Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut huono syömään. Muistamaan syödä tai välittämään koko asiasta. Syön kyllä hyvin, monipuolisesti ja paljonkin kun maistuu. Se vaan helposti unohtuu kahdeksi kolmeksi päiväksi. Vuosi sitten sain autismipaperit ja uskon että tämä on yksi piirteitäni. Huijaan ravinteilla ja smoothieilla nykyään ja yritän syödä säännöllisesti mutta ei se aina suju kellonkaan kanssa keski-ikää kolkuttelevalta tädiltä. Kehokuvani on muutenkin outo, asun täällä sisällä enkä esim jaksaisi lähteä vessaan tekemisiltäni. Häiriöksi koko fyysinen keho jatkuvine tarpeineen.

Tuo viimeinen virkkeesi - häiriöksi koko fyysinen keho jatkuvine tarpeineen - kiteyttää kaiken. Miten samastunkaan...! Tunnen aivan samoin. Aineellinen ruumis on kuin jatkuva ärsyke, huomiota vievä ja sitä alati vaativa. Se on kuin tauotta korvan juuressa piippaava pesukone tai itikka, jota ei voi hätistää pois. Turha, piinaava, vaativa, arvoton.

Tästä nimenomaisesta kysymyksestä päädyin kirjoittamaan kirjan, jonka naamioin fantasiaromaaniksi. Olisi hauska tietää, kuinka moni lukija hoksaa ytimen.

Kanssa-autistina - ja syömishäiriäisenä - romaanisi kiinnostaisi kovasti. Harmi että kirjoittelemme tällaisella perseilypalstalla ä, jossa jokainen tunniste olisi suisidaalisempaa kuin syömishäröily ikinä.

Ehkä uskallan sanoa, että pienehköltä kustantamolta viime vuonna tullut kirja. Kotimaista fantasiaa julkaistiin kumminkin melko paljon.

Taisin sitkeällä googlettelulla löytää oikean, jos asiaan liittyy Grosseteste...

Vierailija kirjoitti:

Siinäpä se, alkuun syömisen rajoittaminen on keino hallita itseä ja omia tunteita, voi myös kokea onnistumista. Mutta kun sairaus pahenee ja kroonistuu niin se hallitseekin sinua. Sama juttu pakko-oireiden (ocd) kanssa, tietty järjestys ja rutiinit ovat hyvästä, mutta mitä sitten kun pää hajoaa kun niitä ei pääse tekemään ja noudattamaan? 

Mulla on molemmat ja haluan parantua. Tiedän että se on omalla vastuulla ja vaatii paljon työtä. Jos ei kuitenkaan ymmärrä asioita niin olettamuksia ei kannata esittää. Sinällään on ihan hyvä tehdä asiallinen kysymys, haluatko parantua?

Hep, täällä myös yksi, jolla on ocd mukana soppaa hämmentämässä! Ei ole ihan kauhean helppo yhdistelmä loputtomine toistoineen ja pakkoajatuksineen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut huono syömään. Muistamaan syödä tai välittämään koko asiasta. Syön kyllä hyvin, monipuolisesti ja paljonkin kun maistuu. Se vaan helposti unohtuu kahdeksi kolmeksi päiväksi. Vuosi sitten sain autismipaperit ja uskon että tämä on yksi piirteitäni. Huijaan ravinteilla ja smoothieilla nykyään ja yritän syödä säännöllisesti mutta ei se aina suju kellonkaan kanssa keski-ikää kolkuttelevalta tädiltä. Kehokuvani on muutenkin outo, asun täällä sisällä enkä esim jaksaisi lähteä vessaan tekemisiltäni. Häiriöksi koko fyysinen keho jatkuvine tarpeineen.

Tuo viimeinen virkkeesi - häiriöksi koko fyysinen keho jatkuvine tarpeineen - kiteyttää kaiken. Miten samastunkaan...! Tunnen aivan samoin. Aineellinen ruumis on kuin jatkuva ärsyke, huomiota vievä ja sitä alati vaativa. Se on kuin tauotta korvan juuressa piippaava pesukone tai itikka, jota ei voi hätistää pois. Turha, piinaava, vaativa, arvoton.

