Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (891)
Mulle on hoettu tuota hermoston epätasapainoa vuosikaudet rankkojen kokemusten ja kropan kipujen vuoksi. Olen tehnyt TRE-tärinäterapiaa, jonka pitäisi vapauttaa jotain tunteita ja kroppaa, mutta milloinkaan ei ole mitään tunnereaktiota tullut. Hermot menee (kirjaimellisesti) kun fyysisiä vaivoja yritetään pistää jumissa olevien tunteiden piikkiin. Oikein odotan, milloin selviää mikä kipuni aiheuttaa, jolloin pääsen sanomaan näille osteopaateille, hierojille jne terapeuteille, että kuulkaa kun oikeasti olinkin sairas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hermostoihmiset ovat ihan oikealla asialla, mutta menee yli, jos sitä asiaa ruvetaan saarnaamaan paatoksella kuten täällä alkujaan tehtiin. Useissa niissäkin viesteissä pääpointti oli se ikävien ihmisten karsiminen elämästä, mitä en itse kyllä lähtisi ensimmäisenä toteuttamaan. Jos helppoja ratkaisuja etsii, niin sellainen se on, mutta onko se järkevää - se on sit toinen asia.
Pitäisikö sinun mennä muualle, jos koet paatoksena asialliset kirjoitukset.
Anna toisten keskustella vertaistuellisesti.
Se ei ole sulta pois.
Ei varmaan oo ainoo..Oon eri ja kyllä musta tää keskustelu on hyvin rumasanaista. Rakentavat ja tasapainoiset puheenvuorot on poikkeuksia.
Ei kai jonkun vauvapalstan tarkoitus ole että osa on kohta päivystyksessä kun kiihtyy liikaa koska ei kestä erilaisia mielipiteitä tai olettamiaan vanhuksia keskustelussa.
Onpa tästä tullut arvokas vertaistukiketju! Kiitos kaikille jotka on jakaneet kokemuksiaan oman vanhemman terapeuttina/tsempparina.
Olen itse ollut ihan pienestä lähtien äitini terapeutti ja kodinhoitaja. Olin alakouluikäinen kun hän jo uikutti minulle että kyl sie kai sit miust huolen piät kun olen vanha. Otat vaikka luokses asumaan. Ja minä kuuliaisesti että kyllä äiti, ihan varmasti. Äitini riippui minussa vimmaisesti siihen saakka kunnes sain omia lapsia. Sitten ymmärsi onneksi ihan pikkuisen perääntyä.
Uuvuin aika vaikesti ja sen myötä sisuunnuin sen verran että lopetin jokapäiväisen terapeuttipalvelun kirjeellä sillä keskustelemalla en olisi marttyroinnilta ja syyllistämiseltä siihen saanut suunvuoroa. Yhä vielä erimielisyyksien yhteydessä kun koitan puolustaa omia rajojani hän muistuttelee tuosta hävyttyömästä kirjeestä : Sie se et muuta teekkään kun toistele kuin kelvoton mie olen!
No nyt sitten vanhemmat alkavat olemaan vanhoja ja tarvita OIKEASTI apua. Ahdistaa ihan pirusti jos totta puhutaan. Tuntuu kuin olisin jo valmiiksi ihan loppuunkäytetty ja totaalipuhki ja joutumassa takaisin sinne lapsuuteen josta olen koko aikuiselämäni yrittänyt päästä irti. Eipä tälle mitään voi. Vertaistuki on kuitenkin parasta tukea ja ihana huomata että en ole kokemuksieni kanssa yksin ja että mun tunteet ei ole ainutlaatuisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yrittäkää jo ymmärtää, kyse on HERMOSTOSTA!!!!
Elä huua.
tais osuu HERMOON
Kyllähän se, jos huudetaan ja ollaan ilkeitä tuntuu epämukavalta. Tietenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle on hoettu tuota hermoston epätasapainoa vuosikaudet rankkojen kokemusten ja kropan kipujen vuoksi. Olen tehnyt TRE-tärinäterapiaa, jonka pitäisi vapauttaa jotain tunteita ja kroppaa, mutta milloinkaan ei ole mitään tunnereaktiota tullut. Hermot menee (kirjaimellisesti) kun fyysisiä vaivoja yritetään pistää jumissa olevien tunteiden piikkiin. Oikein odotan, milloin selviää mikä kipuni aiheuttaa, jolloin pääsen sanomaan näille osteopaateille, hierojille jne terapeuteille, että kuulkaa kun oikeasti olinkin sairas.
