Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (871)
Tietynlaisissa vanhemmissa ihmisissä raskainta on heidän aivan absurdin tason myrkyllusyys ja ihan kohtuuton epäreiluus ja epäkypsyys.
Projisoivat kaiken mitä itse tekevät toisiin. Eivät koskaan myönnä mitään, vaan aina rysänpäältä kiinnijäätyään välittömästi jyrkkä seinäkiisto ja uhria aletaan suu vaahdossa rakuttaen syyttää siitä mitä itse teki.
Se on jotain niin inhottavaa ja epäkypsää, ettei minulla ole mitään keinoja sellaista sietää.
Nuoremmilla yleensä on kyky tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti ja reflektoida itseään.
Mutta kun ihminen on ihan luonnevikainen, niin ei sellaisen kanssa jaksa kukaan, menemättä rikki.
Minusta on ihan hirveän surullista miten paljon jotkut sairaat ihmiset aiheuttaa toisille tuskaa, eikä heille oikein voi mitään.
Pakko vaan odottaa että aika jättää heistä, mutta senkin jälkeen traumat jäävät hermostoon loppuiäksi.
Ap:lle voin sanoa, että älä taistele sitä hermostoa vastaan. Suojele itseäsi. Keho on viisas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Av-sukupolvi vanhuksina: "Mulla oli kyllä niin surkeat vanhemmat". "Älä ny, mulla oli vain surkeita miesystäviä."
Sinä vanhana: minä oon niin paras, muut on niin tyhmiä.
Ei tarvitse kuin katsoa tämän palstan keskustelunaiheita niin tajuaa, miten paljon parempaa se nykyvanhusten tylsäksi mainittu keskustelu on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen myös kotoisin lestakylästä Pohjanmaalta. Isäni asui siellä kuolemaansa asti, äiti muutti sinne 80-luvulla töiden perässä ja lopulta rakastui isääni ja jäi. Äitini inhosi siellä asumista alusta loppuun asti, ja tilasi muuttokuorman puolen vuoden päästä isäni hautajaisista. Äiti on myös kotoisin lähikunnasta ja oli lukiossa vannonut ettei enää ikinä asuisi vastaavissa oloissa. Mutta kuinka sitten kävikään.
Äiti muutti samaan isoon kaupunkiin missä minä perheineni asun. Hän jankkaa yhä monta vuotta muuton jälkeenkin sitä, kuinka kamalaa hänen elämänsä siellä kylässä oli. Ei millään pysty nauttimaan ison kaupungin menosta, vaikka itse halusi muutosta elämäänsä. Istua nyhjöttää kaksiossaan, ei käy muualla kuin kaupassa eikä harrasta mitään. Märehtii vain mennyttä elämäänsä ja menetettyjä nuoruuden mahdollisuuksia, kun päätti jäädä isän luokse.
Aina kun näen äitiäni, joudun ottamaan beetasalpaajia. Se valittaminen syö mut hengiltä. Ja ei ole kiva tajuta, että en oikeastaan ollut toivottu lapsi ja senhän äiti on jo myöntänytkin, ettei oikeastaan ikinä olisi halunnut avioitua ja tehdä sairaanhoitajan töitä. Hän olisi halunnut vaatesuunnittelijaksi Milanoon, lahjakas kun oli käsitöissä.Tuo on kyllä surullinen tarina. Ei ihme, jos lestadiolaiskylässä katkeroituu syvästi. Vaikea tuosta on päästä irti kun ”elämä meni jo”. Yrittäisi nyt edes nauttia loppuelämästä kaupungissa, mutta helpommin sanottu kuin tehty.
Minulla samantapainen äiti, jonka elämän suurin virhe oli mennä naimisiin isäni kanssa (oli jo raskaana). Ottajiahan hänellä olisi ollut vaikka kuinka ja ties mitä hänestä olisi tullut, mutta isäni. Jälkeenpäin ajatellen olihan se sairasta, kuinka hän minun kuulteni haukkui isää ja ystävänsä kanssa rääpi kaiken ja sanoi minustakin, että tämä "Tiina" myös vihaa isäänsä.
