Autismi muotidiagnoosi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa". 

Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.

 

 Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS. 

 

Nykyään kuitenkin moni hyvin  tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy. 

 

Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.

Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.

Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista. 

 

Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri.  Koska autismi on psykiatrinen häiriö,  tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa. 

Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:

1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.

2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe. 

3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.

 

Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.

Kyllä se lasketaan virallisesti laaja-alaiseksi keskushermoston kehityshäiriöksi, jonka diagnostisissa kriteereissä on, että sen on aiheutettava haittaa tai tuen tarvetta ainakin jollain elämän osa-alueella.

Eli se ei ole psykiatrinen häiriö.

Kyllä se on psykiatrinen häiriö, jos psykiatrit pääasiassa diagnoosin antavat.  Vai mikä muu lääketieteen erikoisala on päävastuussa diagnostiikasta, joka kuuluu muun lääketieteen erikoisalan osaamisalueeseen? Psykiatreilla on koulutus diagnoosin asettamiseen ja lähes 100% diagnooseista etenkin aikuisilla on psykiatrien asettamia. 

 

Psykiatreilla on valmius diagnosoida muitakin häiriöitä kuin sellaisia, joita ajatellaan klassisesti mielenterveyteen liittyviksi. Neurokehityksellisenä diagnoosina se on psykiatrinen häiriö, ja oletus sen yhdenmukaisesta neurokehityksellisestä pohjasta perustuu hyvin heikkoon epäjohdonmulaiseen tieteelliseen evidenssiin.

 

 Siksi sitä ei voi diagnosoida millään biomarkkereilla, vaan haastattelulla ja seulontalomakkeilla. Nuo ovat hyvin tulkinnanvaraisia, käyttäytymistä kartoittavia menetelmiä ja siksi tällainen diagnoosikategoria on helposti laventuva koskemaan yhä lievempiä ja heterogeenisempia kehityksellisiä haasteita. 

Ei kai missään väitetä, että kaikilla autismin kirjon häiriöillä olisi yhdenmukainen neurokehityksellinen pohja? Minusta on aika itsestäänselvää, ettei esim. mun suvussa voimakkaasti perinnöllisellä aspergerilla ole sama pohja, kuin sillä, että äidin raskaudenaikainen d-vitamiininpuutos lisää lapsen syvän autismin riskiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista. 

 

Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.

 

Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.

Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.

 

Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen". 

 

Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.

 

Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään. 

 

Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.

 

Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.

Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa. 

 

Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."

Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa". 

Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.

 

 Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS. 

 

Nykyään kuitenkin moni hyvin  tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy. 

 

Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.

Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.

Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista. 

 

Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri.  Koska autismi on psykiatrinen häiriö,  tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa. 

Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:

1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.

2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe. 

3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.

 

Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.

Kyllä se lasketaan virallisesti laaja-alaiseksi keskushermoston kehityshäiriöksi, jonka diagnostisissa kriteereissä on, että sen on aiheutettava haittaa tai tuen tarvetta ainakin jollain elämän osa-alueella.

Eli se ei ole psykiatrinen häiriö.

Kyllä se on psykiatrinen häiriö, jos psykiatrit pääasiassa diagnoosin antavat.  Vai mikä muu lääketieteen erikoisala on päävastuussa diagnostiikasta, joka kuuluu muun lääketieteen erikoisalan osaamisalueeseen? Psykiatreilla on koulutus diagnoosin asettamiseen ja lähes 100% diagnooseista etenkin aikuisilla on psykiatrien asettamia. 

 

Psykiatreilla on valmius diagnosoida muitakin häiriöitä kuin sellaisia, joita ajatellaan klassisesti mielenterveyteen liittyviksi. Neurokehityksellisenä diagnoosina se on psykiatrinen häiriö, ja oletus sen yhdenmukaisesta neurokehityksellisestä pohjasta perustuu hyvin heikkoon epäjohdonmulaiseen tieteelliseen evidenssiin.

 

 Siksi sitä ei voi diagnosoida millään biomarkkereilla, vaan haastattelulla ja seulontalomakkeilla. Nuo ovat hyvin tulkinnanvaraisia, käyttäytymistä kartoittavia menetelmiä ja siksi tällainen diagnoosikategoria on helposti laventuva koskemaan yhä lievempiä ja heterogeenisempia kehityksellisiä haasteita. 

Ei kai missään väitetä, että kaikilla autismin kirjon häiriöillä olisi yhdenmukainen neurokehityksellinen pohja? Minusta on aika itsestäänselvää, ettei esim. mun suvussa voimakkaasti perinnöllisellä aspergerilla ole sama pohja, kuin sillä, että äidin raskaudenaikainen d-vitamiininpuutos lisää lapsen syvän autismin riskiä. 

Tässä nyt sotketaan taas tilastolliset riskit ja etiologia käsite. Etiologia ja patofysiologia ovat oirekokonaisuuksien taustalla operoivia laadullisia mekanismeja, joiden on oltava kuvattavissa yksilötasolla. Tietääkseni Aspergerin syndroomaan ei spesifisti liity mitään geneettisiä tekijöitä, jotka selkeästi johtaisivat tunnettujen mekanismien kautta kyseiseen oireyhdistelmään vrt esim sirppisoluanemia. Geneettiset assosiaatiot ovat puhtaasti tilastollisia ja teoreettisia niin pitkään, kun niillä ei ole kliinistä merkitystä. 

Se että johonkin häiriöön kytkeytyy lukuisia tilastollisia riskejä ei tee siitä itsessään monitekijäistä eikä ole todiste edes sen biologisesta  tai synnynnäisestä pohjasta. Voit löytää biologisia  tilastollisia riskejä myös vaikkapa  kahvin juonnille, poliittiselle suuntautuniselle ja huono-osaisuudelle. Ongelma autismin kirjon häiriössä on sen laveus ja se, että oireita esiintyy aika paljon normaalipopulaatiossa. Ero normaalin ja epänormaalin välillä on liukuva. Tämä on ongelma etenkin Aspergerin syndroomassa. Monesti autismista puhutaan silti aivan kuin taustalla kaikilla olisi jokin spesifi neurokehityksellisen poikkeama, vaikka edes etiologialtaan ja patofysiologialtaan erillisiä alaryhmiä ei tunneta vrt esim kehitysvammadiagnoosi, jonka voi saada etiologialtaan hyvin eri tyyppisistä vammoista kärsivät lapset. 

Mä olen parhaillaan ADHD tutkimuksissa yksityisellä, vahvasti näyttää siltä että 1500€ rahaa niin sen jälkeen saan lapun. T. Nelikymppinen