Tästä nimenomaisesta kysymyksestä päädyin kirjoittamaan kirjan, jonka naamioin fantasiaromaaniksi. Olisi hauska tietää, kuinka moni lukija hoksaa ytimen.

Kanssa-autistina - ja syömishäiriäisenä - romaanisi kiinnostaisi kovasti. Harmi että kirjoittelemme tällaisella perseilypalstalla ä, jossa jokainen tunniste olisi suisidaalisempaa kuin syömishäröily ikinä.

Ehkä uskallan sanoa, että pienehköltä kustantamolta viime vuonna tullut kirja. Kotimaista fantasiaa julkaistiin kumminkin melko paljon.

Taisin sitkeällä googlettelulla löytää oikean, jos asiaan liittyy Grosseteste...

Tämä osui munkin silmääni, olisikohan se se... 🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syömishäiriö myöhemmällä iällä ei ole mitenkään harvinainen. Kannattaa hakea mahdollisimman pian apua. Vanhentuva elimistö ei tahdo kestää nälkiintymistä niin hyvin kuin esim. nuoren

Tämähän se on. Minulla tosiaan ns näkyy tämä tasan ajatusten tasolla, mutta ne ajatukset ovat todella vinoutuneita. Huomaan lopen uupuneena ja stressaantuneena miettiväni, että saatana katoan tällä konstin (syömättömyydellä) kokonaan. Minulta ei voi silloin haluta/vaatia/odottaa mitään, koska olemattomalta ei voi niin tehdä. En jaksa olla olemassa psyykkisesti enkä fyysisesti. Mitään ulkonäöllistä tähän ei toden totta liity, tämä oirehdinta on ihan syvällä minussa rakenteissa pelastautumismekanismina elämää vastaan.

Kyse on psyykkisestä sairaudesta, ihan samalla tavalla kuin ahdistuneisuushäiriössä, masennuksessa, ocd:ssa jne. Eli tämä SINUN on mielesi tapa oireilla kuormitukseen ja vaikeisiin elämäntilanteisiin. Kaikki syömishäiriöt eivät johdu esim sivullisten kommenteista tai muista ulkonäköpaineista. Joku masentuu, joku sairastuu syömishäiriöön, joku sitten johonkin muuhun mielenterveysongelmaan tai pakkomielteiseen käytökseen. Asiaa ei tarvitse hävetä vaan kannattaa hakeutua avun piiriin. Kuvittele, että ystäväsi kertoisi sinulle uupumisestaan ja itsetuhoisista ajatuksistaan. Pitäisikö hänen sinun mielestäsi hävetä ja piilottaa ajatuksensa? Aivan. Olisit myötätuntoinen ja auttaisit avun piiriin. Tunne tätä samaa myötätuntoa myös itseäsi kohtaan 

Kiitos sanoistasi. Pitäisi varmaan hävetä kun ei hävetä, mutta ei minua hävetä. Tässä iässä (50+) ei enää jaksa moisia. Apua olen nuorempana hakenut - sitä oikeastaan löytämättä - nykyisin pärjäilen oirekirjoni kanssa vaihtelevasti. Halusin kirjoituksellani lähinnä tuoda esiin, ettei tämä kaikilla liity mitenkään laihuuden ihannointiin tai ulkonäköön. Tämä on jo syvällä persoonassani ja rakenteissani; taivun taivun - vaan en katkea.

Ei pidä hävetä. Kaikkea muuta. Ei muistakaan mielen sairauksista pitäisi häpeää tuntea. Jokaisella on omat vaikeutensa ja myös tapansa käsitellä niitä vaikeuksia. Syömishäiriö on yksi tapa, sitä yritin sinulle aiemmin sanoa. Ehkä se apu, mitä nuorempana sait ei ollut sinulle oikeaa? Asiat, tieto ja ymmärrys syömishäiriöistä ovat menneet eteenpäin ja ehkä nyt voisit saada paremmin itsellesi sopivaa apua? Oletko käynyt psykoterapiassa? Kannustan kyllä hakeutumaan avun piiriin. Syömishäiriöihin ja pakko-oireisiin perehtyneitä asiantuntijoita on tässäkin maassa. 

