Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (891)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietynlaisissa vanhemmissa ihmisissä raskainta on heidän aivan absurdin tason myrkyllusyys ja ihan kohtuuton epäreiluus ja epäkypsyys.
Projisoivat kaiken mitä itse tekevät toisiin. Eivät koskaan myönnä mitään, vaan aina rysänpäältä kiinnijäätyään välittömästi jyrkkä seinäkiisto ja uhria aletaan suu vaahdossa rakuttaen syyttää siitä mitä itse teki.
Se on jotain niin inhottavaa ja epäkypsää, ettei minulla ole mitään keinoja sellaista sietää.
Nuoremmilla yleensä on kyky tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti ja reflektoida itseään.
Mutta kun ihminen on ihan luonnevikainen, niin ei sellaisen kanssa jaksa kukaan, menemättä rikki.
Minusta on ihan hirveän surullista miten paljon jotkut sairaat ihmiset aiheuttaa toisille tuskaa, eikä heille oikein voi mitään.
Pakko vaan odottaa että aika jättää heistä, mutta senkin jälkeen traumat jäävät hermostoon loppuiäksi.
Ap:lle voin sanoa, että älä taistele sitä hermostoa vastaan. Suojele itseäsi. Keho on viisas.
Neljäs hermostohullu täällä kiittää kirjoituksestasi. Jotain samantapaista olen ajatellut kirjoittaa.
Perehdyin myös aikaisemmin ketjussa mainittuun parentifikaatio ilmiöön ja löysin taas itseni. Olen ollut lapsesta asti ja olen edelleen äitini lapsuus-, työ- ja parisuhdeterapeutti, ilmapiirin haistelija, sovitteleva ja turva jopa fyysisesti isäni ja äitini välisessä avioerohelvetissä. Isäni oli persoonallisuushäiriöinen ja väkivaltainen, vainosi 10 vuotta avioeron jälkeen äitiäni.
Äitini on kertonut kaikenlaista ei lapsen korville sopivaa mm. hääpäivänä aamuna mietti jo, että on tekemässä elämänsä virheen. Eli virheestä olen syntynyt kaksi vuotta häidensä jälkeen, nuorempi sisarusvirheeni päätti päivänsä jo vuosikymmeniä sitten.
Äiti on tukeutunut ja tukeutuu aivan kaikessa maan ja taivaan väliltä minuun, olen myös hänen päivystävä terveyskonsultti, jolle ilmoitetaan joka vatsanväänne ja kulmakarvan kutina ja odotetaan minun hoitavan nekin häneltä heti pois. Ei myönnä mitään ilmiselviä virheitään, suuttuu, toisten toimia ja tarkoitusperiä epäilee ja ajattelee heitä aina ensisijaisesti itse syyllisiksi tilanteeseensa. Itse sen sijaan on aina uhri. On erittäin raskas ihminen. Muistaa tosin maireasti kehua minua, joka hoitaa aina hänen kaikki asiansa niin hyvin ja pyytelee krokotiilinkyyneliä vuodattaen anteeksianteeksi, en tarkoittanut, en muista tuollaista, ei se niin mennyt, jos hänen kanssaan olen yrittänyt menneitä käydä läpi. Itse en ole tukea vaikeissa elämäntilanteissa häneltä saanut vaan olen joutunut rauhoittelemaan sen sijaan häntä.
Isä on jo edesmennyt. Muuttui viimeisinä vuosinaan sopuisammaksi ja olen rauhassa hänen muistonsa kanssa.
Yritän hoitaa äitini kunnialla muistaen hyvät hetket, mutta koville ottaa näin ihmisrauniona, kun mielenterveyteni on mennyttä.
Happimaski aina itselle ensin.
T. Työkyvyttömänä nyt, kun venyin ja venyin
Siitä hermostosta. Riippuu ihan, mikä siinä on vialla, mitä sille tehdään.
Huomattavaa on, että yliaktiivisen sympaattisen hermoston (stressi, paniikki, kiire) rauhoittaminen rauhoittaa kierrokset ja sympaattinen laskeutuu alas.
