Äitini on ollut koko muistini ajan vakavasti masentunut. Mitä mahdan tuntea hänen kuollessaan?

Keskity mieluummin lapseesi, puolisoosi, ystäviisi. Äitisi on kuin kaivo, johon kannettu vesi ei pysy.  Kanna huomiosi ja hellyytesi sellaiseen masperään, joka alkaa kukoistaa, ei sellaiseen joka vaatii kastelun jälkeen lisäälisäälisää.

Voimia. Ymmärrän, että tilanne ei ole kiva eikä helppo. 

Tunteet ja järki vaihtelee ja sitten lopulta järkeilet koko asian. Syyllisyyttä ei kannata tuntea.

Suosittelen terapiaa ja hyvää terapeuttia, työstä asiaa ja omia traumojasi niin pian ja paljon kun voit. Mitä nuorempana aloitat sen parempi, koska aivojen plastisuus (ns. "muovautumiskyky")  heikkenee iän myötä, toki kyky säilyy kyllä.

 Silti se voi olla kova paikka kun tapahtuu. Itsekään en sitä vielä ole kokenut ja nuori aikuisuuteni meni siinä kun eniten pelkäsin äitini kuolemista, musta tuntui siltä että mäkin varmaan kuolen kun niin tapahtuu, etten selviydy siitä. Meillä oli niin jotenkin kietoutunut suhde. Terapia pelasti minut, oon varma että ilman terapiaa se äitini masennus olisi vetänyt myös mut pinnan alle. 

Nyt elämä on paremmalla tolalla vaikka vieläkin suren tilannetta ja koen ajoittain syvää syyllisyyttä. Eniten surettaa masennus ja ettei hän todennäköisesti siitä enää parane. Suren onnellisempaa äitiäni ajalta kun olin joku 5 vuotias.. Se on oikeestaan vaatinut ihan oman suruprosessinsa se masentumisen käsittely.. 

Olen se joka ei halunnut halata äitiään. Ehkä siksi etten halunnut että hän jotenkin ripustautuu minuun. Avioliitto oli riitainen, ja äiti halusi joskus kertoa mitä isäni oli taas tehnyt.  Sanoin etten halunnut kuunnella, ettei ole tervettä että lapsi toimii  vanhempansa uskottuna. Olin silloin aikuinen.  Syyllisyyttä tunsin vuosia. En pysty kirjoittamaan tästä asiasta enemmän, vaatisi kymmeniä sivuja.  Kun äiti kuoli muutama vuosi sitten, en tuntenut enää syyllisyyttä vaan helpotusta.  Kun autat äitiäsi käytännön asioissa, leiki että olet siihen palkattu ulkopuolinen hoitaja. 

Kiitos jälleen todella hyvistä vastauksista. 

Tuo halaaminen on ehkä vain kiusallista. Eli kai mun pitäis vaan pystyä halaamaan. Se vaan tuntuu siltä (kuten joku kirjoitti) että hän taas ripustautuu minuun. Tai imeytyy. Ja jos halauksen aloitan, hän tod näk alkaa pyytää sitä yhtenään. Se on hänelle niin suuri nautinto. 

Ap

Hieno ketju, kiitos.

Näistä vain ei koskaan tiedä,

ovatko diipadaapana hatusta 

vedettyä vaiko IRL totuuksia.

Ei sillä oikeastaan ole mitään 

väliä, koska oma äitimme ja 

tämän poismeno ovat 

väistämätöntä, välttämätöntä,

meitä kaikkia syvästi 

koskettavaa pohdintaa.

Meidät kohdussamme 

9 kk kantanut 

~ tuskalla, vaivalla, vérellà

ja hiellà synnyttänyt ~

aikuisuuteemme 

'lempeässä silkkinyrkissä'

ohjannut ja kasvattanut 

~ syöttänyt ja ravinnut ~

suurenmoinen Äitimme,

kaiken kestänyt Kantajamme.

Olin minäkin melko allapäin 

koko vkl:n  ~ kynttilänvalossa

edesmennyttä äitiäni ja

kolmea isoäitiäni muistellessani.

