Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (1104)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä.
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista.Kaikki ei sano edes sitä jaata. Ehkä vain jatkavat omaa puhettaan ja jaastakin kuulee ja näkee, etteivät ole yhtään jaksaneet kuunnella, kun omat ajatukset kiinnostaa enemmän. Miksi siitä sukupolvesta tuli pääosin niin itsekästä? Sota-aika ja sen jälkeinen aika vaikuttivat jotenkin.
Suurten ikäluokkien äidit ja isät elivät sodan. Monen isä oli rintamallakin. Siihen aikaa ei mistään traumoista tai terapioista oltu kuultukaan. Piti vain jaksaa. Jos tuntui, että ei jaksa, niin pullo Koskekorvaa naamaan ja seuraavana päivänä jaksoi taas. Eivät nämä ihmiset - siis suurten ikäluokkien äidit ja isät - kyenneet käsittelemään edes omia tunteitaan saati sitten lastensa tunteita. Eteenpäin mentiin vaikka hampaat irvessä. Turha syyyttää lapsia - siis niitä boomereita - siitä, mitä heidän vanhempansa eivät kyenneet tekemään. Puhutaan ylisukupolvisesta traumasta ja monissa suvuissa se valitettavasti koskee vielä tänään syntyneitäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös boomereiden lapset ole jo aika vanhoja itekkii? Toki heidän asiansa tärkeämpiä kuin vanhuksen pohdinnat kahvin hinnasta. Ja tietysti lapsi on aina vaativassa suhteessa esum äitiinsä. Kaikki eivöt irtaannu siitä asetelmasta koskaan, äidin pitäisi olla se antava osapuoli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä mitä vikaa linnuissa on? Tai naapureissa. Tajuan että et viihdy ja ei hyviä muistoja kaikesta. Voiko tehdä omia asioita siellä? Tai tutkia paikkoja paikkakunnalla. Vai onko täysin kuollutta. Omat rajat? Hotelliin? Mikä sitten vanhempia piristää?
Kyse on täysin kuolleesta syrjäkyläsyä. Hylättyjä taloja ja vain pari naapuria kilometrin säteellä. Pelkkää peltoa ja talousmetsää.
Kun näitä juttuja on katsellut ja nähnyt koko lapsuutensa, niin ei siitä mitään enää irtoa.
Et sinä asu siellä. Olet päässyt pois. Keskity vanhempiisi lyhyt aika kerrallaan.
Ei ap halua neuvoja vaan samanmielisten kuoron hymistelemään ja säälimään häntä.
Vierailija kirjoitti:
Eikös boomereiden lapset ole jo aika vanhoja itekkii? Toki heidän asiansa tärkeämpiä kuin vanhuksen pohdinnat kahvin hinnasta. Ja tietysti lapsi on aina vaativassa suhteessa esum äitiinsä. Kaikki eivöt irtaannu siitä asetelmasta koskaan, äidin pitäisi olla se antava osapuoli.
Minusta olisi kiva, jos minulla olisi äidin kanssa aikuinen-aikuinen -suhde eikä lapsi-vanhempi. Mutta sitä on turha enää toivoa, harmittaa se silti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös boomereiden lapset ole jo aika vanhoja itekkii? Toki heidän asiansa tärkeämpiä kuin vanhuksen pohdinnat kahvin hinnasta. Ja tietysti lapsi on aina vaativassa suhteessa esum äitiinsä. Kaikki eivöt irtaannu siitä asetelmasta koskaan, äidin pitäisi olla se antava osapuoli.
Minusta olisi kiva, jos minulla olisi äidin kanssa aikuinen-aikuinen -suhde eikä lapsi-vanhempi. Mutta sitä on turha enää toivoa, harmittaa se silti.
Niin. Aikuinen töissäkin osaa ottaa työkavereiden puheenaiheet huomioon. Äidin kansaa vaan se unohtuu, äidin pitäisi olla vain se kuunteleva osapuoli , oikealla tavalla kiinnostnut ja sanoa oikeat asiat eikä vain jaa.