Mutta monella lapsuustraumatisoituneella on toinenkin ongelma polyvagaaliteoriassa. Sympaattisen rauhoittaminen pysäyttää, muttei palauta. Jotta uupumus helpottaisi, ruoansulatus toimisi, keho palautuisi, pitää käynnistää parasympaattinen hermosto. Niitä harjoituksia täällä teen monta x pv.:ssä. Oli ihmeellinen tunne, kun parasympaattinen käynnistyi. En tiedä, onko se toiminut kunnolla oikeastaan koskaan. Kuormitus alkoi jo vauvana.
Kun hermosto kokee, ettei taistele /pakene auta, se siirtyy miellyttämiseen ja jos sekään ei auta, astuu kuvaan freeze ja usein myös dissosiaatio.
Youtubesssa on paljon hyviä kanavia, mutta tähän liittyen tuli mieleen Sam Miller, joka puhuu siitä, miten kaikki tunteet sallimalla ja tuntemalla saadaan hermoston kuormitus purettua. Auttaa ainakin itseä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on vähintään kaksi, luultavasti ainakin kolme.
T. Yksi hermostohullu, joka painottaa sitä siksi, että vika ei ole ap:n asenteessa
Minäkin olen vaan tämmöinen hermostohullu, joka olisi kaivannut hermostosta tietoa, jo monta kymmentä vuotta sitten.
Pitkään kognitiivissessa terapiassa käynyt, mutta suuria hyötyjä saanut, vasta kun oppinut psykofyysisiä keinoja kehon rauhoittamiseen.
On surullista miten paljon on itseään syyttänyt, ja uskonut kaikkien ilkeiden ja tyhmien ihmisten syytökset, että olen jotenkin heikko ja huono, kun en osaa "asennoitua" ja "antaa vaan olla". Ei ole ollut mistään asenteesta ja ajattelutyöstä, kun on ihan oikeasti joutunut hoivaamaan kehoaan, kuin pientä lasta. Itse pitää rauhoittaa hermostonsa, ei sitä kukaan muu tule tekemään. Ja itse pitää myös tehdä niitä elämän valintoja, joilla suojaa sitä hermostoaan menemästä tolaltaan.
Eli minäkin olen siivonnut ihmiset jotka saavat aikaan ahdistuksen. Erittäin hyvä valinta on ollut.
Entäs tämmöiset keskustelut, jotka saa sut kiihtymään? Miten ne vaikuttavat hetmostoosi ja oletko harkinnut näistä luopumista?
Minulla ei haittaa kiivaat keskustelut, kunhan on voimia ja vapaasti valittu osallistuminen. Itse asiassa se auttaa hermostoa, kun puolustaa rajojaan onnistuneesti aiemman miellyttämisen sijaan, joka on hermostolle hyvin raskasta.
Kiivaus itsepuolustuksessa on elinvoiman liikettä.
Kyllä se on ihmiselle kohtuuton tilanne olla vanhempi omalle vanhemmalle, joka ei ole ollut vanhempi lapselleen, vaan lapsen on pitänyt olla vanhempi omalle itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietynlaisissa vanhemmissa ihmisissä raskainta on heidän aivan absurdin tason myrkyllusyys ja ihan kohtuuton epäreiluus ja epäkypsyys.
Projisoivat kaiken mitä itse tekevät toisiin. Eivät koskaan myönnä mitään, vaan aina rysänpäältä kiinnijäätyään välittömästi jyrkkä seinäkiisto ja uhria aletaan suu vaahdossa rakuttaen syyttää siitä mitä itse teki.
Se on jotain niin inhottavaa ja epäkypsää, ettei minulla ole mitään keinoja sellaista sietää.
Nuoremmilla yleensä on kyky tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti ja reflektoida itseään.
Mutta kun ihminen on ihan luonnevikainen, niin ei sellaisen kanssa jaksa kukaan, menemättä rikki.
Minusta on ihan hirveän surullista miten paljon jotkut sairaat ihmiset aiheuttaa toisille tuskaa, eikä heille oikein voi mitään.
Pakko vaan odottaa että aika jättää heistä, mutta senkin jälkeen traumat jäävät hermostoon loppuiäksi.
Ap:lle voin sanoa, että älä taistele sitä hermostoa vastaan. Suojele itseäsi. Keho on viisas.
Neljäs hermostohullu täällä kiittää kirjoituksestasi. Jotain samantapaista olen ajatellut kirjoittaa.
