Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä

Olivatko nämä kaksi kommenttia samalta ihmiseltä:

"Ajattelin - ja ajattelen edelleen - ettei minulla voi olla hätää, koska en ole enää alipainoinen. Mietin jokaisella keskustelukäynnillä, onko tämä nyt varmasti tarpeen"

"Olen jättänyt pois melkein kaiken kiinteän ravinnon, ja silti paino tuntuu aina vain nousevan." 

Mitä merkitystä on sillä, että olet juuri nyt normaalipainoinen, jos kerran koko ajan yrität laihduttaa alipainoiseksi? Oletko kertonut tämän terapeutillesi (tai ketä nyt käytkään tapaamassa)? Etenkin jos olet vain juuri ja juuri normaalipainon alirajalla, ja vahdit sitä haukan lailla, sinulla on edelleen hätää. 

Vierailija kirjoitti:

Olivatko nämä kaksi kommenttia samalta ihmiseltä:

 

"Ajattelin - ja ajattelen edelleen - ettei minulla voi olla hätää, koska en ole enää alipainoinen. Mietin jokaisella keskustelukäynnillä, onko tämä nyt varmasti tarpeen"

 

"Olen jättänyt pois melkein kaiken kiinteän ravinnon, ja silti paino tuntuu aina vain nousevan." 

 

Mitä merkitystä on sillä, että olet juuri nyt normaalipainoinen, jos kerran koko ajan yrität laihduttaa alipainoiseksi? Oletko kertonut tämän terapeutillesi (tai ketä nyt käytkään tapaamassa)? Etenkin jos olet vain juuri ja juuri normaalipainon alirajalla, ja vahdit sitä haukan lailla, sinulla on edelleen hätää. 

Olen kyllä liiankin iso (normaalipainon ylärajoilla), vaikka kaikkeni olen tehnyt painonnousua jarruttaakseni. Eli on minulla syytäkin toimia valitsemallani tavalla. Yleisestä 2020-luvun asenneilmapiiristä ilmenee kirkkaasti, mitä kaltaisistani ajatellaan. Näköiseni ihmisen kuuluu hävetä. Luonnollisestikaan en ikinä ajattelisi näin yhdestäkään toisesta ihmisestä, oli hän sitten minkä kokoinen tahansa. Itseni kanssa en vain pysty elämään.

Tällä hetkellä minulla ei ole hoitokontaktia, kognitiivinen lyhytterapia päättyi hiljattain. Nyt selvitellään, onko jatkolle tarvetta. Olen hiukan kahden vaiheilla enkä tiedä, mitä ajatella - somaattisesti olen kunnossa, joten en usko, että järjestelmää on syytä kuormittaa enää enempää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin arka aihe? Näkeehän sen päältä jo lapsikin.

No ei sitä oikeastaan näe. Minulla on alla vaikea, etenevä sairaus, ja nyt pitkään kestävässä, kroonisessa stressissä ja haastavassa elämäntilanteessa myös sh on vaikeasti päällä. Minä näytän ihan muutenkin kituneelta ja kärsivältä. 

Näytät kituneelta ja kärsivältä, mutta sitä ei mukamas huomaa?

Itsepetosta. 

Lue viesti uudelleen ajatuksella.

Olen eri mutta ymmärsin tämän niin, että henkilöllä on toinenkin vakava ja kuluttava sairaus, joka jättää jälkensä. Samalla se kuitenkin tarjoaa hyvän savuverhon syömishäiriölle: kärsimys näkyy ulospäin mutta sen syy ei. Näin minä ainakin ymmärsin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa taas ja syödä pitäisi. Mites te muut, miten teillä menee?

Ei kovin kaksisesti. Elimistöni tuntuu olevan täysin sekaisin. Olen jättänyt pois melkein kaiken kiinteän ravinnon, ja silti paino tuntuu aina vain nousevan. Jostakin pitäisi vielä karsia, mutta vaihtoehdot alkavat loppua. En pysty nukkumaan enkä rauhoittumaan, en kykene keskittymään mihinkään enkä kohtaamaan ketään.

Olen iljettävä. En kestä omaa peilikuvaani. Käyn jopa suihkussa niin, etten laita valoja päälle. Minunlaiseni ei kuuluisi elää.

Olisi varmaan hyvä hakeutua jonnekin ihan osastolle hoitoon, jos vain mahdollista.

Yllätyin tästä (sinänsä ystävällisestä) kommentista kovasti.

Hakeuduin keväällä sairaanhoitajan juttusille ensimmäistä kertaa elämässäni, ja kynnys siihen oli valtavan korkea. Ajattelin - ja ajattelen edelleen - ettei minulla voi olla hätää, koska en ole enää alipainoinen. Mietin jokaisella keskustelukäynnillä, onko tämä nyt varmasti tarpeen: tuntui, että liioittelen ja ammun fissiopommilla banaanikärpästä. Olen aina ajatellut, että ongelmani on mitätön verrattuna oikeasti sairaisiin ihmisiin.