Syvällä häiriö varmasti on persoonassasi, mutta voisiko nyt olla aika päästää siitä irti? Ainakin jollain tasolla. Kuten sanottu, masennuskin nostaa päätään ajoittain vaikka ihminen olisi ns.parantunut. Taipumus jää, sen kanssa voi kuitenkin selvitä kun oppii tuntemaan varhaiset merkit ja alkaa heti tehdä mitä täytyy vaikeamman vaiheen ehkäisemiseksi.

Luulisi, että mikä tahansa häiriö paranee ajan myötä ellei sitä koko ajan ruoki ja itse ylläpidä. Ehkä tuohon tautiin kuuluu myös kyvyttömyys päästää irti ja mennä eteenpäin?

Vierailija kirjoitti:

Luulisi, että mikä tahansa häiriö paranee ajan myötä ellei sitä koko ajan ruoki ja itse ylläpidä. Ehkä tuohon tautiin kuuluu myös kyvyttömyys päästää irti ja mennä eteenpäin?

Luulet väärin. Mikä sinun suojamekanismisi on? Ei pelata nyt sairasta/tervettä akselilla, vaan mikä on kaikkein vanhin tapasi käsitellä tunteita/elämää/ihmissuhteita, etenkin niiden nurjia puolia? Nyt minä sitten kerron sinulle, että lopetat sen. Onnistuuko? Miksi ei onnistu, ruokitko sitä? Vai olisiko kuitenkin niin, että se on osa sinua, sinuutta? Korostan tässä kohtaa, että kirjoitan vain omasta puolestani, koska syömishäiriötä on tosiaan monen muotoista, mutta minä olen ollut tällainen lapsuudestani saakka. En minä tee mitään päätöksiä tämän asian suhteen, puoleen tai toiseen, se elää omaa elämäänsä, eikä se ole yksistään negatiivista - se myös todellakin toimii kohdallani. 

Olen istunut tämän taipumukseni kanssa terapiassa aikoinaan varmaan yhteensä kymmenisen vuotta, enkä minä muuttunut. Moni muukaan asia minussa ei yrityksistä huolimatta ottanut koppia manipuloinnista tai  hyvistä neuvoista, sellaisista, jotka luokitellaan kulttuurillisesti, ajankuvallisesti ja nykytietämyksen mukaan terveiksi - objektiivisesti. 

Kyvyttömyyttä päästää irti ja mennä eteenpäin? Elämähän on spiraali. Me kohtaamme aina uudelleen ja uudelleen vanhat totuudet itsestämme uusissa tilanteissa. Välillä ne ilmestyvät laimeampina, toisinaan taas voimallisempina. Ennemminkin olen hyväksynyt tilanteeni; tulen elämään ja ehkä myös kuolemaan tällaisena. Joku aloitti hetki sitten palstalla ketjun elämästään dystooppisena performanssina. Sellaiselta minun elämäni - ja etenkin sisäinen tuulisuuteni ja varjoisuuteni - saattaa ulkopuoliselle näyttäytyä. Sellainen se kuitenkin on, ja enemmän minä olen kärsinyt pakottavista, ulkoisista vaatimuksista muuttua ja mennä eteenpäin, kuin totuudellisesta elämästäni hyväksyen heikkouteni ja erilaisuuteni koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulisi, että mikä tahansa häiriö paranee ajan myötä ellei sitä koko ajan ruoki ja itse ylläpidä. Ehkä tuohon tautiin kuuluu myös kyvyttömyys päästää irti ja mennä eteenpäin?