Äidin lähdöstä ei ole kuin

muutama vuosi. Yhä kaipaan. 🤍 

Hyvää iltaa. Äitienpäivä jälleen 2027.

Jos Herra meille päiviä suo. x

https://www.is.fi/kuninkaalliset/art-2000011985939.html

...

En mitenkään erityisesti 

Seuraa Ruotsin kuningashuoneen

edesottamuksia, mutta tämän

artikkelin rakkaudellinen

äiti-tytär-suhde on erittäin kaunista

katseltavaa. Ihan näin rakastava

ei oma äitini kyennyt rajoitteineen

minua kohtaan olemaan, 

ei lähellekään,

mutta siitä huolimatta syvin

kiitollisuus Äidilleni kaikesta. x

Mun äiti kuoli tänä vuonna ja suhteessa häneen oli paljon, mitä ap kuvaa. Mulla myös suhde isään oli mutkaton ja vaikka isän kuolema oli yllättävä äkkikuolema, suru oli jotenkin "normaali". Äidin kuoleman kohdalla kaikki on ollut erilaista, tuskallisen raskasta ja vuoristoratamaista tunnekaaosta. Alku oli aika tyyntä surua, mutta jonkin ajan päästä äidin kuoltua aloin ihan yllättäen dissosioimaan. Huomasin vaan yhtäkkiä, että olin ollut "poissa todellisuudesta" ties miten kauan. Kaikki lapsuuden traumat äitiin liittyen palasivat vaikka olen jo nuorena aikuisena käynyt pitkän psykoterapian ja kuvitellut olevani selvillä vesillä niistä. 

Vaikka suhde äitiini oli vaikeampi kuin suhde isääni, tunnen nyt ihan käsittämättömän pohjatonta ikävää. Ehkä se liittyy siihen, ettei koskaan saanut sitä "normaalia" suhdetta äitiin?

Minä kunnioittaisin oma tunnettani siitä, jos en halua halata. Kuvailet erikoisesti äitisi kyltymätöntä halua halaukseen, mikä ahdistaisi ainakin itseäni. Hän kaipaa kosketusta, mikä on perustarve. Voisiko sitä tyydyttää muuten? Hierojalla tai muussa kosketushoidossa?

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti kuoli tänä vuonna ja suhteessa häneen oli paljon, mitä ap kuvaa. Mulla myös suhde isään oli mutkaton ja vaikka isän kuolema oli yllättävä äkkikuolema, suru oli jotenkin "normaali". Äidin kuoleman kohdalla kaikki on ollut erilaista, tuskallisen raskasta ja vuoristoratamaista tunnekaaosta. Alku oli aika tyyntä surua, mutta jonkin ajan päästä äidin kuoltua aloin ihan yllättäen dissosioimaan. Huomasin vaan yhtäkkiä, että olin ollut "poissa todellisuudesta" ties miten kauan. Kaikki lapsuuden traumat äitiin liittyen palasivat vaikka olen jo nuorena aikuisena käynyt pitkän psykoterapian ja kuvitellut olevani selvillä vesillä niistä. 

 

Vaikka suhde äitiini oli vaikeampi kuin suhde isääni, tunnen nyt ihan käsittämättömän pohjatonta ikävää. Ehkä se liittyy siihen, ettei koskaan saanut sitä "normaalia" suhdetta äitiin?

Jotain  tuollaista pelkään minäkin. Esimerkiksi saatan alkaa ikävöidä pohjattomasti sitä äitiä, joka hän olisi ollut ilman tapaturman aiheuttamaa aivovammaa. 

Eli saattaisin pyyhkiä pois ne negatiiviset puolet ja löytää sieltä sisältä ne hyvät puolet (joita myös on ollut) ja alkaisin itkeä sitä äitiä. 

(Mun yks kaveri sanoi, että jänen vanhempiensa kuoltua hän alkoi unohtaa kaiken negatiivisen. Hänellä tuskin oli näin epävakaata vanhempaa.)