T. Tuo, jolle vastasit

Olen eri kuin aiempi vastaaja. Olen myös sen kannalla, että tarvitset aika kiireesti apua. Ajatusmaailmasi on - jos ei nyt suoraan - niin selkeästi kuitenkin itsetuhoinen. En jäisi ehkä odottamaan seuraavaa leveliä, jos kävisin itsevihassa pimeässä suihkussa, ja päällimmäinen ajatukseni olisi, ettei minun kuuluisi elää. Suo anteeksi suoruuteni, tiedän vain niin hyvin tuon luupin. Paljon voimia.

En oikein tiedä, mitä tuohon sanoisin. Ehkä olen vain ajatellut päivieni päättämistä niin kauan, ettei se enää tunnu mitenkään epänormaalilta. Tunnen jo tehneeni sen, mitä tänne tulin tekemään, eikä minulla ole enempää annettavaa; sitä paitsi jäin juuri työttömäksi. Kaiken hyvän ja arvokkaan livuttua ulottumattomiin jäljellä on vain se, mitä vihaan ja halveksin. Ei minulla ole syytä pelastaa itseäni.

Kiitos joka tapauksessa siitä, että annoit ajateltavaa! Voimia myös Sinulle.

Tältä näyttää ja kuulostaa tyylipuhdas itsesääli.

Yllättävän monella keski-ikäisellä naisella häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä. Tosin nykyään ei laihduteta vaan syödään terveellisesti, jonka lisäksi treenataan paljon. Fitnessiä harrastavilla usein taustalla nuoruuden syömishäiriö. Sitä vaan jatketaan sosiaalisesti hyväksyttävämmässä muodossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.

Tuosta ajattelutavasta pitää päästä eroon, että koko ajan pitäisi laihduttaa. Riittää, että syö kohtuu terveellisesti ja liikkuu, herkkuja kohtuudella. Siksi, koska se on hyväksi terveydelle ja omalle hyvinvoinnille, eikä siksi että pitäisi olla tikkulaiha. Olen itsekin syömishäiriöoireillut laihuutta ihannoivalla 90-luvulla, enkä ikinä enää halua takaisin siihen ajatusmaailmaan, että jokainen hetki pitäisi käyttää painosta ja syömisistä stressaamiseen. Toki koitan pysyä normaalipainossa, koska suvussa on monenlaista sukurasitetta eri sairauksille, mutta tahdon silti nauttia elämästä ja syödä silloin tällöin pullan kahvin kanssa tai hyvää pastaa kokematta siitä huonoa omaatuntoa. 

Tässä puhutaan nyt ulkonäkökeskeisestä syömishäiriöstä. Se kannattaisi (hoidossa) kategorisoida aivan erikseen. On myös rakenteellista syömihäiriöisyyttä, jossa keskiössä ei ole ulkonäkö tai paino. Tai ylipäätään mikään ulkoinen.

Tarkoittaako rakenteellinen syömishäiriö sitä että ei pidä tärkeänä että luut näkyvät ja tuntuvat omassa kropassa? Eli jos joku anorektikko haluaa että luut näkyvät ja tuntuvat niin hänellä on ulkonäkökeskeinen syömishäiriö? Meinaan vaan kun toi luidennäkymistoive on todella yleistä anoreksiaa sairastavilla.

Palasin lueskelemaan tätä ketjua ymmärtääkseni paremmin tätä sairautta ja ollakseni läheiselleni parempi ystävä, vaikka tämä sairaus ei minua itseäni suoraa kosketa. Huomasin kirjoituksen, jossa joku oli saanut apua psilosybiinisienistä ja aloin hieman tutkimaan aihetta.

Tästä asiasta on tehty erittäin lupaavaa tutkimusta. Tutkimukset ovat tehty pääasiassa anoreksiasta, mutta ilmeisesti ovat sovellettavissa myös muihin syömishäiriön muotoihin.

https://www.cambridge.org/core/journals/the-british-journal-of-psychiat…

https://www.wholecelium.com/fi/blogi/tutkimusten-mukaan-psilosybiini-vo…

En siis itsekään kehota mitään, mutta jos on siinä tilanteessa, ettei ole mitään menetettävää ja ajatukset kietoutuvat koko ajan enemmän oman elämän päättämisen varaan, saattaisin kyllä itse katsoa myös tuon kortin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla pakonomaisten ajatusten kehä lähti liikkeelle itse asiassa tältä palstalta. Olen aina ollut luonnostaan laiha ja suhtautunut aiemmin ruokaan rennosti. Sen sijaan olen itselleni äärimmäisen ankara suorittajatyyppi. 

Ensin selasin keski-ikään, viisikymppisyyteen ja pukeutumiseen liittyviä keskusteluja, joissa jatkuvasti tuodaan esiin lihomista ja ilkutaan tunikoille ja mitä nyt kaikkea. Muutama päivystävä kalorinlaskija ilmestyy aina paikalle kertomaan olemattomista syömisistään. Sitten aloin lukea paastokeskusteluja, joissa eniten peukutuksia ovat yleensä saaneet tiukimman linjan vetäjät ja ”tavallisesti” syöviin alentuvasti suhtautuvat saarnaajat. Omien syömisten vahtaamisesta tuli mulla todella pelottavan nopeasti pakkomielteistä. 

