Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä

Oksensin 8-10 kertaa päivässä lukioaikana, se oli anoreksiaa ja bulimiaa yhtäaikaa ja vuorotellen. Sitten oli poissa tai taustalla pitkää ja nyt taas hyvä laihdutus päällä. Ja ikää vähän alle 50. Tavoite on siinä 55kg ja nyt 75kg. Ja on ällöttävä olo, mutta vuosia vaan meni kun en jaksanut ajatella syömisiä. En ole oksentanut sentään, siitä tulee loppupäiväksi nykyään hirveä olo.

Mun syömiseni häiriintyi kroonisten suolistovaivojen myötä, joille ei löytynyt mitään selitystä. Tai no... Näin jälkeenpäin tuntuu, että kaikella on ollut psykologinen tausta. Etten koskaan edes oikeasti halunnut elää. Koska alussa niin perustavanlaatuisesti en tullut rakastetuksi ja opin, etten ole rakkauden arvoinen. Nyt kun näitä on pari vuosikymmentä käsitellyt, ehkä tässä voi vielä jotain muutosta tapahtuakin, neljänkympin korvilla ja tästä eteenpäin...

Edellinen jatkaa: ehkä noista siirrytty nyt ortoreksian puolelle. 

Must tuntuu että kaikki laihat keski-ikäiset sairastaa syömishäiriötä 

Minä jatkan sekoiluani hallitusti. Söin äsken hyvin pienen määrän sipsejä. Ei siinä mitään, mutta en edes pidä sipseistä. Joudun tekemään näin, koska huomenna - parin skumppalasillisen jälkeen - en nälältäni muutoin pysty hillitsemään itseäni kun niitä on tarjolla ja pelkään ahmivani niitä. Nyt sain taas mieleeni varmuuden ja muiston että pahoja ovat, sitäpaitsi söin niitä juuri eilen. 

Johtuuko tuo itseinhosta vai mistä? Miksi vihaatte itseänne niin paljon?

Vierailija kirjoitti:

Johtuuko tuo itseinhosta vai mistä? Miksi vihaatte itseänne niin paljon?

Hei,

minun tapauksessani ainakin todennäköisesti johtuu. Olen epäonnistunut keskimäärin kaikessa, missä ihminen voi epäonnistua. En ole millään mittarilla arvokas tai edes kelvollinen. Minulla on kohtuullisen paljon osaamista kirjallisuuden, filosofian ja kielten alalla, mutta yhteiskunnalla ei ole kyvyilleni minkäänlaista käyttöä. Kaikki se, missä minulla on annettavaa, on muiden silmissä turhaa. Kaiken päätteeksi olen kesän korvalla jäämässä työttömäksi, kun nykyisen tutkimusprojektini rahoitus päättyy. Uutta työtä en ole löytänyt millään, vaikka kuinka olen yrittänyt. En näe minkäänlaista tulevaisuutta. Elämässäni ei ole koskaan ollut muita tärkeitä ihmisiä kuin omat vanhempani ja muutamat läheiset sukulaiseni. Kaikkien muiden silmissä olen roska.

Vihaan itseäni ihan syystä. Sen toteamiseksi riittää alkeellinen hyödyn kalkyyli.

T. Tuo ketjun alkupuolen 33-vuotias

Et ole roska edellinen

Vierailija kirjoitti:

Johtuuko tuo itseinhosta vai mistä? Miksi vihaatte itseänne niin paljon?

Mulla taustalla se, ettei alunperin ollut turvallista olla omana itsenäni läsnä. Kukaan ei välittänyt turvallisuudestani tai siitä, miten voin. Ainoa vaihtoehto oli kieltää itsensä ja yrittää miellyttää muita, jotta eivät hylkäisi, koska yksin en olisi konkreettisesti selviytynyt. Samalla elämä, jossa joudun hylkäämään oman itseni ja vain olemaan olemassa ja pomppimaan muiden mielihalujen mukaan, ei tuntunut elämisen arvoiselta. En siis kirjaimellisesti ole halunut pitää itseäni hengissä tuollaista elämää varten. Onneksi nyt pitkään näitä asioita käsiteltyäni alan huomata merkkejä, että voin elää omaa elämääni, vaikka jäisinkin sitten yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Johtuuko tuo itseinhosta vai mistä? Miksi vihaatte itseänne niin paljon?