Terapeutteja on monenmoisia ja valitettavasti myös niitä jotka käyttävät hädänalaisten tilaa hyväkseen.
Vierailija kirjoitti:
Onpa tästä tullut arvokas vertaistukiketju! Kiitos kaikille jotka on jakaneet kokemuksiaan oman vanhemman terapeuttina/tsempparina.
Olen itse ollut ihan pienestä lähtien äitini terapeutti ja kodinhoitaja. Olin alakouluikäinen kun hän jo uikutti minulle että kyl sie kai sit miust huolen piät kun olen vanha. Otat vaikka luokses asumaan. Ja minä kuuliaisesti että kyllä äiti, ihan varmasti. Äitini riippui minussa vimmaisesti siihen saakka kunnes sain omia lapsia. Sitten ymmärsi onneksi ihan pikkuisen perääntyä.
Uuvuin aika vaikesti ja sen myötä sisuunnuin sen verran että lopetin jokapäiväisen terapeuttipalvelun kirjeellä sillä keskustelemalla en olisi marttyroinnilta ja syyllistämiseltä siihen saanut suunvuoroa. Yhä vielä erimielisyyksien yhteydessä kun koitan puolustaa omia rajojani hän muistuttelee tuosta hävyttyömästä kirjeestä : Sie se et muuta teekkään kun toistele kuin kelvoton mie olen!
No nyt sitten vanhemmat alkavat olemaan vanhoja ja tarvita OIKEASTI apua. Ahdistaa ihan pirusti jos totta puhutaan. Tuntuu kuin olisin jo valmiiksi ihan loppuunkäytetty ja totaalipuhki ja joutumassa takaisin sinne lapsuuteen josta olen koko aikuiselämäni yrittänyt päästä irti. Eipä tälle mitään voi. Vertaistuki on kuitenkin parasta tukea ja ihana huomata että en ole kokemuksieni kanssa yksin ja että mun tunteet ei ole ainutlaatuisia.
Vanhenevien ja sairaiden vanhempien auttaminen on todella rankkaa silloinkin kun välit heihin ovat olleet aina hyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaahas, oisko modejen aika laittaa keskustelu kiinni, aihe on käynyt liian rankaksi ja jutut sekaviksi. Kuin dementiavanhuksilla.
No laita sinä laitteesi kiinni keskenäsi ja mene pois.
Anna kuitenkin muille vapaus ja oikeus keskusteluun, äläkä muiden puolesta päätä asioista.
Heippa!
Joskus tarvitaan ulkopuolista interventions..Se on teidän parhaaksenne!
Minulta nolla kommenttia.
Äitini on edesmennyt.
Isä puolestaan erittäin skarppi
ja vetreä, jutut ei millään tavalla
vielä seniilejä. Ei alkeellisiakaan
merkkejä muistisairaudesta.
Suunnittelee
innokkaasti aina seuraavaa
ulkomaan reissua, vaikka ikää
lähemmäs 80. Vikkelät jalat.
Ei kroonisia kiputiloja. Kaikki
hampaatkin äijällä tallella..
.
Isä hoitaa vielä kaiken
huushollaamisen yksin.
Tästä kiitollinen. On visioinut,
että muuttaisi viimeisiksi
vuosikseen synnyinmaahansa.
Ikävuodet 85-95 maybe?
Saa nähdä mitä mies meinaa. -E-
Vierailija kirjoitti:
Mulle on hoettu tuota hermoston epätasapainoa vuosikaudet rankkojen kokemusten ja kropan kipujen vuoksi. Olen tehnyt TRE-tärinäterapiaa, jonka pitäisi vapauttaa jotain tunteita ja kroppaa, mutta milloinkaan ei ole mitään tunnereaktiota tullut. Hermot menee (kirjaimellisesti) kun fyysisiä vaivoja yritetään pistää jumissa olevien tunteiden piikkiin. Oikein odotan, milloin selviää mikä kipuni aiheuttaa, jolloin pääsen sanomaan näille osteopaateille, hierojille jne terapeuteille, että kuulkaa kun oikeasti olinkin sairas.
No siis. Itselläni menee niin, että hermoston pitää tuntea ihan oikeasti turvaa. Sitten sieltä on tullut ihan pieninä paloina niitä tunteita. Ne eivät tule terapiatunnilla tai kehoa manipuloimalla. Olen vielä kesken, uskoisin.