Vierailija kirjoitti:

Minä kunnioittaisin oma tunnettani siitä, jos en halua halata. Kuvailet erikoisesti äitisi kyltymätöntä halua halaukseen, mikä ahdistaisi ainakin itseäni. Hän kaipaa kosketusta, mikä on perustarve. Voisiko sitä tyydyttää muuten? Hierojalla tai muussa kosketushoidossa?

Saattaisin voida alkaa ehkä taputtaa äitiäni käteen. 

Mun isä hoivasi ja kannatteli mun äitiä koko ikänsä, mutta isäni ei myöskään  tykännyt halata. Sanoi, että oli pakko kovettaa itsensä, kun joutui rintamalle aaikoinaan. Hän sitten taputti äitiäni. Sanoi aina kiemurrelleensa irti äitinsäkin halauksista, kun oli lomalla rintamalta. (Mutta siis täysi kunnioitus isälleni, kun jaksoi aina teoillaan rakastaa äitiäni. Siis jopa itsensä unohtaen passasi äitiäni ja kohensi äitini mielialaa omaan kuolemaansa saakka.)

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti kuoli tänä vuonna ja suhteessa häneen oli paljon, mitä ap kuvaa. Mulla myös suhde isään oli mutkaton ja vaikka isän kuolema oli yllättävä äkkikuolema, suru oli jotenkin "normaali". Äidin kuoleman kohdalla kaikki on ollut erilaista, tuskallisen raskasta ja vuoristoratamaista tunnekaaosta. Alku oli aika tyyntä surua, mutta jonkin ajan päästä äidin kuoltua aloin ihan yllättäen dissosioimaan. Huomasin vaan yhtäkkiä, että olin ollut "poissa todellisuudesta" ties miten kauan. Kaikki lapsuuden traumat äitiin liittyen palasivat vaikka olen jo nuorena aikuisena käynyt pitkän psykoterapian ja kuvitellut olevani selvillä vesillä niistä. 

 

Vaikka suhde äitiini oli vaikeampi kuin suhde isääni, tunnen nyt ihan käsittämättömän pohjatonta ikävää. Ehkä se liittyy siihen, ettei koskaan saanut sitä "normaalia" suhdetta äitiin?

Jotain  tuollaista pelkään minäkin. Esimerkiksi saatan alkaa ikävöidä pohjattomasti sitä äitiä, joka hän olisi ollut ilman tapaturman aiheuttamaa aivovammaa. 

Eli saattaisin pyyhkiä pois ne negatiiviset puolet ja löytää sieltä sisältä ne hyvät puolet (joita myös on ollut) ja alkaisin itkeä sitä äitiä. 

(Mun yks kaveri sanoi, että jänen vanhempiensa kuoltua hän alkoi unohtaa kaiken negatiivisen. Hänellä tuskin oli näin epävakaata vanhempaa.)

Tää siis ap

Hankalan mutta silti läheisen ihmisen kuollessa...

No kaiketi surua, samalla helpotusta, ehkä vähän syyllisyyttä siitä helpotuksen tunteesta. 

Jos äidilläsi on aivovamma, on oikeastaan aika turha miettiä hänen käytöstään, sillä se on sairaus mikä puhuu.

Luultavasti tulet suhtautumaan kuten suhtaudutaan dementikon kuolemaan.

Kai perheenne on tehnyt yhdessä kotitöitä ettei kaikki kotityöt jää äidin vastuulle?

Kuulostaa osittain tutulta. Omalla äidilläni on ollut elämänhallinnan ongelmia ja todennäköisesti masennustakin niin kauan kuin muistan. Ja ei ollut kauhean hyvä äiti. On ihan äärimmäisen kiusallista, kun alkaa vaikka purkaa omaa vuosikymmenten takaista imetyspettymystään minulle ja selvästi odottaa lohdutusta. Saattaa sanoa jotain, että "en minä koskaan mitään osannut" ja siihenkin odottaa meidän sanovan, että älä nyt, kyllä sinä osasit.

Lapsuudestani lähinnä muistan, että miksi kukaan ei välittänyt niin paljon, että olisi tehnyt meistä lastensuojeluilmoitusta.

