Lue keskustelun säännöt.
Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä
22.04.2026 |
Suoraan asiaan: oireilen yhä reilusti keski-ikäisenäkin, aika pahastikin. Elämäntilanteen vaikea stressi laukaisee tämän, ja tilanne alkaa olla aika kriittinen, ainakin ajatuksen tasolla. Löytyykö muita jakamaan fiiliksiä?
Kommentit (186)
Vierailija kirjoitti:
Niin moni asia täällä on tuttua.
Hyppäsin vakavasta alipainosta lievään ylipainoon melko lyhyessä ajassa, vaikka todella yritin sen estää - jotenkin keho ei vain enää toiminut samalla tavalla kuin ennen, vaikka syömiskäyttäytymiseni paastoineen ja ihmeellisine aikarajoituksineen oli aivan yhtä sairasta. Jollakin tavalla keho sekosi aivan totaalisesti (tiedän, että tässä kohtaa kuuluu sanoa ei energiaa tyhjästä synny, ihan itse olet sen suuhusi työntänyt).
Itseinhoni ei tunne minkäänlaisia rajoja. Ajattelen i-t-s-emurhaa* joka ikinen päivä, ja joskus vaikeus olla omassa kehossa ilmenee melkein fyysisenä kipuna. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin alipainoon. En pysty elämään tällaista elämää. Antiikin mytologiassa minut olisi jo tapettu hirviönä.
Avun hakeminen tuntuu absurdilta ajatukselta. Mielenmaisemassani se olisi oikeutettua vain alipainoisena. Onko muilla tunnetta siitä, että apua olisi oikeutettua ottaa vastaan vain, jos joku toinen painostaa siihen? Silloin heikkous ei olisi oma vika, vaan voisi ajatella tekevänsä myönnytyksen toiselle ihmiselle. Se antaisi mahdollisuuden uskoa, ettei kyse ollutkaan luovuttamisesta ja siitä, että paljastuu luuseriksi. Minulla tosin ei läheisiä oikeastaan olekaan, joten voin kaikessa rauhassa kuulostella kuoleman askelia ja odottaa.
*Palstasensuurin varalta jaettu.
Oletko kuullut insuliiniresistenssistä? Itselläni se oli syy siihen, miksi kilot eivät pudonneet, kun yritin ylipainoisena laihduttaa. Kilot lähtivät tippumaan, kun korjasin tämän asian. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin moni asia täällä on tuttua.
Hyppäsin vakavasta alipainosta lievään ylipainoon melko lyhyessä ajassa, vaikka todella yritin sen estää - jotenkin keho ei vain enää toiminut samalla tavalla kuin ennen, vaikka syömiskäyttäytymiseni paastoineen ja ihmeellisine aikarajoituksineen oli aivan yhtä sairasta. Jollakin tavalla keho sekosi aivan totaalisesti (tiedän, että tässä kohtaa kuuluu sanoa ei energiaa tyhjästä synny, ihan itse olet sen suuhusi työntänyt).
Itseinhoni ei tunne minkäänlaisia rajoja. Ajattelen i-t-s-emurhaa* joka ikinen päivä, ja joskus vaikeus olla omassa kehossa ilmenee melkein fyysisenä kipuna. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin alipainoon. En pysty elämään tällaista elämää. Antiikin mytologiassa minut olisi jo tapettu hirviönä.
Avun hakeminen tuntuu absurdilta ajatukselta. Mielenmaisemassani se olisi oikeutettua vain alipainoisena. Onko muilla tunnetta siitä, että apua olisi oikeutettua ottaa vastaan vain, jos joku toinen painostaa siihen? Silloin heikkous ei olisi oma vika, vaan voisi ajatella tekevänsä myönnytyksen toiselle ihmiselle. Se antaisi mahdollisuuden uskoa, ettei kyse ollutkaan luovuttamisesta ja siitä, että paljastuu luuseriksi. Minulla tosin ei läheisiä oikeastaan olekaan, joten voin kaikessa rauhassa kuulostella kuoleman askelia ja odottaa.
*Palstasensuurin varalta jaettu.
Oletko kuullut insuliiniresistenssistä? Itselläni se oli syy siihen, miksi kilot eivät pudonneet, kun yritin ylipainoisena laihduttaa. Kilot lähtivät tippumaan, kun korjasin tämän asian. :)
Miten sinä korjasit sen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin moni asia täällä on tuttua.