Aikuinen ymmärtää, vaikka se tekee kipeää, vanhuuden rajoitteet. Ympyrät pienenee ( osalla) niihin omiin asioihin ihan kuin saattaa sillä tyttärelläkin olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apn ongelma ei oikeasti ole ne naakat, pellot, maaseutu ja vanhempien jutut, ne ovat kaikki vain ulkoista. Jos suhde vanhempiin on kunnossa niin kyllä aikuinen sietää välillä vähän tylsiäkin juttuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös boomereiden lapset ole jo aika vanhoja itekkii? Toki heidän asiansa tärkeämpiä kuin vanhuksen pohdinnat kahvin hinnasta. Ja tietysti lapsi on aina vaativassa suhteessa esum äitiinsä. Kaikki eivöt irtaannu siitä asetelmasta koskaan, äidin pitäisi olla se antava osapuoli.
Minusta olisi kiva, jos minulla olisi äidin kanssa aikuinen-aikuinen -suhde eikä lapsi-vanhempi. Mutta sitä on turha enää toivoa, harmittaa se silti.
Niin. Aikuinen töissäkin osaa ottaa työkavereiden puheenaiheet huomioon. Äidin kansaa vaan se unohtuu, äidin pitäisi olla vain se kuunteleva osapuoli , oikealla tavalla kiinnostnut ja sanoa oikeat asiat eikä vain jaa.
Aikuinen ymmärtää, vaikka se tekee kipeää, vanhuuden rajoitteet. Ympyrät pienenee ( osalla) niihin omiin asioihin ihan kuin saattaa sillä tyttärelläkin olla.
Juuri niin.
Ap on voinut muuttaa kotoa nuorena, mutta onko suhde vanhempiin kehittynyt srn jälkeen mitenkään? Onko se ollut tässä välillä hyvä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös boomereiden lapset ole jo aika vanhoja itekkii? Toki heidän asiansa tärkeämpiä kuin vanhuksen pohdinnat kahvin hinnasta. Ja tietysti lapsi on aina vaativassa suhteessa esum äitiinsä. Kaikki eivöt irtaannu siitä asetelmasta koskaan, äidin pitäisi olla se antava osapuoli.
Minusta olisi kiva, jos minulla olisi äidin kanssa aikuinen-aikuinen -suhde eikä lapsi-vanhempi. Mutta sitä on turha enää toivoa, harmittaa se silti.
Niin. Aikuinen töissäkin osaa ottaa työkavereiden puheenaiheet huomioon. Äidin kansaa vaan se unohtuu, äidin pitäisi olla vain se kuunteleva osapuoli , oikealla tavalla kiinnostnut ja sanoa oikeat asiat eikä vain jaa.
Aikuinen ymmärtää, vaikka se tekee kipeää, vanhuuden rajoitteet. Ympyrät pienenee ( osalla) niihin omiin asioihin ihan kuin saattaa sillä tyttärelläkin olla.
Työkaverit ei tule huutelemaan vessanoven taakse "muista pestä kädet" tai arvostele, että taasko se Liisa lähtee ulkomaille, vastahan se viime vuonna kävi. On se vaan jännä, kun joidenkin iäkkäiden kanssa pystyy puhumaan vaikka niistä naakoista ihan aikuisten kesken. Äidin kanssa ei oikein onnistu, hän kun pitää minua edelleen lapsena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös boomereiden lapset ole jo aika vanhoja itekkii? Toki heidän asiansa tärkeämpiä kuin vanhuksen pohdinnat kahvin hinnasta. Ja tietysti lapsi on aina vaativassa suhteessa esum äitiinsä. Kaikki eivöt irtaannu siitä asetelmasta koskaan, äidin pitäisi olla se antava osapuoli.
Minusta olisi kiva, jos minulla olisi äidin kanssa aikuinen-aikuinen -suhde eikä lapsi-vanhempi. Mutta sitä on turha enää toivoa, harmittaa se silti.
