Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietynlaisissa vanhemmissa ihmisissä raskainta on heidän aivan absurdin tason myrkyllusyys ja ihan kohtuuton epäreiluus ja epäkypsyys.

Projisoivat kaiken mitä itse tekevät toisiin. Eivät koskaan myönnä mitään, vaan aina rysänpäältä kiinnijäätyään välittömästi jyrkkä seinäkiisto ja uhria aletaan suu vaahdossa rakuttaen syyttää siitä mitä itse teki.

Se on jotain niin inhottavaa ja epäkypsää, ettei minulla ole mitään keinoja sellaista sietää.

Nuoremmilla yleensä on kyky tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti ja reflektoida itseään. 

Mutta kun ihminen on ihan luonnevikainen, niin ei sellaisen kanssa jaksa kukaan, menemättä rikki.

Minusta on ihan hirveän surullista miten paljon jotkut sairaat ihmiset aiheuttaa toisille tuskaa, eikä heille oikein voi mitään.

Pakko vaan odottaa että aika jättää heistä, mutta senkin jälkeen traumat jäävät hermostoon loppuiäksi.

Ap:lle voin sanoa, että älä taistele sitä hermostoa vastaan. Suojele itseäsi. Keho on viisas.

Neljäs hermostohullu täällä kiittää kirjoituksestasi. Jotain samantapaista olen ajatellut kirjoittaa. 

Perehdyin myös aikaisemmin ketjussa mainittuun parentifikaatio ilmiöön ja löysin taas itseni. Olen ollut lapsesta asti ja olen edelleen äitini lapsuus-, työ- ja parisuhdeterapeutti, ilmapiirin haistelija, sovitteleva ja turva jopa fyysisesti isäni ja äitini välisessä avioerohelvetissä. Isäni oli persoonallisuushäiriöinen ja väkivaltainen, vainosi 10 vuotta avioeron jälkeen äitiäni. 

Äitini on kertonut kaikenlaista ei lapsen korville sopivaa mm. hääpäivänä aamuna mietti jo, että on tekemässä elämänsä virheen. Eli virheestä olen syntynyt kaksi vuotta häidensä jälkeen, nuorempi sisarusvirheeni päätti päivänsä jo vuosikymmeniä sitten. 

Äiti on tukeutunut ja tukeutuu aivan kaikessa maan ja taivaan väliltä minuun, olen myös hänen päivystävä terveyskonsultti, jolle ilmoitetaan joka vatsanväänne ja kulmakarvan kutina ja odotetaan minun hoitavan nekin häneltä heti pois. Ei myönnä mitään ilmiselviä virheitään, suuttuu, toisten toimia ja tarkoitusperiä epäilee ja ajattelee heitä aina ensisijaisesti itse syyllisiksi tilanteeseensa. Itse sen sijaan on aina uhri. On erittäin raskas ihminen. Muistaa tosin maireasti kehua minua, joka hoitaa aina hänen kaikki asiansa niin hyvin ja pyytelee krokotiilinkyyneliä vuodattaen anteeksianteeksi, en tarkoittanut, en muista tuollaista, ei se niin mennyt, jos hänen kanssaan olen yrittänyt menneitä käydä läpi. Itse en ole tukea vaikeissa elämäntilanteissa häneltä saanut vaan olen joutunut rauhoittelemaan sen sijaan häntä. 

Isä on jo edesmennyt. Muuttui viimeisinä vuosinaan sopuisammaksi ja olen rauhassa hänen muistonsa kanssa. 

Yritän hoitaa äitini kunnialla muistaen hyvät hetket, mutta koville ottaa näin ihmisrauniona, kun mielenterveyteni on mennyttä.

Happimaski aina itselle ensin.

 

T. Työkyvyttömänä nyt, kun venyin ja venyin

 

Siitä hermostosta. Riippuu ihan, mikä siinä on vialla, mitä sille tehdään. 

 

Huomattavaa on, että yliaktiivisen sympaattisen hermoston (stressi, paniikki, kiire) rauhoittaminen rauhoittaa kierrokset ja sympaattinen laskeutuu alas. 

