Lue keskustelun säännöt.
Miksi toiset ihmiset selviytyvät vastoinkäymisistä paremmin kuin toiset?
Vaikka koettu asia olisi aikalailla samankaltainen. Mikä siihen vaikuttaa?
Kommentit (160)
Vierailija kirjoitti:
Näissä keskusteluissa vastoinkäymiset nähdään ilmeisesti ihan eri tavoin, ja se taas aiheuttaa väärinkäsityksiä sekä ymmärtämättömyyttä. Samoin resilienssin käsite on toisinaan ymmärretty väärin, ja sitä käytetään asiayhteyksissä mihin se ei varsinaisesti kuuluisi.
Täällä on porukkaa, joille jopa yksinkertaiset asiat (joskus jopa sanat) tuottavat vaikeuksia ymmärtää. Sotku on taattu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Enkä tosiaan koe, että resilienssi olisi kasvanut vastoinkäymisiä kohdatessa, vaan ennemminkin päinvastoin. Resilienssiä taas on tuoneet ne elämän positiiviset asiat, läheisten läsnäolo, siinä tilanteessa mahdollisimman normaalin arjen jatkuminen, mahdollisuus puhua asioista sekä mielekäs tekeminen, niin kuin vaikka harrastukset. Varmasti myös lapsuudessa koetulla hyvällä perusturvallisuudella on tekemistä resilienssin kanssa.
Jouduin lapsena pelkäämään perhesurman uhriksi joutumista, eikä siinä ainakaan ollut mitään positiivista vaikutusta resilienssiin. Samoin jouduin pelkäämään kotiin menemistä, aikuisen arvaamatonta käytöstä, itsemurhauhkailuja sekä sitä, että minua yritettiin syyttää ja vastuuttaa asioista, mistä lasta ei todellakaan edes voi syyttää. Kannoin ihan kohtuutonta taakkaa, säpsähtelin äkillisiä ääniä ja pelkäsin asioita mitä samanikäisille lapsille ei varmaan tulisi edes mieleen.
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudessa koettu perusturvallisuuden puute vaikuttaa koko loppuelämän, ihan jokaisella alueella.
Minä taas koen, että se lapsuuden perusturvallisuus helposti jopa kasvattaa sitä, ettei osaa kohdata vastoinkäymisiä. Tai vielä enemmän se, että jos hyvän lapsuuden jälkeenkin kaikki menee hyvin, eli opiskelu, työllistyminen, parisuhteet, perheen perustaminen jne. Kun se idyli sitten särkyykin, että tulee yllättävä työttömyys, avioero tms, niin nämä kaikki tuubiin elämänsä eläneet ei osaa käsitellä näitä vastoinkäymisiä, koska ovat tottuneet pitämään sitä hyvää elämää muuttumattomana normaalina. Jos taas kohtaat tarpeeksi pettymyksiä elämän varrella, niin se karaistaa sisäisesti aika paljon. Ei enää edes juuri jaksa liikuttaa jokin vastoinkäyminen joka olisi jollekin helpompaan elämään tottuneelle todella kova pala.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudessa koettu perusturvallisuuden puute vaikuttaa koko loppuelämän, ihan jokaisella alueella.
Minä taas koen, että se lapsuuden perusturvallisuus helposti jopa kasvattaa sitä, ettei osaa kohdata vastoinkäymisiä. Tai vielä enemmän se, että jos hyvän lapsuuden jälkeenkin kaikki menee hyvin, eli opiskelu, työllistyminen, parisuhteet, perheen perustaminen jne. Kun se idyli sitten särkyykin, että tulee yllättävä työttömyys, avioero tms, niin nämä kaikki tuubiin elämänsä eläneet ei osaa käsitellä näitä vastoinkäymisiä, koska ovat tottuneet pitämään sitä hyvää elämää muuttumattomana normaalina. Jos taas kohtaat tarpeeksi pettymyksiä elämän varrella, niin se karaistaa sisäisesti aika paljon. Ei enää edes juuri jaksa liikuttaa jokin vastoinkäyminen joka olisi jollekin helpompaan elämään tottuneelle todella kova pala.
Ilmeisesti yrität viitata tässä nyt johonkin tirttyyn tapaukseen?
Äärimmäisen harvan ihmisen elämä on aina mennyt putkeen, vaikka se ulkopuolisille saattaisi joskus näyttääkin siltä. Kaikki kun eivät kerro kokemistaan vastoinkäymisistä edes ystävilleen, eikä kukaan ole ollut katsomassa mitä vaikka sen ihmisen lapsuudenkodissa on oikeasti tapahtunut.