Hei,

minun tapauksessani ainakin todennäköisesti johtuu. Olen epäonnistunut keskimäärin kaikessa, missä ihminen voi epäonnistua. En ole millään mittarilla arvokas tai edes kelvollinen. Minulla on kohtuullisen paljon osaamista kirjallisuuden, filosofian ja kielten alalla, mutta yhteiskunnalla ei ole kyvyilleni minkäänlaista käyttöä. Kaikki se, missä minulla on annettavaa, on muiden silmissä turhaa. Kaiken päätteeksi olen kesän korvalla jäämässä työttömäksi, kun nykyisen tutkimusprojektini rahoitus päättyy. Uutta työtä en ole löytänyt millään, vaikka kuinka olen yrittänyt. En näe minkäänlaista tulevaisuutta. Elämässäni ei ole koskaan ollut muita tärkeitä ihmisiä kuin omat vanhempani ja muutamat läheiset sukulaiseni. Kaikkien muiden silmissä olen roska.

Vihaan itseäni ihan syystä. Sen toteamiseksi riittää alkeellinen hyödyn kalkyyli.

T. Tuo ketjun alkupuolen 33-vuotias

Ihmisarvoa ei mitata hyödyllä.

Tänään on ollut parempi päivä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ketju!

Alan olla aivan loputtoman väsynyt. En edes käsitä, miksi olen kolmekymppisenä sairastunut, vaikka nuorena tällaisia ongelmia ei ollut. Ei tulisi mieleenkään kertoa tästä kenellekään. Kuka minua edes uskoisi, keskikokoista, jopa vähän tukevaa aikuista ihmistä? Nauraisivathan ne, jos sanoisin paastoavani useita päiviä viikossa, vihaavani ruokaa ja itseäni ja toivovani kuolemaa joka ikinen päivä. Pitäisivät lapsen tasolle jääneenä, jos sanoisin häpeän puristavan niin tiukkana rinkinä rinnassa, etten voi kohdata ihmisiä; pyörittelisivät silmiään, jos kertoisin pitäväni itseäni niin vastenmielisenä ja halveksittavana, että minulla on moraalinen velvollisuus kuolla. En ole koskaan kelvannut kenellekään, en ystävänä, romanttisesti tai muutenkaan; vain omat vanhempani ovat koskaan minua rakastaneet. Mikä syy minulla olisi kelvata itselleni? Muilla saavutuksilla, kuten tohtoriksi väittelemisellä, on vähänlaisesti arvoa, koska vain yksi asia painaa vaakakupissa.

Vähän tukevaa... Eihän sulla silloin mitään ongelmaa olekaan, haloo! Mistä revit tätä draamaa?

Täytyy olla todella kipeä ihminen, joka tulee tähän ketjuun laukomaan tällaisia kommentteja. On aivan sairasta, ettei ihmiset viedä tiedä, että 60% anorektikoista on lievästi ylipainoisia. Se paino ei myöskään ole suoraan verrannollinen ole siihen kuinka tappava tilanne on, sillä ne kuolemaan johtavat tapahtumat tulee pakastin myötä nestareista eli suolatasapainosta. Mutta onneksi paljastatte oman tyhmyytenne ja omat päänsisäiset ongelmanne, jotka vaikuttavat siltä, ettei teitä taida voida auttaa. Tuskin edes tajuatte, että teillä on ongelma. Toisin kuin tämän ketjun ihmiset. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ketju!