Isäni kuollessa äiti oli 57 eli olisihan siinä ollut aikaa tehdä vaikka mitä, mutta ei, kaikki oli jo pilalla.
Täytyy kyllä ihmetellä millaisia Milanon muotisuunnittelijoita näistä kaikista olisi tullutkaan...
Miten oma elämäsi? Oletko tehnyt kaiken mistä joskus haaveilit ja oletko tyytyväinen?
Osan haaveista olen toteuttanut, osa ei toteutunut ja osan eteen ponnistelen. Ansioni ja epäonnistumiseni ovat kuitenkin omiani, eivätkä johdu esim. miehestäni. Saman viestin olen pyrkinyt välittämään lapsilleni. Onhan menestys tuuristakin kiinni, mutta katkeruuteen ei pidä jäädä vellomaan. Eteenpäin.
Jos elät vanhaksi, voi tulla aika, jolloin syytät muita siitä, että kaikki toivomasi ei toteutunut.
Toivottavasti elän vanhaksi ja näin ei käy :) Kaipa sitä jokaisella vikansa on, mutta olen kärsinyt sen verran paljon äitini harjoittamasta isäni ja muiden sukulaisten haukkumisesta, että yritän pitää varani. Äitini on harrastanut tuota koko sen ajan mitä muistan ja oli 33, kun synnyin, eli jos taipumusta on, ei tarvitse vanhaksi saakka odottaa.
Kiitos tästä aloituksesta, koen parhaillaan jotain samantapaista. Välit äitiin ovat aina olleet pelkästään tekniset, isän kanssa tulen paremmin toimeen, vaikka hänkin on mielestäni liian rajallinen, mutta isä kuitenkin. Minua suorastaan ahdistaa jo päiviä kun tiedän, että JOUDUN menemään säälistä ja jostain kumman keksimästäni syystä heidän luokseen. Kun astun sisään heidän kotiin, koti on siisti ja kaikki on päällisin puolin kunnossa mutta se ilmapiiri, se on kuin näkymätön rengas joka yrittää tukahduttaa minut väkisin, teennäinen, iloton ja apea. Äiti on iloton ja ilkeä, kuin jääkalikka ja aina pahalla tuulella, aina, jos hymy irtoaisi edes joskus, ei sama hapan-naama aina. Kahvihetki on hiljaisuuden verhoama, ikkunasta pälyilen ulos, ei mitään mistä puhua, väkisin kakistan jotain omia asioitani esille, he täysin tunteettomia ja välinpitämättömiä. Itken aina kun lähden ja nyt olen pitänyt todella pitkän välin viime käyntiin, se syö minut hengiltä vaikka haluaisin kovasti käydä, mutta eivät sitten varmaan pidä minusta tai olenko kenties persona non grata jota ei kuuluisi olla olemassa, en tiedä, syytä ankeuteen eivät kerro, sairauksia voi olla, mutta ei vakavia. Ankeuttaa tuollainen, mitä ihmettä pitäisi tehdä, jättää kokonaan huomiotta tai teeskennellä loppuun saakka, ei oikein suju minulta, pitäisi olla teatteriainesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuohon kouluttautumiseen viitaten: kyllä näitä on nähty vielä nykyäänkin. Kaverilla meni välit huonoksi isäänsä, kun ei halunnut suuntautua maatalouteen isän odotusten mukaisesti.
Maajussit ja yrittäjät pahimpia tässä suhteessa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ap on vain ihminen, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi vaan jäänyt iässään tasolle, jossa kaikki on vanhempien ja maisemien syytä. Johtuneeko siitä, että lähti 15-vuotiaana kotoa ja jäi sille tasolle?
