Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempi ketju, mutta olkoon!

Olen huomannut, että syömishäiriön synnyttämät ajatukset ja toimintamallit vaikuttavat suoraan työelämääni. Kieltäydyin hiljattain parista ensi syksyn kirjamessuesiintymisestä ihan vain siksi, että häpeän itseäni niin paljon. Lisäksi olen sitä mieltä, etten ansaitse minkäänlaisia onnistumisia urallani, koska en ole laiha ja riittävän kurinalainen. Sabotoin työmenestystäni jatkuvasti ja alisuoriudun. Koska työni on aina ollut ainoa oljenkorteni, lienee selvää, ettei minulla ole minkäänlaista elämänhalua jäljellä.

P. S. Näin juhannuksena todettakoon myös, että olen vuosia sitten lakannut viettämästä juhlapyhiä. En ole kenenkään seuran arvoinen.

Ai mitenkä niin vanha ketju? Tämä on aloitettu ihan hiljattain.

Minusta tuo on itsesääliä, en ole kenenkään seuran arvoinen yms.

 

Koeta ajatella, että olet ihan tavallinen, samanlainen kun muutkin, et parempi etkä huonompi.

Aika ilkeä oot.. Itse olisin voinut äskeisen kanssa viettää juhannusta, hyvinkin, harmi, että aattelet noin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempi ketju, mutta olkoon!

Olen huomannut, että syömishäiriön synnyttämät ajatukset ja toimintamallit vaikuttavat suoraan työelämääni. Kieltäydyin hiljattain parista ensi syksyn kirjamessuesiintymisestä ihan vain siksi, että häpeän itseäni niin paljon. Lisäksi olen sitä mieltä, etten ansaitse minkäänlaisia onnistumisia urallani, koska en ole laiha ja riittävän kurinalainen. Sabotoin työmenestystäni jatkuvasti ja alisuoriudun. Koska työni on aina ollut ainoa oljenkorteni, lienee selvää, ettei minulla ole minkäänlaista elämänhalua jäljellä.

P. S. Näin juhannuksena todettakoon myös, että olen vuosia sitten lakannut viettämästä juhlapyhiä. En ole kenenkään seuran arvoinen.

Ai mitenkä niin vanha ketju? Tämä on aloitettu ihan hiljattain.

Minusta tuo on itsesääliä, en ole kenenkään seuran arvoinen yms.

 

Koeta ajatella, että olet ihan tavallinen, samanlainen kun muutkin, et parempi etkä huonompi.

Aika ilkeä oot.. Itse olisin voinut äskeisen kanssa viettää juhannusta, hyvinkin, harmi, että aattelet noin

Ai ajattelen mitenkä? Onko syömishäiriöiset sitten muka parempia kuin muut? Tuntuu, että ne ainakin pitää itseään parempina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempi ketju, mutta olkoon!

Olen huomannut, että syömishäiriön synnyttämät ajatukset ja toimintamallit vaikuttavat suoraan työelämääni. Kieltäydyin hiljattain parista ensi syksyn kirjamessuesiintymisestä ihan vain siksi, että häpeän itseäni niin paljon. Lisäksi olen sitä mieltä, etten ansaitse minkäänlaisia onnistumisia urallani, koska en ole laiha ja riittävän kurinalainen. Sabotoin työmenestystäni jatkuvasti ja alisuoriudun. Koska työni on aina ollut ainoa oljenkorteni, lienee selvää, ettei minulla ole minkäänlaista elämänhalua jäljellä.

P. S. Näin juhannuksena todettakoon myös, että olen vuosia sitten lakannut viettämästä juhlapyhiä. En ole kenenkään seuran arvoinen.

Ai mitenkä niin vanha ketju? Tämä on aloitettu ihan hiljattain.

Minusta tuo on itsesääliä, en ole kenenkään seuran arvoinen yms.

 

Koeta ajatella, että olet ihan tavallinen, samanlainen kun muutkin, et parempi etkä huonompi.

Aika ilkeä oot.. Itse olisin voinut äskeisen kanssa viettää juhannusta, hyvinkin, harmi, että aattelet noin

Ai ajattelen mitenkä? Onko syömishäiriöiset sitten muka parempia kuin muut? Tuntuu, että ne ainakin pitää itseään parempina.

Sellaisenko vaikutelman olet ketjun perusteella saanut? Olemme siis lukeneet kommentteja hyvin eri tavoin. Useimmat syömishäiriöiset vihaavat ja häpeävät itseään - minäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempi ketju, mutta olkoon!