Ongelma on se, että sitä turvaa ei ehkä tule koskaan tai vasta eläkkeellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän se sairaus on todellinen eikä kuviteltu. Mutta jos kuvantamisella tai testeillä ei ole löydetty fyysistä vikaa, se on toiminnallinen vika hermostossa. Ja ainakin itsellä ne ovat MYÖS fyysisiä.
Esim. Puolentoista vuoden kylkikipu saattoi olla pelkkä hermoston aiheuttama ilman mitään. Rajut histamiinireaktiot ovat fyysisesti olemassa, kun ihminen täynnä kutiavia paukamia. Mutta aiheuttaja se, että hermosto ylireagoi kaikkeen uhkaan. Nouda nuoli oli varmaan alkujaan hermoston ja stressin aloittama, mutta menihän siellä ihan oikeasti lihakset ja hermot jumiin. Ja se vaati fyysisen kuntoutuksen, että hermo vapautui ja asettui uudelleen.
Ongelma on se, että ne ohjeet on todella ylenkatsovia ja lapsellisia ja potilas on tehnyt ne jo ja paljon muutakin parantuakseen.
Oma näkökulma on tällä hetkellä se, että uskon hermoston dysregulaation olevan suuri ongelma ja yritän saattaa kehoa ja hermostoa samalle viivalle.
Ja tiedän, miltä tuntuu käydä lääkäreillä vuosia, ei tule hoidetuksi ja kunto vaan pahenee ja pahenee. Ja myös vuosia etsin netistä vastauksia. Toivon, että viime vuosien löydöt osoittautuvat käänteentekeviksi.
Kurjan kuuloisia asioita sulle kävi lapsena, mutta nyt ne koulukaverit asuvat vieläkin kauempana, ne lapset, joista et ystäviä saanut, on jo keski-iässä (epäilen sinunkin olevan) ja ne harrastuspaikat, joihin et päässyt, on varmasti jo suljettu. Nuo lapsuutesi vääryydet tapahtuivat vuosikymmeniä sitten, ehkä niistä olisi hyvä päästä yli.
Tietysti on raskasta rampata täyden työviikon päätteeksi satoja kilsoja suuntaansa yökylään, jos sitä joutuu tekemään usein. Ehkä voisit vähentää käyntejä, tai kutsua vanhempasi kylään. Tulisi heille vähän enemmän keskusteltavaa, kun maailma avartuisi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietynlaisissa vanhemmissa ihmisissä raskainta on heidän aivan absurdin tason myrkyllusyys ja ihan kohtuuton epäreiluus ja epäkypsyys.
Projisoivat kaiken mitä itse tekevät toisiin. Eivät koskaan myönnä mitään, vaan aina rysänpäältä kiinnijäätyään välittömästi jyrkkä seinäkiisto ja uhria aletaan suu vaahdossa rakuttaen syyttää siitä mitä itse teki.
Se on jotain niin inhottavaa ja epäkypsää, ettei minulla ole mitään keinoja sellaista sietää.
Nuoremmilla yleensä on kyky tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti ja reflektoida itseään.
Mutta kun ihminen on ihan luonnevikainen, niin ei sellaisen kanssa jaksa kukaan, menemättä rikki.
Minusta on ihan hirveän surullista miten paljon jotkut sairaat ihmiset aiheuttaa toisille tuskaa, eikä heille oikein voi mitään.
Pakko vaan odottaa että aika jättää heistä, mutta senkin jälkeen traumat jäävät hermostoon loppuiäksi.
Ap:lle voin sanoa, että älä taistele sitä hermostoa vastaan. Suojele itseäsi. Keho on viisas.
Neljäs hermostohullu täällä kiittää kirjoituksestasi. Jotain samantapaista olen ajatellut kirjoittaa.
Perehdyin myös aikaisemmin ketjussa mainittuun parentifikaatio ilmiöön ja löysin taas itseni. Olen ollut lapsesta asti ja olen edelleen äitini lapsuus-, työ- ja parisuhdeterapeutti, ilmapiirin haistelija, sovitteleva ja turva jopa fyysisesti isäni ja äitini välisessä avioerohelvetissä. Isäni oli persoonallisuushäiriöinen ja väkivaltainen, vainosi 10 vuotta avioeron jälkeen äitiäni.
Äitini on kertonut kaikenlaista ei lapsen korville sopivaa mm. hääpäivänä aamuna mietti jo, että on tekemässä elämänsä virheen. Eli virheestä olen syntynyt kaksi vuotta häidensä jälkeen, nuorempi sisarusvirheeni päätti päivänsä jo vuosikymmeniä sitten.