Sinä taidat olla iäkäs maalainen jolla on k:ta päässä? Ihmeen hyvin hänellä taitaa elämässän mennä, ottaen huomioon erityksissä kasvaminen. Et voi tietää mitään, miten hän käyttäytyy ja voi omassa elinpiirissään. Mikä ihme saa sinutkin puolustamaan hänen vanhempiaan? Onko se hyvää vanhemmuutta, etteivät he suostuneet tukemaan vaikkapa lukiokirjojen hankkimista?
Mikä ihme saa sinut asettumaan hänen puolelleen?
Empatia. Kokemukseni maalla asumisesta on samankaltainen. Tuon ikäluokan maalaisihmiset voivat olla aivan hirveitä, kuten esimerkiksi päättämällä lapsen puolesta, että ammattikouluun pitäisi mennä.
Eli projisoit omia traumojasi ja negatiivista kokemustasi maalla asumisesta tähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloituksessa kerrotaan minun mielestä hyvinkin neutraalisti ja asiallisesti seuraavaa:
Ap on jo lapsesta saakka ollut masentunut ja ahdistunut lapsuuden kodissaan, jossa joutui elämään ilman kavereita, yksin eristyksissä.
Hän "karkasi" jo pikkulikkana pois ahdistavasta kodistaan.
Nyt aikuisena siellä käyminen ahdistaa yhä, eikä kukaan hänen perheestään halua siellä käydä.
Nyt yrittänyt käydä siellä, mutta saanut paniikkikohtauksen.
Ap. ei sorru syyllistämiseen, vaan sanoo ettei vanhemmat "mitään pahaa" tehneet. Ja hän on "velvollisuudesta" yrittänyt käydä siellä.
Ketju on täynnä jonkun/joidenkin höpötystä, että ap on uhriutuja, turhasta kiukuttelija ja säälittävästi muka paniikin tahallaan omien lapsuuden kotiin liittymättömien ongelmiensa takia saanut marttyyri narsisiti jne.
Hirveän sotatilan repäisi joku ilmeisesti lapsensa suututtanut vanhus, ja nyt monta sivua on sodittu siitä, kumpi on syyllinen, kummassa on vika, lapsessa vai vanhemmissa.
Älytöntä.
Oikeasti nyt on tärkeää vaan kuunnella sitä omaa jaksamista, oman kehon viisaita viestejä ja olla nöyrä sen hermostonsa kanssa. Sen kun rikkoo, niin saa pitkään kärsiä ja kuntouttaa sitä.
Hermoston oireilu ei ole mitään "vellomista" "vääränlaista ajattelua" "asennevammaa" "epäkypsää" "lapsekasta"
Se on HERMOSTO! Ja se ei ole mikään TAHDONALAINEN!
Se on TAISTELE / PAKENE / LAMAANNU -systeemi, ja se hälyyttää uhasta!
Se ei ole mikään teidän kuvittelema, "olen vähän lapsekas marttyyri ja kiukuttelen koulukirjoista"
Se on kropassa oleva systeemi ja se on viisas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Tuo on kyllä paskapuhetta. Lapsia oli perheissä paljon eivätkä he kaikki olisi mahtuneet maatilaa hoitamaan. Päinvastoin, lapsia kannustettiin kouluttautumaan.
Kerran tässä keskustelussa jo kerroin 40-luvulla syntyneenä kotikylän isompien talojen lasten ( ikäisiäni) jo olevan diblomi-insinöörejä, pappeja, yks ekonomi, pienemmän tilan poika opistoinsinööri, yrityksessään just sulupolvenvaihdos hiljattain.
Joo, näimme sen, mutta miten se muuttaa alkuperäisen kommentin kirjoittajan kokemusta? Jos teitä on kannustettu kouluttautumaan jo 60-luvulla niin hyvä, vielä 2000-luvulla asia ei kaikkialla ole ollut niin.