Ihan tällaisena äidillisenä neuvona: sä et saa avata nettipalstoilla ketjuja joiden otsikoissa tai aloitusviestissä puhutaan noista aiheista. Miksi avasit tämänkin ketjun?? Sä et voi ulkoistaa oman mielenterveytesi suojelemista tuntemattomille ihmisille netissä. Ruokaa, syömistä ja painonhallintaa koskeva keskustelu on muille ihan tavallista ja normaalia, ja niitä tulee aina olemaan palstat täynnä. Sun täytyy itse olla lukematta niitä kun tiedät ettei ne sulle henkilökohtaisesti oo millään tavalla normaalia sisältöä.

Vierailija kirjoitti:

Me kasarin teinit muistetaan rocktoimittaja Heli Nevakare. Hän kuoli pari vuotta sitten anoreksiaan kuusikymppisenä. Ilmeisesti sairasti sitä koko aikuisikänsä eikä työelämään kyennyt enää yli nelikymppisenä. Rauha hänen muistolleen. 

 

Ohiksena: itse olen sairastanut bulimiaa koko aikuisikäni, olen 55 v. Välillä on parempia pitkiä kausia. Stressaavissa elämäntilanteissa se aktivoituu. 

Kaikki pastaruoat on mulle aina  kryptoniittia. En voi lopettaa makaronin syömistä, vaan syön ja syön ja lopuksi oksennan. Aina.

Ja perheenäitinä en voi julistaa kotiamme makaronivapaaksi vyöhykkeeksi. Kyllä lapset spagettia toivoo ja tykkää. 

Ei kai hän anoreksiaan kuollut. Hän sairasti syömishäiriötä 2000-luvun alussa. Myöhemmin tuli muita ongelmia mm. liikuntakykyyn tapaturman seurauksena. Olin itse (fyysisen sairauden takia) Taysissa kesällä 2003. Käydessäni sairaalan parvekkeella näin siellä Heli Nevakareen. Hän oli tosi laiha. Kuitenkin eli vielä 20 vuotta sen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.

Tuosta ajattelutavasta pitää päästä eroon, että koko ajan pitäisi laihduttaa. Riittää, että syö kohtuu terveellisesti ja liikkuu, herkkuja kohtuudella. Siksi, koska se on hyväksi terveydelle ja omalle hyvinvoinnille, eikä siksi että pitäisi olla tikkulaiha. Olen itsekin syömishäiriöoireillut laihuutta ihannoivalla 90-luvulla, enkä ikinä enää halua takaisin siihen ajatusmaailmaan, että jokainen hetki pitäisi käyttää painosta ja syömisistä stressaamiseen. Toki koitan pysyä normaalipainossa, koska suvussa on monenlaista sukurasitetta eri sairauksille, mutta tahdon silti nauttia elämästä ja syödä silloin tällöin pullan kahvin kanssa tai hyvää pastaa kokematta siitä huonoa omaatuntoa. 

Tässä puhutaan nyt ulkonäkökeskeisestä syömishäiriöstä. Se kannattaisi (hoidossa) kategorisoida aivan erikseen. On myös rakenteellista syömihäiriöisyyttä, jossa keskiössä ei ole ulkonäkö tai paino. Tai ylipäätään mikään ulkoinen.

Tarkoittaako rakenteellinen syömishäiriö sitä että ei pidä tärkeänä että luut näkyvät ja tuntuvat omassa kropassa? Eli jos joku anorektikko haluaa että luut näkyvät ja tuntuvat niin hänellä on ulkonäkökeskeinen syömishäiriö? Meinaan vaan kun toi luidennäkymistoive on todella yleistä anoreksiaa sairastavilla.

Rakenteellinen sh ehkä viittaa johonkin arfid-tyyppiseen mitä autisteilla saattaa olla. Se kytkeytyy aistiyliherkkyyteen eikä liity ulkonäköön mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on muitakin. Näin aikuisena asiaa joutuu vain peittelemään enemmän, koska se on "teinien sairaus". Oikeasti meitä on aika paljonkin. En oikeastaan edes tiedä naisia, joilla olisi oikeasti normaali suhde ruokaan, kun koko ajan pitäisi laihduttaa. Toisilla on vaikeampi suhde kuin toisilla.

Tuosta ajattelutavasta pitää päästä eroon, että koko ajan pitäisi laihduttaa. Riittää, että syö kohtuu terveellisesti ja liikkuu, herkkuja kohtuudella. Siksi, koska se on hyväksi terveydelle ja omalle hyvinvoinnille, eikä siksi että pitäisi olla tikkulaiha. Olen itsekin syömishäiriöoireillut laihuutta ihannoivalla 90-luvulla, enkä ikinä enää halua takaisin siihen ajatusmaailmaan, että jokainen hetki pitäisi käyttää painosta ja syömisistä stressaamiseen. Toki koitan pysyä normaalipainossa, koska suvussa on monenlaista sukurasitetta eri sairauksille, mutta tahdon silti nauttia elämästä ja syödä silloin tällöin pullan kahvin kanssa tai hyvää pastaa kokematta siitä huonoa omaatuntoa. 