Alan olla aivan loputtoman väsynyt. En edes käsitä, miksi olen kolmekymppisenä sairastunut, vaikka nuorena tällaisia ongelmia ei ollut. Ei tulisi mieleenkään kertoa tästä kenellekään. Kuka minua edes uskoisi, keskikokoista, jopa vähän tukevaa aikuista ihmistä? Nauraisivathan ne, jos sanoisin paastoavani useita päiviä viikossa, vihaavani ruokaa ja itseäni ja toivovani kuolemaa joka ikinen päivä. Pitäisivät lapsen tasolle jääneenä, jos sanoisin häpeän puristavan niin tiukkana rinkinä rinnassa, etten voi kohdata ihmisiä; pyörittelisivät silmiään, jos kertoisin pitäväni itseäni niin vastenmielisenä ja halveksittavana, että minulla on moraalinen velvollisuus kuolla. En ole koskaan kelvannut kenellekään, en ystävänä, romanttisesti tai muutenkaan; vain omat vanhempani ovat koskaan minua rakastaneet. Mikä syy minulla olisi kelvata itselleni? Muilla saavutuksilla, kuten tohtoriksi väittelemisellä, on vähänlaisesti arvoa, koska vain yksi asia painaa vaakakupissa.

Vähän tukevaa... Eihän sulla silloin mitään ongelmaa olekaan, haloo! Mistä revit tätä draamaa?

Täytyy olla todella kipeä ihminen, joka tulee tähän ketjuun laukomaan tällaisia kommentteja. On aivan sairasta, ettei ihmiset viedä tiedä, että 60% anorektikoista on lievästi ylipainoisia. Se paino ei myöskään ole suoraan verrannollinen ole siihen kuinka tappava tilanne on, sillä ne kuolemaan johtavat tapahtumat tulee pakastin myötä nestareista eli suolatasapainosta. Mutta onneksi paljastatte oman tyhmyytenne ja omat päänsisäiset ongelmanne, jotka vaikuttavat siltä, ettei teitä taida voida auttaa. Tuskin edes tajuatte, että teillä on ongelma. Toisin kuin tämän ketjun ihmiset. 

Ainakin mitä mä tunnen syömishäiriöisiä, niin ne on sairaudentunnottomia eikä myönnä ongelmaa, vaan vähättelee sitä.

Mitkä nestaritapahtumat ovat, mitenkä niihin kuolee? Mä luin että yleensä kuolee sydänongelmiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ketju!

Alan olla aivan loputtoman väsynyt. En edes käsitä, miksi olen kolmekymppisenä sairastunut, vaikka nuorena tällaisia ongelmia ei ollut. Ei tulisi mieleenkään kertoa tästä kenellekään. Kuka minua edes uskoisi, keskikokoista, jopa vähän tukevaa aikuista ihmistä? Nauraisivathan ne, jos sanoisin paastoavani useita päiviä viikossa, vihaavani ruokaa ja itseäni ja toivovani kuolemaa joka ikinen päivä. Pitäisivät lapsen tasolle jääneenä, jos sanoisin häpeän puristavan niin tiukkana rinkinä rinnassa, etten voi kohdata ihmisiä; pyörittelisivät silmiään, jos kertoisin pitäväni itseäni niin vastenmielisenä ja halveksittavana, että minulla on moraalinen velvollisuus kuolla. En ole koskaan kelvannut kenellekään, en ystävänä, romanttisesti tai muutenkaan; vain omat vanhempani ovat koskaan minua rakastaneet. Mikä syy minulla olisi kelvata itselleni? Muilla saavutuksilla, kuten tohtoriksi väittelemisellä, on vähänlaisesti arvoa, koska vain yksi asia painaa vaakakupissa.

Vähän tukevaa... Eihän sulla silloin mitään ongelmaa olekaan, haloo! Mistä revit tätä draamaa?

Täytyy olla todella kipeä ihminen, joka tulee tähän ketjuun laukomaan tällaisia kommentteja. On aivan sairasta, ettei ihmiset viedä tiedä, että 60% anorektikoista on lievästi ylipainoisia. Se paino ei myöskään ole suoraan verrannollinen ole siihen kuinka tappava tilanne on, sillä ne kuolemaan johtavat tapahtumat tulee pakastin myötä nestareista eli suolatasapainosta. Mutta onneksi paljastatte oman tyhmyytenne ja omat päänsisäiset ongelmanne, jotka vaikuttavat siltä, ettei teitä taida voida auttaa. Tuskin edes tajuatte, että teillä on ongelma. Toisin kuin tämän ketjun ihmiset. 