Äiti on tukeutunut ja tukeutuu aivan kaikessa maan ja taivaan väliltä minuun, olen myös hänen päivystävä terveyskonsultti, jolle ilmoitetaan joka vatsanväänne ja kulmakarvan kutina ja odotetaan minun hoitavan nekin häneltä heti pois. Ei myönnä mitään ilmiselviä virheitään, suuttuu, toisten toimia ja tarkoitusperiä epäilee ja ajattelee heitä aina ensisijaisesti itse syyllisiksi tilanteeseensa. Itse sen sijaan on aina uhri. On erittäin raskas ihminen. Muistaa tosin maireasti kehua minua, joka hoitaa aina hänen kaikki asiansa niin hyvin ja pyytelee krokotiilinkyyneliä vuodattaen anteeksianteeksi, en tarkoittanut, en muista tuollaista, ei se niin mennyt, jos hänen kanssaan olen yrittänyt menneitä käydä läpi. Itse en ole tukea vaikeissa elämäntilanteissa häneltä saanut vaan olen joutunut rauhoittelemaan sen sijaan häntä.
Isä on jo edesmennyt. Muuttui viimeisinä vuosinaan sopuisammaksi ja olen rauhassa hänen muistonsa kanssa.
Yritän hoitaa äitini kunnialla muistaen hyvät hetket, mutta koville ottaa näin ihmisrauniona, kun mielenterveyteni on mennyttä.
Happimaski aina itselle ensin.
T. Työkyvyttömänä nyt, kun venyin ja venyin
Siitä hermostosta. Riippuu ihan, mikä siinä on vialla, mitä sille tehdään.
Huomattavaa on, että yliaktiivisen sympaattisen hermoston (stressi, paniikki, kiire) rauhoittaminen rauhoittaa kierrokset ja sympaattinen laskeutuu alas.
Mutta monella lapsuustraumatisoituneella on toinenkin ongelma polyvagaaliteoriassa. Sympaattisen rauhoittaminen pysäyttää, muttei palauta. Jotta uupumus helpottaisi, ruoansulatus toimisi, keho palautuisi, pitää käynnistää parasympaattinen hermosto. Niitä harjoituksia täällä teen monta x pv.:ssä. Oli ihmeellinen tunne, kun parasympaattinen käynnistyi. En tiedä, onko se toiminut kunnolla oikeastaan koskaan. Kuormitus alkoi jo vauvana.
Kun hermosto kokee, ettei taistele /pakene auta, se siirtyy miellyttämiseen ja jos sekään ei auta, astuu kuvaan freeze ja usein myös dissosiaatio.
Youtubesssa on paljon hyviä kanavia, mutta tähän liittyen tuli mieleen Sam Miller, joka puhuu siitä, miten kaikki tunteet sallimalla ja tuntemalla saadaan hermoston kuormitus purettua. Auttaa ainakin itseä.
Sehän se on tuhoisaa kun ei oikein mitään tunteita ole saanut tuntea. Ei saa märistä, ei kiukutella, ei olla vihainen, peloissaan, hämillään, ei saa edes nauraa tai olla liian iloinen.
Sitten ihmetellään kun kaikki koteloituu fyysiseksi kivuksi mikä minnekin päin kroppaa.
Itselläni alkoi migreeni jo taaperona. Ja paljon muuta kipua.
Ennen vanhaan lapset ei saaneet olla mitenkään päin. Hirveän raaka, julma, mekaaninen ja tunteeton suhtautuminen omiin jälkeläisiin, kuin esineisiin joille opetetaan paikkansa.
Rakkaudeton.
Myös minulla. Migreeni alle 10 v. Koko elämä kaikkea vaivaa. Keho puhui, kun suu ei saa ja se on mahdollistanut pysähtymisen, kun muuten ei ole suotu.
Olen tehnyt paljon terapeuttista työtä niiden kiellettynä hävinneiden tunteiden suhteen.
Olet muuten kohonneessa riskissä ME/CFS:ään. Jos joskus alkaa uuvuttaa ja se vain pahenee ja pahenee, kannattaa pysähtyä miettimään. Sehän on paljon muutakin kuin uupunut keho ja mieli.