Tässä puhutaan nyt ulkonäkökeskeisestä syömishäiriöstä. Se kannattaisi (hoidossa) kategorisoida aivan erikseen. On myös rakenteellista syömihäiriöisyyttä, jossa keskiössä ei ole ulkonäkö tai paino. Tai ylipäätään mikään ulkoinen.

Tarkoittaako rakenteellinen syömishäiriö sitä että ei pidä tärkeänä että luut näkyvät ja tuntuvat omassa kropassa? Eli jos joku anorektikko haluaa että luut näkyvät ja tuntuvat niin hänellä on ulkonäkökeskeinen syömishäiriö? Meinaan vaan kun toi luidennäkymistoive on todella yleistä anoreksiaa sairastavilla.

Rakenteellinen sh ehkä viittaa johonkin arfid-tyyppiseen mitä autisteilla saattaa olla. Se kytkeytyy aistiyliherkkyyteen eikä liity ulkonäköön mitenkään.

Mä olen myös ymmärtänyt näin. Siinä olisi enemmän kyse koostumuksesta, tuoksuista, rakenteesta ja tuntumasta. Vain tiettyjä asioita pystyy syömään ilman ahdistusta ja inhoa.

Vierailija kirjoitti:

Niin moni asia täällä on tuttua.

Hyppäsin vakavasta alipainosta lievään ylipainoon melko lyhyessä ajassa, vaikka todella yritin sen estää - jotenkin keho ei vain enää toiminut samalla tavalla kuin ennen, vaikka syömiskäyttäytymiseni paastoineen ja ihmeellisine aikarajoituksineen oli aivan yhtä sairasta. Jollakin tavalla keho sekosi aivan totaalisesti (tiedän, että tässä kohtaa kuuluu sanoa ei energiaa tyhjästä synny, ihan itse olet sen suuhusi työntänyt).

Itseinhoni ei tunne minkäänlaisia rajoja. Ajattelen i-t-s-emurhaa* joka ikinen päivä, ja joskus vaikeus olla omassa kehossa ilmenee melkein fyysisenä kipuna. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin alipainoon. En pysty elämään tällaista elämää. Antiikin mytologiassa minut olisi jo tapettu hirviönä.

Avun hakeminen tuntuu absurdilta ajatukselta. Mielenmaisemassani se olisi oikeutettua vain alipainoisena. Onko muilla tunnetta siitä, että apua olisi oikeutettua ottaa vastaan vain, jos joku toinen painostaa siihen? Silloin heikkous ei olisi oma vika, vaan voisi ajatella tekevänsä myönnytyksen toiselle ihmiselle. Se antaisi mahdollisuuden uskoa, ettei kyse ollutkaan luovuttamisesta ja siitä, että paljastuu luuseriksi. Minulla tosin ei läheisiä oikeastaan olekaan, joten voin kaikessa rauhassa kuulostella kuoleman askelia ja odottaa.

 

*Palstasensuurin varalta jaettu.

Jos et jo ole niin hae apua. Kaipasit painostusta avun hakemiseen... No me tämän keskustelun tervejärkisemmät lukijat painostamme sinua. Sano terveydenhuollossa että avauduit ajatuksistasi ja arjestasi nettipalstalla ja ihmiset totesivat että olet vaikeasti sairas ja tarvitset nopeasti apua. Älä ajattele "miten ammattilaisetkaan minua voisivat auttaa? eivät mitenkään". Usein jo pelkästään se että hakee ammattiapua sysää liikkeelle terveempiä prosesseja mielessä ilman että sitä itse tiedostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin moni asia täällä on tuttua.

Hyppäsin vakavasta alipainosta lievään ylipainoon melko lyhyessä ajassa, vaikka todella yritin sen estää - jotenkin keho ei vain enää toiminut samalla tavalla kuin ennen, vaikka syömiskäyttäytymiseni paastoineen ja ihmeellisine aikarajoituksineen oli aivan yhtä sairasta. Jollakin tavalla keho sekosi aivan totaalisesti (tiedän, että tässä kohtaa kuuluu sanoa ei energiaa tyhjästä synny, ihan itse olet sen suuhusi työntänyt).

Itseinhoni ei tunne minkäänlaisia rajoja. Ajattelen i-t-s-emurhaa* joka ikinen päivä, ja joskus vaikeus olla omassa kehossa ilmenee melkein fyysisenä kipuna. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin alipainoon. En pysty elämään tällaista elämää. Antiikin mytologiassa minut olisi jo tapettu hirviönä.