Niin. Aikuinen töissäkin osaa ottaa työkavereiden puheenaiheet huomioon. Äidin kansaa vaan se unohtuu, äidin pitäisi olla vain se kuunteleva osapuoli , oikealla tavalla kiinnostnut ja sanoa oikeat asiat eikä vain jaa.
Aikuinen ymmärtää, vaikka se tekee kipeää, vanhuuden rajoitteet. Ympyrät pienenee ( osalla) niihin omiin asioihin ihan kuin saattaa sillä tyttärelläkin olla.
Työkaverit ei tule huutelemaan vessanoven taakse "muista pestä kädet" tai arvostele, että taasko se Liisa lähtee ulkomaille, vastahan se viime vuonna kävi. On se vaan jännä, kun joidenkin iäkkäiden kanssa pystyy puhumaan vaikka niistä naakoista ihan aikuisten kesken. Äidin kanssa ei oikein onnistu, hän kun pitää minua edelleen lapsena.
Etkö uskalla sanoa vastaan, joko huumorin varjolla tai napakammin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä.
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista.Kaikki ei sano edes sitä jaata. Ehkä vain jatkavat omaa puhettaan ja jaastakin kuulee ja näkee, etteivät ole yhtään jaksaneet kuunnella, kun omat ajatukset kiinnostaa enemmän. Miksi siitä sukupolvesta tuli pääosin niin itsekästä? Sota-aika ja sen jälkeinen aika vaikuttivat jotenkin.
Mistä teille on tullut sellainen kuva, että suuret ikäluokat jotenkin poikkeaisivat sitä ennen olleista sukupolvista?
Mistä te tiedätte paljonko noita suuria ikäluokkia on heidän vanhempansa kuunnelleet ja olleet heidän ajatuksistaan kiinnostuneita, kun he ovat olleet nuoria ja aikuisia?
Tai kuinka paljon vaikka 20-luvulla syntyneiden ihmisten vanhemmat on heitä kuunnelleet ja ymmärtäneet/olleet kiinnostuneita heistä?
Ja eikös täälläkin ole pyörinyt ikuisuuksia ketju jossa oin haukuttu 70-luvulla syntyneet vanhemmat. Niin itsekkäitä ja mistään mitään ymmärtämättömiä?
Mistä tiedätte jaksaako teitäkään sitten enää lastenne jutut kiinnostaa, kun olette itse yli 75v ja aikuiset lapset kertoo teille asioita, joita ette ole enää ollenkaan kartalla.
Teidän 50v lapsi yrittää kertoa omasta elämästään, mutta ette jaksa kuunnelle ja höpötätte vaan omianne ja kerrotte minkälainen naakka siellä pihassa on käynyt.
Näin se vaan yleensä menee. Se on se sukupolvien ero.
Tekin jotka täällä itse intopuikeina haukutte suuria ikäluokkia ja omia vanhempianne olette kohta itse niitä vanhuksia, joita teidän aikuiset lapset ei kestä.
Semmosta se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kurjan kuuloisia asioita sulle kävi lapsena, mutta nyt ne koulukaverit asuvat vieläkin kauempana, ne lapset, joista et ystäviä saanut, on jo keski-iässä (epäilen sinunkin olevan) ja ne harrastuspaikat, joihin et päässyt, on varmasti jo suljettu. Nuo lapsuutesi vääryydet tapahtuivat vuosikymmeniä sitten, ehkä niistä olisi hyvä päästä yli.
Tietysti on raskasta rampata täyden työviikon päätteeksi satoja kilsoja suuntaansa yökylään, jos sitä joutuu tekemään usein. Ehkä voisit vähentää käyntejä, tai kutsua vanhempasi kylään. Tulisi heille vähän enemmän keskusteltavaa, kun maailma avartuisi
Yrität olla rakentava. Arvostan sitä.