Itse taas koen just sen lapsuuden hyvän perusturvallisuuden auttaneen elämässä, ja nyt siis tarkoitan nimenomaan sitä varhaislapsuuden perusturvallisuutta. Toki hyvä lapsuuskin on varmasti auttanut, ja esimerkiksi nuori ikä on ollut suojaava tekijä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun elää lapsuudessa vastoinkäymisten ja pettymysten täyteistä elämää, niin aikuisena eivät mitkään vastoinkäymiset enää tunnu suurelta katastrofilta.
Joillain on hyvät tukiverkot ja auttavia läheisiä, hyvä mielenterveys, turvallinen olo, varaa hoitaa itseään ja lapsena on tullut rakastetuksi ja kuulluksi ja opetettu tunteiden hallintaa ja käsittelyä, persoonallisuuden piirteissä neuroottisuus ei korostu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuusperhe, kasvuolosuhteet, resilienssi, meillä on niin erilainen psyykkinen rakenne..
Se resilienssi tulee niistä lapsuuden kasvuolosuhteista ja ympäristöstä.
Ei tule.
Itse olen elänyt turvattoman lapsuuden, mutta selviydyn vastoinkäymisistä hyvin, koska olen rakentanut itseni uudelleen enkä hae turvaa muista ihmisistä. Olen itse itseni paras tuki, johon voin aina luottaa 100 %.
Olet jo kadottanut itsestäsi osan, etkä edes tajua sitä.
Paljonko silti tuollainen huokailu auttaa? Itse en oikeastaan muista lapsuudestani kauheasti. Kiitos traumojen. Mutta olen sen jälkeen rakentanut oikein kivan elämän ja touteuttanut sellaisia unelmia, joista moni jää vain haaveilemaan. Olen aika varma, että se tyttö joka traumatisoitui alakouluiässä, olisi aika hemmetin ylpeä, jos olisi silloin tiennyt mitä elämä tuo tullessaan.
Ja eikö juuri siihen vellomaan jääminen, että olen menettänyt osan itsestäni, pitäisi minua menneisyyden kahleissa. Elämä on nyt. Yhtään päivää ei saada takaisin, vaikka mitä olisi tapahtunut.
Vastoinkäymisten kanssa auttaa aina se, ettei ole henkistä väkivaltaa käyttävien ihmisten ympäröimä. Jos ihmiset ympärillä reagoivat tilanteeseen normaalisti, vaikka keskenään hieman eri tavoin, käynnistyy normaali ylitsepääsemis- ja paranemisprosessi. Veikkaan, en tiedä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtuu luonteesta ja kokemuksista. Esim. Herkät voivat ottaa normaalitkin jutut raskaasti. Ja yleensä mitä enemmän on ollut vastoinkäymisiä sitä enemmän niihin turtuu. Ensimmäiset potkut YT:ssä vie jalat alta, mutta viidensien jälkeen sitä vaan kohauttaa olkiaan ja menee selaamaan uusia paikkoja.
Joko näin tai sit toisinpäin, riippuen ihmisestä. Ite oon herkkä ja mulla on monen muunkin mielestä ollut normaalia traumaattisempi elämä (en avaa enempää mutta eri psykiatreilla ja terapioissa ravattu lapsesta asti) ja itestä taas alkaa pikkuhiljaa tuntua että ne pienetkin vastoinkäymiset kuormittaa liikaa kun elämä ollut niin raskasta jo ja odotellu niitä parempia aikoja noin 10 vuotta...Tuntuu aina että just kun alkaa mennä hyvin tulee joku isompi tai pienempi vastoinkäyminen ja riippuen sen hetkisistä fiiliksistä se pienikin voi hetken tuntua maailmanlopulta.
Mitä sä luulet elämän olevan? Aina vastoinkäymisiä tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuusperhe, kasvuolosuhteet, resilienssi, meillä on niin erilainen psyykkinen rakenne..
Se resilienssi tulee niistä lapsuuden kasvuolosuhteista ja ympäristöstä.
Ei tule.
Itse olen elänyt turvattoman lapsuuden, mutta selviydyn vastoinkäymisistä hyvin, koska olen rakentanut itseni uudelleen enkä hae turvaa muista ihmisistä. Olen itse itseni paras tuki, johon voin aina luottaa 100 %.
Olet jo kadottanut itsestäsi osan, etkä edes tajua sitä.