Hyppäsin vakavasta alipainosta lievään ylipainoon melko lyhyessä ajassa, vaikka todella yritin sen estää - jotenkin keho ei vain enää toiminut samalla tavalla kuin ennen, vaikka syömiskäyttäytymiseni paastoineen ja ihmeellisine aikarajoituksineen oli aivan yhtä sairasta. Jollakin tavalla keho sekosi aivan totaalisesti (tiedän, että tässä kohtaa kuuluu sanoa ei energiaa tyhjästä synny, ihan itse olet sen suuhusi työntänyt).
Itseinhoni ei tunne minkäänlaisia rajoja. Ajattelen i-t-s-emurhaa* joka ikinen päivä, ja joskus vaikeus olla omassa kehossa ilmenee melkein fyysisenä kipuna. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin alipainoon. En pysty elämään tällaista elämää. Antiikin mytologiassa minut olisi jo tapettu hirviönä.
Avun hakeminen tuntuu absurdilta ajatukselta. Mielenmaisemassani se olisi oikeutettua vain alipainoisena. Onko muilla tunnetta siitä, että apua olisi oikeutettua ottaa vastaan vain, jos joku toinen painostaa siihen? Silloin heikkous ei olisi oma vika, vaan voisi ajatella tekevänsä myönnytyksen toiselle ihmiselle. Se antaisi mahdollisuuden uskoa, ettei kyse ollutkaan luovuttamisesta ja siitä, että paljastuu luuseriksi. Minulla tosin ei läheisiä oikeastaan olekaan, joten voin kaikessa rauhassa kuulostella kuoleman askelia ja odottaa.
*Palstasensuurin varalta jaettu.
Oletko kuullut insuliiniresistenssistä? Itselläni se oli syy siihen, miksi kilot eivät pudonneet, kun yritin ylipainoisena laihduttaa. Kilot lähtivät tippumaan, kun korjasin tämän asian. :)
Miten sinä korjasit sen?
Ketogeenisellä ruokavaliolla, tosin poistin insuliiniresistenssiä ruokkivat ainekset (keinotekoiset makeutusaineet yms) eli söin vain puhdasta ruokaa. Lisäksi otin maitohappobakteerit korjaamaan lääkekuurien tekemiä tuhoja.
En ikinä sanoisi tätä kenellekään ääneen, mutta täällä voin tunnustaa. Olin hoikka/normaalipainoinen lapsi, mutta lihoin 11-vuotiaana ukkini kuoltua. Olin n. 158 cm/60 kg, mitä pidettiin tuohon aikaan 2000-luvun taitteessa lihavana. Teininä laihdutin ja olin luokkaa 163 cm/58 kg. Nykyisin painoa on +15 kiloa tuohon verrattuna.
En koskaan saanut teininä kokea sellaista teinimäistä vartaloa. Haaveilen, että saisin nyt lähemmäs nelikymppisenä olla mitoiltani luokkaa 163 cm/50 kg. En tosin tiedä, voiko tämän ikäinen edes saada tuollaista teinimäistä kroppaa, vaikka laihduttaisi.
Minulla sama juttu, avioliiton ongelmat laukaisivat syömishäiriön, en syö mitään muuta kuin aamukahvin kanssa pullan. Loppupäivän olen syömättä, joskus otan salaattia illalla mutta paino on pudonnut jo 10 kg eikä mies joka ongelman aiheuttaa kommentoi mitenkään.
Outoa on ettei syömishäiriö oireile nälän tunteena lainkaan vaan olen ihan kuin turta sille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moni täällä väittää, että lähes kaikilla naisilla olisi hankala kehosuhde tai syömishäiriöoireita tai ikuinen tarve laihduttaa. Ei ole. Ne on ne tietyt piirit ja perheet, joissa ulkonäköä korostetaan jatkuvasti. Itselleni ajatus on täysin vieras. Tunnen useita syömishäiriöstä kärsiviä tai kärsineitä ja siihen liittyy näköjään tutuillani aina perfektionistinen luonne, autismi tai kasvatus, jossa mikään ei kelpaa. Tavallista ihmistä ei kiinnosta oma ulkonäkö niin paljon, että siitä jaksaisi tehdä elämänsä keskipistettä.
N45
Ei se sitä tarkoita, että on kaikilla koko ajan keskipisteenä. Voi olla parempia ja huonompia kausia. Eikä tarkoita, että elämässä ei olisi mitään muuta. Ehkä äitinä erityisen vaikeaa on, kun pitää esittää tervettä, ettei välittäisi lapsille niitä ajatuksia. Mutta sitten kuitenkin sisimmässään inhoaa itseään ja oireilee muilta salaa.
Mutta kiva, että tämä ei kosketa sinua. Et kuitenkaan tiedä, mitä ystäväsi oikeasti kokevat ja ajattelevat. Eihän näitä ajatuksia kehtaa keski-ikäinen kenellekään myöntää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kieltämättä vähän pelottavaa, miten pahasti syömishäiriö kääntää ihmisen itseään vastaan. Koko minuuteen kohdistuva viha on tyystin pidäkkeetöntä ja sokeaa, on kuin se ei edes mahtuisi sisälleni. Itseinho ei ole pelkkiä ajatuskulkuja vaan tuntuu rajuna pulssina ja pistelynä koko ruhossa.
Voisipa omasta itsestä ottaa avioeron.
Hyvä esimerkki siitä miten syömishäiriöinen on jäänyt ns. kurjuuden romantisointiin kiinni. Ei tuo teiniangstitasoinen ah niin dramaattisten kielikuvien maalailu ole millään tavalla sympatiaa herättävää.
Mitä jos vain et tulisi tähän ketjuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkä painoisia olette, te joilla on laihuuden kanssa ongelmaa?
Kyllä tämä voi olla miehenkin ongelma, tosin meitä vanhempia tästä kärsiviä miehiä on vähemmän.281
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkä painoisia olette, te joilla on laihuuden kanssa ongelmaa?
Alipainoisia
Mulla oli teini-iässä puolisen vuotta kestänyt pahin anoreksiavaihe, mutta sain apua ja toivuin kohtalaisen hyvin. Ensimmäinen raskautenikin (kymmenisen vuotta anoreksian jälkeen) meni aivan loistavasti - silloin oikein huolehdin, että ravitsemus on suositusten mukaista. Jostain syystä syömishäiriö kuitenkin aktivoitui toisessa raskaudessani. Varmaankin nitisevä parisuhde oli turhauttava stressitekijä, joka aiheutti kontrollin tarvetta... joka sitten kanavoitui noin. Vatsani kasvoi ja vauva kasvoi normaalisti, mutta muuten olin riuku. Mulla oli jokin keksimäni päivittäinen kaloriraja, jonka sisällä piti pysyä. Neuvolan terkka varmaan epäili jotain, kun hän sanoi jotenkin, että "vauva on rohmu ja ottaa omansa, mutta äiti kärsii, jos ei pidä huolta syömisistä". Raskauden loppuaikoina olin tosi väsynyt enkä jaksanut kävellä lyhyitäkään matkoja. Ero ekan raskauden vointiin oli valtava. Lapsi syntyi onneksi täysin terveenä. Imetysaikana painokontrollini jatkui ja jäin oikein koukkuun imetykseen, kun se on niin hyvä kalorisyöppö. Lempisortsini, joita olin käyttänyt varmaan lähes kymmenenä edellisenä kesänä, kirjaimellisesti putosivat päältäni, ja piti ostaa pienemmät. Maidontulon loppuminen sitten aikanaan oli jonkin sortin kriisi, ja mietin, mitä liikuntaa voisin alkaa harrastaa, etten lihoisi. No, pikku hiljaa anorektiset ajatukset kuitenkin jäivät taka-alalle, ja nyt tuostakin on jo useampi vuosi aikaa. Ennen tätä viestiä en ole kertonut kenellekään tuosta aikuisiällä ihan puun takaa hypänneestä syömishäiriövaiheesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh huh. Ketjun perusteella piirtyy aiheesta synkkä kuva. Minua ei ihmetytä lainkaan, ettei hoitoon pääse, koska valtio on konkurssissa eikä oikein mikään toimi sote-puolella. Sen sijaan järkytyin lukiessani siitä, ettei käytännössä hoitoa tai osaamista edes ole! Ei lainkaan syvällisempää käsitystä millaisen ongelman kanssa ollaan tekemisissä!
Mitä me siellä hoidossa itseasiassa tehtäis? Miten näitä hoidetaan?
Tietenkin vakavasti alipainoiset osastohoitoon, mutta entä muut?
Kun musta tuntuu, että vaikka kuinka kuka sanoisi mitä, niin on hyvin vaikea hoitaa.
Mitä edes itseasiassa hoidetaan jos on normaalipainoinen eli ns terve?
Kyllä mun hoitaja ja psykiatri tietää,että mulla on syömättömiä päiviä ja liikun liikaa kaloreihin nähden, mutta ei ne mua oikein voi pakkosyöttää ja sehän tekis asiasta vaan pahemman. Kehon kuvastakin voi saarnata kuinka olen ihan nätti ja hoikka, mutta kun ei se riitä itselle. Joskus oli bulimia kovana päällä ja pyysin psykiatrilta lähetettä ravintoterapeutille. Hän katsoi mua ja totesi sen olevan turhaa, koska mähän jo tiedän kaiken. Ja oikeassahan se oli.
Tajuan, että oon menossa pahempaan suuntaan mutta en tosiaan tajua, mitä apua kukaan tähän voisi antaa.
Aika samoja mietteitä - tuskin minua voi auttaa/pelastaa. Olen terapiani istunut, pahoitellut siellä etten muutu. Toki oli hyvä syvän raadollisesti avautua mielenmaisemastaan ja ahdistuksestaan, mutta eihän se ole terapia pääasiallinen tarkoitus. Minä tosiaan en ulkoisesti laihduta, vaan ongelmani ovat todella fakkiintuneet sisäiset prosessit, joita käsittelen nälällä, syömättyömyydellä, younameit. Tähän tietysti pitäisi kirjoittaa, että näin sairaus puhuu, kun mainitsen, etten edes oikeastaan tällä hetkellä jaksa tai halua parantua - mitä ikinä se tarkoittaakaan. Tällainenhan minä olen, olen aina ollut. Jotenkin valuvikainen muihin nähden, mutta silti täydellinen itsenäni.
Jumalauta mikä puheenvuoro! Sehän sinä oletkin!
Tällainenhan minä olen, olen aina ollut. Jotenkin valuvikainen muihin nähden, mutta silti täydellinen itsenäni.
Kuinkahan moni tässäkin ketjussa haluaa aidosti toipua? Tuntuu että moni tykkää kirjoittaa lähinnä oireiluistaan, kompataan muiden oireiluja, pyöritään siinä sairaudessa sen sijaan että etsittäisiin ratkaisuja ja keinoja millä elämästä voisi tulla parempaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin moni asia täällä on tuttua.
Hyppäsin vakavasta alipainosta lievään ylipainoon melko lyhyessä ajassa, vaikka todella yritin sen estää - jotenkin keho ei vain enää toiminut samalla tavalla kuin ennen, vaikka syömiskäyttäytymiseni paastoineen ja ihmeellisine aikarajoituksineen oli aivan yhtä sairasta. Jollakin tavalla keho sekosi aivan totaalisesti (tiedän, että tässä kohtaa kuuluu sanoa ei energiaa tyhjästä synny, ihan itse olet sen suuhusi työntänyt).
Itseinhoni ei tunne minkäänlaisia rajoja. Ajattelen i-t-s-emurhaa* joka ikinen päivä, ja joskus vaikeus olla omassa kehossa ilmenee melkein fyysisenä kipuna. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin alipainoon. En pysty elämään tällaista elämää. Antiikin mytologiassa minut olisi jo tapettu hirviönä.
Avun hakeminen tuntuu absurdilta ajatukselta. Mielenmaisemassani se olisi oikeutettua vain alipainoisena. Onko muilla tunnetta siitä, että apua olisi oikeutettua ottaa vastaan vain, jos joku toinen painostaa siihen? Silloin heikkous ei olisi oma vika, vaan voisi ajatella tekevänsä myönnytyksen toiselle ihmiselle. Se antaisi mahdollisuuden uskoa, ettei kyse ollutkaan luovuttamisesta ja siitä, että paljastuu luuseriksi. Minulla tosin ei läheisiä oikeastaan olekaan, joten voin kaikessa rauhassa kuulostella kuoleman askelia ja odottaa.
*Palstasensuurin varalta jaettu.
Joo, apua ei vaan voi hakea omin päin! Tunnistan tuon ihan täysin. Pieni ulkopuolinen pakko on ainoa, joka antaa "oikeuden" luovuttaa. Muuten on epäonnistuja.
Ilmoittaudun myös! Voisin kuvitella meneväni lääkäriin vain, jos joku todella kädestä pitäen veisi tai painostaisi. Muuten ei luonto anna myöten.