Lapseni olivat niitä jotka 2000-luvun alussa lähtivät opiskelemaan. Ei monikaan jäänyt peruskouluun heidän kavereistaan.
Kun liki koko ikäluokat ovat ylioppilaita en tiedä minkälaisissa kodeissa ei nykyisiä neli n nelikymppisiä olisi kanustettu opiskeluun jos päätä on ollut.
Ja monet lasten kavereista jo akateemisista kodeista joren kouluttaudu on aina. Ei mikään "suvun ensimmäinen ylioppilas" ole oikein nykyaikaa enää. Tietysti näitäkkin on.
Et tiedä, minkälaisissa kodeissa ei kannustettu opiskelemaan? No minä tiedän ainakin kolmenlaisia koteja.
- Perheet, joissa pojasta leivotaan isän työn jatkajaa, työssä johon ei koulutusta tarvitse. Maatilan lisäksi perheyritykset voivat olla tällaisia, muistanpa nuoruudestani (2000-luvun alusta!) pojan, joka ei mennyt edes ammattikouluun, vaan "tuonne tehtaalle niinkuin isäkin".
- Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys, jossa jo monennessa polvessa ollaan Kelan elättejä. Ei ole rahkeita eikä esimerkkiä kouluttautumiseen.
- Jehovan todistajat, joille kouluttautuminen on toisaalta harmageddonin odottelun takia turhaa, toisaalta sekin aika on pois lähetystyöltä.
Maatilaan on hiukan hankala nykyisin jatkaa ilman koulutusta?
Eipä kummoinen tietomäärä ole sinullakaan jos tuota et tiennyt.
Tämä! Maatalousalan perustutkinto vähintään, aika monille enemmän (agronomeja tai agrologeja).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa kerrotaan minun mielestä hyvinkin neutraalisti ja asiallisesti seuraavaa:
Ap on jo lapsesta saakka ollut masentunut ja ahdistunut lapsuuden kodissaan, jossa joutui elämään ilman kavereita, yksin eristyksissä.
Hän "karkasi" jo pikkulikkana pois ahdistavasta kodistaan.
Nyt aikuisena siellä käyminen ahdistaa yhä, eikä kukaan hänen perheestään halua siellä käydä.
Nyt yrittänyt käydä siellä, mutta saanut paniikkikohtauksen.
Ap. ei sorru syyllistämiseen, vaan sanoo ettei vanhemmat "mitään pahaa" tehneet. Ja hän on "velvollisuudesta" yrittänyt käydä siellä.
Ketju on täynnä jonkun/joidenkin höpötystä, että ap on uhriutuja, turhasta kiukuttelija ja säälittävästi muka paniikin tahallaan omien lapsuuden kotiin liittymättömien ongelmiensa takia saanut marttyyri narsisiti jne.
Hirveän sotatilan repäisi joku ilmeisesti lapsensa suututtanut vanhus, ja nyt monta sivua on sodittu siitä, kumpi on syyllinen, kummassa on vika, lapsessa vai vanhemmissa.
Älytöntä.
Oikeasti nyt on tärkeää vaan kuunnella sitä omaa jaksamista, oman kehon viisaita viestejä ja olla nöyrä sen hermostonsa kanssa. Sen kun rikkoo, niin saa pitkään kärsiä ja kuntouttaa sitä.
Hermoston oireilu ei ole mitään "vellomista" "vääränlaista ajattelua" "asennevammaa" "epäkypsää" "lapsekasta"
Se on HERMOSTO! Ja se ei ole mikään TAHDONALAINEN!
Se on TAISTELE / PAKENE / LAMAANNU -systeemi, ja se hälyyttää uhasta!
Se ei ole mikään teidän kuvittelema, "olen vähän lapsekas marttyyri ja kiukuttelen koulukirjoista"
Se on kropassa oleva systeemi ja se on viisas.