Paljonko silti tuollainen huokailu auttaa? Itse en oikeastaan muista lapsuudestani kauheasti. Kiitos traumojen. Mutta olen sen jälkeen rakentanut oikein kivan elämän ja touteuttanut sellaisia unelmia, joista moni jää vain haaveilemaan. Olen aika varma, että se tyttö joka traumatisoitui alakouluiässä, olisi aika hemmetin ylpeä, jos olisi silloin tiennyt mitä elämä tuo tullessaan.
Ja eikö juuri siihen vellomaan jääminen, että olen menettänyt osan itsestäni, pitäisi minua menneisyyden kahleissa. Elämä on nyt. Yhtään päivää ei saada takaisin, vaikka mitä olisi tapahtunut.
Etkö ole lainkaan kiinnostunut tietämään, mikä se osa on? Tai miten sen menettäminen on sinua muuttanut? Nimittäin se näkyy kaikessa kirjoittamassasi. Tietynlainen kylmyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsellä auttanut kyynisyys ja musta huumori pääsemään yli väkivaltaisista kokemuksista. Samoin se ajatus, että teen lopulta kuitenkin aina juuri niin kuin haluan. Kukaan ei pysty minua omistamaan, ei määräämään, eikä rajoittamaan. Usein sanktio toimii minuun juurikin käänteisesti, eli lisää käytöstä, josta rangaistaan. Että siinäpähän näätte! Tässä vielä vähän lisää!
Tämä on kyllä vapauttava tajuta. Monet asiat ovat vain sosiaalisia konstruktioita joilla ei oikeasti ole mitään väliä.
Joku puhui aiemmin stoalaisista. Heillähän oli nykypsykologiassakin paljon käytettyjä ajatuksia, esim. monesti kärsimme moninkertaisesti sen takia että annamme jonkin tunnemerkityksen asialle. Heillä oli myös paljon ajattelua liittyen tuohon, että olemme itsekeskeisiä joka aiheuttaa kärsimystä. Otamme paljon raskaammin itselle sattuvat jutut kuin jollekulle toiselle. Jos tunnereaktiot eivät määräile, suhtautuminen tulisi olla sama molemmissa tapauksissa. Stoalaiset neuvoivat myös keskittymään kiitollisuuteen, ymmärtämään oma kosminen mitättömyytensä ja riisumaan ulkoisten tekijöiden voima. Hakea voima omasta sisäisestä linnakkeesta, johon ulkoiset tekijät eivät pääse. Keho voi sairastua, voi joutua vangiksi, maanpakoon tai mitä vaan. Stoalaisille itsemurhakaan ei ollut mikään tabu, ydinsanoma on se että kestät mitä vain kun sisäinen voima on kunnossa. Ja jos et kestä, olet aina vapaa lähtemään tästä maailmasta. Eli kärsimykseen suhtautuminen on hyvin pragmaattista. Eivät he siihen varsinaisesti kannustaneet, mutta keinopakissa se on. Henkisesti vapauttavaa tajuta että tosiaan, ultimaattisesti minkään ei tarvitse kahlita ja määrätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuusperhe, kasvuolosuhteet, resilienssi, meillä on niin erilainen psyykkinen rakenne..
Se resilienssi tulee niistä lapsuuden kasvuolosuhteista ja ympäristöstä.
Ei tule.
Itse olen elänyt turvattoman lapsuuden, mutta selviydyn vastoinkäymisistä hyvin, koska olen rakentanut itseni uudelleen enkä hae turvaa muista ihmisistä. Olen itse itseni paras tuki, johon voin aina luottaa 100 %.
Olet jo kadottanut itsestäsi osan, etkä edes tajua sitä.
Paljonko silti tuollainen huokailu auttaa? Itse en oikeastaan muista lapsuudestani kauheasti. Kiitos traumojen. Mutta olen sen jälkeen rakentanut oikein kivan elämän ja touteuttanut sellaisia unelmia, joista moni jää vain haaveilemaan. Olen aika varma, että se tyttö joka traumatisoitui alakouluiässä, olisi aika hemmetin ylpeä, jos olisi silloin tiennyt mitä elämä tuo tullessaan.
Ja eikö juuri siihen vellomaan jääminen, että olen menettänyt osan itsestäni, pitäisi minua menneisyyden kahleissa. Elämä on nyt. Yhtään päivää ei saada takaisin, vaikka mitä olisi tapahtunut.
Etkö ole lainkaan kiinnostunut tietämään, mikä se osa on? Tai miten sen menettäminen on sinua muuttanut? Nimittäin se näkyy kaikessa kirjoittamassasi. Tietynlainen kylmyys.