Avun hakeminen tuntuu absurdilta ajatukselta. Mielenmaisemassani se olisi oikeutettua vain alipainoisena. Onko muilla tunnetta siitä, että apua olisi oikeutettua ottaa vastaan vain, jos joku toinen painostaa siihen? Silloin heikkous ei olisi oma vika, vaan voisi ajatella tekevänsä myönnytyksen toiselle ihmiselle. Se antaisi mahdollisuuden uskoa, ettei kyse ollutkaan luovuttamisesta ja siitä, että paljastuu luuseriksi. Minulla tosin ei läheisiä oikeastaan olekaan, joten voin kaikessa rauhassa kuulostella kuoleman askelia ja odottaa.

 

*Palstasensuurin varalta jaettu.

Jos et jo ole niin hae apua. Kaipasit painostusta avun hakemiseen... No me tämän keskustelun tervejärkisemmät lukijat painostamme sinua. Sano terveydenhuollossa että avauduit ajatuksistasi ja arjestasi nettipalstalla ja ihmiset totesivat että olet vaikeasti sairas ja tarvitset nopeasti apua. Älä ajattele "miten ammattilaisetkaan minua voisivat auttaa? eivät mitenkään". Usein jo pelkästään se että hakee ammattiapua sysää liikkeelle terveempiä prosesseja mielessä ilman että sitä itse tiedostaa.

Sori, mut ei oo mun mielestä ok kehottaa tälläseen. Jos paino on palautunut (kuten ton kirjoittajalla), ei tarvii enempää paapomista. Resurssit pitää säästää niille, jotka oikeesti tarvii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin moni asia täällä on tuttua.

Hyppäsin vakavasta alipainosta lievään ylipainoon melko lyhyessä ajassa, vaikka todella yritin sen estää - jotenkin keho ei vain enää toiminut samalla tavalla kuin ennen, vaikka syömiskäyttäytymiseni paastoineen ja ihmeellisine aikarajoituksineen oli aivan yhtä sairasta. Jollakin tavalla keho sekosi aivan totaalisesti (tiedän, että tässä kohtaa kuuluu sanoa ei energiaa tyhjästä synny, ihan itse olet sen suuhusi työntänyt).

Itseinhoni ei tunne minkäänlaisia rajoja. Ajattelen i-t-s-emurhaa* joka ikinen päivä, ja joskus vaikeus olla omassa kehossa ilmenee melkein fyysisenä kipuna. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin alipainoon. En pysty elämään tällaista elämää. Antiikin mytologiassa minut olisi jo tapettu hirviönä.

Avun hakeminen tuntuu absurdilta ajatukselta. Mielenmaisemassani se olisi oikeutettua vain alipainoisena. Onko muilla tunnetta siitä, että apua olisi oikeutettua ottaa vastaan vain, jos joku toinen painostaa siihen? Silloin heikkous ei olisi oma vika, vaan voisi ajatella tekevänsä myönnytyksen toiselle ihmiselle. Se antaisi mahdollisuuden uskoa, ettei kyse ollutkaan luovuttamisesta ja siitä, että paljastuu luuseriksi. Minulla tosin ei läheisiä oikeastaan olekaan, joten voin kaikessa rauhassa kuulostella kuoleman askelia ja odottaa.

 

*Palstasensuurin varalta jaettu.

Jos et jo ole niin hae apua. Kaipasit painostusta avun hakemiseen... No me tämän keskustelun tervejärkisemmät lukijat painostamme sinua. Sano terveydenhuollossa että avauduit ajatuksistasi ja arjestasi nettipalstalla ja ihmiset totesivat että olet vaikeasti sairas ja tarvitset nopeasti apua. Älä ajattele "miten ammattilaisetkaan minua voisivat auttaa? eivät mitenkään". Usein jo pelkästään se että hakee ammattiapua sysää liikkeelle terveempiä prosesseja mielessä ilman että sitä itse tiedostaa.

Sori, mut ei oo mun mielestä ok kehottaa tälläseen. Jos paino on palautunut (kuten ton kirjoittajalla), ei tarvii enempää paapomista. Resurssit pitää säästää niille, jotka oikeesti tarvii.

On erittäin ok hakea apua jos ajattelee i-t-s-e-murhaa päivittäin, oli paino sitten mitä hyvänsä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin moni asia täällä on tuttua.

Hyppäsin vakavasta alipainosta lievään ylipainoon melko lyhyessä ajassa, vaikka todella yritin sen estää - jotenkin keho ei vain enää toiminut samalla tavalla kuin ennen, vaikka syömiskäyttäytymiseni paastoineen ja ihmeellisine aikarajoituksineen oli aivan yhtä sairasta. Jollakin tavalla keho sekosi aivan totaalisesti (tiedän, että tässä kohtaa kuuluu sanoa ei energiaa tyhjästä synny, ihan itse olet sen suuhusi työntänyt).

Itseinhoni ei tunne minkäänlaisia rajoja. Ajattelen i-t-s-emurhaa* joka ikinen päivä, ja joskus vaikeus olla omassa kehossa ilmenee melkein fyysisenä kipuna. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin alipainoon. En pysty elämään tällaista elämää. Antiikin mytologiassa minut olisi jo tapettu hirviönä.