Mistä tämä hermostohullu on tänne ilmestynyt? Ei tunnu olevan kirjoittajan oma hermostokaan kovin hyvässä kunnossa.
Niissä vanhuksissa kenen luona ihmiset mielellään käy ja tykkäävät, ja niissä kenen luona käyminen on ahdistavaa ja tuntuu pahalta; on ero kuin yöllä ja päivällä.
Jokainen voi miettiä niitä eroja.
Ihmisen ei tarvitse olla fyysisesti väkivaltainen, eikä rapajuoppo, ollakseen raskas ja toiselle myrkkyä.
Kun kaikki mitä suusta suoltaa on haukkumista, arvostelua, tylyttämistä, marinaa, tiuskimista, syyttämistä ja inhottavaa ränkytystä, niin siinä tulee oikeasti inhottava olo sellaisen kanssa.
Ei tarvitse olla mitään fyysistä väkivaltaa tai "pahan tekemistä". Tuollainen tekee pahaa ilman sitä muuta tekemistä.
Myös tuo että eristetään lapsi johonkin tynnyriin. Evätään tältä omanikäinen seura, on myös oikeasti pahan tekemistä. Vaikka siinä ei näennäisesti tehdä pahaa. Eihän siinäkään näennäisesti tehdä aktiivisesti pahaa, kun jätetään tekemättä asioita. Jätetään vaikka kaikki fyysinen hellyys ja lämpö antamatta. Kasvatetaan tunnekylmästi. Ei koskaan puhuta lapselle nätisti tai ystävällisesti, ei koskaan olla tämän puolella missään asiassa. Jätetään vaan emotionaalinen tuki ja lämpö pois. Dadaa, ei olla tehty mitään pahaa, ollaan syyttömiä lapsen kieroon kasvamiseen ja tämän typerään masennukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meitä on vähintään kaksi, luultavasti ainakin kolme.
T. Yksi hermostohullu, joka painottaa sitä siksi, että vika ei ole ap:n asenteessa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa kerrotaan minun mielestä hyvinkin neutraalisti ja asiallisesti seuraavaa:
Ap on jo lapsesta saakka ollut masentunut ja ahdistunut lapsuuden kodissaan, jossa joutui elämään ilman kavereita, yksin eristyksissä.
Hän "karkasi" jo pikkulikkana pois ahdistavasta kodistaan.
Nyt aikuisena siellä käyminen ahdistaa yhä, eikä kukaan hänen perheestään halua siellä käydä.
Nyt yrittänyt käydä siellä, mutta saanut paniikkikohtauksen.
Ap. ei sorru syyllistämiseen, vaan sanoo ettei vanhemmat "mitään pahaa" tehneet. Ja hän on "velvollisuudesta" yrittänyt käydä siellä.
Ketju on täynnä jonkun/joidenkin höpötystä, että ap on uhriutuja, turhasta kiukuttelija ja säälittävästi muka paniikin tahallaan omien lapsuuden kotiin liittymättömien ongelmiensa takia saanut marttyyri narsisiti jne.
Hirveän sotatilan repäisi joku ilmeisesti lapsensa suututtanut vanhus, ja nyt monta sivua on sodittu siitä, kumpi on syyllinen, kummassa on vika, lapsessa vai vanhemmissa.
Älytöntä.
Oikeasti nyt on tärkeää vaan kuunnella sitä omaa jaksamista, oman kehon viisaita viestejä ja olla nöyrä sen hermostonsa kanssa. Sen kun rikkoo, niin saa pitkään kärsiä ja kuntouttaa sitä.
Hermoston oireilu ei ole mitään "vellomista" "vääränlaista ajattelua" "asennevammaa" "epäkypsää" "lapsekasta"
Se on HERMOSTO! Ja se ei ole mikään TAHDONALAINEN!
Se on TAISTELE / PAKENE / LAMAANNU -systeemi, ja se hälyyttää uhasta!