Mutta viestin sisältö oli sama kuin minä menisin jonnekin savenvalantaryhmään antamaan ideoita - kun en ole ikinä sitä harrastanut.
Joo, hermostoni lienee virittynyt väärälle taajuudelle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös boomereiden lapset ole jo aika vanhoja itekkii? Toki heidän asiansa tärkeämpiä kuin vanhuksen pohdinnat kahvin hinnasta. Ja tietysti lapsi on aina vaativassa suhteessa esum äitiinsä. Kaikki eivöt irtaannu siitä asetelmasta koskaan, äidin pitäisi olla se antava osapuoli.
Minusta olisi kiva, jos minulla olisi äidin kanssa aikuinen-aikuinen -suhde eikä lapsi-vanhempi. Mutta sitä on turha enää toivoa, harmittaa se silti.
Niin. Aikuinen töissäkin osaa ottaa työkavereiden puheenaiheet huomioon. Äidin kansaa vaan se unohtuu, äidin pitäisi olla vain se kuunteleva osapuoli , oikealla tavalla kiinnostnut ja sanoa oikeat asiat eikä vain jaa.
Aikuinen ymmärtää, vaikka se tekee kipeää, vanhuuden rajoitteet. Ympyrät pienenee ( osalla) niihin omiin asioihin ihan kuin saattaa sillä tyttärelläkin olla.
Työkaverit ei tule huutelemaan vessanoven taakse "muista pestä kädet" tai arvostele, että taasko se Liisa lähtee ulkomaille, vastahan se viime vuonna kävi. On se vaan jännä, kun joidenkin iäkkäiden kanssa pystyy puhumaan vaikka niistä naakoista ihan aikuisten kesken. Äidin kanssa ei oikein onnistu, hän kun pitää minua edelleen lapsena.
Etkö uskalla sanoa vastaan, joko huumorin varjolla tai napakammin?
Jospa tuo ihminen käyttäytyy niin, että äiti luulee hänen vieläkin olevan lapsi ja miettii, eikä tytöstä ikinä kasva aikuista. Jopa käsien pesusta pitää muistuttaa, kun muuten jää kädet pesemättä vessareissun jälkeen?
Vanhat ihmiset on vanhoja ihmisiä ja heidän elämänsä on jo erilaista, kuin työikäisten. Se pitää vaan hyväksyä.
Näistä vanhempiensa haukkujistakin tulee joskus vanhoja itsestäänkin( ja monesta aika äkkiäkin, jos ovat suurten ikäluokien lapsia) ja ihan sama valitus on sitten siitä, että lapset ei käy ja ne ei välitä jne jne.
20 vuotta eteenpäin ja nämä ovat niitä jotka valittaa, kun lapset ei käy ja heidän lapsetsa valittaa, että äitiä pitäisi mennä katsomaan, mutta kun se ei tee muuta, kun puhuu itsestään ja valittaa joka asiasta, eikä kiinnosta aikuisen lapsensa elämä pennin vertaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä.
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista.Kaikki ei sano edes sitä jaata. Ehkä vain jatkavat omaa puhettaan ja jaastakin kuulee ja näkee, etteivät ole yhtään jaksaneet kuunnella, kun omat ajatukset kiinnostaa enemmän. Miksi siitä sukupolvesta tuli pääosin niin itsekästä? Sota-aika ja sen jälkeinen aika vaikuttivat jotenkin.
Mistä teille on tullut sellainen kuva, että suuret ikäluokat jotenkin poikkeaisivat sitä ennen olleista sukupolvista?
Mistä te tiedätte paljonko noita suuria ikäluokkia on heidän vanhempansa kuunnelleet ja olleet heidän ajatuksistaan kiinnostuneita, kun he ovat olleet nuoria ja aikuisia?
Tai kuinka paljon vaikka 20-luvulla syntyneiden ihmisten vanhemmat on heitä kuunnelleet ja ymmärtäneet/olleet kiinnostuneita heistä?