 

Mutta monella lapsuustraumatisoituneella on toinenkin ongelma polyvagaaliteoriassa. Sympaattisen rauhoittaminen pysäyttää, muttei palauta. Jotta uupumus helpottaisi, ruoansulatus toimisi, keho palautuisi, pitää käynnistää parasympaattinen hermosto. Niitä harjoituksia täällä teen monta x pv.:ssä. Oli ihmeellinen tunne, kun parasympaattinen käynnistyi. En tiedä, onko se toiminut kunnolla oikeastaan koskaan. Kuormitus alkoi jo vauvana. 

 

Kun hermosto kokee, ettei taistele /pakene auta, se siirtyy miellyttämiseen ja jos sekään ei auta, astuu kuvaan freeze ja usein myös dissosiaatio. 

 

Youtubesssa on paljon hyviä kanavia, mutta tähän liittyen tuli mieleen Sam Miller, joka puhuu siitä, miten kaikki tunteet sallimalla ja tuntemalla saadaan hermoston kuormitus purettua. Auttaa ainakin itseä. 

Sehän se on tuhoisaa kun ei oikein mitään tunteita ole saanut tuntea. Ei saa märistä, ei kiukutella, ei olla vihainen, peloissaan, hämillään, ei saa edes nauraa tai olla liian iloinen.

Sitten ihmetellään kun kaikki koteloituu fyysiseksi kivuksi mikä minnekin päin kroppaa.

Itselläni alkoi migreeni jo taaperona. Ja paljon muuta kipua. 

Ennen vanhaan lapset ei saaneet olla mitenkään päin. Hirveän raaka, julma, mekaaninen ja tunteeton suhtautuminen omiin jälkeläisiin, kuin esineisiin joille opetetaan paikkansa.

Rakkaudeton.

Myös minulla. Migreeni alle 10 v. Koko elämä kaikkea vaivaa. Keho puhui, kun suu ei saa ja se on mahdollistanut pysähtymisen, kun muuten ei ole suotu.

 

Olen tehnyt paljon terapeuttista työtä niiden kiellettynä hävinneiden tunteiden suhteen. 

 

Olet muuten kohonneessa riskissä ME/CFS:ään. Jos joskus alkaa uuvuttaa ja se vain pahenee ja pahenee, kannattaa pysähtyä miettimään. Sehän on paljon muutakin kuin uupunut keho ja mieli. 

Minä olen pitkään ihmetellyt, miksi minulla oli lapsena ihan helvetillisiä päänsärkyjä viikottain. Ne loppui parikymppisenä, kun olin asunut noin vuoden omillani. Luulin pitkään, että olen herkkä päänsäryille, mutta eihän minulla niitä ole enää ollenkaan. 

Oliko sinullakin niin, ettei niitä hoidettu mitenkään? 

Joo, ei hoidettu, en saanut edes aspiriinia. En saanut kipulääkettä edes hammassärkyyn, vain kuumavesipullon, jolla haudoin poskea. 

Mulla sama. Isompana hommasin itse Miranaxin ja myöhemmin Imigranin. Atopiaan sain perusvoidetta ja hydrokortisonia hyllystä. Täysi-ikäisenä menin sitten ihotautilääkärille ja sain kunnon hoidon.

Jos kaaduit pyörällä tai itkit jotain kipua, niin sulle suututtiin ja haukuttiin vihaisesti.

Joo ei sentään lyöty, ja sai ruokaa ja vaatteet.

Niin ei sitä ymmärtänyt että perheessä mitään vikaa olisi.

Sitä luullaan että elettiin hyvä lapsuus.

Mitä nyt vaan täysin rakkaudeton ja kylmä.

Toinen meistä hoitamattomista lisää, että vanhempani olivat keskiluokkaisia asiantuntijatyössä, ilman päihteitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä mitä vikaa linnuissa on? Tai naapureissa. Tajuan että et viihdy ja ei hyviä muistoja kaikesta. Voiko tehdä omia asioita siellä? Tai tutkia paikkoja paikkakunnalla. Vai onko täysin kuollutta. Omat rajat? Hotelliin? Mikä sitten vanhempia piristää?