Luulet väärin. Mikä sinun suojamekanismisi on? Ei pelata nyt sairasta/tervettä akselilla, vaan mikä on kaikkein vanhin tapasi käsitellä tunteita/elämää/ihmissuhteita, etenkin niiden nurjia puolia? Nyt minä sitten kerron sinulle, että lopetat sen. Onnistuuko? Miksi ei onnistu, ruokitko sitä? Vai olisiko kuitenkin niin, että se on osa sinua, sinuutta? Korostan tässä kohtaa, että kirjoitan vain omasta puolestani, koska syömishäiriötä on tosiaan monen muotoista, mutta minä olen ollut tällainen lapsuudestani saakka. En minä tee mitään päätöksiä tämän asian suhteen, puoleen tai toiseen, se elää omaa elämäänsä, eikä se ole yksistään negatiivista - se myös todellakin toimii kohdallani. 

Olen istunut tämän taipumukseni kanssa terapiassa aikoinaan varmaan yhteensä kymmenisen vuotta, enkä minä muuttunut. Moni muukaan asia minussa ei yrityksistä huolimatta ottanut koppia manipuloinnista tai  hyvistä neuvoista, sellaisista, jotka luokitellaan kulttuurillisesti, ajankuvallisesti ja nykytietämyksen mukaan terveiksi - objektiivisesti. 

Kyvyttömyyttä päästää irti ja mennä eteenpäin? Elämähän on spiraali. Me kohtaamme aina uudelleen ja uudelleen vanhat totuudet itsestämme uusissa tilanteissa. Välillä ne ilmestyvät laimeampina, toisinaan taas voimallisempina. Ennemminkin olen hyväksynyt tilanteeni; tulen elämään ja ehkä myös kuolemaan tällaisena. Joku aloitti hetki sitten palstalla ketjun elämästään dystooppisena performanssina. Sellaiselta minun elämäni - ja etenkin sisäinen tuulisuuteni ja varjoisuuteni - saattaa ulkopuoliselle näyttäytyä. Sellainen se kuitenkin on, ja enemmän minä olen kärsinyt pakottavista, ulkoisista vaatimuksista muuttua ja mennä eteenpäin, kuin totuudellisesta elämästäni hyväksyen heikkouteni ja erilaisuuteni koskaan.

Erinomainen kirjoitus. Erinomainen kerta kaikkiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut huono syömään. Muistamaan syödä tai välittämään koko asiasta. Syön kyllä hyvin, monipuolisesti ja paljonkin kun maistuu. Se vaan helposti unohtuu kahdeksi kolmeksi päiväksi. Vuosi sitten sain autismipaperit ja uskon että tämä on yksi piirteitäni. Huijaan ravinteilla ja smoothieilla nykyään ja yritän syödä säännöllisesti mutta ei se aina suju kellonkaan kanssa keski-ikää kolkuttelevalta tädiltä. Kehokuvani on muutenkin outo, asun täällä sisällä enkä esim jaksaisi lähteä vessaan tekemisiltäni. Häiriöksi koko fyysinen keho jatkuvine tarpeineen.

Tuo viimeinen virkkeesi - häiriöksi koko fyysinen keho jatkuvine tarpeineen - kiteyttää kaiken. Miten samastunkaan...! Tunnen aivan samoin. Aineellinen ruumis on kuin jatkuva ärsyke, huomiota vievä ja sitä alati vaativa. Se on kuin tauotta korvan juuressa piippaava pesukone tai itikka, jota ei voi hätistää pois. Turha, piinaava, vaativa, arvoton.

Tästä nimenomaisesta kysymyksestä päädyin kirjoittamaan kirjan, jonka naamioin fantasiaromaaniksi. Olisi hauska tietää, kuinka moni lukija hoksaa ytimen.

Kanssa-autistina - ja syömishäiriäisenä - romaanisi kiinnostaisi kovasti. Harmi että kirjoittelemme tällaisella perseilypalstalla ä, jossa jokainen tunniste olisi suisidaalisempaa kuin syömishäröily ikinä.

Ehkä uskallan sanoa, että pienehköltä kustantamolta viime vuonna tullut kirja. Kotimaista fantasiaa julkaistiin kumminkin melko paljon.

Taisin sitkeällä googlettelulla löytää oikean, jos asiaan liittyy Grosseteste...