Perehdyin myös aikaisemmin ketjussa mainittuun parentifikaatio ilmiöön ja löysin taas itseni. Olen ollut lapsesta asti ja olen edelleen äitini lapsuus-, työ- ja parisuhdeterapeutti, ilmapiirin haistelija, sovitteleva ja turva jopa fyysisesti isäni ja äitini välisessä avioerohelvetissä. Isäni oli persoonallisuushäiriöinen ja väkivaltainen, vainosi 10 vuotta avioeron jälkeen äitiäni.
Äitini on kertonut kaikenlaista ei lapsen korville sopivaa mm. hääpäivänä aamuna mietti jo, että on tekemässä elämänsä virheen. Eli virheestä olen syntynyt kaksi vuotta häidensä jälkeen, nuorempi sisarusvirheeni päätti päivänsä jo vuosikymmeniä sitten.
Äiti on tukeutunut ja tukeutuu aivan kaikessa maan ja taivaan väliltä minuun, olen myös hänen päivystävä terveyskonsultti, jolle ilmoitetaan joka vatsanväänne ja kulmakarvan kutina ja odotetaan minun hoitavan nekin häneltä heti pois. Ei myönnä mitään ilmiselviä virheitään, suuttuu, toisten toimia ja tarkoitusperiä epäilee ja ajattelee heitä aina ensisijaisesti itse syyllisiksi tilanteeseensa. Itse sen sijaan on aina uhri. On erittäin raskas ihminen. Muistaa tosin maireasti kehua minua, joka hoitaa aina hänen kaikki asiansa niin hyvin ja pyytelee krokotiilinkyyneliä vuodattaen anteeksianteeksi, en tarkoittanut, en muista tuollaista, ei se niin mennyt, jos hänen kanssaan olen yrittänyt menneitä käydä läpi. Itse en ole tukea vaikeissa elämäntilanteissa häneltä saanut vaan olen joutunut rauhoittelemaan sen sijaan häntä.
Isä on jo edesmennyt. Muuttui viimeisinä vuosinaan sopuisammaksi ja olen rauhassa hänen muistonsa kanssa.
Yritän hoitaa äitini kunnialla muistaen hyvät hetket, mutta koville ottaa näin ihmisrauniona, kun mielenterveyteni on mennyttä.
Otan osaa 😔
Varmaan joskus on edessä rajojen määrittäminen ja niihin liittyen tarpeiden tunnistaminen, luvallisuus ja suojaaminen.
Yksi ilmiö tulee mieleen myös. Tai kaksi. Lapsi yleensä todella pitkään yli ymmärtää vanhempaansa, koska rajojen vetäminen johtaisi vanhemman erkaantumiseen. Ja toinen sitten se, miten moni elättelee toivoa äidin kuolinvuoteelle asti. Että äiti osoittaisi välittävänsä. Yleensä ei tapahdu mitään suunnanmuutosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on vähintään kaksi, luultavasti ainakin kolme.
T. Yksi hermostohullu, joka painottaa sitä siksi, että vika ei ole ap:n asenteessa
Minäkin olen vaan tämmöinen hermostohullu, joka olisi kaivannut hermostosta tietoa, jo monta kymmentä vuotta sitten.
Pitkään kognitiivissessa terapiassa käynyt, mutta suuria hyötyjä saanut, vasta kun oppinut psykofyysisiä keinoja kehon rauhoittamiseen.
On surullista miten paljon on itseään syyttänyt, ja uskonut kaikkien ilkeiden ja tyhmien ihmisten syytökset, että olen jotenkin heikko ja huono, kun en osaa "asennoitua" ja "antaa vaan olla". Ei ole ollut mistään asenteesta ja ajattelutyöstä, kun on ihan oikeasti joutunut hoivaamaan kehoaan, kuin pientä lasta. Itse pitää rauhoittaa hermostonsa, ei sitä kukaan muu tule tekemään. Ja itse pitää myös tehdä niitä elämän valintoja, joilla suojaa sitä hermostoaan menemästä tolaltaan.
Eli minäkin olen siivonnut ihmiset jotka saavat aikaan ahdistuksen. Erittäin hyvä valinta on ollut.
Entäs tämmöiset keskustelut, jotka saa sut kiihtymään? Miten ne vaikuttavat hetmostoosi ja oletko harkinnut näistä luopumista?
Saa minut kiihtymään?
Sinä olet nyt itse keksinyt päästäsi tuon.