Kyse on täysin kuolleesta syrjäkyläsyä. Hylättyjä taloja ja vain pari naapuria kilometrin säteellä. Pelkkää peltoa ja talousmetsää.

Kun näitä juttuja on katsellut ja nähnyt koko lapsuutensa, niin ei siitä mitään enää irtoa.

Päivän parhaat naurut. Voiko kliseisempää valitusta enää olla?

Mikä naurattaa?

Olen eri, mutta kieltämättä naurahdin myös.. Tuossa oli kaikki ne kliseet, mitkä.itsekin 15v angstisena teininä liitin silloiseen asuinympäristööni,josta halusin ehdottomasti pois Ja sitä kun pääsin, koin päässeeni suureen maailmaan.

Ehkä se naurahdus tulee siitä, että tuntui kuin ois vanhaa päiväkirjaansa lukenut.. Huvittaa mielipiteet, jotka on silloin olleet tosi vakavissaan kirjoitettuja.

Kyllä ne olosuhteet pitää ensin korjata. 

Siinä ei mitkään hengitysharjoitukset ja rentoutukset auta jos samaan aikaan pitää kättä kuuman lieden päällä tirisemässä.

Ensin käsi liedeltä pois ja kylmään veteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen myös kotoisin lestakylästä Pohjanmaalta. Isäni asui siellä kuolemaansa asti, äiti muutti sinne 80-luvulla töiden perässä ja lopulta rakastui isääni ja jäi. Äitini inhosi siellä asumista alusta loppuun asti, ja tilasi muuttokuorman puolen vuoden päästä isäni hautajaisista. Äiti on myös kotoisin lähikunnasta ja oli lukiossa vannonut ettei enää ikinä asuisi vastaavissa oloissa. Mutta kuinka sitten kävikään.

Äiti muutti samaan isoon kaupunkiin missä minä perheineni asun. Hän jankkaa yhä monta vuotta muuton jälkeenkin sitä, kuinka kamalaa hänen elämänsä siellä kylässä oli. Ei millään pysty nauttimaan ison kaupungin menosta, vaikka itse halusi muutosta elämäänsä. Istua nyhjöttää kaksiossaan, ei käy muualla kuin kaupassa eikä harrasta mitään. Märehtii vain mennyttä elämäänsä ja menetettyjä nuoruuden mahdollisuuksia, kun päätti jäädä isän luokse.

Aina kun näen äitiäni, joudun ottamaan beetasalpaajia. Se valittaminen syö mut hengiltä. Ja ei ole kiva tajuta, että en oikeastaan ollut toivottu lapsi ja senhän äiti on jo myöntänytkin, ettei oikeastaan ikinä olisi halunnut avioitua ja tehdä sairaanhoitajan töitä. Hän olisi halunnut vaatesuunnittelijaksi Milanoon, lahjakas kun oli käsitöissä.

Tuo on kyllä surullinen tarina. Ei ihme, jos lestadiolaiskylässä katkeroituu syvästi. Vaikea tuosta on päästä irti kun ”elämä meni jo”. Yrittäisi nyt edes nauttia loppuelämästä kaupungissa, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Minulla samantapainen äiti, jonka elämän suurin virhe oli mennä naimisiin isäni kanssa (oli jo raskaana). Ottajiahan hänellä olisi ollut vaikka kuinka ja ties mitä hänestä olisi tullut, mutta isäni. Jälkeenpäin ajatellen olihan se sairasta, kuinka hän minun kuulteni haukkui isää ja ystävänsä kanssa rääpi kaiken ja sanoi minustakin, että tämä "Tiina" myös vihaa isäänsä.

 

Isäni kuollessa äiti oli 57 eli olisihan siinä ollut aikaa tehdä vaikka mitä, mutta ei, kaikki oli jo pilalla.

 

Täytyy kyllä ihmetellä millaisia Milanon muotisuunnittelijoita näistä kaikista olisi tullutkaan...

AP on samanlainen, kuin äitisi ja lainaamasi henkilön äiti. Hänen elämänsä vain meni pilalle vanhempien takia. Hänkin olisi muuten muotisuunnittelijana Milanossa. 