Tämä osui munkin silmääni, olisikohan se se... 🤔

Eilen hain kirjastosta, ja ensivaikutelman perusteella siltä kovasti vaikuttaa.

Mä en oikein tiedä, mitä se normaali syöminen pitäis olla. Joka paikassa sanotaan eri asioita, eri ammattilaiset sanoo eri asioita. Sen tiedän, että mun paino nousee (huom. en ole alipainoinen! Eli en halua sen nousevan), jos en ole todella tarkka syömisistäni. Kirjaimellisesti joutuu jokaisen suupalan miettimään ja ylisyönnit kompensoimaan. Ikävä totuus. Vain näin olen ollut samassa painossa yli 10 vuotta. Mutta jotenkin raskasta tämä elämä on välillä. Muita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulisi, että mikä tahansa häiriö paranee ajan myötä ellei sitä koko ajan ruoki ja itse ylläpidä. Ehkä tuohon tautiin kuuluu myös kyvyttömyys päästää irti ja mennä eteenpäin?

Luulet väärin. Mikä sinun suojamekanismisi on? Ei pelata nyt sairasta/tervettä akselilla, vaan mikä on kaikkein vanhin tapasi käsitellä tunteita/elämää/ihmissuhteita, etenkin niiden nurjia puolia? Nyt minä sitten kerron sinulle, että lopetat sen. Onnistuuko? Miksi ei onnistu, ruokitko sitä? Vai olisiko kuitenkin niin, että se on osa sinua, sinuutta? Korostan tässä kohtaa, että kirjoitan vain omasta puolestani, koska syömishäiriötä on tosiaan monen muotoista, mutta minä olen ollut tällainen lapsuudestani saakka. En minä tee mitään päätöksiä tämän asian suhteen, puoleen tai toiseen, se elää omaa elämäänsä, eikä se ole yksistään negatiivista - se myös todellakin toimii kohdallani. 

Olen istunut tämän taipumukseni kanssa terapiassa aikoinaan varmaan yhteensä kymmenisen vuotta, enkä minä muuttunut. Moni muukaan asia minussa ei yrityksistä huolimatta ottanut koppia manipuloinnista tai  hyvistä neuvoista, sellaisista, jotka luokitellaan kulttuurillisesti, ajankuvallisesti ja nykytietämyksen mukaan terveiksi - objektiivisesti. 

Kyvyttömyyttä päästää irti ja mennä eteenpäin? Elämähän on spiraali. Me kohtaamme aina uudelleen ja uudelleen vanhat totuudet itsestämme uusissa tilanteissa. Välillä ne ilmestyvät laimeampina, toisinaan taas voimallisempina. Ennemminkin olen hyväksynyt tilanteeni; tulen elämään ja ehkä myös kuolemaan tällaisena. Joku aloitti hetki sitten palstalla ketjun elämästään dystooppisena performanssina. Sellaiselta minun elämäni - ja etenkin sisäinen tuulisuuteni ja varjoisuuteni - saattaa ulkopuoliselle näyttäytyä. Sellainen se kuitenkin on, ja enemmän minä olen kärsinyt pakottavista, ulkoisista vaatimuksista muuttua ja mennä eteenpäin, kuin totuudellisesta elämästäni hyväksyen heikkouteni ja erilaisuuteni koskaan.

Olen sanaton <3

Luulin että aloitus koskee suomalaisnaisten järjetöntä lihomista. Siitä pitäisi myös puhua!

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut huono syömään. Muistamaan syödä tai välittämään koko asiasta. Syön kyllä hyvin, monipuolisesti ja paljonkin kun maistuu. Se vaan helposti unohtuu kahdeksi kolmeksi päiväksi. Vuosi sitten sain autismipaperit ja uskon että tämä on yksi piirteitäni. Huijaan ravinteilla ja smoothieilla nykyään ja yritän syödä säännöllisesti mutta ei se aina suju kellonkaan kanssa keski-ikää kolkuttelevalta tädiltä. Kehokuvani on muutenkin outo, asun täällä sisällä enkä esim jaksaisi lähteä vessaan tekemisiltäni. Häiriöksi koko fyysinen keho jatkuvine tarpeineen.