Ihan rauhassa olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsilleni tiedoksi. Minua ei tarvitse tulla velvollisuudesta katsomaan eikä "auttamaan" . Jos ei hermosto kestä pysyy sitä hoitelemassa. En vanhana jaksa enää mitään teiniangsteja. Apua voi ostaa.
Enkä halua olla mikään kahvitaukojen puheenaihe, kenellä nyt on vaikeampi ja vaivaisempi äiti.
Tervetuloa jos jaksat tavan rupattelun ja naakat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietynlaisissa vanhemmissa ihmisissä raskainta on heidän aivan absurdin tason myrkyllusyys ja ihan kohtuuton epäreiluus ja epäkypsyys.
Projisoivat kaiken mitä itse tekevät toisiin. Eivät koskaan myönnä mitään, vaan aina rysänpäältä kiinnijäätyään välittömästi jyrkkä seinäkiisto ja uhria aletaan suu vaahdossa rakuttaen syyttää siitä mitä itse teki.
Se on jotain niin inhottavaa ja epäkypsää, ettei minulla ole mitään keinoja sellaista sietää.
Nuoremmilla yleensä on kyky tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti ja reflektoida itseään.
Mutta kun ihminen on ihan luonnevikainen, niin ei sellaisen kanssa jaksa kukaan, menemättä rikki.
Minusta on ihan hirveän surullista miten paljon jotkut sairaat ihmiset aiheuttaa toisille tuskaa, eikä heille oikein voi mitään.
Pakko vaan odottaa että aika jättää heistä, mutta senkin jälkeen traumat jäävät hermostoon loppuiäksi.
Ap:lle voin sanoa, että älä taistele sitä hermostoa vastaan. Suojele itseäsi. Keho on viisas.
Neljäs hermostohullu täällä kiittää kirjoituksestasi. Jotain samantapaista olen ajatellut kirjoittaa.
Perehdyin myös aikaisemmin ketjussa mainittuun parentifikaatio ilmiöön ja löysin taas itseni. Olen ollut lapsesta asti ja olen edelleen äitini lapsuus-, työ- ja parisuhdeterapeutti, ilmapiirin haistelija, sovitteleva ja turva jopa fyysisesti isäni ja äitini välisessä avioerohelvetissä. Isäni oli persoonallisuushäiriöinen ja väkivaltainen, vainosi 10 vuotta avioeron jälkeen äitiäni.
Äitini on kertonut kaikenlaista ei lapsen korville sopivaa mm. hääpäivänä aamuna mietti jo, että on tekemässä elämänsä virheen. Eli virheestä olen syntynyt kaksi vuotta häidensä jälkeen, nuorempi sisarusvirheeni päätti päivänsä jo vuosikymmeniä sitten.
Äiti on tukeutunut ja tukeutuu aivan kaikessa maan ja taivaan väliltä minuun, olen myös hänen päivystävä terveyskonsultti, jolle ilmoitetaan joka vatsanväänne ja kulmakarvan kutina ja odotetaan minun hoitavan nekin häneltä heti pois. Ei myönnä mitään ilmiselviä virheitään, suuttuu, toisten toimia ja tarkoitusperiä epäilee ja ajattelee heitä aina ensisijaisesti itse syyllisiksi tilanteeseensa. Itse sen sijaan on aina uhri. On erittäin raskas ihminen. Muistaa tosin maireasti kehua minua, joka hoitaa aina hänen kaikki asiansa niin hyvin ja pyytelee krokotiilinkyyneliä vuodattaen anteeksianteeksi, en tarkoittanut, en muista tuollaista, ei se niin mennyt, jos hänen kanssaan olen yrittänyt menneitä käydä läpi. Itse en ole tukea vaikeissa elämäntilanteissa häneltä saanut vaan olen joutunut rauhoittelemaan sen sijaan häntä.
Isä on jo edesmennyt. Muuttui viimeisinä vuosinaan sopuisammaksi ja olen rauhassa hänen muistonsa kanssa.
Yritän hoitaa äitini kunnialla muistaen hyvät hetket, mutta koville ottaa näin ihmisrauniona, kun mielenterveyteni on mennyttä.
Happimaski aina itselle ensin.
T. Työkyvyttömänä nyt, kun venyin ja venyin
Siitä hermostosta. Riippuu ihan, mikä siinä on vialla, mitä sille tehdään.
Huomattavaa on, että yliaktiivisen sympaattisen hermoston (stressi, paniikki, kiire) rauhoittaminen rauhoittaa kierrokset ja sympaattinen laskeutuu alas.