AP ei vain itse nyt huomaa, että on myös katkera ja jauhaa samaa virttä.

Se että saa paniikkikohtauksen ja koko kroppa huutaa apua = katkeruus

Joopa joo.

Menehän mummeli muualle söseltämään höpöjuttujasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen myös kotoisin lestakylästä Pohjanmaalta. Isäni asui siellä kuolemaansa asti, äiti muutti sinne 80-luvulla töiden perässä ja lopulta rakastui isääni ja jäi. Äitini inhosi siellä asumista alusta loppuun asti, ja tilasi muuttokuorman puolen vuoden päästä isäni hautajaisista. Äiti on myös kotoisin lähikunnasta ja oli lukiossa vannonut ettei enää ikinä asuisi vastaavissa oloissa. Mutta kuinka sitten kävikään.

Äiti muutti samaan isoon kaupunkiin missä minä perheineni asun. Hän jankkaa yhä monta vuotta muuton jälkeenkin sitä, kuinka kamalaa hänen elämänsä siellä kylässä oli. Ei millään pysty nauttimaan ison kaupungin menosta, vaikka itse halusi muutosta elämäänsä. Istua nyhjöttää kaksiossaan, ei käy muualla kuin kaupassa eikä harrasta mitään. Märehtii vain mennyttä elämäänsä ja menetettyjä nuoruuden mahdollisuuksia, kun päätti jäädä isän luokse.

Aina kun näen äitiäni, joudun ottamaan beetasalpaajia. Se valittaminen syö mut hengiltä. Ja ei ole kiva tajuta, että en oikeastaan ollut toivottu lapsi ja senhän äiti on jo myöntänytkin, ettei oikeastaan ikinä olisi halunnut avioitua ja tehdä sairaanhoitajan töitä. Hän olisi halunnut vaatesuunnittelijaksi Milanoon, lahjakas kun oli käsitöissä.

Tuo on kyllä surullinen tarina. Ei ihme, jos lestadiolaiskylässä katkeroituu syvästi. Vaikea tuosta on päästä irti kun ”elämä meni jo”. Yrittäisi nyt edes nauttia loppuelämästä kaupungissa, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Minulla samantapainen äiti, jonka elämän suurin virhe oli mennä naimisiin isäni kanssa (oli jo raskaana). Ottajiahan hänellä olisi ollut vaikka kuinka ja ties mitä hänestä olisi tullut, mutta isäni. Jälkeenpäin ajatellen olihan se sairasta, kuinka hän minun kuulteni haukkui isää ja ystävänsä kanssa rääpi kaiken ja sanoi minustakin, että tämä "Tiina" myös vihaa isäänsä.

 

Isäni kuollessa äiti oli 57 eli olisihan siinä ollut aikaa tehdä vaikka mitä, mutta ei, kaikki oli jo pilalla.

 

Täytyy kyllä ihmetellä millaisia Milanon muotisuunnittelijoita näistä kaikista olisi tullutkaan...

AP on samanlainen, kuin äitisi ja lainaamasi henkilön äiti. Hänen elämänsä vain meni pilalle vanhempien takia. Hänkin olisi muuten muotisuunnittelijana Milanossa. 

 

AP ei vain itse nyt huomaa, että on myös katkera ja jauhaa samaa virttä.

Ei pidä paikkaansa. Ap suunnittelee muutosta elämäänsä, jolloin vanha virsi katkeaa siihen. Eli hän on tekemässä asialle jotain. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen mieheni kanssa vasta viisikymppisiä ja jo pari vuotta meidän teinit ovat pitäneet meitä  ikäloppuna, emme ymmärrä mitään, ei osata fiksusti keskstella, ollaan pilattu heidän elämä ja tulevaisuus, ollaan köyhiä ja häpeävät meitä. Ja kaikilla muilla kavereille vanhemmat fiksuja ja palvelut pelaavat teineille, kuin viiden tähden hotellissa ja saavat viikkorahaa tonnin viikossa.