Minä olen pitkään ihmetellyt, miksi minulla oli lapsena ihan helvetillisiä päänsärkyjä viikottain. Ne loppui parikymppisenä, kun olin asunut noin vuoden omillani. Luulin pitkään, että olen herkkä päänsäryille, mutta eihän minulla niitä ole enää ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Mulle on hoettu tuota hermoston epätasapainoa vuosikaudet rankkojen kokemusten ja kropan kipujen vuoksi. Olen tehnyt TRE-tärinäterapiaa, jonka pitäisi vapauttaa jotain tunteita ja kroppaa, mutta milloinkaan ei ole mitään tunnereaktiota tullut. Hermot menee (kirjaimellisesti) kun fyysisiä vaivoja yritetään pistää jumissa olevien tunteiden piikkiin. Oikein odotan, milloin selviää mikä kipuni aiheuttaa, jolloin pääsen sanomaan näille osteopaateille, hierojille jne terapeuteille, että kuulkaa kun oikeasti olinkin sairas.
Se mitä yritin vaikeasti ja pitkästi sanoa, että hermosto tarvitsee kehollisen ja emotionaalisen tunnepurun, mutta myös oikeanlaista säätelyä (parasympaattinen = korjaava ja palauttava tila) ja TURVAA ja kehikon = turvaa rakentavat rutiinit jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt sit varmaan jo vanhus, kun viestittelen kavereille linnuista, naapurin Helenan taudeista, kahvin hinnasta jamitänäitävanhustenpuheenaiheita nyt on.
Jätä niiden naapureiden taudeista juoruaminen kokonaan pois, ei ole sinun asia niistä kertoa kenellekään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietynlaisissa vanhemmissa ihmisissä raskainta on heidän aivan absurdin tason myrkyllusyys ja ihan kohtuuton epäreiluus ja epäkypsyys.
Projisoivat kaiken mitä itse tekevät toisiin. Eivät koskaan myönnä mitään, vaan aina rysänpäältä kiinnijäätyään välittömästi jyrkkä seinäkiisto ja uhria aletaan suu vaahdossa rakuttaen syyttää siitä mitä itse teki.
Se on jotain niin inhottavaa ja epäkypsää, ettei minulla ole mitään keinoja sellaista sietää.
Nuoremmilla yleensä on kyky tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti ja reflektoida itseään.
Mutta kun ihminen on ihan luonnevikainen, niin ei sellaisen kanssa jaksa kukaan, menemättä rikki.
Minusta on ihan hirveän surullista miten paljon jotkut sairaat ihmiset aiheuttaa toisille tuskaa, eikä heille oikein voi mitään.
Pakko vaan odottaa että aika jättää heistä, mutta senkin jälkeen traumat jäävät hermostoon loppuiäksi.
Ap:lle voin sanoa, että älä taistele sitä hermostoa vastaan. Suojele itseäsi. Keho on viisas.
Neljäs hermostohullu täällä kiittää kirjoituksestasi. Jotain samantapaista olen ajatellut kirjoittaa.
Perehdyin myös aikaisemmin ketjussa mainittuun parentifikaatio ilmiöön ja löysin taas itseni. Olen ollut lapsesta asti ja olen edelleen äitini lapsuus-, työ- ja parisuhdeterapeutti, ilmapiirin haistelija, sovitteleva ja turva jopa fyysisesti isäni ja äitini välisessä avioerohelvetissä. Isäni oli persoonallisuushäiriöinen ja väkivaltainen, vainosi 10 vuotta avioeron jälkeen äitiäni.
Äitini on kertonut kaikenlaista ei lapsen korville sopivaa mm. hääpäivänä aamuna mietti jo, että on tekemässä elämänsä virheen. Eli virheestä olen syntynyt kaksi vuotta häidensä jälkeen, nuorempi sisarusvirheeni päätti päivänsä jo vuosikymmeniä sitten.
Äiti on tukeutunut ja tukeutuu aivan kaikessa maan ja taivaan väliltä minuun, olen myös hänen päivystävä terveyskonsultti, jolle ilmoitetaan joka vatsanväänne ja kulmakarvan kutina ja odotetaan minun hoitavan nekin häneltä heti pois. Ei myönnä mitään ilmiselviä virheitään, suuttuu, toisten toimia ja tarkoitusperiä epäilee ja ajattelee heitä aina ensisijaisesti itse syyllisiksi tilanteeseensa. Itse sen sijaan on aina uhri. On erittäin raskas ihminen. Muistaa tosin maireasti kehua minua, joka hoitaa aina hänen kaikki asiansa niin hyvin ja pyytelee krokotiilinkyyneliä vuodattaen anteeksianteeksi, en tarkoittanut, en muista tuollaista, ei se niin mennyt, jos hänen kanssaan olen yrittänyt menneitä käydä läpi. Itse en ole tukea vaikeissa elämäntilanteissa häneltä saanut vaan olen joutunut rauhoittelemaan sen sijaan häntä.