Mutta monella lapsuustraumatisoituneella on toinenkin ongelma polyvagaaliteoriassa. Sympaattisen rauhoittaminen pysäyttää, muttei palauta. Jotta uupumus helpottaisi, ruoansulatus toimisi, keho palautuisi, pitää käynnistää parasympaattinen hermosto. Niitä harjoituksia täällä teen monta x pv.:ssä. Oli ihmeellinen tunne, kun parasympaattinen käynnistyi. En tiedä, onko se toiminut kunnolla oikeastaan koskaan. Kuormitus alkoi jo vauvana.
Kun hermosto kokee, ettei taistele /pakene auta, se siirtyy miellyttämiseen ja jos sekään ei auta, astuu kuvaan freeze ja usein myös dissosiaatio.
Youtubesssa on paljon hyviä kanavia, mutta tähän liittyen tuli mieleen Sam Miller, joka puhuu siitä, miten kaikki tunteet sallimalla ja tuntemalla saadaan hermoston kuormitus purettua. Auttaa ainakin itseä.
Sehän se on tuhoisaa kun ei oikein mitään tunteita ole saanut tuntea. Ei saa märistä, ei kiukutella, ei olla vihainen, peloissaan, hämillään, ei saa edes nauraa tai olla liian iloinen.
Sitten ihmetellään kun kaikki koteloituu fyysiseksi kivuksi mikä minnekin päin kroppaa.
Itselläni alkoi migreeni jo taaperona. Ja paljon muuta kipua.
Ennen vanhaan lapset ei saaneet olla mitenkään päin. Hirveän raaka, julma, mekaaninen ja tunteeton suhtautuminen omiin jälkeläisiin, kuin esineisiin joille opetetaan paikkansa.
Rakkaudeton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut lapsesta asti ja olen edelleen äitini lapsuus-, työ- ja parisuhdeterapeutti
Sanoitpa hyvin, tuota olen itsekin joutunut olemaan. Oli ihan kauheaa kuunnella äidin parisuhdeongelmia ja isän haukkumista alle kouluikäisenä. Isä oli kyllä harvinaisen hankala ihminen. Nelikymppisenä vihdoin sain sanottua äidille, että en noita enää kuuntele. Äidin vastaus oli "kerron minä silti". Luuri korvaan lopetti puheet tarpeeksi usein toistettuna. Nyt isä on edesmennyt ja äiti muistelee kyyneleet silmissä miten Pauli oli hyvä ja lempeä mies, ei koskaan sanonut pahaa sanaa hänelle eikä he koskaan riidelleet. En sano mitään vaan pyörittelen silmiäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa kerrotaan minun mielestä hyvinkin neutraalisti ja asiallisesti seuraavaa:
Ap on jo lapsesta saakka ollut masentunut ja ahdistunut lapsuuden kodissaan, jossa joutui elämään ilman kavereita, yksin eristyksissä.
Hän "karkasi" jo pikkulikkana pois ahdistavasta kodistaan.
Nyt aikuisena siellä käyminen ahdistaa yhä, eikä kukaan hänen perheestään halua siellä käydä.
Nyt yrittänyt käydä siellä, mutta saanut paniikkikohtauksen.
Ap. ei sorru syyllistämiseen, vaan sanoo ettei vanhemmat "mitään pahaa" tehneet. Ja hän on "velvollisuudesta" yrittänyt käydä siellä.
Ketju on täynnä jonkun/joidenkin höpötystä, että ap on uhriutuja, turhasta kiukuttelija ja säälittävästi muka paniikin tahallaan omien lapsuuden kotiin liittymättömien ongelmiensa takia saanut marttyyri narsisiti jne.
Hirveän sotatilan repäisi joku ilmeisesti lapsensa suututtanut vanhus, ja nyt monta sivua on sodittu siitä, kumpi on syyllinen, kummassa on vika, lapsessa vai vanhemmissa.
Älytöntä.
Oikeasti nyt on tärkeää vaan kuunnella sitä omaa jaksamista, oman kehon viisaita viestejä ja olla nöyrä sen hermostonsa kanssa. Sen kun rikkoo, niin saa pitkään kärsiä ja kuntouttaa sitä.