Kummallista, me olimme köyhiä enkä väitä, että olisimme olleet jotain ylimaallisen ihania vanhempia, silti meillä niin omat kuin lasten kaveritkin viihtyivät. Joskus jopa osa kavereista tuli istumaan meidän kanssamme. Meillä kyllä juteltiin paljon ja naurettiin, olisiko siinä ollut osansa.

 

Usean kommentoijan mielestä kyllä sitten kaduttaa kun vanhemmat ovat kuolleet, kun ei välttämättä yhtään kaduta se, että suojeli vihdoin itseään ja lopetti kanssakäymisen. Kyllä se on yleensä vanhemmat joiden pitäisi sinne peiliin katsoa. 

Omilleni olen sanonut, että ehdottomasti kippaavat johonkin laitokseen minut jos pääni alkaa pehmetä, eivät ole mitään velkaa minulle. Kiva on kun ihan itse haluavat käydä luonani. Parin viikon päästä vietämme luonani minut 70 vuotispäiviäni ja lapsenlapseni 18 vuotispäiviä. Ihan poikani ehdotti tätä kun meillä on hyvä olla yhdessä ja lapsensa tykkää ajatuksesta kovasti

Lisäisin vielä, että ihmettelen aloittajan mollaamista, en ymmärrä, kukaan ei voi tietää kuinka ahdistavaa hänen lapsuutensa on ollut.

Ap taitaa itse vastailla täällä muka ulkopuolisena kommentoijana.

Mistä tämä vihaa tihkuva kommentointi sinun tapauksessasi kumpuaa? Mikä ap:n kirjoituksissa triggeröi sinut tuollaiseen raivoon ja halveksuntaan?

Sinähän se triggeröidyt. Ei tuossa lainaamassasi kommentissa ollut mitään vihaa, halveksuntaa tai muuta. Se oli vain toteamus siitä,että AP taitaa kommentoida ketjussa muutenkin, kuin AP.nä. 

Se että aletaan syyttää toista ihmistä katkeraksi, on minusta alhaisinta ja tyhmintä skeidaa.

Ei sillä ole oikein mitään arvoa. 

Se on vaan sellainen joku sana, millä yritetään mitätöidä ja sheimata.

Toinen on uhriutuminen ja marttyyriksi haukkuminen. Ja sitten vielä vatvominen ja märehtiminen.

Sen lisäksi räkätetään, että menneet on menneitä, ja pitää antaa olla.

Sekin on aika tyhmästi ränkytetty, koska ihan minkä tahansa asian voi tuolla tavalla kuitata ja mitätöidä.

Aina kaikki on menneisyydessä tapahtunut.

Jos minä tirvaisen jota kuta nyrkillä naamaan, ja toinen siitä pahoittaa mielensä, niin voin vaan sanoa, että anna jo olla menneiden, en minä enää lyö. Älä ole katkera, äläkä vanhoja muistele.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempasi joutuivat sietämään sinua  siitä  lähtien  kun synnyit.  Lapsuuden,  teini-iän  ja  nyt sinun  kaunasi.

Minunkin äitini joutui sietämään minua niin kauan kuin minun oli pakko asua kotona. Olin syyllinen olemassaolooni. Sitten hän pääsi minusta eroon. Nyt hän syyllistää minua siitä etten soita enkä käy.

En tietysti tiedä sinun ja äitisi tilannetta, mutta olettehan erilaisissa elämänvaiheissa nyt. Ehkä itsekin olit aika ajoin "sietämätön" teininä, ja äiti oli lujilla kanssasi? Itse saatoin esim. nuorena tulla kotiin myöhään eikä niin kovin hiljaa keskustellen, tms., ja vasta myöhemmin olen tajunnut, etteivät vanhemmat olleet (ainakaan enää) kuten minä, jolla oli hyvät unenlahjat ja jota ei pikkumelu olisi häirinnyt. Nyt vanhempana ymmärrän omastakin kokemuksesta, että elämässä on tärkeää olla vuorokausirytmi ja että kaikki eivät pysty nukahtamaan hetkessä kuin tukki ja nukkumaan tasaisesti ties kuinka pitkään, kun itse saatan nyt olla helposti tunnin tai useammankin hereillä, jos jostakin WC-käyntiä isommasta syystä herään hetkeksi.  Ja toisaalta silloin nuorena pärjäsi vähän lyhyemmilläkin yöunilla, jos oli tarvis. Joka perheessä varmaan omat juttunsa, mutta tuossa yksi pikkuesimerkki, miten itse toimin nuorena ajattelemattomasti, vaikka varmasti ei sinänsä ollut tarkoitus häiritä ketään.