Isä on jo edesmennyt. Muuttui viimeisinä vuosinaan sopuisammaksi ja olen rauhassa hänen muistonsa kanssa.
Yritän hoitaa äitini kunnialla muistaen hyvät hetket, mutta koville ottaa näin ihmisrauniona, kun mielenterveyteni on mennyttä.
Happimaski aina itselle ensin.
T. Työkyvyttömänä nyt, kun venyin ja venyin
Siitä hermostosta. Riippuu ihan, mikä siinä on vialla, mitä sille tehdään.
Huomattavaa on, että yliaktiivisen sympaattisen hermoston (stressi, paniikki, kiire) rauhoittaminen rauhoittaa kierrokset ja sympaattinen laskeutuu alas.
Mutta monella lapsuustraumatisoituneella on toinenkin ongelma polyvagaaliteoriassa. Sympaattisen rauhoittaminen pysäyttää, muttei palauta. Jotta uupumus helpottaisi, ruoansulatus toimisi, keho palautuisi, pitää käynnistää parasympaattinen hermosto. Niitä harjoituksia täällä teen monta x pv.:ssä. Oli ihmeellinen tunne, kun parasympaattinen käynnistyi. En tiedä, onko se toiminut kunnolla oikeastaan koskaan. Kuormitus alkoi jo vauvana.
Kun hermosto kokee, ettei taistele /pakene auta, se siirtyy miellyttämiseen ja jos sekään ei auta, astuu kuvaan freeze ja usein myös dissosiaatio.
Youtubesssa on paljon hyviä kanavia, mutta tähän liittyen tuli mieleen Sam Miller, joka puhuu siitä, miten kaikki tunteet sallimalla ja tuntemalla saadaan hermoston kuormitus purettua. Auttaa ainakin itseä.
Sehän se on tuhoisaa kun ei oikein mitään tunteita ole saanut tuntea. Ei saa märistä, ei kiukutella, ei olla vihainen, peloissaan, hämillään, ei saa edes nauraa tai olla liian iloinen.
Sitten ihmetellään kun kaikki koteloituu fyysiseksi kivuksi mikä minnekin päin kroppaa.
Itselläni alkoi migreeni jo taaperona. Ja paljon muuta kipua.
Ennen vanhaan lapset ei saaneet olla mitenkään päin. Hirveän raaka, julma, mekaaninen ja tunteeton suhtautuminen omiin jälkeläisiin, kuin esineisiin joille opetetaan paikkansa.
Rakkaudeton.
Myös minulla. Migreeni alle 10 v. Koko elämä kaikkea vaivaa. Keho puhui, kun suu ei saa ja se on mahdollistanut pysähtymisen, kun muuten ei ole suotu.
Olen tehnyt paljon terapeuttista työtä niiden kiellettynä hävinneiden tunteiden suhteen.
Olet muuten kohonneessa riskissä ME/CFS:ään. Jos joskus alkaa uuvuttaa ja se vain pahenee ja pahenee, kannattaa pysähtyä miettimään. Sehän on paljon muutakin kuin uupunut keho ja mieli.
Minä olen pitkään ihmetellyt, miksi minulla oli lapsena ihan helvetillisiä päänsärkyjä viikottain. Ne loppui parikymppisenä, kun olin asunut noin vuoden omillani. Luulin pitkään, että olen herkkä päänsäryille, mutta eihän minulla niitä ole enää ollenkaan.
Joo, minulla oli myös. Vähintään kerran joka kouluviikko. Sitten parikymppisenä alkoi helpottaa. En muista oikein sitä jaksoa elämästä, kun migreeni alkoi, olin aika laiminlyöty silloin.
Myös nälän ja ruokahalun ja ruoansulatuksen kanssa vaikeuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä mitä vikaa linnuissa on? Tai naapureissa. Tajuan että et viihdy ja ei hyviä muistoja kaikesta. Voiko tehdä omia asioita siellä? Tai tutkia paikkoja paikkakunnalla. Vai onko täysin kuollutta. Omat rajat? Hotelliin? Mikä sitten vanhempia piristää?
Kyse on täysin kuolleesta syrjäkyläsyä. Hylättyjä taloja ja vain pari naapuria kilometrin säteellä. Pelkkää peltoa ja talousmetsää.