Ja eikös täälläkin ole pyörinyt ikuisuuksia ketju jossa oin haukuttu 70-luvulla syntyneet vanhemmat. Niin itsekkäitä ja mistään mitään ymmärtämättömiä?
Mistä tiedätte jaksaako teitäkään sitten enää lastenne jutut kiinnostaa, kun olette itse yli 75v ja aikuiset lapset kertoo teille asioita, joita ette ole enää ollenkaan kartalla.
Teidän 50v lapsi yrittää kertoa omasta elämästään, mutta ette jaksa kuunnelle ja höpötätte vaan omianne ja kerrotte minkälainen naakka siellä pihassa on käynyt.
Näin se vaan yleensä menee. Se on se sukupolvien ero.
Tekin jotka täällä itse intopuikeina haukutte suuria ikäluokkia ja omia vanhempianne olette kohta itse niitä vanhuksia, joita teidän aikuiset lapset ei kestä.
Semmosta se on.
En mahda mitään että näen jotenkin lapsellisina ja kypsymättöminä 50 v ihmiset jotka jaksaa rankuttaa vanhoista vanhemmistaan. Ihan tavallisista eläkeläisistä jotka vaan eivät mitenkään päin osaa olla lastensa mielen mukaan. Aina väärinpäin kuin juopon muija. Aina on ilme väärä, ei kuullut mitä sanoin, ei muista etten käytä kermaa kahvissa, varoitteli ajamaan varovasti jne. Puhui asioista jotka ei minua kiinnostanut. Vaikka minun asiani kiinnostavampia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös boomereiden lapset ole jo aika vanhoja itekkii? Toki heidän asiansa tärkeämpiä kuin vanhuksen pohdinnat kahvin hinnasta. Ja tietysti lapsi on aina vaativassa suhteessa esum äitiinsä. Kaikki eivöt irtaannu siitä asetelmasta koskaan, äidin pitäisi olla se antava osapuoli.
Minusta olisi kiva, jos minulla olisi äidin kanssa aikuinen-aikuinen -suhde eikä lapsi-vanhempi. Mutta sitä on turha enää toivoa, harmittaa se silti.
Niin. Aikuinen töissäkin osaa ottaa työkavereiden puheenaiheet huomioon. Äidin kansaa vaan se unohtuu, äidin pitäisi olla vain se kuunteleva osapuoli , oikealla tavalla kiinnostnut ja sanoa oikeat asiat eikä vain jaa.
Aikuinen ymmärtää, vaikka se tekee kipeää, vanhuuden rajoitteet. Ympyrät pienenee ( osalla) niihin omiin asioihin ihan kuin saattaa sillä tyttärelläkin olla.
Työkaverit ei tule huutelemaan vessanoven taakse "muista pestä kädet" tai arvostele, että taasko se Liisa lähtee ulkomaille, vastahan se viime vuonna kävi. On se vaan jännä, kun joidenkin iäkkäiden kanssa pystyy puhumaan vaikka niistä naakoista ihan aikuisten kesken. Äidin kanssa ei oikein onnistu, hän kun pitää minua edelleen lapsena.
Etkö uskalla sanoa vastaan, joko huumorin varjolla tai napakammin?
Jospa tuo ihminen käyttäytyy niin, että äiti luulee hänen vieläkin olevan lapsi ja miettii, eikä tytöstä ikinä kasva aikuista. Jopa käsien pesusta pitää muistuttaa, kun muuten jää kädet pesemättä vessareissun jälkeen?
Vanhat ihmiset on vanhoja ihmisiä ja heidän elämänsä on jo erilaista, kuin työikäisten. Se pitää vaan hyväksyä.
Näistä vanhempiensa haukkujistakin tulee joskus vanhoja itsestäänkin( ja monesta aika äkkiäkin, jos ovat suurten ikäluokien lapsia) ja ihan sama valitus on sitten siitä, että lapset ei käy ja ne ei välitä jne jne.