Se ei ole mikään teidän kuvittelema, "olen vähän lapsekas marttyyri ja kiukuttelen koulukirjoista"
Se on kropassa oleva systeemi ja se on viisas.
Mistä tämä hermostohullu on tänne ilmestynyt? Ei tunnu olevan kirjoittajan oma hermostokaan kovin hyvässä kunnossa.
Kiitos kun haukut hulluksi. Olet varmaan tosi terve itse.
Sinä et omista tätä palstaa, etkä ketjua. Etkä ole oikeutettu päättämään, saako täällä muutkin kirjoittaa, kuin vain sinä.
Mistä itse olet tänne tullut toisia haukkumaan ja häiriköimään?
Vattupuskasta veikkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meitä on vähintään kaksi, luultavasti ainakin kolme.
T. Yksi hermostohullu, joka painottaa sitä siksi, että vika ei ole ap:n asenteessa
Minäkin olen vaan tämmöinen hermostohullu, joka olisi kaivannut hermostosta tietoa, jo monta kymmentä vuotta sitten.
Pitkään kognitiivissessa terapiassa käynyt, mutta suuria hyötyjä saanut, vasta kun oppinut psykofyysisiä keinoja kehon rauhoittamiseen.
On surullista miten paljon on itseään syyttänyt, ja uskonut kaikkien ilkeiden ja tyhmien ihmisten syytökset, että olen jotenkin heikko ja huono, kun en osaa "asennoitua" ja "antaa vaan olla". Ei ole ollut mistään asenteesta ja ajattelutyöstä, kun on ihan oikeasti joutunut hoivaamaan kehoaan, kuin pientä lasta. Itse pitää rauhoittaa hermostonsa, ei sitä kukaan muu tule tekemään. Ja itse pitää myös tehdä niitä elämän valintoja, joilla suojaa sitä hermostoaan menemästä tolaltaan.
Eli minäkin olen siivonnut ihmiset jotka saavat aikaan ahdistuksen. Erittäin hyvä valinta on ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa kerrotaan minun mielestä hyvinkin neutraalisti ja asiallisesti seuraavaa:
Ap on jo lapsesta saakka ollut masentunut ja ahdistunut lapsuuden kodissaan, jossa joutui elämään ilman kavereita, yksin eristyksissä.
Hän "karkasi" jo pikkulikkana pois ahdistavasta kodistaan.
Nyt aikuisena siellä käyminen ahdistaa yhä, eikä kukaan hänen perheestään halua siellä käydä.
Nyt yrittänyt käydä siellä, mutta saanut paniikkikohtauksen.
Ap. ei sorru syyllistämiseen, vaan sanoo ettei vanhemmat "mitään pahaa" tehneet. Ja hän on "velvollisuudesta" yrittänyt käydä siellä.
Ketju on täynnä jonkun/joidenkin höpötystä, että ap on uhriutuja, turhasta kiukuttelija ja säälittävästi muka paniikin tahallaan omien lapsuuden kotiin liittymättömien ongelmiensa takia saanut marttyyri narsisiti jne.
Hirveän sotatilan repäisi joku ilmeisesti lapsensa suututtanut vanhus, ja nyt monta sivua on sodittu siitä, kumpi on syyllinen, kummassa on vika, lapsessa vai vanhemmissa.
Älytöntä.
Oikeasti nyt on tärkeää vaan kuunnella sitä omaa jaksamista, oman kehon viisaita viestejä ja olla nöyrä sen hermostonsa kanssa. Sen kun rikkoo, niin saa pitkään kärsiä ja kuntouttaa sitä.
Hermoston oireilu ei ole mitään "vellomista" "vääränlaista ajattelua" "asennevammaa" "epäkypsää" "lapsekasta"
Se on HERMOSTO! Ja se ei ole mikään TAHDONALAINEN!
Se on TAISTELE / PAKENE / LAMAANNU -systeemi, ja se hälyyttää uhasta!