Vähän on joo tyly ja ymmärtämätön sävy tossa kaneetissa. Ihmisillä on edelleen tosi kapea käsitys siitä, mitä syömishäiriöt ovat ja miltä ne näyttävät. Kun se silmämääräisyys ei oikeasti kerro kaikkea.

Ite voin kaikkein huonoimmin ihan tavallisen kokoisena. Kroppa toimi, mutta pää oli ihan pois pelistä. Ja sitä ei ihan nopeasti saatu takaisin kartalle, edelleen enemmän tai vähemmän hukassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ketju!

Alan olla aivan loputtoman väsynyt. En edes käsitä, miksi olen kolmekymppisenä sairastunut, vaikka nuorena tällaisia ongelmia ei ollut. Ei tulisi mieleenkään kertoa tästä kenellekään. Kuka minua edes uskoisi, keskikokoista, jopa vähän tukevaa aikuista ihmistä? Nauraisivathan ne, jos sanoisin paastoavani useita päiviä viikossa, vihaavani ruokaa ja itseäni ja toivovani kuolemaa joka ikinen päivä. Pitäisivät lapsen tasolle jääneenä, jos sanoisin häpeän puristavan niin tiukkana rinkinä rinnassa, etten voi kohdata ihmisiä; pyörittelisivät silmiään, jos kertoisin pitäväni itseäni niin vastenmielisenä ja halveksittavana, että minulla on moraalinen velvollisuus kuolla. En ole koskaan kelvannut kenellekään, en ystävänä, romanttisesti tai muutenkaan; vain omat vanhempani ovat koskaan minua rakastaneet. Mikä syy minulla olisi kelvata itselleni? Muilla saavutuksilla, kuten tohtoriksi väittelemisellä, on vähänlaisesti arvoa, koska vain yksi asia painaa vaakakupissa.

Vähän tukevaa... Eihän sulla silloin mitään ongelmaa olekaan, haloo! Mistä revit tätä draamaa?

Täytyy olla todella kipeä ihminen, joka tulee tähän ketjuun laukomaan tällaisia kommentteja. On aivan sairasta, ettei ihmiset viedä tiedä, että 60% anorektikoista on lievästi ylipainoisia. Se paino ei myöskään ole suoraan verrannollinen ole siihen kuinka tappava tilanne on, sillä ne kuolemaan johtavat tapahtumat tulee pakastin myötä nestareista eli suolatasapainosta. Mutta onneksi paljastatte oman tyhmyytenne ja omat päänsisäiset ongelmanne, jotka vaikuttavat siltä, ettei teitä taida voida auttaa. Tuskin edes tajuatte, että teillä on ongelma. Toisin kuin tämän ketjun ihmiset. 

Ainakin mitä mä tunnen syömishäiriöisiä, niin ne on sairaudentunnottomia eikä myönnä ongelmaa, vaan vähättelee sitä.

Mitkä nestaritapahtumat ovat, mitenkä niihin kuolee? Mä luin että yleensä kuolee sydänongelmiin?

Tuohon somaattiseen puoleen, nestetasapainoon ja elektrolyytteihin en osaa ottaa kantaa, mutta sairaudentunnottomuus on monikasvoinen juttu. Käsittääkseni se on enimmäkseen sairastamisen alkuvaiheen tilanne, vaikka toki yksilöllisiä eroja on paljon. Aikuisten tapauksessa kierrettä voi olla takana jo kymmeniä vuosia, jolloin ihminen tavallisesti on hyvin perillä sairaudestaan ja sen erityispiirteistä. Silloin parantumisen vaikeus ei ole niinkään kiinni vallitsevan tilanteen kieltämisestä kuin siitä, että vahingolliset ajattelu- ja käyttäytymismallit ovat niin syvälle juurtuneet ja tiukasti vakiintuneet, että muutosta on äärimmäisen vaikea tehdä. Näin on ainakin omalla kohdallani. Syömishäiriön alkuvaiheesta muistan omituisen tunteen, jota en osaa kuvata muuten kuin "kaksoistietoisuudeksi": Tavallaan ymmärsin toimintani olevan hullua enkä millään tavalla valehdellut itselleni sen suhteen. Siltikään en kokenut olevani vähimmässäkään määrin sairas. Järki ja kokemusmaailma olivat aivan eri tilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ketju!