Avun hakeminen tuntuu absurdilta ajatukselta. Mielenmaisemassani se olisi oikeutettua vain alipainoisena. Onko muilla tunnetta siitä, että apua olisi oikeutettua ottaa vastaan vain, jos joku toinen painostaa siihen? Silloin heikkous ei olisi oma vika, vaan voisi ajatella tekevänsä myönnytyksen toiselle ihmiselle. Se antaisi mahdollisuuden uskoa, ettei kyse ollutkaan luovuttamisesta ja siitä, että paljastuu luuseriksi. Minulla tosin ei läheisiä oikeastaan olekaan, joten voin kaikessa rauhassa kuulostella kuoleman askelia ja odottaa.

 

*Palstasensuurin varalta jaettu.

Jos et jo ole niin hae apua. Kaipasit painostusta avun hakemiseen... No me tämän keskustelun tervejärkisemmät lukijat painostamme sinua. Sano terveydenhuollossa että avauduit ajatuksistasi ja arjestasi nettipalstalla ja ihmiset totesivat että olet vaikeasti sairas ja tarvitset nopeasti apua. Älä ajattele "miten ammattilaisetkaan minua voisivat auttaa? eivät mitenkään". Usein jo pelkästään se että hakee ammattiapua sysää liikkeelle terveempiä prosesseja mielessä ilman että sitä itse tiedostaa.

Sori, mut ei oo mun mielestä ok kehottaa tälläseen. Jos paino on palautunut (kuten ton kirjoittajalla), ei tarvii enempää paapomista. Resurssit pitää säästää niille, jotka oikeesti tarvii.

On erittäin ok hakea apua jos ajattelee i-t-s-e-murhaa päivittäin, oli paino sitten mitä hyvänsä!

En silti voi olla ajattelematta, että toi on vaan huomionkerjuuta. Harva mitään päätyy tekemään, kunhan velloo vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin moni asia täällä on tuttua.

Hyppäsin vakavasta alipainosta lievään ylipainoon melko lyhyessä ajassa, vaikka todella yritin sen estää - jotenkin keho ei vain enää toiminut samalla tavalla kuin ennen, vaikka syömiskäyttäytymiseni paastoineen ja ihmeellisine aikarajoituksineen oli aivan yhtä sairasta. Jollakin tavalla keho sekosi aivan totaalisesti (tiedän, että tässä kohtaa kuuluu sanoa ei energiaa tyhjästä synny, ihan itse olet sen suuhusi työntänyt).

Itseinhoni ei tunne minkäänlaisia rajoja. Ajattelen i-t-s-emurhaa* joka ikinen päivä, ja joskus vaikeus olla omassa kehossa ilmenee melkein fyysisenä kipuna. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin alipainoon. En pysty elämään tällaista elämää. Antiikin mytologiassa minut olisi jo tapettu hirviönä.

Avun hakeminen tuntuu absurdilta ajatukselta. Mielenmaisemassani se olisi oikeutettua vain alipainoisena. Onko muilla tunnetta siitä, että apua olisi oikeutettua ottaa vastaan vain, jos joku toinen painostaa siihen? Silloin heikkous ei olisi oma vika, vaan voisi ajatella tekevänsä myönnytyksen toiselle ihmiselle. Se antaisi mahdollisuuden uskoa, ettei kyse ollutkaan luovuttamisesta ja siitä, että paljastuu luuseriksi. Minulla tosin ei läheisiä oikeastaan olekaan, joten voin kaikessa rauhassa kuulostella kuoleman askelia ja odottaa.

 

*Palstasensuurin varalta jaettu.

Jos et jo ole niin hae apua. Kaipasit painostusta avun hakemiseen... No me tämän keskustelun tervejärkisemmät lukijat painostamme sinua. Sano terveydenhuollossa että avauduit ajatuksistasi ja arjestasi nettipalstalla ja ihmiset totesivat että olet vaikeasti sairas ja tarvitset nopeasti apua. Älä ajattele "miten ammattilaisetkaan minua voisivat auttaa? eivät mitenkään". Usein jo pelkästään se että hakee ammattiapua sysää liikkeelle terveempiä prosesseja mielessä ilman että sitä itse tiedostaa.

Olen tuo, jota kommentoit.

En oikein edelleenkään pysty perustelemaan itselleni, millä oikeudella ryhtyisin rasittamaan liitoksissaan natisevaa terveydenhuoltojärjestelmää. Eihän tässä kuitenkaan hätää ole, ajatukset kun ovat vain ajatuksia. En osaa nähdä itseäni ns. sairaana, ainoastaan vastenmielisenä. Kiitos kumminkin, annoit ajateltavaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kun anorektikko sanoo että lihoin ja kuukautiset palautui, niin täällä lohdutetaan että ei hätää, saat kyllä laihdutettua painon pois. Voisi ehkä vähän miettiä mitä sanoo, voi olla että on paino ekaa kertaa 11 vuoteen BMI yli 18. 

Itsellä myös epänormaali suhtautuminen ruokaan, ollut lapsesta asti, mutta olen löytänyt ihannepainon, jossa kykenen elämään tuntematta isoa inhoa, mutta mieli silti toimii. Se on tasan 20BMI. Pidän siitä orjallisesti kiinni, niin säilyn järjissäni. Peilissä näen itseni noin 80 kiloa lihavampana kuin oikeasti olen.

Tähän täytyy sanoa, että minulla kyllä ihan oikeasti on tällä hetkellä ylimääräistä, vaikken kilomääriä tiedäkään. Paino sai nousta todella paljon, ennen kuin kuukautiset palasivat. Itseinho on loputon, ja antaisin mitä tahansa saadakseni vanhan kehoni takaisin. Jotenkin vain vanhat konstit eivät tuota enää samaa tulosta.

Hyvä kuulla, että olet löytänyt ainakin jonkinlaisen tasapainon. Toivon, että jonakin päivänä vielä näet itsesi lempeämmin!

Onko mahdollista että sinulla ei todellisuudessa ole ylipainoa, tai "ylimääräistä", vaan vain koet niin koska painosi on noussut sen verran että olet taas alkanut menstruoida? Sanot että et tiedä kilomääriä. Olen itse aina ollut hoikka ja pitkään olin merkittävästi alipainoinen, mutta yhdetkään kuukautiset eivät jääneet tulematta. On täysin mahdollista olla edelleen alipainoinen vaikka kierto toimii. En kehota käymään vaa'alla jos se ei tunnu hyvältä, vaan halusin esittää tällaisen huomion.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kun anorektikko sanoo että lihoin ja kuukautiset palautui, niin täällä lohdutetaan että ei hätää, saat kyllä laihdutettua painon pois. Voisi ehkä vähän miettiä mitä sanoo, voi olla että on paino ekaa kertaa 11 vuoteen BMI yli 18. 

Itsellä myös epänormaali suhtautuminen ruokaan, ollut lapsesta asti, mutta olen löytänyt ihannepainon, jossa kykenen elämään tuntematta isoa inhoa, mutta mieli silti toimii. Se on tasan 20BMI. Pidän siitä orjallisesti kiinni, niin säilyn järjissäni. Peilissä näen itseni noin 80 kiloa lihavampana kuin oikeasti olen.

Tähän täytyy sanoa, että minulla kyllä ihan oikeasti on tällä hetkellä ylimääräistä, vaikken kilomääriä tiedäkään. Paino sai nousta todella paljon, ennen kuin kuukautiset palasivat. Itseinho on loputon, ja antaisin mitä tahansa saadakseni vanhan kehoni takaisin. Jotenkin vain vanhat konstit eivät tuota enää samaa tulosta.

Hyvä kuulla, että olet löytänyt ainakin jonkinlaisen tasapainon. Toivon, että jonakin päivänä vielä näet itsesi lempeämmin!

Onko mahdollista että sinulla ei todellisuudessa ole ylipainoa, tai "ylimääräistä", vaan vain koet niin koska painosi on noussut sen verran että olet taas alkanut menstruoida? Sanot että et tiedä kilomääriä. Olen itse aina ollut hoikka ja pitkään olin merkittävästi alipainoinen, mutta yhdetkään kuukautiset eivät jääneet tulematta. On täysin mahdollista olla edelleen alipainoinen vaikka kierto toimii. En kehota käymään vaa'alla jos se ei tunnu hyvältä, vaan halusin esittää tällaisen huomion.

Olisikin noin...! Ja hyvä huomio kyllä. Valitettavasti kuitenkin olen ihan objektiivisesti katsottuna liian iso; sitä paitsi rasva kertyy keskivartaloon, mikä on kaikkein haitallisinta. Olen lapsesta saakka ollut luonnostani roteva, mutta edes vähän olisi pakko saada pois. Puistatan itseäni niin paljon, että järki lähtee. Luulin jo, ettei itseään voi hävetä tämän enempää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kun anorektikko sanoo että lihoin ja kuukautiset palautui, niin täällä lohdutetaan että ei hätää, saat kyllä laihdutettua painon pois. Voisi ehkä vähän miettiä mitä sanoo, voi olla että on paino ekaa kertaa 11 vuoteen BMI yli 18. 

Itsellä myös epänormaali suhtautuminen ruokaan, ollut lapsesta asti, mutta olen löytänyt ihannepainon, jossa kykenen elämään tuntematta isoa inhoa, mutta mieli silti toimii. Se on tasan 20BMI. Pidän siitä orjallisesti kiinni, niin säilyn järjissäni. Peilissä näen itseni noin 80 kiloa lihavampana kuin oikeasti olen.

Tähän täytyy sanoa, että minulla kyllä ihan oikeasti on tällä hetkellä ylimääräistä, vaikken kilomääriä tiedäkään. Paino sai nousta todella paljon, ennen kuin kuukautiset palasivat. Itseinho on loputon, ja antaisin mitä tahansa saadakseni vanhan kehoni takaisin. Jotenkin vain vanhat konstit eivät tuota enää samaa tulosta.

Hyvä kuulla, että olet löytänyt ainakin jonkinlaisen tasapainon. Toivon, että jonakin päivänä vielä näet itsesi lempeämmin!