Tuo viimeinen virkkeesi - häiriöksi koko fyysinen keho jatkuvine tarpeineen - kiteyttää kaiken. Miten samastunkaan...! Tunnen aivan samoin. Aineellinen ruumis on kuin jatkuva ärsyke, huomiota vievä ja sitä alati vaativa. Se on kuin tauotta korvan juuressa piippaava pesukone tai itikka, jota ei voi hätistää pois. Turha, piinaava, vaativa, arvoton.

Tästä nimenomaisesta kysymyksestä päädyin kirjoittamaan kirjan, jonka naamioin fantasiaromaaniksi. Olisi hauska tietää, kuinka moni lukija hoksaa ytimen.

Kanssa-autistina - ja syömishäiriäisenä - romaanisi kiinnostaisi kovasti. Harmi että kirjoittelemme tällaisella perseilypalstalla ä, jossa jokainen tunniste olisi suisidaalisempaa kuin syömishäröily ikinä.

Ehkä uskallan sanoa, että pienehköltä kustantamolta viime vuonna tullut kirja. Kotimaista fantasiaa julkaistiin kumminkin melko paljon.

Taisin sitkeällä googlettelulla löytää oikean, jos asiaan liittyy Grosseteste...

Tämä osui munkin silmääni, olisikohan se se... 🤔

Eilen hain kirjastosta, ja ensivaikutelman perusteella siltä kovasti vaikuttaa.

Ok, voi olla, että kipaisen itsekin hakemassa!

Olisi ylipäätään kiva lukea sh-aiheista kirjallisuutta vähän vanhemman väen näkökulmasta. Tv-sarjoissa, leffoissa yms. esitetään nämä jutut edelleen tosi usein nuoriin rajoittuvina. Tykkäisin lukea / katsella aikuisen kokemusmaailmasta kertovia kuvauksia, jotka olisivat kanssa vähän samastuttavampia kuin se iänikuinen, telkkarissa romantisoitu teiniangsti (jota tietenkään en vähättele, sairaus on aina vakava).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut huono syömään. Muistamaan syödä tai välittämään koko asiasta. Syön kyllä hyvin, monipuolisesti ja paljonkin kun maistuu. Se vaan helposti unohtuu kahdeksi kolmeksi päiväksi. Vuosi sitten sain autismipaperit ja uskon että tämä on yksi piirteitäni. Huijaan ravinteilla ja smoothieilla nykyään ja yritän syödä säännöllisesti mutta ei se aina suju kellonkaan kanssa keski-ikää kolkuttelevalta tädiltä. Kehokuvani on muutenkin outo, asun täällä sisällä enkä esim jaksaisi lähteä vessaan tekemisiltäni. Häiriöksi koko fyysinen keho jatkuvine tarpeineen.

Tuo viimeinen virkkeesi - häiriöksi koko fyysinen keho jatkuvine tarpeineen - kiteyttää kaiken. Miten samastunkaan...! Tunnen aivan samoin. Aineellinen ruumis on kuin jatkuva ärsyke, huomiota vievä ja sitä alati vaativa. Se on kuin tauotta korvan juuressa piippaava pesukone tai itikka, jota ei voi hätistää pois. Turha, piinaava, vaativa, arvoton.

Tästä nimenomaisesta kysymyksestä päädyin kirjoittamaan kirjan, jonka naamioin fantasiaromaaniksi. Olisi hauska tietää, kuinka moni lukija hoksaa ytimen.

Kanssa-autistina - ja syömishäiriäisenä - romaanisi kiinnostaisi kovasti. Harmi että kirjoittelemme tällaisella perseilypalstalla ä, jossa jokainen tunniste olisi suisidaalisempaa kuin syömishäröily ikinä.

Ehkä uskallan sanoa, että pienehköltä kustantamolta viime vuonna tullut kirja. Kotimaista fantasiaa julkaistiin kumminkin melko paljon.