Olen huomannut, että syömishäiriön synnyttämät ajatukset ja toimintamallit vaikuttavat suoraan työelämääni. Kieltäydyin hiljattain parista ensi syksyn kirjamessuesiintymisestä ihan vain siksi, että häpeän itseäni niin paljon. Lisäksi olen sitä mieltä, etten ansaitse minkäänlaisia onnistumisia urallani, koska en ole laiha ja riittävän kurinalainen. Sabotoin työmenestystäni jatkuvasti ja alisuoriudun. Koska työni on aina ollut ainoa oljenkorteni, lienee selvää, ettei minulla ole minkäänlaista elämänhalua jäljellä.

P. S. Näin juhannuksena todettakoon myös, että olen vuosia sitten lakannut viettämästä juhlapyhiä. En ole kenenkään seuran arvoinen.

Ai mitenkä niin vanha ketju? Tämä on aloitettu ihan hiljattain.

Minusta tuo on itsesääliä, en ole kenenkään seuran arvoinen yms.

 

Koeta ajatella, että olet ihan tavallinen, samanlainen kun muutkin, et parempi etkä huonompi.

Aika ilkeä oot.. Itse olisin voinut äskeisen kanssa viettää juhannusta, hyvinkin, harmi, että aattelet noin

Ai ajattelen mitenkä? Onko syömishäiriöiset sitten muka parempia kuin muut? Tuntuu, että ne ainakin pitää itseään parempina.

Sellaisenko vaikutelman olet ketjun perusteella saanut? Olemme siis lukeneet kommentteja hyvin eri tavoin. Useimmat syömishäiriöiset vihaavat ja häpeävät itseään - minäkin.

En häpeä itseäni, mutta olen tällaisella vinoutuneella tavalla itsetuhoinen. Onko tämä sitten sitä parempaa ihmisyyttä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi jotkut pääsee irti ja paranee ja jotkut jäävät syömishäiriöön jopa vuosikymmeniksi jumiin?

Syömishäiriötä pitäisi katsoa addiktiona, eikä pitäisi keskittyä siihen mitä se sh-oireilu on (ellei ole kyse terveyttä uhkaavasta laihuudesta jolloin tarvitaan sairaalahoitoa.) Tunnesäätelyn opettelu, traumojen hoitaminen, suuri motivaatio lopettaa addiktiivinen käytös, mm. kaikkia noita tarvittiin ja nyt olen ollut "kuivilla" anoreksiasta ja bulimiasta 9 vuotta. Lisäksi, jos en olisi päättänyt lopettaa mielialalääkkeitä en olisi lähtenyt toipumaan yhtään mistään. Mun pään ne turruttivat niin ettei mistään saanut iloa, onnistumisen kokemuksia, mikään ei kiinnostanut, mutta silti ahdisti.

Miettinyt myös, voiko sh-oireilussa olla osittain kyse myös pakko-oireisesta/ OCD käytöksestä?

Nostaa taas päätään tämäkin saatanan khimaira. Olisi muutaman viikon päästä aika lääkärille, ja pelkään kuollakseni saavani sapiskaa siitä, että paino on normaalin ylärajoilla. En ole ikinä ahminut, mutta pitkäkestoisen alipainovaiheen jälkeen ruho vain tuntuu olevan auttamattoman sekaisin. Paino on todella sitkeässä, vaikka aivan oikeasti syön vähemmän kuin anoreksia-aikaan. Edellisen kerran olen syönyt tavallisen, lämpimän aterian muistaakseni syksyllä 2023. Mieleni tekisi perua koko aika. Pelkään, etten yksinkertaisesti kestä (todennäköisesti) tiedossa olevaa huomauttelua.

Muutenkin näyttää sakkaavan joka ainoalla sektorilla. Työpaikka lähti alta, terveys aiheuttaa päänvaivaa ja ruho on niin iljettävä, etten voi kuin vihata itseäni ja elämääni. En vain kestä. Ei tähän ole ratkaisua.

Ahdistaa taas ja syödä pitäisi. Mites te muut, miten teillä menee?

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa taas ja syödä pitäisi. Mites te muut, miten teillä menee?

Millaisin keinoin yleensä helpotat ahdistusta? Onko mitään, mikä tekisi syömistilanteesta vähän siedettävämmän?

No, mitäpä tässä - en oikein jaksaisi enää, jos suoraan sanon.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa taas ja syödä pitäisi. Mites te muut, miten teillä menee?

En ole taas syönyt moneen päivään muuta kuin leipää. En halua edes ruokkia itseäni paskaa elämää varten.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa taas ja syödä pitäisi. Mites te muut, miten teillä menee?

Ei kovin kaksisesti. Elimistöni tuntuu olevan täysin sekaisin. Olen jättänyt pois melkein kaiken kiinteän ravinnon, ja silti paino tuntuu aina vain nousevan. Jostakin pitäisi vielä karsia, mutta vaihtoehdot alkavat loppua. En pysty nukkumaan enkä rauhoittumaan, en kykene keskittymään mihinkään enkä kohtaamaan ketään.

Olen iljettävä. En kestä omaa peilikuvaani. Käyn jopa suihkussa niin, etten laita valoja päälle. Minunlaiseni ei kuuluisi elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa taas ja syödä pitäisi. Mites te muut, miten teillä menee?

Ei kovin kaksisesti. Elimistöni tuntuu olevan täysin sekaisin. Olen jättänyt pois melkein kaiken kiinteän ravinnon, ja silti paino tuntuu aina vain nousevan. Jostakin pitäisi vielä karsia, mutta vaihtoehdot alkavat loppua. En pysty nukkumaan enkä rauhoittumaan, en kykene keskittymään mihinkään enkä kohtaamaan ketään.

Olen iljettävä. En kestä omaa peilikuvaani. Käyn jopa suihkussa niin, etten laita valoja päälle. Minunlaiseni ei kuuluisi elää.

Olethan jättänyt hiilarit pois/minimiin? Se on kaikkein tärkeintä, tai ainakin mulle toimi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa taas ja syödä pitäisi. Mites te muut, miten teillä menee?

Ei kovin kaksisesti. Elimistöni tuntuu olevan täysin sekaisin. Olen jättänyt pois melkein kaiken kiinteän ravinnon, ja silti paino tuntuu aina vain nousevan. Jostakin pitäisi vielä karsia, mutta vaihtoehdot alkavat loppua. En pysty nukkumaan enkä rauhoittumaan, en kykene keskittymään mihinkään enkä kohtaamaan ketään.

Olen iljettävä. En kestä omaa peilikuvaani. Käyn jopa suihkussa niin, etten laita valoja päälle. Minunlaiseni ei kuuluisi elää.

Olethan jättänyt hiilarit pois/minimiin? Se on kaikkein tärkeintä, tai ainakin mulle toimi.

Olisin suositellut samaa. Sokerit on se pahin myrkky.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa taas ja syödä pitäisi. Mites te muut, miten teillä menee?

Ei kovin kaksisesti. Elimistöni tuntuu olevan täysin sekaisin. Olen jättänyt pois melkein kaiken kiinteän ravinnon, ja silti paino tuntuu aina vain nousevan. Jostakin pitäisi vielä karsia, mutta vaihtoehdot alkavat loppua. En pysty nukkumaan enkä rauhoittumaan, en kykene keskittymään mihinkään enkä kohtaamaan ketään.

Olen iljettävä. En kestä omaa peilikuvaani. Käyn jopa suihkussa niin, etten laita valoja päälle. Minunlaiseni ei kuuluisi elää.

Olisi varmaan hyvä hakeutua jonnekin ihan osastolle hoitoon, jos vain mahdollista.

up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa taas ja syödä pitäisi. Mites te muut, miten teillä menee?

Ei kovin kaksisesti. Elimistöni tuntuu olevan täysin sekaisin. Olen jättänyt pois melkein kaiken kiinteän ravinnon, ja silti paino tuntuu aina vain nousevan. Jostakin pitäisi vielä karsia, mutta vaihtoehdot alkavat loppua. En pysty nukkumaan enkä rauhoittumaan, en kykene keskittymään mihinkään enkä kohtaamaan ketään.

Olen iljettävä. En kestä omaa peilikuvaani. Käyn jopa suihkussa niin, etten laita valoja päälle. Minunlaiseni ei kuuluisi elää.

Olisi varmaan hyvä hakeutua jonnekin ihan osastolle hoitoon, jos vain mahdollista.

Yllätyin tästä (sinänsä ystävällisestä) kommentista kovasti.

Hakeuduin keväällä sairaanhoitajan juttusille ensimmäistä kertaa elämässäni, ja kynnys siihen oli valtavan korkea. Ajattelin - ja ajattelen edelleen - ettei minulla voi olla hätää, koska en ole enää alipainoinen. Mietin jokaisella keskustelukäynnillä, onko tämä nyt varmasti tarpeen: tuntui, että liioittelen ja ammun fissiopommilla banaanikärpästä. Olen aina ajatellut, että ongelmani on mitätön verrattuna oikeasti sairaisiin ihmisiin.

T. Tuo, jolle vastasit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa taas ja syödä pitäisi. Mites te muut, miten teillä menee?

Ei kovin kaksisesti. Elimistöni tuntuu olevan täysin sekaisin. Olen jättänyt pois melkein kaiken kiinteän ravinnon, ja silti paino tuntuu aina vain nousevan. Jostakin pitäisi vielä karsia, mutta vaihtoehdot alkavat loppua. En pysty nukkumaan enkä rauhoittumaan, en kykene keskittymään mihinkään enkä kohtaamaan ketään.

Olen iljettävä. En kestä omaa peilikuvaani. Käyn jopa suihkussa niin, etten laita valoja päälle. Minunlaiseni ei kuuluisi elää.

Olisi varmaan hyvä hakeutua jonnekin ihan osastolle hoitoon, jos vain mahdollista.

Yllätyin tästä (sinänsä ystävällisestä) kommentista kovasti.

Hakeuduin keväällä sairaanhoitajan juttusille ensimmäistä kertaa elämässäni, ja kynnys siihen oli valtavan korkea. Ajattelin - ja ajattelen edelleen - ettei minulla voi olla hätää, koska en ole enää alipainoinen. Mietin jokaisella keskustelukäynnillä, onko tämä nyt varmasti tarpeen: tuntui, että liioittelen ja ammun fissiopommilla banaanikärpästä. Olen aina ajatellut, että ongelmani on mitätön verrattuna oikeasti sairaisiin ihmisiin.

T. Tuo, jolle vastasit

Olen eri kuin aiempi vastaaja. Olen myös sen kannalla, että tarvitset aika kiireesti apua. Ajatusmaailmasi on - jos ei nyt suoraan - niin selkeästi kuitenkin itsetuhoinen. En jäisi ehkä odottamaan seuraavaa leveliä, jos kävisin itsevihassa pimeässä suihkussa, ja päällimmäinen ajatukseni olisi, ettei minun kuuluisi elää. Suo anteeksi suoruuteni, tiedän vain niin hyvin tuon luupin. Paljon voimia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa taas ja syödä pitäisi. Mites te muut, miten teillä menee?

Ei kovin kaksisesti. Elimistöni tuntuu olevan täysin sekaisin. Olen jättänyt pois melkein kaiken kiinteän ravinnon, ja silti paino tuntuu aina vain nousevan. Jostakin pitäisi vielä karsia, mutta vaihtoehdot alkavat loppua. En pysty nukkumaan enkä rauhoittumaan, en kykene keskittymään mihinkään enkä kohtaamaan ketään.

Olen iljettävä. En kestä omaa peilikuvaani. Käyn jopa suihkussa niin, etten laita valoja päälle. Minunlaiseni ei kuuluisi elää.

Olisi varmaan hyvä hakeutua jonnekin ihan osastolle hoitoon, jos vain mahdollista.

Yllätyin tästä (sinänsä ystävällisestä) kommentista kovasti.

Hakeuduin keväällä sairaanhoitajan juttusille ensimmäistä kertaa elämässäni, ja kynnys siihen oli valtavan korkea. Ajattelin - ja ajattelen edelleen - ettei minulla voi olla hätää, koska en ole enää alipainoinen. Mietin jokaisella keskustelukäynnillä, onko tämä nyt varmasti tarpeen: tuntui, että liioittelen ja ammun fissiopommilla banaanikärpästä. Olen aina ajatellut, että ongelmani on mitätön verrattuna oikeasti sairaisiin ihmisiin.

T. Tuo, jolle vastasit

Olen eri kuin aiempi vastaaja. Olen myös sen kannalla, että tarvitset aika kiireesti apua. Ajatusmaailmasi on - jos ei nyt suoraan - niin selkeästi kuitenkin itsetuhoinen. En jäisi ehkä odottamaan seuraavaa leveliä, jos kävisin itsevihassa pimeässä suihkussa, ja päällimmäinen ajatukseni olisi, ettei minun kuuluisi elää. Suo anteeksi suoruuteni, tiedän vain niin hyvin tuon luupin. Paljon voimia.