20 vuotta eteenpäin ja nämä ovat niitä jotka valittaa, kun lapset ei käy ja heidän lapsetsa valittaa, että äitiä pitäisi mennä katsomaan, mutta kun se ei tee muuta, kun puhuu itsestään ja valittaa joka asiasta, eikä kiinnosta aikuisen lapsensa elämä pennin vertaa.
Minä olen kyllä käytökseltäni ihan ikäiseni tasolla ja käsiä pesen ilman muistuttelua. Pesen käsiä valehtelematta kymmeniä kertoja vuorokaudessa ja osaan sen homman hyvin. Varmaan tuostakin keksit jotain ilkeää sanottavaa, vai mitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös boomereiden lapset ole jo aika vanhoja itekkii? Toki heidän asiansa tärkeämpiä kuin vanhuksen pohdinnat kahvin hinnasta. Ja tietysti lapsi on aina vaativassa suhteessa esum äitiinsä. Kaikki eivöt irtaannu siitä asetelmasta koskaan, äidin pitäisi olla se antava osapuoli.
Minusta olisi kiva, jos minulla olisi äidin kanssa aikuinen-aikuinen -suhde eikä lapsi-vanhempi. Mutta sitä on turha enää toivoa, harmittaa se silti.
Niin. Aikuinen töissäkin osaa ottaa työkavereiden puheenaiheet huomioon. Äidin kansaa vaan se unohtuu, äidin pitäisi olla vain se kuunteleva osapuoli , oikealla tavalla kiinnostnut ja sanoa oikeat asiat eikä vain jaa.
Aikuinen ymmärtää, vaikka se tekee kipeää, vanhuuden rajoitteet. Ympyrät pienenee ( osalla) niihin omiin asioihin ihan kuin saattaa sillä tyttärelläkin olla.
Työkaverit ei tule huutelemaan vessanoven taakse "muista pestä kädet" tai arvostele, että taasko se Liisa lähtee ulkomaille, vastahan se viime vuonna kävi. On se vaan jännä, kun joidenkin iäkkäiden kanssa pystyy puhumaan vaikka niistä naakoista ihan aikuisten kesken. Äidin kanssa ei oikein onnistu, hän kun pitää minua edelleen lapsena.
Etkö uskalla sanoa vastaan, joko huumorin varjolla tai napakammin?
Mitäpä luulet? Kaikki on kokeiltu. Joka kerta sieltä tulee marttyyri esiin "hyvällä minä vaan". Kysyykö muuten sinun äitisi sinulta, mihin kohtaan pyyhettä kätesi kuivasit? Käykö hän vessassa tarkistamassa, että meni oikein? Vai onko hän sellainen, että luottaa siihen, että aikuinen lapsi osaa toimia oikein?
Miten jää asetelma että 50 v on vielä "äidin lapsi".
Kyllä meillä on asetelma muuttunut, minä olen se lapsi ja suhtautuvat äidillisesti ja isällisesti minuun. Toki vitsailen ja latelen äidin neuvoja nro 548 801 mutta se on meillä vitsi. Eihän minulle aikuisten elämä kuulu mitenkään. Enkä hypi heidän puolisoiden silmille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös boomereiden lapset ole jo aika vanhoja itekkii? Toki heidän asiansa tärkeämpiä kuin vanhuksen pohdinnat kahvin hinnasta. Ja tietysti lapsi on aina vaativassa suhteessa esum äitiinsä. Kaikki eivöt irtaannu siitä asetelmasta koskaan, äidin pitäisi olla se antava osapuoli.
Minusta olisi kiva, jos minulla olisi äidin kanssa aikuinen-aikuinen -suhde eikä lapsi-vanhempi. Mutta sitä on turha enää toivoa, harmittaa se silti.
Niin. Aikuinen töissäkin osaa ottaa työkavereiden puheenaiheet huomioon. Äidin kansaa vaan se unohtuu, äidin pitäisi olla vain se kuunteleva osapuoli , oikealla tavalla kiinnostnut ja sanoa oikeat asiat eikä vain jaa.
Aikuinen ymmärtää, vaikka se tekee kipeää, vanhuuden rajoitteet. Ympyrät pienenee ( osalla) niihin omiin asioihin ihan kuin saattaa sillä tyttärelläkin olla.
Työkaverit ei tule huutelemaan vessanoven taakse "muista pestä kädet" tai arvostele, että taasko se Liisa lähtee ulkomaille, vastahan se viime vuonna kävi. On se vaan jännä, kun joidenkin iäkkäiden kanssa pystyy puhumaan vaikka niistä naakoista ihan aikuisten kesken. Äidin kanssa ei oikein onnistu, hän kun pitää minua edelleen lapsena.
Etkö uskalla sanoa vastaan, joko huumorin varjolla tai napakammin?
Mitäpä luulet? Kaikki on kokeiltu. Joka kerta sieltä tulee marttyyri esiin "hyvällä minä vaan". Kysyykö muuten sinun äitisi sinulta, mihin kohtaan pyyhettä kätesi kuivasit? Käykö hän vessassa tarkistamassa, että meni oikein? Vai onko hän sellainen, että luottaa siihen, että aikuinen lapsi osaa toimia oikein?
Minkähän ikäinen äitisi on ja sinä? Olet ainoa lapsi, curlingilla kasvatettu? ( kaikki tehty aina valmiiksi)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä lie johtuu, mutta suurten ikäluokkien edustajilla toistuu usein sama kykenemättömyys kuunnella omien lasten ja lastenlasten asioita. Omassa perheessä ja myös ystäväpiirissä tämän huomaa todella räikeänä. Se todellakin on ne naakat ja naapurien asiat, mitä vatvotaan, eikä pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan tai olla kiinnostuneita muiden asioista. Jos jonkun sanan saa väliin, vastaus on korkeintaan "jaa" ja sitten jatkuu kertomus naakoista ja minulle tuntemattomien kylän ihmisten elämästä.
Olen surullinen ja kateellinen perheille, joissa aidosti keskustellaan. Jos omassa elämässä ei tapahtuisikaan mitään, niin onhan aina kulttuuri ja yhteiskunta, josta riittää ammennettavaa, ja ihan jo se, että osoittaisi kiinnostusta lasten kuulumisiin ja keskustelisi lapsen asioista.Kaikki ei sano edes sitä jaata. Ehkä vain jatkavat omaa puhettaan ja jaastakin kuulee ja näkee, etteivät ole yhtään jaksaneet kuunnella, kun omat ajatukset kiinnostaa enemmän. Miksi siitä sukupolvesta tuli pääosin niin itsekästä? Sota-aika ja sen jälkeinen aika vaikuttivat jotenkin.
Mistä teille on tullut sellainen kuva, että suuret ikäluokat jotenkin poikkeaisivat sitä ennen olleista sukupolvista?
Mistä te tiedätte paljonko noita suuria ikäluokkia on heidän vanhempansa kuunnelleet ja olleet heidän ajatuksistaan kiinnostuneita, kun he ovat olleet nuoria ja aikuisia?
Tai kuinka paljon vaikka 20-luvulla syntyneiden ihmisten vanhemmat on heitä kuunnelleet ja ymmärtäneet/olleet kiinnostuneita heistä?
Ja eikös täälläkin ole pyörinyt ikuisuuksia ketju jossa oin haukuttu 70-luvulla syntyneet vanhemmat. Niin itsekkäitä ja mistään mitään ymmärtämättömiä?
Mistä tiedätte jaksaako teitäkään sitten enää lastenne jutut kiinnostaa, kun olette itse yli 75v ja aikuiset lapset kertoo teille asioita, joita ette ole enää ollenkaan kartalla.
Teidän 50v lapsi yrittää kertoa omasta elämästään, mutta ette jaksa kuunnelle ja höpötätte vaan omianne ja kerrotte minkälainen naakka siellä pihassa on käynyt.
Näin se vaan yleensä menee. Se on se sukupolvien ero.
Tekin jotka täällä itse intopuikeina haukutte suuria ikäluokkia ja omia vanhempianne olette kohta itse niitä vanhuksia, joita teidän aikuiset lapset ei kestä.
Semmosta se on.
En mahda mitään että näen jotenkin lapsellisina ja kypsymättöminä 50 v ihmiset jotka jaksaa rankuttaa vanhoista vanhemmistaan. Ihan tavallisista eläkeläisistä jotka vaan eivät mitenkään päin osaa olla lastensa mielen mukaan. Aina väärinpäin kuin juopon muija. Aina on ilme väärä, ei kuullut mitä sanoin, ei muista etten käytä kermaa kahvissa, varoitteli ajamaan varovasti jne. Puhui asioista jotka ei minua kiinnostanut. Vaikka minun asiani kiinnostavampia.
Tämä! Jossain kohtaa voi ihan oikeasti kasvaa aikuiseksi. Oudosti jää lapsuuskodin dynamiikka joillekin päälle, niin vanhemmille kuin lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikös boomereiden lapset ole jo aika vanhoja itekkii? Toki heidän asiansa tärkeämpiä kuin vanhuksen pohdinnat kahvin hinnasta. Ja tietysti lapsi on aina vaativassa suhteessa esum äitiinsä. Kaikki eivöt irtaannu siitä asetelmasta koskaan, äidin pitäisi olla se antava osapuoli.
Minusta olisi kiva, jos minulla olisi äidin kanssa aikuinen-aikuinen -suhde eikä lapsi-vanhempi. Mutta sitä on turha enää toivoa, harmittaa se silti.
Niin. Aikuinen töissäkin osaa ottaa työkavereiden puheenaiheet huomioon. Äidin kansaa vaan se unohtuu, äidin pitäisi olla vain se kuunteleva osapuoli , oikealla tavalla kiinnostnut ja sanoa oikeat asiat eikä vain jaa.
Aikuinen ymmärtää, vaikka se tekee kipeää, vanhuuden rajoitteet. Ympyrät pienenee ( osalla) niihin omiin asioihin ihan kuin saattaa sillä tyttärelläkin olla.
Työkaverit ei tule huutelemaan vessanoven taakse "muista pestä kädet" tai arvostele, että taasko se Liisa lähtee ulkomaille, vastahan se viime vuonna kävi. On se vaan jännä, kun joidenkin iäkkäiden kanssa pystyy puhumaan vaikka niistä naakoista ihan aikuisten kesken. Äidin kanssa ei oikein onnistu, hän kun pitää minua edelleen lapsena.
Etkö uskalla sanoa vastaan, joko huumorin varjolla tai napakammin?
Mitäpä luulet? Kaikki on kokeiltu. Joka kerta sieltä tulee marttyyri esiin "hyvällä minä vaan". Kysyykö muuten sinun äitisi sinulta, mihin kohtaan pyyhettä kätesi kuivasit? Käykö hän vessassa tarkistamassa, että meni oikein? Vai onko hän sellainen, että luottaa siihen, että aikuinen lapsi osaa toimia oikein?
Älä ole uhri, ole toimija. Selität asiaa ihan kuin itse et voisi sille mitään - tai ehkä olet voinutkin ja esim. pistänyt välit poikki?
Ymmärrys ja sietäminen on eri asia. Tuskin suostuisit enää aikuisena kuritukselle antautumaan, vaikka joku sitä omalla menneisyydellään perustelisi muttei aikoisikaan lopettaa? Pystyn itsekin ymmärtämään vanhempieni käytöksen juurisyitä, jopa myötätunnolla, ja silti kieltäytyä altistumasta sille enempää. Usein aito anteeksianto ja hyväksyntä vaatii rauhaa ja tilaa, ei muiden hopottamaa "asennemuutosta" tai alistumista.