Taisin sitkeällä googlettelulla löytää oikean, jos asiaan liittyy Grosseteste...

Tämä osui munkin silmääni, olisikohan se se... 🤔

Eilen hain kirjastosta, ja ensivaikutelman perusteella siltä kovasti vaikuttaa.

Ok, voi olla, että kipaisen itsekin hakemassa!

Olisi ylipäätään kiva lukea sh-aiheista kirjallisuutta vähän vanhemman väen näkökulmasta. Tv-sarjoissa, leffoissa yms. esitetään nämä jutut edelleen tosi usein nuoriin rajoittuvina. Tykkäisin lukea / katsella aikuisen kokemusmaailmasta kertovia kuvauksia, jotka olisivat kanssa vähän samastuttavampia kuin se iänikuinen, telkkarissa romantisoitu teiniangsti (jota tietenkään en vähättele, sairaus on aina vakava).

Minä pidän (lähinnä) kirjoittajablogia sivuten aihetta ja muutakin elämän aallokkoa. Anonyymina kyllä, mutta en silti linkkaa tänne. Ko kirjallisuutta kaipaan minäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut huono syömään. Muistamaan syödä tai välittämään koko asiasta. Syön kyllä hyvin, monipuolisesti ja paljonkin kun maistuu. Se vaan helposti unohtuu kahdeksi kolmeksi päiväksi. Vuosi sitten sain autismipaperit ja uskon että tämä on yksi piirteitäni. Huijaan ravinteilla ja smoothieilla nykyään ja yritän syödä säännöllisesti mutta ei se aina suju kellonkaan kanssa keski-ikää kolkuttelevalta tädiltä. Kehokuvani on muutenkin outo, asun täällä sisällä enkä esim jaksaisi lähteä vessaan tekemisiltäni. Häiriöksi koko fyysinen keho jatkuvine tarpeineen.

Tuo viimeinen virkkeesi - häiriöksi koko fyysinen keho jatkuvine tarpeineen - kiteyttää kaiken. Miten samastunkaan...! Tunnen aivan samoin. Aineellinen ruumis on kuin jatkuva ärsyke, huomiota vievä ja sitä alati vaativa. Se on kuin tauotta korvan juuressa piippaava pesukone tai itikka, jota ei voi hätistää pois. Turha, piinaava, vaativa, arvoton.

Tästä nimenomaisesta kysymyksestä päädyin kirjoittamaan kirjan, jonka naamioin fantasiaromaaniksi. Olisi hauska tietää, kuinka moni lukija hoksaa ytimen.

Kanssa-autistina - ja syömishäiriäisenä - romaanisi kiinnostaisi kovasti. Harmi että kirjoittelemme tällaisella perseilypalstalla ä, jossa jokainen tunniste olisi suisidaalisempaa kuin syömishäröily ikinä.

Ehkä uskallan sanoa, että pienehköltä kustantamolta viime vuonna tullut kirja. Kotimaista fantasiaa julkaistiin kumminkin melko paljon.

Taisin sitkeällä googlettelulla löytää oikean, jos asiaan liittyy Grosseteste...

Tämä osui munkin silmääni, olisikohan se se... 🤔

Eilen hain kirjastosta, ja ensivaikutelman perusteella siltä kovasti vaikuttaa.

Ok, voi olla, että kipaisen itsekin hakemassa!

Olisi ylipäätään kiva lukea sh-aiheista kirjallisuutta vähän vanhemman väen näkökulmasta. Tv-sarjoissa, leffoissa yms. esitetään nämä jutut edelleen tosi usein nuoriin rajoittuvina. Tykkäisin lukea / katsella aikuisen kokemusmaailmasta kertovia kuvauksia, jotka olisivat kanssa vähän samastuttavampia kuin se iänikuinen, telkkarissa romantisoitu teiniangsti (jota tietenkään en vähättele, sairaus on aina vakava).

Minä pidän (lähinnä) kirjoittajablogia sivuten aihetta ja muutakin elämän aallokkoa. Anonyymina kyllä, mutta en silti linkkaa tänne. Ko kirjallisuutta kaipaan minäkin. 