Alan olla aivan loputtoman väsynyt. En edes käsitä, miksi olen kolmekymppisenä sairastunut, vaikka nuorena tällaisia ongelmia ei ollut. Ei tulisi mieleenkään kertoa tästä kenellekään. Kuka minua edes uskoisi, keskikokoista, jopa vähän tukevaa aikuista ihmistä? Nauraisivathan ne, jos sanoisin paastoavani useita päiviä viikossa, vihaavani ruokaa ja itseäni ja toivovani kuolemaa joka ikinen päivä. Pitäisivät lapsen tasolle jääneenä, jos sanoisin häpeän puristavan niin tiukkana rinkinä rinnassa, etten voi kohdata ihmisiä; pyörittelisivät silmiään, jos kertoisin pitäväni itseäni niin vastenmielisenä ja halveksittavana, että minulla on moraalinen velvollisuus kuolla. En ole koskaan kelvannut kenellekään, en ystävänä, romanttisesti tai muutenkaan; vain omat vanhempani ovat koskaan minua rakastaneet. Mikä syy minulla olisi kelvata itselleni? Muilla saavutuksilla, kuten tohtoriksi väittelemisellä, on vähänlaisesti arvoa, koska vain yksi asia painaa vaakakupissa.

Vähän tukevaa... Eihän sulla silloin mitään ongelmaa olekaan, haloo! Mistä revit tätä draamaa?

Täytyy olla todella kipeä ihminen, joka tulee tähän ketjuun laukomaan tällaisia kommentteja. On aivan sairasta, ettei ihmiset viedä tiedä, että 60% anorektikoista on lievästi ylipainoisia. Se paino ei myöskään ole suoraan verrannollinen ole siihen kuinka tappava tilanne on, sillä ne kuolemaan johtavat tapahtumat tulee pakastin myötä nestareista eli suolatasapainosta. Mutta onneksi paljastatte oman tyhmyytenne ja omat päänsisäiset ongelmanne, jotka vaikuttavat siltä, ettei teitä taida voida auttaa. Tuskin edes tajuatte, että teillä on ongelma. Toisin kuin tämän ketjun ihmiset. 

Ainakin mitä mä tunnen syömishäiriöisiä, niin ne on sairaudentunnottomia eikä myönnä ongelmaa, vaan vähättelee sitä.

Mitkä nestaritapahtumat ovat, mitenkä niihin kuolee? Mä luin että yleensä kuolee sydänongelmiin?

Ne neste- ja elektrolyyttitasapainon ongelmat aiheuttavat niitä sydänongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ketju!

Alan olla aivan loputtoman väsynyt. En edes käsitä, miksi olen kolmekymppisenä sairastunut, vaikka nuorena tällaisia ongelmia ei ollut. Ei tulisi mieleenkään kertoa tästä kenellekään. Kuka minua edes uskoisi, keskikokoista, jopa vähän tukevaa aikuista ihmistä? Nauraisivathan ne, jos sanoisin paastoavani useita päiviä viikossa, vihaavani ruokaa ja itseäni ja toivovani kuolemaa joka ikinen päivä. Pitäisivät lapsen tasolle jääneenä, jos sanoisin häpeän puristavan niin tiukkana rinkinä rinnassa, etten voi kohdata ihmisiä; pyörittelisivät silmiään, jos kertoisin pitäväni itseäni niin vastenmielisenä ja halveksittavana, että minulla on moraalinen velvollisuus kuolla. En ole koskaan kelvannut kenellekään, en ystävänä, romanttisesti tai muutenkaan; vain omat vanhempani ovat koskaan minua rakastaneet. Mikä syy minulla olisi kelvata itselleni? Muilla saavutuksilla, kuten tohtoriksi väittelemisellä, on vähänlaisesti arvoa, koska vain yksi asia painaa vaakakupissa.

Vähän tukevaa... Eihän sulla silloin mitään ongelmaa olekaan, haloo! Mistä revit tätä draamaa?

