Lue keskustelun säännöt.
Autismi muotidiagnoosi?
24.04.2026 |
Mitä mieltä ootte; onko autismi/asperger muotidiagnoosi? Keskustellaan tästä vapaasti!.
Kommentit (343)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ole, ihan naurettava ajatuskin.
Sellsista kuvittelee vaan ne, jotka ei tiedä asiasta mitään. Tälleen autistina taas on selvää, etten ole muodissa.
Aa okei. Mä tiedän taas aika paljon. Itellänikin sitä epäiltiin.
Tottakai autismi on diagnoosi, oikea sellainen.
Ja samalla muotia.
Valitettavasti
No kun ei se ole muotia. Autisteja ennemminkin kiusataan ja syrjitään ja pilkataan.
Kyllä se on muotia. Ihan avoimesti jopa nuoret aikuiset diagnosoivat itse itselleen etenkin aspergeria ja avoimesti selittävät asiasta.
Katsos kun on muotia olla vähän erilainen. Et mul on niinku ADHD ja asperger.
No oletko jotenkin kateellinen? Etkö halua olla tavis? Mitä vikaa siinä on, jos joku avoimesti kertoo asiasta? Sehän on rohkeaa ennemminkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ole, ihan naurettava ajatuskin.
Sellsista kuvittelee vaan ne, jotka ei tiedä asiasta mitään. Tälleen autistina taas on selvää, etten ole muodissa.
Aa okei. Mä tiedän taas aika paljon. Itellänikin sitä epäiltiin.
Tottakai autismi on diagnoosi, oikea sellainen.
Ja samalla muotia.
Valitettavasti
No kun ei se ole muotia. Autisteja ennemminkin kiusataan ja syrjitään ja pilkataan.
Kyllä se on muotia. Ihan avoimesti jopa nuoret aikuiset diagnosoivat itse itselleen etenkin aspergeria ja avoimesti selittävät asiasta.
Katsos kun on muotia olla vähän erilainen. Et mul on niinku ADHD ja asperger.
Moni kaipaa selitystä sille, miksi ei mahdu yleiseen muottiin. As/adhd diagnoosi on helppo selitys, ne ymmärretään nykyään laajalti. Suomalaiset ovat kansainvälisesti ajatellen aika sisäänpäinkääntyneitä ihmisiä, joten moni menee autismimuottiin helpommin kuin johonkin muuhun. Adhd taas sitten on helppo kaatoluokka monelle, kun elämänhallinta ei ole koskaan tullut vahvaksi. Ja nykymeno, jossa nuorille ei ole toivoa paremmasta tulevaisuudedta, ei tue elämänhallinnan ja itsekurin oppimista.
Tää on hyvin raa'asti oiottu ja yksinkertaistettu selitys. Mulla on itsellä as-diagnoosi, alunperin jo 70-luvun lapsuuden perusyeella tehty dg. Se ei ollut silloin, eikä 80- tai 90-luvuillakaan muotia, mut meillä se kulkee niin vahvasti suvussa, että se ei ole enää mikään dg, se on meillä geneettinen ominaisuus, jota kasvuympäristö tietenkin vahvistaa (voidaan mennä parisataa vuotta taaksepäin ja silloin eläneet sukulaiset oli ihan yhtä kahjoja)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Autismi kuuluu kylläkin neuropsykiatrian alaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:
1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.
2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe.
3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.
Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.
Kyllä se lasketaan virallisesti laaja-alaiseksi keskushermoston kehityshäiriöksi, jonka diagnostisissa kriteereissä on, että sen on aiheutettava haittaa tai tuen tarvetta ainakin jollain elämän osa-alueella.
Eli se ei ole psykiatrinen häiriö.