Onko täällä muita, kenen iäkäs vanhempi soittaa jatkuvasti ambulanssin, koska varvas on kipeä tai päätä särkee? Mä en pysty auttamaan tai tekemään mitään. On vaan niin itsepäinen. On liian virkeä laitokseen, eikä ole muistisairautta. Korkeintaan lievää vanhuuden höperyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Se että aletaan syyttää toista ihmistä katkeraksi, on minusta alhaisinta ja tyhmintä skeidaa.

Ei sillä ole oikein mitään arvoa. 

Se on vaan sellainen joku sana, millä yritetään mitätöidä ja sheimata.

Toinen on uhriutuminen ja marttyyriksi haukkuminen. Ja sitten vielä vatvominen ja märehtiminen.

Sen lisäksi räkätetään, että menneet on menneitä, ja pitää antaa olla.

Sekin on aika tyhmästi ränkytetty, koska ihan minkä tahansa asian voi tuolla tavalla kuitata ja mitätöidä.

Aina kaikki on menneisyydessä tapahtunut.

Jos minä tirvaisen jota kuta nyrkillä naamaan, ja toinen siitä pahoittaa mielensä, niin voin vaan sanoa, että anna jo olla menneiden, en minä enää lyö. Älä ole katkera, äläkä vanhoja muistele.

Ei sinun tarvitse edes lopettaa lyömistä. Kunhan selität, että käsi lipesi, kun joku tönäisi. Voit jatkossakin lyödä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen myös kotoisin lestakylästä Pohjanmaalta. Isäni asui siellä kuolemaansa asti, äiti muutti sinne 80-luvulla töiden perässä ja lopulta rakastui isääni ja jäi. Äitini inhosi siellä asumista alusta loppuun asti, ja tilasi muuttokuorman puolen vuoden päästä isäni hautajaisista. Äiti on myös kotoisin lähikunnasta ja oli lukiossa vannonut ettei enää ikinä asuisi vastaavissa oloissa. Mutta kuinka sitten kävikään.

Äiti muutti samaan isoon kaupunkiin missä minä perheineni asun. Hän jankkaa yhä monta vuotta muuton jälkeenkin sitä, kuinka kamalaa hänen elämänsä siellä kylässä oli. Ei millään pysty nauttimaan ison kaupungin menosta, vaikka itse halusi muutosta elämäänsä. Istua nyhjöttää kaksiossaan, ei käy muualla kuin kaupassa eikä harrasta mitään. Märehtii vain mennyttä elämäänsä ja menetettyjä nuoruuden mahdollisuuksia, kun päätti jäädä isän luokse.

Aina kun näen äitiäni, joudun ottamaan beetasalpaajia. Se valittaminen syö mut hengiltä. Ja ei ole kiva tajuta, että en oikeastaan ollut toivottu lapsi ja senhän äiti on jo myöntänytkin, ettei oikeastaan ikinä olisi halunnut avioitua ja tehdä sairaanhoitajan töitä. Hän olisi halunnut vaatesuunnittelijaksi Milanoon, lahjakas kun oli käsitöissä.

Tuo on kyllä surullinen tarina. Ei ihme, jos lestadiolaiskylässä katkeroituu syvästi. Vaikea tuosta on päästä irti kun ”elämä meni jo”. Yrittäisi nyt edes nauttia loppuelämästä kaupungissa, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Minulla samantapainen äiti, jonka elämän suurin virhe oli mennä naimisiin isäni kanssa (oli jo raskaana). Ottajiahan hänellä olisi ollut vaikka kuinka ja ties mitä hänestä olisi tullut, mutta isäni. Jälkeenpäin ajatellen olihan se sairasta, kuinka hän minun kuulteni haukkui isää ja ystävänsä kanssa rääpi kaiken ja sanoi minustakin, että tämä "Tiina" myös vihaa isäänsä.