Täytyy olla todella kipeä ihminen, joka tulee tähän ketjuun laukomaan tällaisia kommentteja. On aivan sairasta, ettei ihmiset viedä tiedä, että 60% anorektikoista on lievästi ylipainoisia. Se paino ei myöskään ole suoraan verrannollinen ole siihen kuinka tappava tilanne on, sillä ne kuolemaan johtavat tapahtumat tulee pakastin myötä nestareista eli suolatasapainosta. Mutta onneksi paljastatte oman tyhmyytenne ja omat päänsisäiset ongelmanne, jotka vaikuttavat siltä, ettei teitä taida voida auttaa. Tuskin edes tajuatte, että teillä on ongelma. Toisin kuin tämän ketjun ihmiset. 

Ainakin mitä mä tunnen syömishäiriöisiä, niin ne on sairaudentunnottomia eikä myönnä ongelmaa, vaan vähättelee sitä.

Mitkä nestaritapahtumat ovat, mitenkä niihin kuolee? Mä luin että yleensä kuolee sydänongelmiin?

Tuohon somaattiseen puoleen, nestetasapainoon ja elektrolyytteihin en osaa ottaa kantaa, mutta sairaudentunnottomuus on monikasvoinen juttu. Käsittääkseni se on enimmäkseen sairastamisen alkuvaiheen tilanne, vaikka toki yksilöllisiä eroja on paljon. Aikuisten tapauksessa kierrettä voi olla takana jo kymmeniä vuosia, jolloin ihminen tavallisesti on hyvin perillä sairaudestaan ja sen erityispiirteistä. Silloin parantumisen vaikeus ei ole niinkään kiinni vallitsevan tilanteen kieltämisestä kuin siitä, että vahingolliset ajattelu- ja käyttäytymismallit ovat niin syvälle juurtuneet ja tiukasti vakiintuneet, että muutosta on äärimmäisen vaikea tehdä. Näin on ainakin omalla kohdallani. Syömishäiriön alkuvaiheesta muistan omituisen tunteen, jota en osaa kuvata muuten kuin "kaksoistietoisuudeksi": Tavallaan ymmärsin toimintani olevan hullua enkä millään tavalla valehdellut itselleni sen suhteen. Siltikään en kokenut olevani vähimmässäkään määrin sairas. Järki ja kokemusmaailma olivat aivan eri tilanteissa.

Tämä. Minä olen aika käytännön läheinen, hyvin tarkka ja looginen arjessa, en kovin pienistä horju tai horjahtele, kovissa vesissä keitetty. Silti syömihäiriöpuoleni on yhä vain näin yli viisikymppisenäkin täysin järjen kantamattomissa. Eilen huomasin menneisyydessä itselleni, (tunnepuolella), niin hyvässä kuin erittäin pahassakin merkityksellisen ihmisen kuolleen. Järki sanoi että hän oli yli seitsemänkymppinen, ja me kuollaan kaikki. Syömishäiriöminäni sekosi täysin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Johtuuko tuo itseinhosta vai mistä? Miksi vihaatte itseänne niin paljon?

Hei,

minun tapauksessani ainakin todennäköisesti johtuu. Olen epäonnistunut keskimäärin kaikessa, missä ihminen voi epäonnistua. En ole millään mittarilla arvokas tai edes kelvollinen. Minulla on kohtuullisen paljon osaamista kirjallisuuden, filosofian ja kielten alalla, mutta yhteiskunnalla ei ole kyvyilleni minkäänlaista käyttöä. Kaikki se, missä minulla on annettavaa, on muiden silmissä turhaa. Kaiken päätteeksi olen kesän korvalla jäämässä työttömäksi, kun nykyisen tutkimusprojektini rahoitus päättyy. Uutta työtä en ole löytänyt millään, vaikka kuinka olen yrittänyt. En näe minkäänlaista tulevaisuutta. Elämässäni ei ole koskaan ollut muita tärkeitä ihmisiä kuin omat vanhempani ja muutamat läheiset sukulaiseni. Kaikkien muiden silmissä olen roska.

Vihaan itseäni ihan syystä. Sen toteamiseksi riittää alkeellinen hyödyn kalkyyli.