Autismin kirjon henkilöillä on todettu poikkeavuuksia suoliston toiminnassa, ja tällä hetkellä tutkitaan mm. sitä, pääseekö suolistosta peräisin olevia toksiineja kulkeutumaan aivoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole muotidiagnoosi. Edelleen "autisti" on osalle haukkumasana, monilla on puutteellinen tai virheellinen käsitys kyseisestä diagnoosista, autismin piirteitä ei katsota hyvällä jne. :(
Diagnooseja ei noin vain jaeta eikä niitä haeta huvin vuoksi. Julkisella jonot voivat olla pitkiä (jos edes pääsee jonoon) ja yksityinen on hintava...
Diagnoosi ei myöskään tarkoita, että ihmiset automaattisesti ymmärtävät autistia, ottavat hänet huomioon, arvostavat häntä sellaisena kuin hän on, antavat hänen elää itselleen sopivaa elämää... Edelleen voi esim. vähätellä, kieltää, sivuuttaa ja syyttää tekosyynä käyttämisestä.
Jos adhd, autismi, masennus, ahdistus, yms. olisivat muotidiagnooseja, todellinen ongelma voisi olla esim. järjestelmä, jossa apua saa vain diagnoosin avulla, tai Munchausenin syndrooman yleistyminen.
No ainakaan tyttöjen autismia ei vieläkään monin paikoin meinata osata diagnosoida sitten millään. Nelisen vuotta meni meillä lastenpsykiatrisen asiakkaana, ennen kuin osasivat diagnoosin asettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ole, ihan naurettava ajatuskin.
Sellsista kuvittelee vaan ne, jotka ei tiedä asiasta mitään. Tälleen autistina taas on selvää, etten ole muodissa.
Aa okei. Mä tiedän taas aika paljon. Itellänikin sitä epäiltiin.
Tottakai autismi on diagnoosi, oikea sellainen.
Ja samalla muotia.
Valitettavasti
No kun ei se ole muotia. Autisteja ennemminkin kiusataan ja syrjitään ja pilkataan.
Kyllä se on muotia. Ihan avoimesti jopa nuoret aikuiset diagnosoivat itse itselleen etenkin aspergeria ja avoimesti selittävät asiasta.
Katsos kun on muotia olla vähän erilainen. Et mul on niinku ADHD ja asperger.
En ole kyllä ikinä missään saanut sellaista vastaanottoa tai kohtelua, että ois tullut tunne, että mun autismi ois mitenkään muodikasta. Toki olen keski-ikäinen, en nuori. Mutta eipä mun teinitytärtäkään muodikkaana tunnuta pitävän, aika yksinäinen se on.
Missä työskentelee sellainen lääkäri, joka myöntää ADHD/autismi diagnoosin senkun käy hakemassa?
Oma lapsi oli kaikenmaailman terapioissa ja tutkimuksissa monta vuotta, ennenkuin diagnoosin sai ulos. Siksi kysyn jos seuraavilla lapsilla on samaa vikaa, niin tiedän valita lääkärin jolta saa saman lapun trendikkäästi ja samantien?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole muotidiagnoosi. Edelleen "autisti" on osalle haukkumasana, monilla on puutteellinen tai virheellinen käsitys kyseisestä diagnoosista, autismin piirteitä ei katsota hyvällä jne. :(
Diagnooseja ei noin vain jaeta eikä niitä haeta huvin vuoksi. Julkisella jonot voivat olla pitkiä (jos edes pääsee jonoon) ja yksityinen on hintava...
Diagnoosi ei myöskään tarkoita, että ihmiset automaattisesti ymmärtävät autistia, ottavat hänet huomioon, arvostavat häntä sellaisena kuin hän on, antavat hänen elää itselleen sopivaa elämää... Edelleen voi esim. vähätellä, kieltää, sivuuttaa ja syyttää tekosyynä käyttämisestä.
Jos adhd, autismi, masennus, ahdistus, yms. olisivat muotidiagnooseja, todellinen ongelma voisi olla esim. järjestelmä, jossa apua saa vain diagnoosin avulla, tai Munchausenin syndrooman yleistyminen.
Ainakin päiväkoti/esikoulu/koulumaailmassa saat lapselle tukitoimia 100x helpommin, kun on se todistus lääkäriltä. Niin kauan kun sitä ei ole, levitellään käsiä ja harmitellaan kun ei ole mahdollisuuksia...
Työterveyslääkäri totesi, kun epäilin itselläni autismia, että "autismi on muotidiagnoosi ja kaikki ovat nykyään autisteja".
Vuosia siitä eteenpäin, ja kaikki keski-ikäiset sisarukseni saivat autimisdiagnoosin, pääsyyllinen tähän geeniin isäni. Yksi sisaruksista laitettiin välittömästi pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle. Nyt tässä olen sitten itsekin menossa läpi tutkimuksia ja ADHD:ta on jo väläytetty autismin lisäksi.
Ei tästä ainakaan minulle ole ollut mitään iloa tai supervoimaa. Alan olla lähempänä viittäkymppiä, ei koulutusta, ei töitä, työelämä pelkkää pikkuhiluin palkattua silppua josta ei ole voinut säästää, koskaan en ole ollut vakavassa parisuhteessa ja kallein omaisuuteni on läppärini. Nykyisellä paikkakunnalla olen asunut 20 vuotta ja en ole tutustunut kehenkään siinä ajassa. Töissä pomot ja asiakkaat pitävät ahkeruudestani, mutta työkavereiden silmissä olen vieraan planeetan olento, jonka kanssa ei olla tekemisissä, kun se on niin omituinen ja sillä on omituiset jutut. Kaikki Tinderit sun muut normaalit parisuhdekanavat ovat aivan kammattovia helvettejä, samoin kaikki sosiaaliset tapahtumat kuten harrasteryhmät.
Olisin mielelläni normaali maailmassa, joka on rakennettu normaaleille ihmisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pertti Luukkosen DSM-5 Persoonallisuushäiriöt psykopatologian DSM-5-sarja II - kirjan mukaan autistit ja vakavasti psykoottiset skitsofreenikot ovat jumissa oraalisen kehityksen vaiheessa. Autismi on objektirelaatiohäiriöistä vakavin. Siinä objektit itsessään ovat merkityksellisempiä kuin kiintymys ja sosiaalinen kehitys.
He jotka tätä psykoanalytiikkaa ja kliinistä psykologiaa ja psykiatriaa väittävät vääräksi eivät ole alan ammattilaisia. He ovat idealisoimassa neuropsykiatrisia poikkeavuuksia. Idealisointi ja toisten ihmisten väitteiden tyhjäksi tekeminen ovat rajatila-luokkaisen psykiatrisen häiriön defenssejä.
Vierailija kirjoitti:
Missä työskentelee sellainen lääkäri, joka myöntää ADHD/autismi diagnoosin senkun käy hakemassa?
Oma lapsi oli kaikenmaailman terapioissa ja tutkimuksissa monta vuotta, ennenkuin diagnoosin sai ulos. Siksi kysyn jos seuraavilla lapsilla on samaa vikaa, niin tiedän valita lääkärin jolta saa saman lapun trendikkäästi ja samantien?
Sama, nelisen vuotta lastenpsykiatrisen poliklinikan asiakkuutta ja ties mitä tutkimuksia jne. siinä, ennen kuin tyttö sai diagnoosin. Ja mulla itselläni kuitenkin on asperger-diagnoosi, ja lapsella ihan samanlaisia piirteitä kun mulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pertti Luukkosen DSM-5 Persoonallisuushäiriöt psykopatologian DSM-5-sarja II - kirjan mukaan autistit ja vakavasti psykoottiset skitsofreenikot ovat jumissa oraalisen kehityksen vaiheessa. Autismi on objektirelaatiohäiriöistä vakavin. Siinä objektit itsessään ovat merkityksellisempiä kuin kiintymys ja sosiaalinen kehitys.
He jotka tätä psykoanalytiikkaa ja kliinistä psykologiaa ja psykiatriaa väittävät vääräksi eivät ole alan ammattilaisia. He ovat idealisoimassa neuropsykiatrisia poikkeavuuksia. Idealisointi ja toisten ihmisten väitteiden tyhjäksi tekeminen ovat rajatila-luokkaisen psykiatrisen häiriön defenssejä.
Ihan hölynpölyä 😃. Mä oon elänyt autismia kohta jo 50 vuotta, ne "ammattilaiset" ei.
Vierailija kirjoitti:
Pertti Luukkosen DSM-5 Persoonallisuushäiriöt psykopatologian DSM-5-sarja II - kirjan mukaan autistit ja vakavasti psykoottiset skitsofreenikot ovat jumissa oraalisen kehityksen vaiheessa. Autismi on objektirelaatiohäiriöistä vakavin. Siinä objektit itsessään ovat merkityksellisempiä kuin kiintymys ja sosiaalinen kehitys.
He jotka tätä psykoanalytiikkaa ja kliinistä psykologiaa ja psykiatriaa väittävät vääräksi eivät ole alan ammattilaisia. He ovat idealisoimassa neuropsykiatrisia poikkeavuuksia. Idealisointi ja toisten ihmisten väitteiden tyhjäksi tekeminen ovat rajatila-luokkaisen psykiatrisen häiriön defenssejä.
Pertti Luukkonen ei koskaan käynyt täysillä.
Vierailija kirjoitti:
Työterveyslääkäri totesi, kun epäilin itselläni autismia, että "autismi on muotidiagnoosi ja kaikki ovat nykyään autisteja".
Vuosia siitä eteenpäin, ja kaikki keski-ikäiset sisarukseni saivat autimisdiagnoosin, pääsyyllinen tähän geeniin isäni. Yksi sisaruksista laitettiin välittömästi pysyvälle työkyvyttömyyseläkkeelle. Nyt tässä olen sitten itsekin menossa läpi tutkimuksia ja ADHD:ta on jo väläytetty autismin lisäksi.
Ei tästä ainakaan minulle ole ollut mitään iloa tai supervoimaa. Alan olla lähempänä viittäkymppiä, ei koulutusta, ei töitä, työelämä pelkkää pikkuhiluin palkattua silppua josta ei ole voinut säästää, koskaan en ole ollut vakavassa parisuhteessa ja kallein omaisuuteni on läppärini. Nykyisellä paikkakunnalla olen asunut 20 vuotta ja en ole tutustunut kehenkään siinä ajassa. Töissä pomot ja asiakkaat pitävät ahkeruudestani, mutta työkavereiden silmissä olen vieraan planeetan olento, jonka kanssa ei olla tekemisissä, kun se on niin omituinen ja sillä on omituiset jutut. Kaikki Tinderit sun muut normaalit parisuhdekanavat ovat aivan kammattovia helvettejä, samoin kaikki sosiaaliset tapahtumat kuten harrasteryhmät.
Olisin mielelläni normaali maailmassa, joka on rakennettu normaaleille ihmisille.
Olen samassa jamassa ,paitti kallein tavara on sähköfillari,ja diagnoosit on jo laitettuna, ja eläkkeelle laittoivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:
1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.
2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe.
3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.
Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.
Kyllä se lasketaan virallisesti laaja-alaiseksi keskushermoston kehityshäiriöksi, jonka diagnostisissa kriteereissä on, että sen on aiheutettava haittaa tai tuen tarvetta ainakin jollain elämän osa-alueella.
Eli se ei ole psykiatrinen häiriö.
Kyllä se on psykiatrinen häiriö, jos psykiatrit pääasiassa diagnoosin antavat. Vai mikä muu lääketieteen erikoisala on päävastuussa diagnostiikasta, joka kuuluu muun lääketieteen erikoisalan osaamisalueeseen? Psykiatreilla on koulutus diagnoosin asettamiseen ja lähes 100% diagnooseista etenkin aikuisilla on psykiatrien asettamia.
Psykiatreilla on valmius diagnosoida muitakin häiriöitä kuin sellaisia, joita ajatellaan klassisesti mielenterveyteen liittyviksi. Neurokehityksellisenä diagnoosina se on psykiatrinen häiriö, ja oletus sen yhdenmukaisesta neurokehityksellisestä pohjasta perustuu hyvin heikkoon epäjohdonmulaiseen tieteelliseen evidenssiin.
Siksi sitä ei voi diagnosoida millään biomarkkereilla, vaan haastattelulla ja seulontalomakkeilla. Nuo ovat hyvin tulkinnanvaraisia, käyttäytymistä kartoittavia menetelmiä ja siksi tällainen diagnoosikategoria on helposti laventuva koskemaan yhä lievempiä ja heterogeenisempia kehityksellisiä haasteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autismi on selvästi muotidiagnoosi z-sukupolvella ja nuoremmilla. Olen huomannut tämän somesta sekä useiden tuntemieni nuorten puheista.
Ilmiössä on samankaltaisuuksia transsukupuolisuuden trendaamisen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Joku asia alkaa saada somessa näkyvyyttä tosi paljon ja some täyttyy itsediagnosointia helpottavista "jos olet tällainen ja tällainen olet todennäköisesti x" postauksista. Yhtäkkiä kokonaiset kaveriporukat keksivät olevansa x. X:n paikalle voi laittaa transiuden, autismin tai mikä milloinkin trendaa ja selittää ihmisten monimutkaisia haasteita ja erilaisuutta.
Nyt trendaava autismi on nimenomaan nuorten naisten "kevytautismia". Sellaista joka ei kauheasti näy ulospäin.
Joo, täydellinen muotidiagnoosi. Itselläkin autismi, eikä kukaan ulkopuolinen sitä todennäköisesti mitenkään huomaa. Ja tajusin asian siitä, että kaveri puhui oireistaan, jotka kuulostivat varsin paljon myös minun elämältäni.
Piirteinä esimerkiksi asioiden liian kirjaimellisesti ottaminen. Itselläni on ollut useita tilanteita, jolloin esimerkiksi kokeessa vastaan "väärin", ja kun näen mallivastaukset, tajusin että tiesin oikean vastauksen koko ajan - kysymys oli vain muotoiltu niin, että luulin sen tarkoittavan muuta. Ja sain päälleni syyllistykset siitä, miksi en opiskellut paremmin kun vastasin väärin helppoon kysymykseen. Samoin sosiaaliset vaikeudet - minulle saatettiin sanoa "soita paikkaan x", ja itse olin paniikissa enkä pystynyt soittamaan, koska minulla ei ollut yhtään minkäänlaista ideaa siitä miten voisin ilmaista asiani. Ja, taas, minut syyllistettiin siitä miksi käyttäydyn huonosti enkä vain soita. Usein myös sain lähes paniikkikohtauksia, jos elämässä tapahtui liian paljon yllätyksiä (lähinnä vanhempieni osalta, koska heillä oli tapana jatkuvasti muutella suunnitelmia täysin varoittamatta). Ja minä sain päälleni huudot siitä, miksi olen niin hankala ja aina "kiukuttelen".
Kun lopulta sain diagnoosin 17-vuotiaana, se oli varsin suuri helpotus. Lopultakin sain sen vahvistuksen, että vaikka en reagoi aina samoin kuin muut, se ei ole minun vikani. Voin olla ymmärtämättä kysymystä kokeessa ilman, että minua syyllistettäisiin huonosta opiskelumoraalista. Voin käyttää enemmän aikaa siihen, että selvitän millaisella tavalla uudenlaisessa sosiaalisessa tilanteessa toimitaan ennen kuin soitan puhelun, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä ettei se tullut minulta luonnostaan. Voin hyväksyä sen, että en tule ikinä sietämään suuria yllätyksiä, ja järjestää elämäni niin etten joudu kyseisiin tilanteisiin enää.
Tietysti, siinä kohtaa kun sain diagnoosin, olin jo sen 17 vuotta elänyt ongelmieni kanssa ja kuunnellut jatkuvaa syyllistämistä siitä miksi "olen niin hankala". Olin, esimerkiksi, ihan puhtaasti pelännyt mennä kotiin, koska jouduin olemaan jatkuvassa valmiustilassa siltä varalta, että minulle taas aiheutettaisiin lähes paniikkikohtaus ja rangaistaisiin "huonosta käytöksestä" jälkikäteen. Mielenterveyteni ei enää tässä kohtaa ollut kovinkaan hyvä (osin myös muiden asioiden takia), ja jouduinkin käyttämään pari vuotta siihen että sain itseni ja elämäni taas siihen kuntoon että pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Mutta sen jälkeen valmistuin lukiosta huippuarvosanoin ja sain hyvän opiskelupaikan, ja kun nykyään on oppinut pärjäämään omien autismipiirteiden kanssa, ulkopuolinen tuskin huomaisi mitään.
Toisinaan sitä toivoo, että olisi voinut saada diagnoosin jo lapsena. Elämäni olisi todennäköisesti mennyt paljon helpommin, jos olisin alusta alkaen tiennyt kuka olen, ja varsinkin jos ihmiset ympärilläni olisivat tienneet että en "kiukuttele" tai "laiskottele", jos reagoin eri tavalla tai en vain pysty ymmärtämään jotain asiaa yhtä helposti kuin muut. Esimerkiksi isoveljeni sai diagnoosin lapsena, ja hänelle löytyi ymmärrystä ja apua lähes kaikkien ongelmiensa kanssa - minulle löytyi lähinnä huutoja siitä, miksi en toiminut kuin normaali lapsi.
Mutta ihan vain muotidiagnoosista kyse, eikä missään nimessä oikeasta asiasta joka on vaikuttanut koko elämääni, koska olen nuori nainen jonka oireet eivät aina näy ulospäin.
Miksi se on niin vaikea ymmärtää, että kaksi asiaa voi olla samaan aikaan olemassa. Ihan oikeat nepsydiagnoosit ja se, että se on muotidiagnoosi joissain tilanteissa.
Onko nää samat jotka tulee marttyyrinä kommentoimaan aina kaikkeen? Jos joku kirjoittaa että insuliinia väärinkäytetään niin siihen tullaan itkemään että "Aijaa, minä ykköstyypin diabetekseni hoitoon sitä sitten ilmeisest ihan vain väärinkäytän."
Oon eri, mutta nää muotidiagnooseista jauhavat kyllä useimmiten kyseenalaistaa suunnitelleen kaikki autismidiagnoosit, tai sitten esittävät omia aivan naurettavia kriteereitään siitä, millaisia "oikeat autistit" on. Usein myös ovat todella asiattomia, ja puhuvat tyyliin "diagnoosi on vapaakortti kaikkeen" tai "haetaan lapselle diagnoosi, ettei tarvitse kasvattaa".
Ongelma on se, että moni ihminen ei oikeasti ymmärrä noiden diagnoosien tulkinnanvaraisuutta ja taustalla olevan tieteellisen näytön rajoitteita. Autismin kliininen funktio on vähän sama kuin vaikkapa kehitysvamman. Kehitysvamma on yleistason käsite, joka kuvaa puhtaasti lapsuudessa saatua vammaa älyllisessä suoriutumisessa.
Sillä ei ole spesifiä etiologiaa, eikä spesifiä neurobiologista pohjaa. Kehitysvamman voi saada vaikkapa hapenpuutteesta, kromosomipoikkeamasta tai syntymän jälkeen saadusta aivovammasta. Ei ole mitään syytä lätkäistä kehitysvammadiagnoosia ihmiselle, joka pärjää arjessa ja suoriutuu akateemisesti, eikä kehitysvamma itsessään suoraan kerro, mistä nämä haasteet johtuvat. Downin syndrooma on aivan eri tyyppinen vamma kuin vaikkapa FAS.
Nykyään kuitenkin moni hyvin tai keskinkertaisesti pärjäävä ihminen haluaa itselleen nepsydiagnoosin, koska kuvittelee sen antavan selityksen omille haasteille. Tämä voimakas sosiaalinen paine sitten johtaa siihen, että kynnys näiden diagnoosien asettamiselle madaltuu. Silloin myös koko häiriön kliininen funktio hämärtyy.
Kyse ei ole mistään tietoisesti harkitusta prosessista, vaan enemmän ymmärryskyvyn ja itsereflektiokyvyn puutteesta. Kun tulee hyväksytyksi tavaksi käsitellä omia itsetunto-ongelmia psykiatristen diagnoosien antamien tulkintakehysten kautta, niin ihmiset usein tarttuvat siihen tiedostamattaan täysin tunneperäisten syiden johdosta.
Et ymmärrä autismin olemusta lainkaan! Kyse ei ole psykiatrisesta häiriöstä, vaan neurologisesta kehitysbiologisesta poikkeamasta. Autismi ei ole mielenterveyden tai itsetunnon häiriö. Mutta nämä komorbiteetit seuraavat helposti juuri kaltaisiltasi tulevaa täydellistä väärinymmärtämistä ja -kohtelua. Autismi voi johtua perimmiltään kromosomimutaatiosta, mistä seuraa poikkeava keskushermoston kehittyminen. Puhutaan siis ihan biologiasta.
Ymmärrätkö sinä edes, mikä on psykiatrinen häiriö? Psykiatrinen häiriö on käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöiden luokkaan kuuluva häiriö, jonka diagnostiikasta voi vastata psykiatri. ICD-11 nämä häiriöt kuuluvat luokkaan Mielenterveyden, käyttäytymisen ja neurokehityksen häiriöt. Tämän yläluokan alaisissa häiriöissä voidaan eritellä vielä erikseen elimelliset ja ei-elimelliset häiriöt. Elimellisiä häiriöitä ovat delirium, erilaiset dementiat, aivovammat, epilepsia ja ei-elimellisiä eli sellaisia, joiden biologista pohjaa ei tunneta, kuuluvat neurokehityksen häiriöt ja esimerkiksi monet ei-elimelliset psykoosit. Erityisesti nämä ei-elimelliset häiriöt ovat vahvasti psykiatrian ydinosaamista.
Neurokehityksellisten häiriöiden diagnostiikasta vastaa aikuisilla aina psykiatri, lapsilla joskus esimerkiksi lastenneurologi, mutta pääasiassa psykiatri. Koska autismi on psykiatrinen häiriö, tutkimuksia autismista ja muista neurokehityksellisisä häiriöistä julkaistaan nimenomaan runsaasti psykiatrian alan erikoislehdissä kuten myös psykologiassa ja neurotieteessä. Monien psykiatristen häiriöiden taustalla on vahvoja teorioita ja oletuksia niiden syntytavasta, mutta se ei tarkoita, että näiden teorioiden ja hypoteesien pohjalla olisi mitään systemaattista näyttöä. Tutkijat ovat jo vuosikausia tunnistaneet, että autismi on jo lähtökohtaisesti aivan liian heterogeeninen häiriö voidakseen muodostaa yhteinäistä keskushermoston kehityspoikkeamaa, eikä diagnostisten kriteerien laventaminen ole auttanut asiaa.
Autismi sinänsä ei ole mikään virhe, häiriö, ongelma, joka edellyttäisi korjausta, hoitoa. Autismi on vain poikkeaa tyypillisestä. Selvennän esimerkein:
1. Tunnetaan useita merkittäviä ja menestyneitä tieteilijöitä, taiteilijoita, keksijöitä, jotka ovat autistisia. Heidän kykynsä ja saavutuksensa perustuvat suurelta osin neuropoikkeamaan, joka suosii luovuutta, ongelmanratkaisua, ylivertaista keskittymistä jne.
2. Diagnostisina kriteereinä käytetään mm. ilmaisuja: kommunikaatio-ongelmat, vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa, haasteet kontaktissa muihin ihmisiin. Katsotaanpa asioita autistin kannalta. Autisti ei ole kiinnostunut muista ihmisistä, vain heillä mahdollisesti olevasta tiedosta. Autistilla ei ole tarvetta sosiaalisiin kontakteihin, koska ne eivät palkitse häntä (kuten neurotyypillisiä). Autisti ei koe tarvetta luoda sosiaalista verkostoa itselleen, eikä pyri manipuloimaan/mielistelemään/painamaan muita. Tällainen toiminta on poikkeavaa, kyllä, mutta ei todellakaan mikään virhe.
3. Autismiin liittyy usein voimakas neurosensitiivisyys. Diagnostisina oireina(!) mainitaan valo-, ääni- ja tuntoherkkyys, syömisen "ongelmat" valikoivan maun ja ruoan tekstuurin takia jne. Autisti havaitsee ja erottaa yksityiskohtia, huomaa kaavasta poikkeavan, aistii voimakkaammin ja tarkemmin kuin perus-neurotyypillinen. Ei voi olla vika, että aistikokemukset ovat herkempiä ja tarkempia! Eli neurosensitiivisyys ei ole sinänsä haitallista ja korjattavaa, vaan poikkeama normista. Neurotyypillisten rakentama yhteiskunta ei ota huomioon autistien tarkempia aisteja, vaan niitä pidetään ongelmana.
Autismi on ihmisessä jo pikkulapsena. Siksi se ei kuulu lainkaan psyyken häiriöihin. Eikä ole häiriö ylipäätään.
Kyllä se lasketaan virallisesti laaja-alaiseksi keskushermoston kehityshäiriöksi, jonka diagnostisissa kriteereissä on, että sen on aiheutettava haittaa tai tuen tarvetta ainakin jollain elämän osa-alueella.
Eli se ei ole psykiatrinen häiriö.
Kyllä se on psykiatrinen häiriö, jos psykiatrit pääasiassa diagnoosin antavat. Vai mikä muu lääketieteen erikoisala on päävastuussa diagnostiikasta, joka kuuluu muun lääketieteen erikoisalan osaamisalueeseen? Psykiatreilla on koulutus diagnoosin asettamiseen ja lähes 100% diagnooseista etenkin aikuisilla on psykiatrien asettamia.
Psykiatreilla on valmius diagnosoida muitakin häiriöitä kuin sellaisia, joita ajatellaan klassisesti mielenterveyteen liittyviksi. Neurokehityksellisenä diagnoosina se on psykiatrinen häiriö, ja oletus sen yhdenmukaisesta neurokehityksellisestä pohjasta perustuu hyvin heikkoon epäjohdonmulaiseen tieteelliseen evidenssiin.
Siksi sitä ei voi diagnosoida millään biomarkkereilla, vaan haastattelulla ja seulontalomakkeilla. Nuo ovat hyvin tulkinnanvaraisia, käyttäytymistä kartoittavia menetelmiä ja siksi tällainen diagnoosikategoria on helposti laventuva koskemaan yhä lievempiä ja heterogeenisempia kehityksellisiä haasteita.
Esimerkiksi minut diagnosoitiin neurolla. Samoin kaikki testaukset tehtiin neurolla. Aikuisena.
Vierailija kirjoitti:
Mä luovutan. Ei autisteja ja nepsyfiilikkoja voi saada ymmärtämään, että kaikki introvertit eivät ole nepsyjä kehitysvammaisen kaltaisia. Eikä kaikki ekstrovertit ole narsistisia manipulatiivisia minähäiriöisiä.
Mitä ihmettä sä oikein yrität sanoa? Ei nepsyt ole kehitysvammaisia tai kehitysvammaisen kaltaisia. Eikä kaikki introvertit ole nepsyjä eikä todellakaan kaikki nepsyt introverttejö
Kyllä se on muotia. Ihan avoimesti jopa nuoret aikuiset diagnosoivat itse itselleen etenkin aspergeria ja avoimesti selittävät asiasta.
Katsos kun on muotia olla vähän erilainen. Et mul on niinku ADHD ja asperger.