Hermoston oireilu ei ole mitään "vellomista" "vääränlaista ajattelua" "asennevammaa" "epäkypsää" "lapsekasta"
Se on HERMOSTO! Ja se ei ole mikään TAHDONALAINEN!
Se on TAISTELE / PAKENE / LAMAANNU -systeemi, ja se hälyyttää uhasta!
Se ei ole mikään teidän kuvittelema, "olen vähän lapsekas marttyyri ja kiukuttelen koulukirjoista"
Se on kropassa oleva systeemi ja se on viisas.
Mistä tämä hermostohullu on tänne ilmestynyt? Ei tunnu olevan kirjoittajan oma hermostokaan kovin hyvässä kunnossa.
Kiitos kun haukut hulluksi. Olet varmaan tosi terve itse.
Sinä et omista tätä palstaa, etkä ketjua. Etkä ole oikeutettu päättämään, saako täällä muutkin kirjoittaa, kuin vain sinä.
Mistä itse olet tänne tullut toisia haukkumaan ja häiriköimään?
Vattupuskasta veikkaan.
Tai metsäretkeltä. Tuo kirjoittaja haukkuu kaikki hulluksi, riitelee, nimittelee, jankkaa loputtomiin jos joku on hänen kanssaan eri mieltä. Keskustelutaito on nolla ja siksi haukkuu kun muuta ei osaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsilleni tiedoksi. Minua ei tarvitse tulla velvollisuudesta katsomaan eikä "auttamaan" . Jos ei hermosto kestä pysyy sitä hoitelemassa. En vanhana jaksa enää mitään teiniangsteja. Apua voi ostaa.
Enkä halua olla mikään kahvitaukojen puheenaihe, kenellä nyt on vaikeampi ja vaivaisempi äiti.
Tervetuloa jos jaksat tavan rupattelun ja naakat.
Mitä uhriutumista. Tyypillistä kun keskustella ei osata eikä ole kykyä nähdä omia virheitä. Taisi kalikka kalahtaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullisen monella tuntuu olevan olleen jollain lailla ongelmallinen lapsuus.
Joo ja paha olo näkyy myös näissä tarkoituksellista vastakkainasettelua luovissa ja yleistävissä kommenteissa kaupunki-maaseutu ja nuoret/vanhat.
Sitä en vain ymmärrä, miksi niin moni haraa vastaan, jos täällä ehdotetaan että asialle voisi tehdä jotain. Ei koko ikäänsä tarvitsisi olla katkeroitunut synkistelijä, jolla ei ole muuta keinoa kuin katkaista välit ihmisiin, joiden kanssa ei tule toimeen.
Kyseessähän ei ole se, etteikö ap tulisi toimeen äitinsä kanssa. Ap tulee paremmin toimeen kuin olisi aihetta ja siksi ap on tullut allergiseksi äidilleen.
Ja mielikuvana voi ajatella, että ihmisen voisi pitää elämässään, jos tämä lakkaisi käyttämästä allergisoivaa hajustetta. Mutta sen sijaan, että lakkaisi käyttämästä sitä allergisen kanssa, lataa tiskiin kuusi selitystä sille, miksi hän käyttää juuri tuota tuoksua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on itse joskus eronnut, tietää, mitä elämänsä raskauttamista jääminen olisi ollut.
Olen nyt sit varmaan jo vanhus, kun viestittelen kavereille linnuista, naapurin Helenan taudeista, kahvin hinnasta jamitänäitävanhustenpuheenaiheita nyt on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsilleni tiedoksi. Minua ei tarvitse tulla velvollisuudesta katsomaan eikä "auttamaan" . Jos ei hermosto kestä pysyy sitä hoitelemassa. En vanhana jaksa enää mitään teiniangsteja. Apua voi ostaa.
Enkä halua olla mikään kahvitaukojen puheenaihe, kenellä nyt on vaikeampi ja vaivaisempi äiti.
Tervetuloa jos jaksat tavan rupattelun ja naakat.
Mitä uhriutumista. Tyypillistä kun keskustella ei osata eikä ole kykyä nähdä omia virheitä. Taisi kalikka kalahtaa.
Kalikka tai mikä tahansa. Vasten tahtoaan ei tarvitse tulla. Miten selkokielisesi pitäisi sanoa että "hermostot" ymmärtää. Se on kaikille vaan ikävä joku vierailu jos 8 " minä velvollisuudesta kävin vanhemmillani , kyllä taas on saikkupäivä tarpeen."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsilleni tiedoksi. Minua ei tarvitse tulla velvollisuudesta katsomaan eikä "auttamaan" . Jos ei hermosto kestä pysyy sitä hoitelemassa. En vanhana jaksa enää mitään teiniangsteja. Apua voi ostaa.