T. Tuo ketjun alkupuolen 33-vuotias

Tiedän, että siinä vaiheessa kun kuva omasta itsestä on täysin vääristynyt, ulkopuolisten sanomiset eivät auta yhtään mitään. Silti sanon kuitenkin, että tässä ketjussa olevien kirjoitustesi perusteella en keksi yhtäkään syytä miksi sinun pitäisi vihata itseäsi. Kirjoitat hyvää ja analyyttista tekstiä ja selkeästi vaikeasta tilanteestasi huolimatta jaksat suhtautua myötämielisesti ja jopa kannustavasti muihin kirjoittajiin. Kirjoituksillasi on ollut suuri vertaistuellinen arvo ja ne ovat myös avanneet tätä ilmiötä hyvin.

Minulle sinusta välittyy kuva ihmisestä, joka on kohdannut valtavan vaikeita asioita ja yrittäessään selviytyä niistä, on menettänyt kaiken armollisuuden itseään kohtaan. Ei mitään sellaista mistä todellakaan pitäisi alkaa itseään vihaamaan. Toivon koko sydämestäni, että elämäsi tekisi sellaisen täyskäännöksen, että tulevaisuutesi olisi parempi ja ja sen myötä löytäisit oman arvosi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Johtuuko tuo itseinhosta vai mistä? Miksi vihaatte itseänne niin paljon?

Hei,

minun tapauksessani ainakin todennäköisesti johtuu. Olen epäonnistunut keskimäärin kaikessa, missä ihminen voi epäonnistua. En ole millään mittarilla arvokas tai edes kelvollinen. Minulla on kohtuullisen paljon osaamista kirjallisuuden, filosofian ja kielten alalla, mutta yhteiskunnalla ei ole kyvyilleni minkäänlaista käyttöä. Kaikki se, missä minulla on annettavaa, on muiden silmissä turhaa. Kaiken päätteeksi olen kesän korvalla jäämässä työttömäksi, kun nykyisen tutkimusprojektini rahoitus päättyy. Uutta työtä en ole löytänyt millään, vaikka kuinka olen yrittänyt. En näe minkäänlaista tulevaisuutta. Elämässäni ei ole koskaan ollut muita tärkeitä ihmisiä kuin omat vanhempani ja muutamat läheiset sukulaiseni. Kaikkien muiden silmissä olen roska.

Vihaan itseäni ihan syystä. Sen toteamiseksi riittää alkeellinen hyödyn kalkyyli.

T. Tuo ketjun alkupuolen 33-vuotias

Tiedän, että siinä vaiheessa kun kuva omasta itsestä on täysin vääristynyt, ulkopuolisten sanomiset eivät auta yhtään mitään. Silti sanon kuitenkin, että tässä ketjussa olevien kirjoitustesi perusteella en keksi yhtäkään syytä miksi sinun pitäisi vihata itseäsi. Kirjoitat hyvää ja analyyttista tekstiä ja selkeästi vaikeasta tilanteestasi huolimatta jaksat suhtautua myötämielisesti ja jopa kannustavasti muihin kirjoittajiin. Kirjoituksillasi on ollut suuri vertaistuellinen arvo ja ne ovat myös avanneet tätä ilmiötä hyvin.

Minulle sinusta välittyy kuva ihmisestä, joka on kohdannut valtavan vaikeita asioita ja yrittäessään selviytyä niistä, on menettänyt kaiken armollisuuden itseään kohtaan. Ei mitään sellaista mistä todellakaan pitäisi alkaa itseään vihaamaan. Toivon koko sydämestäni, että elämäsi tekisi sellaisen täyskäännöksen, että tulevaisuutesi olisi parempi ja ja sen myötä löytäisit oman arvosi.

Olen vähän jopa hämilläni, kun noin nätisti kirjoitit. Kiitos ystävällisyydestäsi ja kaikkea hyvää myös Sinulle!

Minkä laisia ne ajatukset sitten ovat, jotka estävät/rajoittavat syömistä? Jossette siis halua laihtua ja ihannoi hoikkuutta? Vaikka tässä itselläni ei varsinaista syömishäiriötä ole, niin on vaikea hyväksyä vanhentuvaa kehoa.