Se ei ole mikään teidän kuvittelema, "olen vähän lapsekas marttyyri ja kiukuttelen koulukirjoista"
Se on kropassa oleva systeemi ja se on viisas.
Mistä tämä hermostohullu on tänne ilmestynyt? Ei tunnu olevan kirjoittajan oma hermostokaan kovin hyvässä kunnossa.
Sanot tuon ihan kuin se olisi joku vika tai heikkous. Hermostonsa resilienssiä ja rakennetta ei voi valita.
He, joilla on "huono hermosto", se on muovautunut sellaiseksi koetusta väkivallasta. Siksi paheksun syvästi ihmistä, joka suhtautuu toisen hermosto-ongelmiin ylenkatseisesti.
Mä välillä mietin sitä paljonkohan ihmisiä kuolee turhaan liikenteessä näissä vanhemmille ajoissa joita ei itse haluisi ajaa? Ymmärrän ap:n ahdistuksen. Olen itse 50 ja äiti 80 ja ei mua huvita liikenteeseen ilman selvää motivaatiota ja omaa halua koska työni puolesta hahmotan jokaisen tielle lähdön riskit.
Isääni menin mielelläni katsomaan ja hoivaamaan ennen kuolemaansa. Hän oli syntynyt jo sata vuotta sitten ja oli viisaampi ja henkisesti äitiäni kypsempi ja halusi antaa minulle ajatuksia ja elämänohjeita jotka elävät mielessäni vieläkin. Äiti on juuri ap:n kuvailema jorisija, viimeksi läpikäytiim jonkun uutistenlukijan asiaton olemus ja ylipaino, ei vähempää voisi kiinnostaa. Ei myöskään ne pihan naakat vaikka se onkin parempi aihe kuin se uutistenlukijan ulkonäkö. Kun ei vaan kiinnosta, ei yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Miten kukin haluaa meistä elämänsä nähdä. Olen kotoisin ihan samantyyppisistä oloista kuin sinä. Minulle se syrjäkylä, metsät ja pellot ja ränsistyvä kotitalo ovat tärkeitä. Samoin vanhempani. He juttelevat heille ajankohtaisista asioista. Suosittelen kuuntelemaan ennemmin kuin lyttäämään.
Kannattaa miettiä, mikä sinua oikeasti ahdistaa? Et ole sama ihminen kuin silloin lapsena.
Ei ole enää sama ihminen kuin lapsena, mutta vanhemmilleen on jäänyt sellaiseksi ja se saattaa laukaista tuon ahdistuksen. Se, etteivät vanhemmat enää tunne aikuista lastaan eivätkä aina edes halua tutustua, on surullista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa kerrotaan minun mielestä hyvinkin neutraalisti ja asiallisesti seuraavaa:
Ap on jo lapsesta saakka ollut masentunut ja ahdistunut lapsuuden kodissaan, jossa joutui elämään ilman kavereita, yksin eristyksissä.
Hän "karkasi" jo pikkulikkana pois ahdistavasta kodistaan.
Nyt aikuisena siellä käyminen ahdistaa yhä, eikä kukaan hänen perheestään halua siellä käydä.
Nyt yrittänyt käydä siellä, mutta saanut paniikkikohtauksen.
Ap. ei sorru syyllistämiseen, vaan sanoo ettei vanhemmat "mitään pahaa" tehneet. Ja hän on "velvollisuudesta" yrittänyt käydä siellä.
Ketju on täynnä jonkun/joidenkin höpötystä, että ap on uhriutuja, turhasta kiukuttelija ja säälittävästi muka paniikin tahallaan omien lapsuuden kotiin liittymättömien ongelmiensa takia saanut marttyyri narsisiti jne.
Hirveän sotatilan repäisi joku ilmeisesti lapsensa suututtanut vanhus, ja nyt monta sivua on sodittu siitä, kumpi on syyllinen, kummassa on vika, lapsessa vai vanhemmissa.