 

Isäni kuollessa äiti oli 57 eli olisihan siinä ollut aikaa tehdä vaikka mitä, mutta ei, kaikki oli jo pilalla.

 

Täytyy kyllä ihmetellä millaisia Milanon muotisuunnittelijoita näistä kaikista olisi tullutkaan...

AP on samanlainen, kuin äitisi ja lainaamasi henkilön äiti. Hänen elämänsä vain meni pilalle vanhempien takia. Hänkin olisi muuten muotisuunnittelijana Milanossa. 

 

AP ei vain itse nyt huomaa, että on myös katkera ja jauhaa samaa virttä.

Jonkun on jauhettava, jotta saa väärät, kuormittavat ketjut katkaistua.

Ehkä ap:n ja muiden ei tarvitsisi jauhaa, jos vanhemmat olisivat omalla vahtivuorollaan sen tehneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempasi joutuivat sietämään sinua  siitä  lähtien  kun synnyit.  Lapsuuden,  teini-iän  ja  nyt sinun  kaunasi.

Minunkin äitini joutui sietämään minua niin kauan kuin minun oli pakko asua kotona. Olin syyllinen olemassaolooni. Sitten hän pääsi minusta eroon. Nyt hän syyllistää minua siitä etten soita enkä käy.

En tietysti tiedä sinun ja äitisi tilannetta, mutta olettehan erilaisissa elämänvaiheissa nyt. Ehkä itsekin olit aika ajoin "sietämätön" teininä, ja äiti oli lujilla kanssasi? Itse saatoin esim. nuorena tulla kotiin myöhään eikä niin kovin hiljaa keskustellen, tms., ja vasta myöhemmin olen tajunnut, etteivät vanhemmat olleet (ainakaan enää) kuten minä, jolla oli hyvät unenlahjat ja jota ei pikkumelu olisi häirinnyt. Nyt vanhempana ymmärrän omastakin kokemuksesta, että elämässä on tärkeää olla vuorokausirytmi ja että kaikki eivät pysty nukahtamaan hetkessä kuin tukki ja nukkumaan tasaisesti ties kuinka pitkään, kun itse saatan nyt olla helposti tunnin tai useammankin hereillä, jos jostakin WC-käyntiä isommasta syystä herään hetkeksi.  Ja toisaalta silloin nuorena pärjäsi vähän lyhyemmilläkin yöunilla, jos oli tarvis. Joka perheessä varmaan omat juttunsa, mutta tuossa yksi pikkuesimerkki, miten itse toimin nuorena ajattelemattomasti, vaikka varmasti ei sinänsä ollut tarkoitus häiritä ketään.

Minusta oli kohtuutonta, että sain haukut ja syyllistämistä siitä, että joskus oli pakko käydä yöllä vessassa. Sellainen sietämätön teini minä olin. Eri

Teini on sietämätön korkeintaan pari vuotta, ikäihminen voi olla sitä lähes 40 vuotta. 

Voisit itse piristaa mukavilla jutuilla, ellet ole yhta tylsa😄

Olet todella ilkeä ja kiittämätön ihminen. Minulla oli kovat ja ei lapsia rakastavat vanhemmat. Silti kävin heitä katsomassa.

Vierailija kirjoitti:

Olet todella ilkeä ja kiittämätön ihminen. Minulla oli kovat ja ei lapsia rakastavat vanhemmat. Silti kävin heitä katsomassa.

Hyvä baitti.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä mitä vikaa linnuissa on? Tai naapureissa. Tajuan että et viihdy ja ei hyviä muistoja kaikesta. Voiko tehdä omia asioita siellä? Tai tutkia paikkoja paikkakunnalla. Vai onko täysin kuollutta. Omat rajat? Hotelliin? Mikä sitten vanhempia piristää?

Ei niitä mikään piristä. Ne on jumiutuneet ja taakka muille.