnut traumaterapioihin.
Älä usko kaikkea mitä kuulet.
Ihmisillä on kumma halu kiertää ruuvia toisten perseessä, aina kun siihen on tilaisuus. Asia esitetään niin ikävässä sävyssä , kun se on mahdollista. Tää ei onneksi sentään koske kaikkia.
Oma arvaus on, että olet lähinnä surullinen. Kysymyshän oli tapaturman seurauksesta, ei siitä, että olisi luonteeltaan ilkeä. Äitisi ei siis ollut itse syyllinen omaan asiaansa, niin vaan kävi.
Saatat olla surullinen myös menetetyistä vuosista, tämän tapahtuman takia.
Suosittelen Jeannette McCurdyn kirjaa "I'm glad my mom died". On käännetty suomeksikin mutta en muista nimeä.
Omalta kohdaltani: teet niin tai näin, tulet tuntemaan syyllisyyttä. Syyllisyyttä menneisyyden tapahtumista( et halannut riittävästi esim.) syyllisyyttä siitä, ettet tunne surua, et itke. Mua on auttanut raakarehellinen, tietoinen hyväksyntä: mulle sattui paska äiti, get over it!