Älytöntä.
Oikeasti nyt on tärkeää vaan kuunnella sitä omaa jaksamista, oman kehon viisaita viestejä ja olla nöyrä sen hermostonsa kanssa. Sen kun rikkoo, niin saa pitkään kärsiä ja kuntouttaa sitä.
Hermoston oireilu ei ole mitään "vellomista" "vääränlaista ajattelua" "asennevammaa" "epäkypsää" "lapsekasta"
Se on HERMOSTO! Ja se ei ole mikään TAHDONALAINEN!
Se on TAISTELE / PAKENE / LAMAANNU -systeemi, ja se hälyyttää uhasta!
Se ei ole mikään teidän kuvittelema, "olen vähän lapsekas marttyyri ja kiukuttelen koulukirjoista"
Se on kropassa oleva systeemi ja se on viisas.
Mistä tämä hermostohullu on tänne ilmestynyt? Ei tunnu olevan kirjoittajan oma hermostokaan kovin hyvässä kunnossa.
Joku wanna be -terapeutti.
Vierailija kirjoitti:
Niissä vanhuksissa kenen luona ihmiset mielellään käy ja tykkäävät, ja niissä kenen luona käyminen on ahdistavaa ja tuntuu pahalta; on ero kuin yöllä ja päivällä.
Jokainen voi miettiä niitä eroja.
Ihmisen ei tarvitse olla fyysisesti väkivaltainen, eikä rapajuoppo, ollakseen raskas ja toiselle myrkkyä.
Kun kaikki mitä suusta suoltaa on haukkumista, arvostelua, tylyttämistä, marinaa, tiuskimista, syyttämistä ja inhottavaa ränkytystä, niin siinä tulee oikeasti inhottava olo sellaisen kanssa.
Ei tarvitse olla mitään fyysistä väkivaltaa tai "pahan tekemistä". Tuollainen tekee pahaa ilman sitä muuta tekemistä.
Myös tuo että eristetään lapsi johonkin tynnyriin. Evätään tältä omanikäinen seura, on myös oikeasti pahan tekemistä. Vaikka siinä ei näennäisesti tehdä pahaa. Eihän siinäkään näennäisesti tehdä aktiivisesti pahaa, kun jätetään tekemättä asioita. Jätetään vaikka kaikki fyysinen hellyys ja lämpö antamatta. Kasvatetaan tunnekylmästi. Ei koskaan puhuta lapselle nätisti tai ystävällisesti, ei koskaan olla tämän puolella missään asiassa. Jätetään vaan emotionaalinen tuki ja lämpö pois. Dadaa, ei olla tehty mitään pahaa, ollaan syyttömiä lapsen kieroon kasvamiseen ja tämän typerään masennukseen.
Omat kasvuolot olivat tuota.
Jotkut luulevat, että me olemme katkeria vahemmillemme. Ei, en ole. Mutta en myöskään muista sitä, että minulla on ollut vanhemmat. En siis muistele hyvällä enkä pahalla. Mutta keho muistaa ja maksaa nyt hintaa.
Moni sotien jälkeinen lapsi El ymmärrä, mikä muutos tapahtui 70- ja 80-luvulla syntyneillä. Heidän vanhemmillaan oli vielä tiiviit suhteet moniin sisaruksiin, serkkuihin, täteihin, setiin. Lapset kasvoivat laumoissa.
He eivät nähneet tai välittäneet, miten yksin ja irrallaan nämä perheen ainoat jälkeläiset olivat ja millaiseen tukiverkkojen puutteeseen ja ilman omaa laumaa tai edes viikottaisia kyläilyjä heidän lapsensa kasvavat.
Av-sukupolvi vanhuksina: "Mulla oli kyllä niin surkeat vanhemmat". "Älä ny, mulla oli vain surkeita miesystäviä."