Mutta olen miettinyt samaa, että miltä se sitten tuntuu, kun äiti kuolee. Tunnen varmasti surua ja sääliä, että hänen elämänsä meni niin. Surua siitä, etten koskaan saanut läheistä äitisuhdetta. Helpotusta että rahapyynnöt ja takertuminen loppuvat. Syyllisyyttä helpotuksen tunteesta. Onhan näitä.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa osittain tutulta. Omalla äidilläni on ollut elämänhallinnan ongelmia ja todennäköisesti masennustakin niin kauan kuin muistan. Ja ei ollut kauhean hyvä äiti. On ihan äärimmäisen kiusallista, kun alkaa vaikka purkaa omaa vuosikymmenten takaista imetyspettymystään minulle ja selvästi odottaa lohdutusta. Saattaa sanoa jotain, että "en minä koskaan mitään osannut" ja siihenkin odottaa meidän sanovan, että älä nyt, kyllä sinä osasit.

 

Lapsuudestani lähinnä muistan, että miksi kukaan ei välittänyt niin paljon, että olisi tehnyt meistä lastensuojeluilmoitusta.

 

Mutta olen miettinyt samaa, että miltä se sitten tuntuu, kun äiti kuolee. Tunnen varmasti surua ja sääliä, että hänen elämänsä meni niin. Surua siitä, etten koskaan saanut läheistä äitisuhdetta. Helpotusta että rahapyynnöt ja takertuminen loppuvat. Syyllisyyttä helpotuksen tunteesta. Onhan näitä.

Mun äiti kans vuosia valitti ja suorastaan syytteli joistain hommistaan, jotka nyt vaan kuuluvat vanhemmuuteen. Raivosi minulle vuosia, kun joutui järjestämään rippijuhlat ja yo-juhlat minulle, vaikka oli palkattu apulainen hommissa mukana. 

Samoin hän tuntee usein syyllisyydentunteita sitten taas joistain asioista ja tosiaan varmaan toivoo minun sanovan, että kyllä sinä sen asian voimavarojasi mukaan hyvin hoidit jne. Kostaa lapsuudestani esiin asioita, jotka hoiti hyvin ja odottaa kovasti kehuja. Lapsena koki huonommuutta vanhempana ja kyseli jatkuvasti, että varmaan pidät isästäsi enemmän? Silleen masentuneella äänellä. 

Ap

Tässä ketjussa on hyviä kirjoituksia teiltä. Se saa ajattelemaan monenlaista. 

Ymmärsin esim sellaisen uuden (ja itsestään selvän) asian, että koska isäni on kuollut ensin, niin äidistä luopumiseen liittyy myös se viimeisestä vanhemmasta luopumisen suru. 

Ja tässä on vielä sekin, että kun olen kannatellut äitiä selviämään isäni kuolemasta, niin alanko ehkä äidin kuollessa surra sitten molempia  jos mulla on salaisia surutunteita isästä, joita en ole vielä pystynyt käsittelemään. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kai perheenne on tehnyt yhdessä kotitöitä ettei kaikki kotityöt jää äidin vastuulle?

Äitini teki lähinnä vain pyykkihuollon. Kaikki kotitaloustyöt eivät siis kasautuneet hänelle. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinun tarvitse pakottaa itseäsi halaamaan äitiäsi. Minä tunsin samoin.  Älä tunne siitä syyllisyyttä. Mieti yhteydenpidon muotoja: olisiko hyvä jos tapaisitte harvemmin? Voisiko joku muu olla läsnä kun tapaatte? Tämä toimi omalla kohdallani. Elä rohkeasti omaa elämääsi. Et ole äitisi lääkäri. 

Miksi ihmeessä en pysty (vapaaehtoisesti) halaamaan äitiäni. (Halatessa äiti nauttii niin överisiti, että koen tulevani imetyksi jonnekin. Hän haluaisi valtavasti hellyyttä ja tukea. Enemmän ja enemmän. Toisaalta hän on aina halunnut määräillä mua liikaa.)