Mikä pakkomielle ihmisillä on vatvoa niissä lapsuuden asioissa? Ei kaikkea tarvitse käydä koko ajan läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raha, sillä useimmat ongelmat ratkeaa tai jos ei ratkea, niin ainakin helpottaa niistä selviytymistä.
Geenit ja ympäristö.
Tiedän työn kautta kaksi perhettä, joissa molemmissa on tapahtunut oman lapsen menettäminen. Molemmissa lapset kuolleet yllättäin 18-25v iässä noin 10v sitten. Molemmissa perheissä muitakin lapsia. Toisessa kodissa aika oli kuin pysähtynyt ja koko perhe kuin hautajaiset olisi edelleen käynnissä. Puhuttiin hiljaisesti ja varovasti, katsetta vältellen. Joka toisessa lauseessa nostettiin esille perheenjäsenen menetys. Toisessa kodissa oli reipas meno päällä, paljon tekeillä ja tulossa, puhe pirteää ja ratkaisuhakuista. Koko perheellä eteenpäinmenevä energia ja elettiin tätä päivää eikä murehdittu menneitä tai vastoinkäymisiä. Ensimmäisen perheen onnettomuuden tiesin heti ensimmäisellä 5min tuntemisella, toisen perheen tiesin vasta 6v ensitapaamisemme jälkeen.
Kannattaa tiedostaa mitä ajatuksia ruokkii ettei tule heittäneeksi koko loppuelämäänsä hukkaan vellomisessa
Ilmoitin asiattomaksi tuon yhden joka jankkaa kanssaihmisen puuttuvasta palasta :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä auttanut kyynisyys ja musta huumori pääsemään yli väkivaltaisista kokemuksista. Samoin se ajatus, että teen lopulta kuitenkin aina juuri niin kuin haluan. Kukaan ei pysty minua omistamaan, ei määräämään, eikä rajoittamaan. Usein sanktio toimii minuun juurikin käänteisesti, eli lisää käytöstä, josta rangaistaan. Että siinäpähän näätte! Tässä vielä vähän lisää!
Tämä on kyllä vapauttava tajuta. Monet asiat ovat vain sosiaalisia konstruktioita joilla ei oikeasti ole mitään väliä.
Joku puhui aiemmin stoalaisista. Heillähän oli nykypsykologiassakin paljon käytettyjä ajatuksia, esim. monesti kärsimme moninkertaisesti sen takia että annamme jonkin tunnemerkityksen asialle. Heillä oli myös paljon ajattelua liittyen tuohon, että olemme itsekeskeisiä joka aiheuttaa kärsimystä. Otamme paljon raskaammin itselle sattuvat jutut kuin jollekulle toiselle. Jos tunnereaktiot eivät määräile, suhtautuminen tulisi olla sama molemmissa tapauksissa. Stoalaiset neuvoivat myös keskittymään kiitollisuuteen, ymmärtämään oma kosminen mitättömyytensä ja riisumaan ulkoisten tekijöiden voima. Hakea voima omasta sisäisestä linnakkeesta, johon ulkoiset tekijät eivät pääse. Keho voi sairastua, voi joutua vangiksi, maanpakoon tai mitä vaan. Stoalaisille itsemurhakaan ei ollut mikään tabu, ydinsanoma on se että kestät mitä vain kun sisäinen voima on kunnossa. Ja jos et kestä, olet aina vapaa lähtemään tästä maailmasta. Eli kärsimykseen suhtautuminen on hyvin pragmaattista. Eivät he siihen varsinaisesti kannustaneet, mutta keinopakissa se on. Henkisesti vapauttavaa tajuta että tosiaan, ultimaattisesti minkään ei tarvitse kahlita ja määrätä.
Olen törmännyt tähän terveydenhuollossa, että kun puhuu itsem urhasta ja kuolemasta, suhtautuu välillä itselle tapahtuneisiin traagisiin asioihin niin, että niille annettu merkitys on erilainen kuin mitä terveydenhuollosta pidetään normaalina, saa naisena epävakaan persoonallisuuden leiman. Ja kun vielä resilienssiin liittyy minusta se, että tunteet ilmaistaan ja niitä käsitellään, ei padota. Ei stoalaisuuskaan ole sitä, ettet myönnä, ettei mikään vaikuta ja käytät energiasi asian välttelyyn, vaan että myönnät, että vaikuttaa ja annat sen mennä ohi.
Se on käsittämätöntä, koska jos kyse on minun elämästäni, ja minä päätän, että se mikä saa minut jaksamaan on tietoisuus siitä, että jos tuska käy ylivoimaiseksi voin myös päättää päiväni eikä itse murh a ole minulle tabu vaan osa sitä, miten näen ihmisen suhteen omaan elämäänsä ja jos minulle parantunut vakava sairaus ei ole ollut pahin tapahtunut asia, ainakaan sellainen jota pitäisi käsitellä kun se ei ole vielä tullut takaisin, niin millä oikeudella psykiatri sanoo, että en varmastikaan tarkoita oikeaa kuolemaa vaan haen vain huomiota ja tästä minun haluttomuudestani käsitellä jo parantunutta sairautta pitää puhua, koska sellainen on ihmiselle iso asia.
Puhumattakaan siitä, jos puhut avoimesti kohdatusta seksuaaliväkivallasta ja omaa mielenrauhaa lisää se, ettei tarvitse vain sisäistää siihen liittyvää häpeää ja haluat lisätä tietoisuutta, miten yleistä tällainen on omissakin piireissä, sitä ei osata käsitellä ollenkaan!
Jäykät näkemykset siitä, että kärsimys on harvojen osa ja siitä tulisi vaieta eikä kuolemaa saa ikinä valita vapaaehtoisesti, ne vasta aiheuttavatkin kärsimystä! Suomalaisessa kulttuurissa ihmiset ottavat kärsimyksen itseensä ja luulevat, että maailmalla on jotain erityistä heitä vastaan kun tällaista ja tällaista tapahtuu. Monissa muissa maissa ymmärretään, että kärsimys ja sen hallinta on iso osa elämää. Länsimainen psykoterapia ei vaan osaa oikein hoitaa oikeita vastoinkäymisiä, koska puuttuu ymmärrys siitä, että elämme kaikki ruumiillisessa, sosiaalisessa ja biologisessa maailmassa, emme vain jossain oman päämme sisällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuusperhe, kasvuolosuhteet, resilienssi, meillä on niin erilainen psyykkinen rakenne..
Se resilienssi tulee niistä lapsuuden kasvuolosuhteista ja ympäristöstä.
Ei tule.
Itse olen elänyt turvattoman lapsuuden, mutta selviydyn vastoinkäymisistä hyvin, koska olen rakentanut itseni uudelleen enkä hae turvaa muista ihmisistä. Olen itse itseni paras tuki, johon voin aina luottaa 100 %.
Olet jo kadottanut itsestäsi osan, etkä edes tajua sitä.
Paljonko silti tuollainen huokailu auttaa? Itse en oikeastaan muista lapsuudestani kauheasti. Kiitos traumojen. Mutta olen sen jälkeen rakentanut oikein kivan elämän ja touteuttanut sellaisia unelmia, joista moni jää vain haaveilemaan. Olen aika varma, että se tyttö joka traumatisoitui alakouluiässä, olisi aika hemmetin ylpeä, jos olisi silloin tiennyt mitä elämä tuo tullessaan.
Ja eikö juuri siihen vellomaan jääminen, että olen menettänyt osan itsestäni, pitäisi minua menneisyyden kahleissa. Elämä on nyt. Yhtään päivää ei saada takaisin, vaikka mitä olisi tapahtunut.
Etkö ole lainkaan kiinnostunut tietämään, mikä se osa on? Tai miten sen menettäminen on sinua muuttanut? Nimittäin se näkyy kaikessa kirjoittamassasi. Tietynlainen kylmyys.
En. Olen aikanaan ne asiat käsitellyt ja sitten jatkanut eteenpäin. En voi vaikuttaa siihen mitä minulle on tapahtunut. En voi vieläkään vaikuttaa kaikkeen mitä elämässäni tapahtuu. Mutta voin vaikuttaa siihen, että keskityn positiiviseen. Traumojen looppiin jumiin jääminen ei hyödytä ketään.
Elämä muovaa myös niitä ihmisiä, joilla ei ole traumaattisia tapahtumia elämässään. Ja traumatkin on aika suhteellisia. Jonkun elämän pahin trauma voi olla toisen normi tiistai.
Joskus vastoinkäymiset eivät väisty, vaan täytyy vain sopeutua ja yrittää elää päivästä toiseen. Moni pitkäaikaissairas ja omaishoitaja sinnittelevät arjessa ja tietävät, että kärsimysten loppu tulee vasta kuolemassa. Päivän keskellä saattaa olla jokin ilonpilkku: hyvä ruokapala, kaunis laulu radiosta, mukava puhelinsoitto. Jotkut sopeutuvat siihen, mitä ei voi muuttaa. Sopeutuminen voi tuoda rauhan.