Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (2598)
Lapsuuden traumoilla on pitkät jäljet, sen tämä ketju kaikkine kommentteineen todistaa aukottomasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
70-vuotiailla ja sitä vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta jauhaa tunteistaan, niistä ei puhuttu. Kaikki aika meni arjen pyörittämiseen. Nykyään on niitä, jotka on palkattu sitä varten, että heille käydään valittamassa. Minä ja minun tunteet... Silti vaan valittaminen jatkuu myös keski-ikäisillä, nyt siitä, kun vanhemmat vaan elää eikä edes kuole, että pääsisi niitä näkemästä ja kuuntelemasta niiden iänikuisia juttuja.
Sinä ainakin olet aika tunneköyhä ja sosiaalisesti rajoittunut. Kuka täällä on väittänyt, että vanhemmille pitäisi puhua tunteista? Ihan vain kunnioittava käytös ja puheenvuoron antaminen olisi jo iso plussa. Onneksi uudella sukupolvella on paremmat sosiaaliset taidot ja enemmän empatiaa.
Sinä taas olet ymmärykseltäsi vajaa. Asian pointti on se, että 70-vuotiailla ja sitä vanhemmilla ei ole ollut aikaa purkaa tuntemuksiaan ja ajatella itseään, kun on ollut tärkeämpää tekemistä. Velvollisuus oli hyvin tärkeä asia sille sukupolvelle.
Nykyajan minä-minä-sukupolvi ei ole sen sosiaalisempaa tai empaattisempaa, mutta aikaa vatvoa itseään on enemmän. Empatiaa riittää itselle, mutta ei vanhemmille.
Olen 70 vuotias, kyllä minulla oli aikaa kohdella lapsiani rakastavasti vaikka olikin elämässä paljon haasteita. Aivan turhaa puolustella tunnekylmiä ihmisiä.
Surullisen monella tuntuu olevan olleen jollain lailla ongelmallinen lapsuus.
Vierailija kirjoitti:
Surullisen monella tuntuu olevan olleen jollain lailla ongelmallinen lapsuus.
Joo ja paha olo näkyy myös näissä tarkoituksellista vastakkainasettelua luovissa ja yleistävissä kommenteissa kaupunki-maaseutu ja nuoret/vanhat.
Miten sitä hermostoa rauhoitetaan ja missä tilanteissa?
Työkaveri painelee sormillaan kulmakarvojensa päältä aina avatessaan suunsa kokoustilanteessa. Se on kuin joku ääninapinavausrituaali joka kerta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten sitä hermostoa rauhoitetaan ja missä tilanteissa?
Työkaveri painelee sormillaan kulmakarvojensa päältä aina avatessaan suunsa kokoustilanteessa. Se on kuin joku ääninapinavausrituaali joka kerta.
Hae ihmeessä ohjeita ja videoita netistä. Laita vaikka vagus-hermon rentoutus hakukenttään.
Sitten niitä pitää vaan itse tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi olet jämähtänyt ajatukseen ahdistavasta kotikunnasta ja ympäristöstä. Ole iloinen mitä sinulla on nyt, vaikka silloin tällöin ilahduttaisitkin vanhempiasi vierailuilla, tiedät että pääset sieltä pois. Voisit myös yrittää irrottautua omasta kurjuudestasi ja nähdä mitä mukavaa siellä vanhassa kodissa voi olla. Vaikutat todella itsekkäältä ihmiseltä!
Miksi sinä olet jämähtänyt komentelevaksi kus P ääksi?
Kyllä on taas todettava, että vaikeneminen on kultaa ja jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi olla sanomatta (kuten minä tämän viestin, mutta en tässä esitä arveluita sinusta vaan viestistäsi, joka ei ole sinä, koska sinulla on kaikki mahdollisuus kirjoittaa rakentava viesti vaikka heti).
Eri mieltä olevien nimittäminen k- pääksi ei ole hyvää käytöstä sekään.Jos puhuu noin, on väärä henkilö arvostelemaan muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikään ei ole niin itsekäs kuin vanha ihminen. Nimim.vanhempiaan hoitava
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullisen monella tuntuu olevan olleen jollain lailla ongelmallinen lapsuus.
Joo ja paha olo näkyy myös näissä tarkoituksellista vastakkainasettelua luovissa ja yleistävissä kommenteissa kaupunki-maaseutu ja nuoret/vanhat.