En oikein tiedä, mitä tuohon sanoisin. Ehkä olen vain ajatellut päivieni päättämistä niin kauan, ettei se enää tunnu mitenkään epänormaalilta. Tunnen jo tehneeni sen, mitä tänne tulin tekemään, eikä minulla ole enempää annettavaa; sitä paitsi jäin juuri työttömäksi. Kaiken hyvän ja arvokkaan livuttua ulottumattomiin jäljellä on vain se, mitä vihaan ja halveksin. Ei minulla ole syytä pelastaa itseäni.

Kiitos joka tapauksessa siitä, että annoit ajateltavaa! Voimia myös Sinulle.

Luin koko ketjun kerralla läpi, kun siihen törmäsin. En toivoisi tätä teille kenellekään, mut kiitos niin paljon vertaistuesta! Huojentavaa, etten ookaan ainoa, vaikka enimmäkseen tuntuu yksinäiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa taas ja syödä pitäisi. Mites te muut, miten teillä menee?

Ei kovin kaksisesti. Elimistöni tuntuu olevan täysin sekaisin. Olen jättänyt pois melkein kaiken kiinteän ravinnon, ja silti paino tuntuu aina vain nousevan. Jostakin pitäisi vielä karsia, mutta vaihtoehdot alkavat loppua. En pysty nukkumaan enkä rauhoittumaan, en kykene keskittymään mihinkään enkä kohtaamaan ketään.

Olen iljettävä. En kestä omaa peilikuvaani. Käyn jopa suihkussa niin, etten laita valoja päälle. Minunlaiseni ei kuuluisi elää.

Olisi varmaan hyvä hakeutua jonnekin ihan osastolle hoitoon, jos vain mahdollista.

Yllätyin tästä (sinänsä ystävällisestä) kommentista kovasti.

Hakeuduin keväällä sairaanhoitajan juttusille ensimmäistä kertaa elämässäni, ja kynnys siihen oli valtavan korkea. Ajattelin - ja ajattelen edelleen - ettei minulla voi olla hätää, koska en ole enää alipainoinen. Mietin jokaisella keskustelukäynnillä, onko tämä nyt varmasti tarpeen: tuntui, että liioittelen ja ammun fissiopommilla banaanikärpästä. Olen aina ajatellut, että ongelmani on mitätön verrattuna oikeasti sairaisiin ihmisiin.

T. Tuo, jolle vastasit

Olen eri kuin aiempi vastaaja. Olen myös sen kannalla, että tarvitset aika kiireesti apua. Ajatusmaailmasi on - jos ei nyt suoraan - niin selkeästi kuitenkin itsetuhoinen. En jäisi ehkä odottamaan seuraavaa leveliä, jos kävisin itsevihassa pimeässä suihkussa, ja päällimmäinen ajatukseni olisi, ettei minun kuuluisi elää. Suo anteeksi suoruuteni, tiedän vain niin hyvin tuon luupin. Paljon voimia.

En oikein tiedä, mitä tuohon sanoisin. Ehkä olen vain ajatellut päivieni päättämistä niin kauan, ettei se enää tunnu mitenkään epänormaalilta. Tunnen jo tehneeni sen, mitä tänne tulin tekemään, eikä minulla ole enempää annettavaa; sitä paitsi jäin juuri työttömäksi. Kaiken hyvän ja arvokkaan livuttua ulottumattomiin jäljellä on vain se, mitä vihaan ja halveksin. Ei minulla ole syytä pelastaa itseäni.

Kiitos joka tapauksessa siitä, että annoit ajateltavaa! Voimia myös Sinulle.

On elämässä muutakin kuin työ. Mutta ymmärrän kyllä, jos se on ollut se ydinjuttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin arka aihe? Näkeehän sen päältä jo lapsikin.

No ei sitä oikeastaan näe. Minulla on alla vaikea, etenevä sairaus, ja nyt pitkään kestävässä, kroonisessa stressissä ja haastavassa elämäntilanteessa myös sh on vaikeasti päällä. Minä näytän ihan muutenkin kituneelta ja kärsivältä. 

Näytät kituneelta ja kärsivältä, mutta sitä ei mukamas huomaa?

Itsepetosta.