Olisi kiva lukea, mut ymmärrän paremmin kuin hyvin, ettei tällaiseen internetin rotankoloon kannata laittaa mitään, mistä voisi pienelläkään riskillä tunnistaa. Jännästi huomaa kyllä, että piilottelu ja anonymiteetin varjelu tulee tosi luonnostaan, kun kaikenlainen salailu on niin keskeinen osa oirekuvaa...

Surullista on katsoa vierestä läheisen sh-kamppailua. Tuntuu että tuo sairaus on imenyt ilon koko ihmisestä. Ei enää vitsailua ja naurua, ei herkuista nauttimista, ei sohvalla löhöilyä. Ei mitään, mistä hän ennen nautti. Koko ihminen on kuin varjo itsestään. 

Olen yrittänyt varovasti puhua asiasta, mutta vastarinta on niin kova, etten taida enää edes uskaltaa yrittää. Jospa sitä voisi edes sovussa elää tuon muuttuneen ihmisen kanssa. Vähän ot, mutta tulipahan purkauduttua johonkin tunteista, kun kaikki nousi niin vahvasti mieleen ketjua lukiessa. Toivottavasti en loukannut ketään. Olo on täysin neuvoton, enkä ymmärrä tätä sairautta vaikka kuinka yritän.

Juu..olen kokki enkä koskaan maista tai syö omia ruokiani. Rasva-arvot ja suolan määrä vaan hyrrää päässä. Kukaan ei huomaa koska olen normaalipainoinen.

Minulla on omat turvaruokani. Ruuat jolla pysyn hengissä, mutta en voi lihoa. Muistan näiden kalorit ulkoa. Jos joudun syömään annoksen ilman, että tiedän paljon siinä on kaloreita, ahdistun. 

Vierailija kirjoitti:

Surullista on katsoa vierestä läheisen sh-kamppailua. Tuntuu että tuo sairaus on imenyt ilon koko ihmisestä. Ei enää vitsailua ja naurua, ei herkuista nauttimista, ei sohvalla löhöilyä. Ei mitään, mistä hän ennen nautti. Koko ihminen on kuin varjo itsestään. 

 

Olen yrittänyt varovasti puhua asiasta, mutta vastarinta on niin kova, etten taida enää edes uskaltaa yrittää. Jospa sitä voisi edes sovussa elää tuon muuttuneen ihmisen kanssa. Vähän ot, mutta tulipahan purkauduttua johonkin tunteista, kun kaikki nousi niin vahvasti mieleen ketjua lukiessa. Toivottavasti en loukannut ketään. Olo on täysin neuvoton, enkä ymmärrä tätä sairautta vaikka kuinka yritän.

Ikävää, että olet tuossa tilanteessa. Raskasta ja raastavaa tämä on myös niille, jotka seuraavat vierestä. Toista et voi parantaa tai pelastaa, mutta on hatunniston arvoinen teko, jos pysyt rinnalla. Pidäthän huolta myös itsestäsi!

Vierailija kirjoitti:

Luulisi, että mikä tahansa häiriö paranee ajan myötä ellei sitä koko ajan ruoki ja itse ylläpidä. Ehkä tuohon tautiin kuuluu myös kyvyttömyys päästää irti ja mennä eteenpäin?

Tämä meinaa olla hankalaa koska ruokaa on syötävä. Ilman joka päiväistä syömistä ei voi parantua. Hoidoissa siitä on pakko puhua ja kuulla palautetta. Ajatus sinänsä on näin toipuneen mielestä oikea. Niille ajatuksille mitä sairauteen liittyy ei saa enää antaa energiaa.

Muutos vie todella paljon aikaa ja energiaa. Jo se mistä ostaa ruokansa muistuttaa sairaudesta.

Kun toivuin niin vaihdoin ruokakauppaa. Meni varmaan vuosi tai kaksi ennen kuin alkoi helpottaa ja omassa lähikaupassa käyminen tuntua neutraalimmalta. Kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole.