Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä

Areenassa on dokumentti Maria ja demoni, joka kertoo keski-ikäisen naisen anoreksiasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syömishäiriö myöhemmällä iällä ei ole mitenkään harvinainen. Kannattaa hakea mahdollisimman pian apua. Vanhentuva elimistö ei tahdo kestää nälkiintymistä niin hyvin kuin esim. nuoren

Tämähän se on. Minulla tosiaan ns näkyy tämä tasan ajatusten tasolla, mutta ne ajatukset ovat todella vinoutuneita. Huomaan lopen uupuneena ja stressaantuneena miettiväni, että saatana katoan tällä konstin (syömättömyydellä) kokonaan. Minulta ei voi silloin haluta/vaatia/odottaa mitään, koska olemattomalta ei voi niin tehdä. En jaksa olla olemassa psyykkisesti enkä fyysisesti. Mitään ulkonäöllistä tähän ei toden totta liity, tämä oirehdinta on ihan syvällä minussa rakenteissa pelastautumismekanismina elämää vastaan.

Niin ja lisäksi vanhempi syömishäiriöinen menee ihan kamalan näköiseksikin, niin tuskin se tosiaan mitään ulkonäköön liittyvää onkaan. Mitä se syömättömyys auttaa, ei sitä kuitenkaan olemattomiin katoa?

Myös teinit ja parikymppiset voivat näyttää kamalilta syömishäiriön kanssa. Ei se ikää katso. Turha kiillottaa kuvaa prinsessasairaudesta. 

Todellakin, siinä on prinsessan ulkonäkö kaukana. Nehän näyttää ihan kummitukselta.

Ja haisee ihan oksennukselle. Hampaatkin menee ja hiukset tippuu. Ei tee mieli suudella.

Palstalta näköjään katosi toinen, aivan asiallinen keskusteluketju aiheesta. Olisikohan missään päin internetiä paikkaa, jossa näistä jutuista voisi keskustella ja vaihtaa ajatuksia? En käytä lainkaan sosiaalista mediaa enkä koskaan ole kertonut syömishäiriöstäni kenellekään läheiselle (joita onkin hyvin vähän). Joskus olisi mukavaa jakaa kokemuksia ilman pelkoa siitä, että ketju poistuu täysin yllättäen ja varsin sattumanvaraisin perustein.

Vierailija kirjoitti:

Palstalta näköjään katosi toinen, aivan asiallinen keskusteluketju aiheesta. Olisikohan missään päin internetiä paikkaa, jossa näistä jutuista voisi keskustella ja vaihtaa ajatuksia? En käytä lainkaan sosiaalista mediaa enkä koskaan ole kertonut syömishäiriöstäni kenellekään läheiselle (joita onkin hyvin vähän). Joskus olisi mukavaa jakaa kokemuksia ilman pelkoa siitä, että ketju poistuu täysin yllättäen ja varsin sattumanvaraisin perustein.

Sinä olet nyt sosiaalisessa mediassa. Tiedoksesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstalta näköjään katosi toinen, aivan asiallinen keskusteluketju aiheesta. Olisikohan missään päin internetiä paikkaa, jossa näistä jutuista voisi keskustella ja vaihtaa ajatuksia? En käytä lainkaan sosiaalista mediaa enkä koskaan ole kertonut syömishäiriöstäni kenellekään läheiselle (joita onkin hyvin vähän). Joskus olisi mukavaa jakaa kokemuksia ilman pelkoa siitä, että ketju poistuu täysin yllättäen ja varsin sattumanvaraisin perustein.

Sinä olet nyt sosiaalisessa mediassa. Tiedoksesi.

Kiitos, kun korjasit. Anteeksi. En tunne aihetta kovin hyvin.

Harmillista että se erittäin mielenkiintoinen ja mielestäni asiallisena pysynyt ketju katosi. Ketjussa oli monenlaisia näkökulmia ja syvällisiäkin pohdintoja halusta kontrolloida syömistään ja halusta olla laiha / laihempi.

Faith kirjoitti:

Harmillista että se erittäin mielenkiintoinen ja mielestäni asiallisena pysynyt ketju katosi. Ketjussa oli monenlaisia näkökulmia ja syvällisiäkin pohdintoja halusta kontrolloida syömistään ja halusta olla laiha / laihempi.

Samaa mieltä. Siellä oli tosi hyvää pohdintaa mm. siitä, miten fyysiset muutokset ja hallinnan tunne heijastuvat toisiinsa jne. En tajua, miksi se piti poistaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.

Katselin netistä löytyviä luentoja ja webinareja syömishäiriöistä ja oikeasti kaikissa puhuttiin vain nuorista ja aika usein vielä varhaisnuorista ja teineistä ilman että ikää edes erikseen mainittiin. Käytiin läpi pituuskasvukäyriä, puberteetin vaikutuksia ja suhdetta samassa huushollissa asuviin vanhempiin ja sisaruksiin. Siis hyvä että nuoria tutkitaan ja autetaan, mutta tosiaan myös asiantuntijat vahvistavat käsitystä että kyseessä on nuorten sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Harmillista että se erittäin mielenkiintoinen ja mielestäni asiallisena pysynyt ketju katosi. Ketjussa oli monenlaisia näkökulmia ja syvällisiäkin pohdintoja halusta kontrolloida syömistään ja halusta olla laiha / laihempi.

Samaa mieltä. Siellä oli tosi hyvää pohdintaa mm. siitä, miten fyysiset muutokset ja hallinnan tunne heijastuvat toisiinsa jne. En tajua, miksi se piti poistaa.

Ja sitten ihmetellään miksi aihe on tabu! Käytännössä juuri tällainen moderointi alleviivaa ja vahvistaa ajatusta, että on häpeällistä sairastaa, puhumattakaan että siitä voisi keskustella. 

Häpeä Vauva-palstan moderointi! Sairastuttavaa, pilottelevaa ja stigmatisoivaa toimintaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.

Katselin netistä löytyviä luentoja ja webinareja syömishäiriöistä ja oikeasti kaikissa puhuttiin vain nuorista ja aika usein vielä varhaisnuorista ja teineistä ilman että ikää edes erikseen mainittiin. Käytiin läpi pituuskasvukäyriä, puberteetin vaikutuksia ja suhdetta samassa huushollissa asuviin vanhempiin ja sisaruksiin. Siis hyvä että nuoria tutkitaan ja autetaan, mutta tosiaan myös asiantuntijat vahvistavat käsitystä että kyseessä on nuorten sairaus.

Puhut asiaa. Eniten tämä särähtää juuri silloin, kun ammattilaiset jämähtävät soittamaan samaa, vuosikymmeniä vanhaa vinyyliä. Jopa Syömishäiriöliiton materiaaleissa painotus on vahva. Kuuntelin joskus webinaaria, joka käsitteli läheisen roolia paranemisen tukena. Näennäisesti puhe pysyi yleisellä tasolla, mutta käytännössä kaikki esimerkit käsittelivät alaikäisen ja huoltajan välistä suhdetta. Aikuisella läheinen voi olla työtoveri, harrastuskaveri, sisarus tai vaikkapa esihenkilö. Monella aikuisella ei ole tukiverkkoa ollenkaan. Näin on minun kohdallani: minulla on vain äitini, enkä halua häntä ongelmillani kuormittaa.

Vierailija kirjoitti:

Areenassa on dokumentti Maria ja demoni, joka kertoo keski-ikäisen naisen anoreksiasta. 

Hyvä dokumentti. Mulle jäi epäselväksi miksi hän lähti pois Hgin hoitojaksolta. Häntä kohdeltiin eri tavalla kuin klinikan muita (nuoria) asiakkaita?

Kun se toinen syömishäiriötä (anoreksiaa) koskeva keskustelu poistui, koko keskustelu sammui. Tylsää.

Anorexia nervosa on psyk. sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Kun se toinen syömishäiriötä (anoreksiaa) koskeva keskustelu poistui, koko keskustelu sammui. Tylsää.

Kirjoitin tuohon ketjuun yhden pohdinnan ja laitan sen nyt tännekin - en mistään muusta syystä kuin siitä, että vihdoin onnistuin selittämään itselleni, mistä ainakin omalla kohdallani on kyse. Kauan kesti ymmärtää.

"Fyysiset muutokset ovat konkreettinen ilmentymä siitä, mikä niiden taustalla on. Mielihyvä syntyy hallinnan tunteesta, säännönmukaisuudesta, järjestelmällisyydestä ja joskus jopa oveluudesta. Ihminen voi tuntea olevansa oman biologisen järjestelmänsä kapellimestari, jota nälkähormonit ja kemikaalit eivät pompottele. Ihmisellä on kaipuu systemaattisuuteen: viehättäähän esimerkiksi luonnon symmetria esteettistä silmää. Sairastunut voi kanavoida saman järjestelmällisyyden ja säännönmukaisuuden tarpeen omaan kehoonsa. Nälkä tuottaa tunteen hallinnasta mutta myös puhtaudesta. Ainakin minulle kylläisyys tuo tunkkaisen, raskaan ja epämiellyttävän olon. Samalla tavalla koen myös kylmyyden puhtaampana, terävämpänä ja miellyttävämpänä kuin lämmön. Ennen pitkää elämä jakautuu täysin mustavalkoisten binariteettien taistelutantereeksi. Fyysiset muutokset ovat rauhoittava muistutus siitä, että on pystynyt vastustamaan kaikkein voimakkaimpiakin biologisia imperatiiveja. Olo on kuin nukkemestarilla, jonka sormissa langat tanssivat universumin harmoniassa.

Eihän se näin oikeasti ole, mutta siltä se ainakin minusta tuntui. Voin suoraan myöntää, että hyvä elämä päättyi paranemiseen. Tervehtyminen ei vastoin kaikkia ennalta kuulemiani väitteitä ollut sen arvoista. Ottaisin koska tahansa vanhan itseni takaisin. Vihaan sitä elinkelvotonta, vastenmielistä ja vain hädin tuskin ihmiseksi luokiteltavaa olentoa, joka olen nykyään."

30-40 v. tubettaja jolla oli nuorena anoreksia sanoi välillä haluavansa palata syömishäiriöön tunteakseen olonsa taas nuoreksi, "vanhaan minäänsä". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun se toinen syömishäiriötä (anoreksiaa) koskeva keskustelu poistui, koko keskustelu sammui. Tylsää.

Kirjoitin tuohon ketjuun yhden pohdinnan ja laitan sen nyt tännekin - en mistään muusta syystä kuin siitä, että vihdoin onnistuin selittämään itselleni, mistä ainakin omalla kohdallani on kyse. Kauan kesti ymmärtää.

"Fyysiset muutokset ovat konkreettinen ilmentymä siitä, mikä niiden taustalla on. Mielihyvä syntyy hallinnan tunteesta, säännönmukaisuudesta, järjestelmällisyydestä ja joskus jopa oveluudesta. Ihminen voi tuntea olevansa oman biologisen järjestelmänsä kapellimestari, jota nälkähormonit ja kemikaalit eivät pompottele. Ihmisellä on kaipuu systemaattisuuteen: viehättäähän esimerkiksi luonnon symmetria esteettistä silmää. Sairastunut voi kanavoida saman järjestelmällisyyden ja säännönmukaisuuden tarpeen omaan kehoonsa. Nälkä tuottaa tunteen hallinnasta mutta myös puhtaudesta. Ainakin minulle kylläisyys tuo tunkkaisen, raskaan ja epämiellyttävän olon. Samalla tavalla koen myös kylmyyden puhtaampana, terävämpänä ja miellyttävämpänä kuin lämmön. Ennen pitkää elämä jakautuu täysin mustavalkoisten binariteettien taistelutantereeksi. Fyysiset muutokset ovat rauhoittava muistutus siitä, että on pystynyt vastustamaan kaikkein voimakkaimpiakin biologisia imperatiiveja. Olo on kuin nukkemestarilla, jonka sormissa langat tanssivat universumin harmoniassa.

Eihän se näin oikeasti ole, mutta siltä se ainakin minusta tuntui. Voin suoraan myöntää, että hyvä elämä päättyi paranemiseen. Tervehtyminen ei vastoin kaikkia ennalta kuulemiani väitteitä ollut sen arvoista. Ottaisin koska tahansa vanhan itseni takaisin. Vihaan sitä elinkelvotonta, vastenmielistä ja vain hädin tuskin ihmiseksi luokiteltavaa olentoa, joka olen nykyään."

Tämä. Jo aiemmassa ketjussa ihastelin tätä kiteytystä. 

Itse hyvinkin jo keski-ikäisenä huomaan taas erittäin vinoutuneita piirteitä ajattelussani. Sekä fyysinen sairauteni että syömishäiriö rapauttavat minua sisäisesti ja ulkoisesti. Syömishäiriö rehottaa jälleen valloillaan; käytännössä paino laskee uhkaavasti ja ruokahalua ei ole. Silti -peilejä välttelevänä ihmisenä - huomasin kauhukseni, että äskettäin napatussa kuvassa näytän onnelliselta (!) Silmät loistavat rappioni keskeltä - olen jälleen askeleen lähempänä lopullista tuhoani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun se toinen syömishäiriötä (anoreksiaa) koskeva keskustelu poistui, koko keskustelu sammui. Tylsää.

Kirjoitin tuohon ketjuun yhden pohdinnan ja laitan sen nyt tännekin - en mistään muusta syystä kuin siitä, että vihdoin onnistuin selittämään itselleni, mistä ainakin omalla kohdallani on kyse. Kauan kesti ymmärtää.

"Fyysiset muutokset ovat konkreettinen ilmentymä siitä, mikä niiden taustalla on. Mielihyvä syntyy hallinnan tunteesta, säännönmukaisuudesta, järjestelmällisyydestä ja joskus jopa oveluudesta. Ihminen voi tuntea olevansa oman biologisen järjestelmänsä kapellimestari, jota nälkähormonit ja kemikaalit eivät pompottele. Ihmisellä on kaipuu systemaattisuuteen: viehättäähän esimerkiksi luonnon symmetria esteettistä silmää. Sairastunut voi kanavoida saman järjestelmällisyyden ja säännönmukaisuuden tarpeen omaan kehoonsa. Nälkä tuottaa tunteen hallinnasta mutta myös puhtaudesta. Ainakin minulle kylläisyys tuo tunkkaisen, raskaan ja epämiellyttävän olon. Samalla tavalla koen myös kylmyyden puhtaampana, terävämpänä ja miellyttävämpänä kuin lämmön. Ennen pitkää elämä jakautuu täysin mustavalkoisten binariteettien taistelutantereeksi. Fyysiset muutokset ovat rauhoittava muistutus siitä, että on pystynyt vastustamaan kaikkein voimakkaimpiakin biologisia imperatiiveja. Olo on kuin nukkemestarilla, jonka sormissa langat tanssivat universumin harmoniassa.

Eihän se näin oikeasti ole, mutta siltä se ainakin minusta tuntui. Voin suoraan myöntää, että hyvä elämä päättyi paranemiseen. Tervehtyminen ei vastoin kaikkia ennalta kuulemiani väitteitä ollut sen arvoista. Ottaisin koska tahansa vanhan itseni takaisin. Vihaan sitä elinkelvotonta, vastenmielistä ja vain hädin tuskin ihmiseksi luokiteltavaa olentoa, joka olen nykyään."

Taisin sinne ekaankin ketjuun kirjoittaa, ettei mikään estä laihduttamasta takaisin. On myös vaihtoehto laihduttaa sopivaksi, ei oo pakko hypätä suoraan plösöksi.

Vierailija kirjoitti:

Eugenia kuuluisi pakkohoitoon, miksi hän ei ole hoidossa?

Eugenian äiti tukee tyttäressään loisivaa anoreksia nervosaa. Hirveää sanoa näin eikä hän varmaan sitä tarkoituksella tee mutta sellainen taitaa olla tilanne.

Hoikatar (kadonneen ketjun Laihatar)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun se toinen syömishäiriötä (anoreksiaa) koskeva keskustelu poistui, koko keskustelu sammui. Tylsää.

Kirjoitin tuohon ketjuun yhden pohdinnan ja laitan sen nyt tännekin - en mistään muusta syystä kuin siitä, että vihdoin onnistuin selittämään itselleni, mistä ainakin omalla kohdallani on kyse. Kauan kesti ymmärtää.

"Fyysiset muutokset ovat konkreettinen ilmentymä siitä, mikä niiden taustalla on. Mielihyvä syntyy hallinnan tunteesta, säännönmukaisuudesta, järjestelmällisyydestä ja joskus jopa oveluudesta. Ihminen voi tuntea olevansa oman biologisen järjestelmänsä kapellimestari, jota nälkähormonit ja kemikaalit eivät pompottele. Ihmisellä on kaipuu systemaattisuuteen: viehättäähän esimerkiksi luonnon symmetria esteettistä silmää. Sairastunut voi kanavoida saman järjestelmällisyyden ja säännönmukaisuuden tarpeen omaan kehoonsa. Nälkä tuottaa tunteen hallinnasta mutta myös puhtaudesta. Ainakin minulle kylläisyys tuo tunkkaisen, raskaan ja epämiellyttävän olon. Samalla tavalla koen myös kylmyyden puhtaampana, terävämpänä ja miellyttävämpänä kuin lämmön. Ennen pitkää elämä jakautuu täysin mustavalkoisten binariteettien taistelutantereeksi. Fyysiset muutokset ovat rauhoittava muistutus siitä, että on pystynyt vastustamaan kaikkein voimakkaimpiakin biologisia imperatiiveja. Olo on kuin nukkemestarilla, jonka sormissa langat tanssivat universumin harmoniassa.

Eihän se näin oikeasti ole, mutta siltä se ainakin minusta tuntui. Voin suoraan myöntää, että hyvä elämä päättyi paranemiseen. Tervehtyminen ei vastoin kaikkia ennalta kuulemiani väitteitä ollut sen arvoista. Ottaisin koska tahansa vanhan itseni takaisin. Vihaan sitä elinkelvotonta, vastenmielistä ja vain hädin tuskin ihmiseksi luokiteltavaa olentoa, joka olen nykyään."

Tämä. Jo aiemmassa ketjussa ihastelin tätä kiteytystä. 

Itse hyvinkin jo keski-ikäisenä huomaan taas erittäin vinoutuneita piirteitä ajattelussani. Sekä fyysinen sairauteni että syömishäiriö rapauttavat minua sisäisesti ja ulkoisesti. Syömishäiriö rehottaa jälleen valloillaan; käytännössä paino laskee uhkaavasti ja ruokahalua ei ole. Silti -peilejä välttelevänä ihmisenä - huomasin kauhukseni, että äskettäin napatussa kuvassa näytän onnelliselta (!) Silmät loistavat rappioni keskeltä - olen jälleen askeleen lähempänä lopullista tuhoani.

Käsittämätöntä ja loogista yhtä aikaa. Toivon Sinulle hyvää, kaikesta huolimatta.

En osaa edes itselleni selittää, miksi mainitsemasi asteittaisen tuhoutumisen seuraaminen tuottaa mielihyvää. Jokin vietti houkuttelee katsomaan bluffin loppuun asti, työntämään rajoja, kokeilemaan, miten pitkälle voi mennä. Sitä tekee itsestään laboratorioeläimen, jonka sietokykyä koettelee omasta julmuudestaan nauttien. Lopputuloksella ei ole merkitystä, eikä itsellä ole merkitystä. Ainakin minusta tuntuu, että arkeni on loputonta kyykyttämistä, jotta oppisin olemaan. Elän omaehtoisessa yhdyskuntapalvelussa, joka ei kuitenkaan yksinään riitä rangaistukseksi. Etenkin nyt, kun painoa on paljon enemmän kuin haluaisin*, rinnalle tarvitaan fyysistä kipua. Tällaiseen kehoon kuuluukin sattua.

*Normaalin ylärajoilla, eli mielestäni minulla ei ole edes oikeutta voida huonosti; odotan vain, milloin sikarutto tarttuu, koska fylogeneettisesti tunnen olevani lähempänä sikaa kuin ihmistä. Tiedän syömishäiriön olevan ensisijaisesti mielen sairaus, mutta tällainen keho on silti mielestäni kaavaan sopimaton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun se toinen syömishäiriötä (anoreksiaa) koskeva keskustelu poistui, koko keskustelu sammui. Tylsää.

Kirjoitin tuohon ketjuun yhden pohdinnan ja laitan sen nyt tännekin - en mistään muusta syystä kuin siitä, että vihdoin onnistuin selittämään itselleni, mistä ainakin omalla kohdallani on kyse. Kauan kesti ymmärtää.

"Fyysiset muutokset ovat konkreettinen ilmentymä siitä, mikä niiden taustalla on. Mielihyvä syntyy hallinnan tunteesta, säännönmukaisuudesta, järjestelmällisyydestä ja joskus jopa oveluudesta. Ihminen voi tuntea olevansa oman biologisen järjestelmänsä kapellimestari, jota nälkähormonit ja kemikaalit eivät pompottele. Ihmisellä on kaipuu systemaattisuuteen: viehättäähän esimerkiksi luonnon symmetria esteettistä silmää. Sairastunut voi kanavoida saman järjestelmällisyyden ja säännönmukaisuuden tarpeen omaan kehoonsa. Nälkä tuottaa tunteen hallinnasta mutta myös puhtaudesta. Ainakin minulle kylläisyys tuo tunkkaisen, raskaan ja epämiellyttävän olon. Samalla tavalla koen myös kylmyyden puhtaampana, terävämpänä ja miellyttävämpänä kuin lämmön. Ennen pitkää elämä jakautuu täysin mustavalkoisten binariteettien taistelutantereeksi. Fyysiset muutokset ovat rauhoittava muistutus siitä, että on pystynyt vastustamaan kaikkein voimakkaimpiakin biologisia imperatiiveja. Olo on kuin nukkemestarilla, jonka sormissa langat tanssivat universumin harmoniassa.

Eihän se näin oikeasti ole, mutta siltä se ainakin minusta tuntui. Voin suoraan myöntää, että hyvä elämä päättyi paranemiseen. Tervehtyminen ei vastoin kaikkia ennalta kuulemiani väitteitä ollut sen arvoista. Ottaisin koska tahansa vanhan itseni takaisin. Vihaan sitä elinkelvotonta, vastenmielistä ja vain hädin tuskin ihmiseksi luokiteltavaa olentoa, joka olen nykyään."

Tämä. Jo aiemmassa ketjussa ihastelin tätä kiteytystä. 

Itse hyvinkin jo keski-ikäisenä huomaan taas erittäin vinoutuneita piirteitä ajattelussani. Sekä fyysinen sairauteni että syömishäiriö rapauttavat minua sisäisesti ja ulkoisesti. Syömishäiriö rehottaa jälleen valloillaan; käytännössä paino laskee uhkaavasti ja ruokahalua ei ole. Silti -peilejä välttelevänä ihmisenä - huomasin kauhukseni, että äskettäin napatussa kuvassa näytän onnelliselta (!) Silmät loistavat rappioni keskeltä - olen jälleen askeleen lähempänä lopullista tuhoani.

Käsittämätöntä ja loogista yhtä aikaa. Toivon Sinulle hyvää, kaikesta huolimatta.

En osaa edes itselleni selittää, miksi mainitsemasi asteittaisen tuhoutumisen seuraaminen tuottaa mielihyvää. Jokin vietti houkuttelee katsomaan bluffin loppuun asti, työntämään rajoja, kokeilemaan, miten pitkälle voi mennä. Sitä tekee itsestään laboratorioeläimen, jonka sietokykyä koettelee omasta julmuudestaan nauttien. Lopputuloksella ei ole merkitystä, eikä itsellä ole merkitystä. Ainakin minusta tuntuu, että arkeni on loputonta kyykyttämistä, jotta oppisin olemaan. Elän omaehtoisessa yhdyskuntapalvelussa, joka ei kuitenkaan yksinään riitä rangaistukseksi. Etenkin nyt, kun painoa on paljon enemmän kuin haluaisin*, rinnalle tarvitaan fyysistä kipua. Tällaiseen kehoon kuuluukin sattua.

*Normaalin ylärajoilla, eli mielestäni minulla ei ole edes oikeutta voida huonosti; odotan vain, milloin sikarutto tarttuu, koska fylogeneettisesti tunnen olevani lähempänä sikaa kuin ihmistä. Tiedän syömishäiriön olevan ensisijaisesti mielen sairaus, mutta tällainen keho on silti mielestäni kaavaan sopimaton.

Luin keskusteluketjun ja täytyy sanoa että harvoin törmää näin monimutkaiseen ja hankalaan mt-ongelmaan kuin mitä syömishäiriö voi pahimmillaan olla. Missään nimessä ei kuitenkaan pidä hyväksyä, että mitään apua ei ole sellaisille jotka ovat vuosia tai vuosikymmeniä sairastaneet. Toivottomuus on yksi masennuksen, syömishäiriön ja itsetuhoisuuden oire. Näköalattomuudeksikin sitä kutsutaan. Mutta mikä on se viisasten kivi?