Kun näitä juttuja on katsellut ja nähnyt koko lapsuutensa, niin ei siitä mitään enää irtoa.
Päivän parhaat naurut. Voiko kliseisempää valitusta enää olla?
Mikä naurattaa?
Vierailija kirjoitti:
Kurjan kuuloisia asioita sulle kävi lapsena, mutta nyt ne koulukaverit asuvat vieläkin kauempana, ne lapset, joista et ystäviä saanut, on jo keski-iässä (epäilen sinunkin olevan) ja ne harrastuspaikat, joihin et päässyt, on varmasti jo suljettu. Nuo lapsuutesi vääryydet tapahtuivat vuosikymmeniä sitten, ehkä niistä olisi hyvä päästä yli.
Tietysti on raskasta rampata täyden työviikon päätteeksi satoja kilsoja suuntaansa yökylään, jos sitä joutuu tekemään usein. Ehkä voisit vähentää käyntejä, tai kutsua vanhempasi kylään. Tulisi heille vähän enemmän keskusteltavaa, kun maailma avartuisi
Yrität olla rakentava. Arvostan sitä.
Mutta viestin sisältö oli sama kuin minä menisin jonnekin savenvalantaryhmään antamaan ideoita - kun en ole ikinä sitä harrastanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hermostoihmiset ovat ihan oikealla asialla, mutta menee yli, jos sitä asiaa ruvetaan saarnaamaan paatoksella kuten täällä alkujaan tehtiin. Useissa niissäkin viesteissä pääpointti oli se ikävien ihmisten karsiminen elämästä, mitä en itse kyllä lähtisi ensimmäisenä toteuttamaan. Jos helppoja ratkaisuja etsii, niin sellainen se on, mutta onko se järkevää - se on sit toinen asia.
Kuinka kertoa olevansa hirveä ja sietämätön ihminen, kirjoittamatta että on hirveä ja sietämätön ihminen.
Mitä hirveää ja sietämätöntä tuossa vastauksessa oli, ihan vilpittömästi kysyn?
Oma lehmä ojassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietynlaisissa vanhemmissa ihmisissä raskainta on heidän aivan absurdin tason myrkyllusyys ja ihan kohtuuton epäreiluus ja epäkypsyys.
Projisoivat kaiken mitä itse tekevät toisiin. Eivät koskaan myönnä mitään, vaan aina rysänpäältä kiinnijäätyään välittömästi jyrkkä seinäkiisto ja uhria aletaan suu vaahdossa rakuttaen syyttää siitä mitä itse teki.
Se on jotain niin inhottavaa ja epäkypsää, ettei minulla ole mitään keinoja sellaista sietää.
Nuoremmilla yleensä on kyky tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti ja reflektoida itseään.
Mutta kun ihminen on ihan luonnevikainen, niin ei sellaisen kanssa jaksa kukaan, menemättä rikki.
Minusta on ihan hirveän surullista miten paljon jotkut sairaat ihmiset aiheuttaa toisille tuskaa, eikä heille oikein voi mitään.
Pakko vaan odottaa että aika jättää heistä, mutta senkin jälkeen traumat jäävät hermostoon loppuiäksi.
Ap:lle voin sanoa, että älä taistele sitä hermostoa vastaan. Suojele itseäsi. Keho on viisas.
Neljäs hermostohullu täällä kiittää kirjoituksestasi. Jotain samantapaista olen ajatellut kirjoittaa.
Perehdyin myös aikaisemmin ketjussa mainittuun parentifikaatio ilmiöön ja löysin taas itseni. Olen ollut lapsesta asti ja olen edelleen äitini lapsuus-, työ- ja parisuhdeterapeutti, ilmapiirin haistelija, sovitteleva ja turva jopa fyysisesti isäni ja äitini välisessä avioerohelvetissä. Isäni oli persoonallisuushäiriöinen ja väkivaltainen, vainosi 10 vuotta avioeron jälkeen äitiäni.
Äitini on kertonut kaikenlaista ei lapsen korville sopivaa mm. hääpäivänä aamuna mietti jo, että on tekemässä elämänsä virheen. Eli virheestä olen syntynyt kaksi vuotta häidensä jälkeen, nuorempi sisarusvirheeni päätti päivänsä jo vuosikymmeniä sitten.