 

Olen äitini seurassa nykyään todella paljon, koska hän tarvitsee jo oikeasti apua asioiden hoidossa, kun muisti on alkanut reistailla. (Aiemmin, kun vielä isänikin eli, häneltä tuli hätääntyneitä viestejä, että jompikumpi voi huonosti, mutta en jaksa puhua enempää. Kun yritin kysellä tarkemmin tilannetta, niin luuri korvaan. Minä sitten sinne katsomaan tilannetta kaukaakin ja kaikki oli kunnossa. Halusiko hän vain kokea, että välitän.)

 

Ap

Sun täytyy laittaa rajat. Et lennä sinne heti, kun käsky käy. Äitisi on oppinut manipuloimaan sinua ja vaikka se saattaa olla äidiltäsi tiedostamatonta eikä mitenkään pahantahtoista, niin se on silti rajatonta. Ihan sama mikä se syy tai tarve äidilläsi siellä taustalla on. Et ole enää määräiltävä lapsi. 

Määritä, mikä on sopiva määrä olla tekemisissä. Kuinka usein puhut hänen kanssaan puhelimessa tai viestittelet, ja kuinka usein käyt. Otetaan esimerkiksi käynnit 2x kuussa, toinen käynti max. tunti, toinen max. 2 tuntia. Lisäksi max. 30 min puhelut niinä viikkoina, kun et käy. Lisäksi saatat vastata viesteihin iltaisin klo 18-19 välillä. Joka viikko vähintään yksi päivä, kun et ole missään tekemisissä, mieluiten kaksi. Tämä siis esimerkki. Mieti oman elämäsi, työsi, perheesi, jaksamisesi, haluamisesi ja aikataulujesi mukaan. 

Sitten laitat nuo ajat kalenteriin, laitat puhelimen äänettömälle tai jos se ei ole mahdollista, niin ainakin viestisovellukset äänettömälle ja yötila käyttöön. Äidillesi tästä ei tarvitse kertoa. Jos hänellä on ongelma, katsot kalenterista seuraavan tapaamisajan ja vastaat viestiin, että tulen selvittämään sen torstaina klo 16, sitä ennen en millään ehdi. Älä selittele yhtään tarkemmin. Syyt ovat aina korkeintaan en ehdi, on kiirettä, on menoja jne. 

Opettele tunnistamaan milloin on ihan oikea hätä (yleensä ei koskaan). Kun tarpeeksi paljon tulee vääriä hälytyksiä, niin pitää vain kovettaa itsensä ja jättää vastaamatta puhelimeen. Jonain päivänä se hätä voi ollakin oikea, mutta pitää jo etukäteen päättää, että en aio tuntea syyllisyyttä siitä, koska en voi elää niin, että hyppään ehkä vielä 10 vuotta joka risauksen perässä aivan turhaan, palan loppuun ja oma elämä jää elämättä, ja stressin vuoksi saatan kuolla jo ennen äitiäni. 

Yksi hyvä periaatepäätös ihan kaikkien hyppyyttäjien kanssa on, että älä vastaa puhelimeen ikinä. Soita takaisin aikaisintaan parin tunnin kuluttua, tai älä soita ollenkaan. Hyppyytyksen "elintärkeä" syy on siinä välissä haihtunut. Sama viestien kanssa. Älä lue niitä heti. Lopeta reagoiminen. Ymmärrä, että se välittömän reagoimisen tarve johtuu siitä, että hermostosi on opetettu siihen. Vastusta sitä, vaikka se on aluksi vaikeaa. Hengitä se tarve pois. Normaaleille ihmisille voit edelleen vastata heti, koska on tympeää odottaa ja odotuttaa turhaan, mutta näiden rajattomien kohdalla se on sitä rajanvetoa. 

Toisen luennon voisin pitää munankuorilla kävelystä, mutta se on periaatteessa sama asia, mutta ilmenee monimutkaisemmin ja on vähän vaikeampi työstettävä. Laita nyt nämä rajat ensin. 

Milloin on aika laittaa itsesi etusijalle? Paras aika meni jo. Toiseksi paras aika on nyt. Onnistut kyllä. Been there done that.