Onko mahdollista että sinulla ei todellisuudessa ole ylipainoa, tai "ylimääräistä", vaan vain koet niin koska painosi on noussut sen verran että olet taas alkanut menstruoida? Sanot että et tiedä kilomääriä. Olen itse aina ollut hoikka ja pitkään olin merkittävästi alipainoinen, mutta yhdetkään kuukautiset eivät jääneet tulematta. On täysin mahdollista olla edelleen alipainoinen vaikka kierto toimii. En kehota käymään vaa'alla jos se ei tunnu hyvältä, vaan halusin esittää tällaisen huomion.

Olisikin noin...! Ja hyvä huomio kyllä. Valitettavasti kuitenkin olen ihan objektiivisesti katsottuna liian iso; sitä paitsi rasva kertyy keskivartaloon, mikä on kaikkein haitallisinta. Olen lapsesta saakka ollut luonnostani roteva, mutta edes vähän olisi pakko saada pois. Puistatan itseäni niin paljon, että järki lähtee. Luulin jo, ettei itseään voi hävetä tämän enempää.

Pyydä lähete ravitsemusterapeutille? Niitä on julkisella puolellakin. Ravitsemusterapeutti voi antaa sinulle neuvoja miten päästä sellaiseen normaalipainoon jossa voit paremmin. Mainitsit (?) tuolla aiemmin että painoa on viime aikoina kertynyt jo liikaakin etkä ymmärrä missä mättää, ja joku ehdotti selitykseksi insuliiniresistenssiä. 

Jostain kohtaa sinun on lähdettävä tilannetta purkamaan, ja ehkä tuo ravitsemuksen selvittäminen on hyvä ensiaskel kun se näköjään on eskaloinut nyt sh-oireilua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kun anorektikko sanoo että lihoin ja kuukautiset palautui, niin täällä lohdutetaan että ei hätää, saat kyllä laihdutettua painon pois. Voisi ehkä vähän miettiä mitä sanoo, voi olla että on paino ekaa kertaa 11 vuoteen BMI yli 18. 

Itsellä myös epänormaali suhtautuminen ruokaan, ollut lapsesta asti, mutta olen löytänyt ihannepainon, jossa kykenen elämään tuntematta isoa inhoa, mutta mieli silti toimii. Se on tasan 20BMI. Pidän siitä orjallisesti kiinni, niin säilyn järjissäni. Peilissä näen itseni noin 80 kiloa lihavampana kuin oikeasti olen.

Tähän täytyy sanoa, että minulla kyllä ihan oikeasti on tällä hetkellä ylimääräistä, vaikken kilomääriä tiedäkään. Paino sai nousta todella paljon, ennen kuin kuukautiset palasivat. Itseinho on loputon, ja antaisin mitä tahansa saadakseni vanhan kehoni takaisin. Jotenkin vain vanhat konstit eivät tuota enää samaa tulosta.

Hyvä kuulla, että olet löytänyt ainakin jonkinlaisen tasapainon. Toivon, että jonakin päivänä vielä näet itsesi lempeämmin!

Onko mahdollista että sinulla ei todellisuudessa ole ylipainoa, tai "ylimääräistä", vaan vain koet niin koska painosi on noussut sen verran että olet taas alkanut menstruoida? Sanot että et tiedä kilomääriä. Olen itse aina ollut hoikka ja pitkään olin merkittävästi alipainoinen, mutta yhdetkään kuukautiset eivät jääneet tulematta. On täysin mahdollista olla edelleen alipainoinen vaikka kierto toimii. En kehota käymään vaa'alla jos se ei tunnu hyvältä, vaan halusin esittää tällaisen huomion.

Olisikin noin...! Ja hyvä huomio kyllä. Valitettavasti kuitenkin olen ihan objektiivisesti katsottuna liian iso; sitä paitsi rasva kertyy keskivartaloon, mikä on kaikkein haitallisinta. Olen lapsesta saakka ollut luonnostani roteva, mutta edes vähän olisi pakko saada pois. Puistatan itseäni niin paljon, että järki lähtee. Luulin jo, ettei itseään voi hävetä tämän enempää.

Pyydä lähete ravitsemusterapeutille? Niitä on julkisella puolellakin. Ravitsemusterapeutti voi antaa sinulle neuvoja miten päästä sellaiseen normaalipainoon jossa voit paremmin. Mainitsit (?) tuolla aiemmin että painoa on viime aikoina kertynyt jo liikaakin etkä ymmärrä missä mättää, ja joku ehdotti selitykseksi insuliiniresistenssiä. 

Jostain kohtaa sinun on lähdettävä tilannetta purkamaan, ja ehkä tuo ravitsemuksen selvittäminen on hyvä ensiaskel kun se näköjään on eskaloinut nyt sh-oireilua.

Sitä voisi kyllä harkita, muutakaan en oikein enää keksi. Ravitsemuksessa on kyllä takuulla häikkää, niin tolkuttoman yksipuolisesti olen syönyt jo vuosikaudet. Kiitokset ymmärryksestä ja sympatiasta!