Äiti on tukeutunut ja tukeutuu aivan kaikessa maan ja taivaan väliltä minuun, olen myös hänen päivystävä terveyskonsultti, jolle ilmoitetaan joka vatsanväänne ja kulmakarvan kutina ja odotetaan minun hoitavan nekin häneltä heti pois. Ei myönnä mitään ilmiselviä virheitään, suuttuu, toisten toimia ja tarkoitusperiä epäilee ja ajattelee heitä aina ensisijaisesti itse syyllisiksi tilanteeseensa. Itse sen sijaan on aina uhri. On erittäin raskas ihminen. Muistaa tosin maireasti kehua minua, joka hoitaa aina hänen kaikki asiansa niin hyvin ja pyytelee krokotiilinkyyneliä vuodattaen anteeksianteeksi, en tarkoittanut, en muista tuollaista, ei se niin mennyt, jos hänen kanssaan olen yrittänyt menneitä käydä läpi. Itse en ole tukea vaikeissa elämäntilanteissa häneltä saanut vaan olen joutunut rauhoittelemaan sen sijaan häntä.
Isä on jo edesmennyt. Muuttui viimeisinä vuosinaan sopuisammaksi ja olen rauhassa hänen muistonsa kanssa.
Yritän hoitaa äitini kunnialla muistaen hyvät hetket, mutta koville ottaa näin ihmisrauniona, kun mielenterveyteni on mennyttä.
Happimaski aina itselle ensin.
T. Työkyvyttömänä nyt, kun venyin ja venyin
Siitä hermostosta. Riippuu ihan, mikä siinä on vialla, mitä sille tehdään.
Huomattavaa on, että yliaktiivisen sympaattisen hermoston (stressi, paniikki, kiire) rauhoittaminen rauhoittaa kierrokset ja sympaattinen laskeutuu alas.
Mutta monella lapsuustraumatisoituneella on toinenkin ongelma polyvagaaliteoriassa. Sympaattisen rauhoittaminen pysäyttää, muttei palauta. Jotta uupumus helpottaisi, ruoansulatus toimisi, keho palautuisi, pitää käynnistää parasympaattinen hermosto. Niitä harjoituksia täällä teen monta x pv.:ssä. Oli ihmeellinen tunne, kun parasympaattinen käynnistyi. En tiedä, onko se toiminut kunnolla oikeastaan koskaan. Kuormitus alkoi jo vauvana.
Kun hermosto kokee, ettei taistele /pakene auta, se siirtyy miellyttämiseen ja jos sekään ei auta, astuu kuvaan freeze ja usein myös dissosiaatio.
Youtubesssa on paljon hyviä kanavia, mutta tähän liittyen tuli mieleen Sam Miller, joka puhuu siitä, miten kaikki tunteet sallimalla ja tuntemalla saadaan hermoston kuormitus purettua. Auttaa ainakin itseä.
Sehän se on tuhoisaa kun ei oikein mitään tunteita ole saanut tuntea. Ei saa märistä, ei kiukutella, ei olla vihainen, peloissaan, hämillään, ei saa edes nauraa tai olla liian iloinen.
Sitten ihmetellään kun kaikki koteloituu fyysiseksi kivuksi mikä minnekin päin kroppaa.
Itselläni alkoi migreeni jo taaperona. Ja paljon muuta kipua.
Ennen vanhaan lapset ei saaneet olla mitenkään päin. Hirveän raaka, julma, mekaaninen ja tunteeton suhtautuminen omiin jälkeläisiin, kuin esineisiin joille opetetaan paikkansa.
Rakkaudeton.
Myös minulla. Migreeni alle 10 v. Koko elämä kaikkea vaivaa. Keho puhui, kun suu ei saa ja se on mahdollistanut pysähtymisen, kun muuten ei ole suotu.
Olen tehnyt paljon terapeuttista työtä niiden kiellettynä hävinneiden tunteiden suhteen.
Olet muuten kohonneessa riskissä ME/CFS:ään. Jos joskus alkaa uuvuttaa ja se vain pahenee ja pahenee, kannattaa pysähtyä miettimään. Sehän on paljon muutakin kuin uupunut keho ja mieli.
Minä olen pitkään ihmetellyt, miksi minulla oli lapsena ihan helvetillisiä päänsärkyjä viikottain. Ne loppui parikymppisenä, kun olin asunut noin vuoden omillani. Luulin pitkään, että olen herkkä päänsäryille, mutta eihän minulla niitä ole enää ollenkaan.
Oliko sinullakin niin, ettei niitä hoidettu mitenkään?
Joskus tarvitaan ulkopuolista interventions..Se on teidän parhaaksenne!