Enkä halua olla mikään kahvitaukojen puheenaihe, kenellä nyt on vaikeampi ja vaivaisempi äiti.
Tervetuloa jos jaksat tavan rupattelun ja naakat.
Mitä uhriutumista. Tyypillistä kun keskustella ei osata eikä ole kykyä nähdä omia virheitä. Taisi kalikka kalahtaa.
Toisten virheitä on helppo osoitella. Niinpä. Eiköhän sitä jo oikeesti autettavat voi jättää jäkätykseltään rauhaan ja antaa täysjärkisten auttaa heitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsilleni tiedoksi. Minua ei tarvitse tulla velvollisuudesta katsomaan eikä "auttamaan" . Jos ei hermosto kestä pysyy sitä hoitelemassa. En vanhana jaksa enää mitään teiniangsteja. Apua voi ostaa.
Enkä halua olla mikään kahvitaukojen puheenaihe, kenellä nyt on vaikeampi ja vaivaisempi äiti.
Tervetuloa jos jaksat tavan rupattelun ja naakat.
Mitä uhriutumista. Tyypillistä kun keskustella ei osata eikä ole kykyä nähdä omia virheitä. Taisi kalikka kalahtaa.
Kalahti sinulle kahvitaukojen kuningatar joka tilität äitiäsi joka jumalan päivä ja hermostoasi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsilleni tiedoksi. Minua ei tarvitse tulla velvollisuudesta katsomaan eikä "auttamaan" . Jos ei hermosto kestä pysyy sitä hoitelemassa. En vanhana jaksa enää mitään teiniangsteja. Apua voi ostaa.
Enkä halua olla mikään kahvitaukojen puheenaihe, kenellä nyt on vaikeampi ja vaivaisempi äiti.
Tervetuloa jos jaksat tavan rupattelun ja naakat.
Mitä uhriutumista. Tyypillistä kun keskustella ei osata eikä ole kykyä nähdä omia virheitä. Taisi kalikka kalahtaa.
Tällä palstalla se, joka harrastaa eniten piilov*uilua, keskustelee mielestään parhaiten. Niin tälläkin kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on vähintään kaksi, luultavasti ainakin kolme.
T. Yksi hermostohullu, joka painottaa sitä siksi, että vika ei ole ap:n asenteessa
Minäkin olen vaan tämmöinen hermostohullu, joka olisi kaivannut hermostosta tietoa, jo monta kymmentä vuotta sitten.
Pitkään kognitiivissessa terapiassa käynyt, mutta suuria hyötyjä saanut, vasta kun oppinut psykofyysisiä keinoja kehon rauhoittamiseen.
On surullista miten paljon on itseään syyttänyt, ja uskonut kaikkien ilkeiden ja tyhmien ihmisten syytökset, että olen jotenkin heikko ja huono, kun en osaa "asennoitua" ja "antaa vaan olla". Ei ole ollut mistään asenteesta ja ajattelutyöstä, kun on ihan oikeasti joutunut hoivaamaan kehoaan, kuin pientä lasta. Itse pitää rauhoittaa hermostonsa, ei sitä kukaan muu tule tekemään. Ja itse pitää myös tehdä niitä elämän valintoja, joilla suojaa sitä hermostoaan menemästä tolaltaan.
Eli minäkin olen siivonnut ihmiset jotka saavat aikaan ahdistuksen. Erittäin hyvä valinta on ollut.
Entäs tämmöiset keskustelut, jotka saa sut kiihtymään? Miten ne vaikuttavat hetmostoosi ja oletko harkinnut näistä luopumista?
Täällähän on paljon fiksuja kommetteja. Muutama häiriintyneen ja lapsekkaan ihmisen räkätys välissä, ei saa minun hermostoani vielä taistele-pakene tilaan.
Mikä sinun motiivisi tuolle kommentille oli?
Yrittäkää jo ymmärtää, kyse on HERMOSTOSTA!!!!
Entäs tämmöiset keskustelut, jotka saa sut kiihtymään? Miten ne vaikuttavat hetmostoosi ja oletko harkinnut näistä luopumista?