Vierailija kirjoitti:
Kuinkahan moni tässäkin ketjussa haluaa aidosti toipua? Tuntuu että moni tykkää kirjoittaa lähinnä oireiluistaan, kompataan muiden oireiluja, pyöritään siinä sairaudessa sen sijaan että etsittäisiin ratkaisuja ja keinoja millä elämästä voisi tulla parempaa
Aloittaja toivoi kuulevansa muiden kokemuksia siitä, miten oireilu on muuttanut muotoaan aikuisiällä ja miten sairaus elää pitkittyessään. Kysymyksenasettelu luonnollisesti vaikuttaa siihen, millaiseksi ketju muodostuu. Minusta täällä on hyvää vertaistukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh huh. Ketjun perusteella piirtyy aiheesta synkkä kuva. Minua ei ihmetytä lainkaan, ettei hoitoon pääse, koska valtio on konkurssissa eikä oikein mikään toimi sote-puolella. Sen sijaan järkytyin lukiessani siitä, ettei käytännössä hoitoa tai osaamista edes ole! Ei lainkaan syvällisempää käsitystä millaisen ongelman kanssa ollaan tekemisissä!
Mitä me siellä hoidossa itseasiassa tehtäis? Miten näitä hoidetaan?
Tietenkin vakavasti alipainoiset osastohoitoon, mutta entä muut?
Kun musta tuntuu, että vaikka kuinka kuka sanoisi mitä, niin on hyvin vaikea hoitaa.
Mitä edes itseasiassa hoidetaan jos on normaalipainoinen eli ns terve?
Kyllä mun hoitaja ja psykiatri tietää,että mulla on syömättömiä päiviä ja liikun liikaa kaloreihin nähden, mutta ei ne mua oikein voi pakkosyöttää ja sehän tekis asiasta vaan pahemman. Kehon kuvastakin voi saarnata kuinka olen ihan nätti ja hoikka, mutta kun ei se riitä itselle. Joskus oli bulimia kovana päällä ja pyysin psykiatrilta lähetettä ravintoterapeutille. Hän katsoi mua ja totesi sen olevan turhaa, koska mähän jo tiedän kaiken. Ja oikeassahan se oli.
Tajuan, että oon menossa pahempaan suuntaan mutta en tosiaan tajua, mitä apua kukaan tähän voisi antaa.
Aika samoja mietteitä - tuskin minua voi auttaa/pelastaa. Olen terapiani istunut, pahoitellut siellä etten muutu. Toki oli hyvä syvän raadollisesti avautua mielenmaisemastaan ja ahdistuksestaan, mutta eihän se ole terapia pääasiallinen tarkoitus. Minä tosiaan en ulkoisesti laihduta, vaan ongelmani ovat todella fakkiintuneet sisäiset prosessit, joita käsittelen nälällä, syömättyömyydellä, younameit. Tähän tietysti pitäisi kirjoittaa, että näin sairaus puhuu, kun mainitsen, etten edes oikeastaan tällä hetkellä jaksa tai halua parantua - mitä ikinä se tarkoittaakaan. Tällainenhan minä olen, olen aina ollut. Jotenkin valuvikainen muihin nähden, mutta silti täydellinen itsenäni.
Jumalauta mikä puheenvuoro! Sehän sinä oletkin!
Tällainenhan minä olen, olen aina ollut. Jotenkin valuvikainen muihin nähden, mutta silti täydellinen itsenäni.
Kiitos - kuka ikinä oletkin! Loit valonsäteen päivääni!
Kertokaa nyt painojanne ja pituuksianne!
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa nyt painojanne ja pituuksianne!
Ei syömishäiriöinen ole välttämättä mitenkään langan laiha.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertokaa nyt painojanne ja pituuksianne!
Ei syömishäiriöinen ole välttämättä mitenkään langan laiha.
Noin ylipäätään painopuhe on aika epäkorrektia näissä piireissä. Itse ihan suoraan skippaan kaiken tällaisen. Siihen on useita syitä, ja uskon että moni muukin ymmärtää yskän.
Jotenkin tuntuu pahalta että aina on nuoret sitä ja nuoret tätä. Välillä toivoisi että joku muistaisi meitäkin jotka eivät ole nuorena saaneet apua ja tarvitsevat sitä kipeästi vielä keski-iässäkin. Että emme olisi vain menetettyjä tapauksia.
Yhdelle kysyjälle tiedoksi että lapsi ei välttämättä sairastu vaikka äidillä (tai vanhemmalla) olisi syömishäiriö. Minulla on ruokasuhteeltaan täysin terve nuori vaikka itse oireilen välillä rajustikin. Olen alun alkaen kertonut ikätasoisesti että kyseessä on sairaus, ei laihdutuskuuri tai muuta "oikuttelua".