Lue keskustelun säännöt.
Miksi toiset ihmiset selviytyvät vastoinkäymisistä paremmin kuin toiset?
Vaikka koettu asia olisi aikalailla samankaltainen. Mikä siihen vaikuttaa?
Kommentit (160)
Vierailija kirjoitti:
Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.
No psykiatrien mukaan tietty määrä pettymyksiä lapsuudessa kasvattaa kestämään myös niitä myöhempiä pettymyksiä. Sitä, kun kaikki toiveet eivät toteudukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mammanpojan relienssi 10/10 🥇👏🏻
Vierailija kirjoitti:
Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.
Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.
Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.
Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi.
Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.
Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.
Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi.
Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin
Voi viddu. Se johtuu sairauksista mitä mulla on ja eivät parane. Olen yksinäinen, varaton ja työtön. Selkäsairaudesta johtuvat kivut alkoi kolmekymppisenä. Nyt on kipuja myös vatsan alueella ja koko selässä. On myös uniapnea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Geenit ja kokemukset. Yllätys, yllätys, ne tekevät meistä etilaisia
Mitkä vaikuttaa ihmiseen. No. Isä, äiti, millaisia he ovat olleet, taloudelliset tilanteet, fyysiset ja psyykkiset sairaudet ja ongelmat, raskausaika, sisarukset, geenit, ulkonäkö, älykkys, lahjakkuus, taipumukset, persoonalliset piirteet, sukulaiset, naapurit, opettajat, kaverit, ei-kaverit, tapaturmat.. jokainen päivä voi muuttaa ihmistä piirun verran johonkin omanlaiseensa suuntaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä he, joilla on jokin visio, vaikka se olisikin negatiivinen. Kun kokee jossain onnistuvansa, ei ota todesta kaikkea, vaan rakentaa omat käsitykset ja on toiveikas, esimerkiksi köyhyyskokemukset, ei anna masentaa.
Jos jokin aikuinen viettää halloweenia kertoo kyllä helposta elämästä ja itselle pelkkä ällötys läheisten kuolemien takia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.
Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.
Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi.
Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin
"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän kenelläkään ole sama tilanne kuin toisella. Siksi identtiset kaksosetkin kasvat keskenään erilaisiksi, koska ympäristö ja omalle kohdalle osuneet tapahtumat vaikuttavat.
Lisäksi ulkopuolisesta voi tuntua, että henkilö x on heikompi resilientiltään, koska ei ole onnistunut pitämään tilannetta kasassa. Silti voi olla, että hän on joutunut käyttämään siihen "heikkoonkin" tulokseen sellaista voimaa ja määrää, mitä ulkopuolinen ei voi edes käsittää. Itse en vertailisi siihen suuntaan, että joku on selviytynyt huonosti vaan, kun joku on selvinnyt todistetusti kamalista tapahtumista kiinteälle maalle, voi sanoa, että kyseinen ihminen on omannut takuuvarmasti vahvan resilienssin.
Omasta elämästäni ovat kaikki ammattilaistahot sanoneet, ettei yksikään ihminen olisi voinut selvitä niistä sairastumatta. Ja silti myös kriisiterapeutti on sanonut minulle, että minä tulen selviämään siitä kriisistä ja niin selvisinkin siitä. Ja hän sanoi, ettei valitettavasti voi sanoa samaa kaikille. Eikä se ole niiden muiden "heikkoutta" vaan paskat olosuhteet. Toki on luonteenpiirre ja temperamenttieroja, mutta voiko niilläkään pitää itseään jotenkin onnistuneempana, kun ne ovat mitä ovat ja niihinkin on vaikuttanut varhaiset traumat ja geenit.
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudessa koettu perusturvallisuuden puute vaikuttaa koko loppuelämän, ihan jokaisella alueella.
Omalla kohdalla taas on niin, kun mitään turvaverkkoja minulla ei ole, niin ei oikein voi muuta kuin olla hemmetin sinnikäs ja yrittää olla optimistinen. Koska mitään muuta minulla ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se miten ihminen käyttäytyy kun jotain tapahtuu on täysin henkilökohtaista. Joku jähmettyy ja joku toinen toimii oikeastaan täysin vaistonvaraisesti.
Miten esimerkiksi toimisit, jos itsellesi tärkeä ihminen joutuisi hätään? Jähmettyisitkö, juoksisitko ympyrää huutaen vai auttaisitko?
Ulosottomies tulee ovesi taakse, mitä teet? Jotkut eivät selviä edes mummonsa kuolemasta ilman psyykenlääkkeitä, toinen on seuraavana päivänä jo töissä, koska ei voi pysyä ainakaan paikoillaan, vaan suru ja ahdistus pakottaa toimimaan
Aina on ihmisiä, jotka kaaduttuaan eivät enää nouse ja sitten ne jotka nousevat kerta toisensa jälkeen. Mistä se johtuu, se on varmaan jossain psykologiankirjoissa määritelty
Samakin ihminen toimii eri tapauksissa toisin. Hänelle voi olla muodostunut traumojen pohjalta tietty reagointitapa tai se voi olla päällä jopa kokoajan. Kuitenkin jossain toisessa tilanteessa hän voi toimia toisella reaktiolla.
Olen niitä ihmisiä, jotka nousevat eivätkä helposti edes kaadu, enkä todellakaan ole immuuni. Minun traumavasteeni vain ovat hioutuneet elämän pakottamana, kun niitä kaatumisia tai nuoralla kävelyä on ollut läpi elämän. Jossain väkivaltatilanteessa olen ollut freeze ja jossain toisessa hyvinkin taistellut takaisin ja saanut tilanteen haltuun.
Jos kaikki muu kunnossa elämässä niin ei siinä joku yks pettymys niin paljoa paina ikinä.
Esim,perhe,koulutus,työ,yhtävät..
Eli tietää että aina on tukea tiedossa jos jotain sattuu.
Tässä keskustelussa on kahta mielipidettä. Ehkä hyväksyttävämpi mielipide nykyajassa on yhteiskunnallinen: lapsuuden köyhyys ja sosiaalipalvelujen puute vioittaa lasta ja ihmistä muutenkin, ja vastoinkäymisten sieto heikkenee. Tätä mielipidettä vahvistetaan mm. sotekeskustelussa, jota viime päivinä on käyty: jos lähes koko rahoituksensa ilman kilpailutusta valtiolta saava mielenterveyden yleishyödyllinen järjestö kokee rahoitusleikkauksen, merkitsee se välittömästi suuria väestöllisiä tappioita ja itsetuhoisuuden karkaamista hallinnasta.
Toisesta suunnasta katsoen melko kerettiläinen ajatus on toisin päin: jos ihmisellä kuluu mielenkiinto päivittäiseen hengissä pysymiseen, eivät näköalattomuus ja erilaiset depressiot ja ahdistukset pääse hallitsevaan asemaan ihmisen mielessä, ja ns. resilienssi voisikin parantua. Alun perin oletettiin tuon ensimmäisen mielipiteen perusteella: jos on vaikeaa, ja köyhää, resilienssi heikkenee, joten annetaan lisää rahaa ennaltaehkäisyyn. Tämä on perusteena sosiaalivaltion puuttumiseen lapsuuden puutteellisiin olosuhteisiin, nopeasti ja määrätietoisesti. Oli jopa eräänlainen hypoteesikin olemassa: oletuksen mukaan saksalaiset ovat olleet muita kansoja neuroottisempia ja alakuloisempia, koska he lapsuudessa kokivat niin raskaasti toisen maailmansodan joukkotuhopommitukset ja koko ympäröivän yhteiskunnan tuhoutumisen. Yleiseurooppalainen tutkijaryhmä lähti etsimään vahvistusta hypoteesille, asiassa taisi olla Cambridgen yliopisto koordinaattorina, ja tuloksena oli tutkimus "Did Strategic Bombing in the Second World War Lead to ‘German Angst’? A Large-scale Empirical Test Across 89 German Cities" (https://doi.org/10.1002/per.2104)
Mitä tutkimus löysi ? Itse asiassa tutkimus löysi päinvastaisen tuloksen, pahimmin kärsineet kaupungit saivat väestötasolla paremman resilienssin, joka on kestänyt pitkään sukupolvienkin yli.
Mitä tästä pitäisi olla mieltä ? Voi olla, että osatotuus on kummallakin osapuolella: lapsena koetut vaikeudet voivat piinata koko elämän ja viedä yritteliäisyyden, mutta lapsena koetut vaikeudet voivat saada sisuuntumaan ja yrittämään ohittaa oman elämän esteet. Tavallaan keskustelu joutuukin umpikujaan, sillä ilman vastoinkäymisiä ei voisi olla koko resilienssin käsitettä ? Jos tavoitteenamme on yhteiskunta, jossa kukaan ei kohtaa vastoinkäymisiä, olemmeko samalla rakentamassa yhteiskuntaa, joka on täysin puolustuskyvytön heti, kun jotain odottamatonta tapahtuu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.
Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.
Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi.
Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin
Voi viddu. Se johtuu sairauksista mitä mulla on ja eivät parane. Olen yksinäinen, varaton ja työtön. Selkäsairaudesta johtuvat kivut alkoi kolmekymppisenä. Nyt on kipuja myös vatsan alueella ja koko selässä. On myös uniapnea.
Justhan väitit niiden johtuvan onnettomasta lapsuudestasi.
Monilla ihmisillä on uniapneaa ja selkävaivoja. Entisellä työkaverillani oli jopa tekolonkka. Se, että märehdit pelkkää omaa itseäsi on sinun henkilökohtainen ominaisuutesi, joka ei päde suurimpaan osaan muista ihmisistä, jotka jatkavat eteenpäin vastoinkäymisistä ja jopa kivuista huolimatta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuusperhe, kasvuolosuhteet, resilienssi, meillä on niin erilainen psyykkinen rakenne..
Se resilienssi tulee niistä lapsuuden kasvuolosuhteista ja ympäristöstä.
Ei tule.
Itse olen elänyt turvattoman lapsuuden, mutta selviydyn vastoinkäymisistä hyvin, koska olen rakentanut itseni uudelleen enkä hae turvaa muista ihmisistä. Olen itse itseni paras tuki, johon voin aina luottaa 100 %.
Mun äiti on samanlainen. Ihan järkky lapsuus mutta ehkä reslientein ihminen jonka tunnen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.
Olisipa tuo totta. Minä menetin elämänhalun.
Se on taas sinun oma henkilökohtainen ominaisuutesi.
Menneisyydessä vellominen ei myöskään auta ketään, vaan se käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla. Yllättävän monilla ihmisillä on lapsuudessaan jotain traumoja, mutta he ovat silti jatkaneet eteenpäin
"...käsitellään yhden kerran ja sen jälkeen annetaan olla" Ei se mene näin, kyllä niitä traumoja joutuu vatvomaan aina uudestaan ja uudestaan; ne ovat luonteeltaan vähän kuin sukupuolitauti eli ikuinen riesa tai riskitekijä, ja nousevat pintaan häiritsemään elämää aina, kun on vaikea tilanne.
Ei joudu. Ne pitää käsitellä yhden kerran läpi koska niiden jatkuva mälvääminen on se joka ihmisen sairastuttaa
Tässäkin ketjussa hyvin tulee esiin se, että ne elämässään kärsivät ovat niitä, jotka eivät halua päästää menneisyyden traumoistaan irti
Varmaan sillekin on joku syy, miksi joku haluaa niihin negatiivisiin asioihin takertua
Se miten ihminen käyttäytyy kun jotain tapahtuu on täysin henkilökohtaista. Joku jähmettyy ja joku toinen toimii oikeastaan täysin vaistonvaraisesti.
Miten esimerkiksi toimisit, jos itsellesi tärkeä ihminen joutuisi hätään? Jähmettyisitkö, juoksisitko ympyrää huutaen vai auttaisitko?
Ulosottomies tulee ovesi taakse, mitä teet? Jotkut eivät selviä edes mummonsa kuolemasta ilman psyykenlääkkeitä, toinen on seuraavana päivänä jo töissä, koska ei voi pysyä ainakaan paikoillaan, vaan suru ja ahdistus pakottaa toimimaan
Aina on ihmisiä, jotka kaaduttuaan eivät enää nouse ja sitten ne jotka nousevat kerta toisensa jälkeen. Mistä se johtuu, se on varmaan jossain psykologiankirjoissa määritelty