Sitä en vain ymmärrä, miksi niin moni haraa vastaan, jos täällä ehdotetaan että asialle voisi tehdä jotain. Ei koko ikäänsä tarvitsisi olla katkeroitunut synkistelijä, jolla ei ole muuta keinoa kuin katkaista välit ihmisiin, joiden kanssa ei tule toimeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskustele. Mene terapiaan. Ymmärrä, että kaikki ei johdu sinusta. Rauhoita hermostoasi. Älä siirrä negatiivisia mielikuviasi läheisillesi. Älä jää kiinni menneisyyteen.
- tässä nyt ainakin muutama, mitä täällä on ehdotettu
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitä hermostoa rauhoitetaan ja missä tilanteissa?
Työkaveri painelee sormillaan kulmakarvojensa päältä aina avatessaan suunsa kokoustilanteessa. Se on kuin joku ääninapinavausrituaali joka kerta.
Hae ihmeessä ohjeita ja videoita netistä. Laita vaikka vagus-hermon rentoutus hakukenttään.
Sitten niitä pitää vaan itse tehdä.
Älkää pliis hyräilkö töissä ainakaan ryhmässä. Se on niin ärsyttävää! Vai pitäisikö hyräillä päälle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tietynlaisissa vanhemmissa ihmisissä raskainta on heidän aivan absurdin tason myrkyllusyys ja ihan kohtuuton epäreiluus ja epäkypsyys.
Projisoivat kaiken mitä itse tekevät toisiin. Eivät koskaan myönnä mitään, vaan aina rysänpäältä kiinnijäätyään välittömästi jyrkkä seinäkiisto ja uhria aletaan suu vaahdossa rakuttaen syyttää siitä mitä itse teki.
Se on jotain niin inhottavaa ja epäkypsää, ettei minulla ole mitään keinoja sellaista sietää.
Nuoremmilla yleensä on kyky tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti ja reflektoida itseään.
Mutta kun ihminen on ihan luonnevikainen, niin ei sellaisen kanssa jaksa kukaan, menemättä rikki.
Minusta on ihan hirveän surullista miten paljon jotkut sairaat ihmiset aiheuttaa toisille tuskaa, eikä heille oikein voi mitään.
Pakko vaan odottaa että aika jättää heistä, mutta senkin jälkeen traumat jäävät hermostoon loppuiäksi.
Ap:lle voin sanoa, että älä taistele sitä hermostoa vastaan. Suojele itseäsi. Keho on viisas.
Neljäs hermostohullu täällä kiittää kirjoituksestasi. Jotain samantapaista olen ajatellut kirjoittaa.
Perehdyin myös aikaisemmin ketjussa mainittuun parentifikaatio ilmiöön ja löysin taas itseni. Olen ollut lapsesta asti ja olen edelleen äitini lapsuus-, työ- ja parisuhdeterapeutti, ilmapiirin haistelija, sovitteleva ja turva jopa fyysisesti isäni ja äitini välisessä avioerohelvetissä. Isäni oli persoonallisuushäiriöinen ja väkivaltainen, vainosi 10 vuotta avioeron jälkeen äitiäni.
Äitini on kertonut kaikenlaista ei lapsen korville sopivaa mm. hääpäivänä aamuna mietti jo, että on tekemässä elämänsä virheen. Eli virheestä olen syntynyt kaksi vuotta häidensä jälkeen, nuorempi sisarusvirheeni päätti päivänsä jo vuosikymmeniä sitten.
Äiti on tukeutunut ja tukeutuu aivan kaikessa maan ja taivaan väliltä minuun, olen myös hänen päivystävä terveyskonsultti, jolle ilmoitetaan joka vatsanväänne ja kulmakarvan kutina ja odotetaan minun hoitavan nekin häneltä heti pois. Ei myönnä mitään ilmiselviä virheitään, suuttuu, toisten toimia ja tarkoitusperiä epäilee ja ajattelee heitä aina ensisijaisesti itse syyllisiksi tilanteeseensa. Itse sen sijaan on aina uhri. On erittäin raskas ihminen. Muistaa tosin maireasti kehua minua, joka hoitaa aina hänen kaikki asiansa niin hyvin ja pyytelee krokotiilinkyyneliä vuodattaen anteeksianteeksi, en tarkoittanut, en muista tuollaista, ei se niin mennyt, jos hänen kanssaan olen yrittänyt menneitä käydä läpi. Itse en ole tukea vaikeissa elämäntilanteissa häneltä saanut vaan olen joutunut rauhoittelemaan sen sijaan häntä.
Isä on jo edesmennyt. Muuttui viimeisinä vuosinaan sopuisammaksi ja olen rauhassa hänen muistonsa kanssa.
Yritän hoitaa äitini kunnialla muistaen hyvät hetket, mutta koville ottaa näin ihmisrauniona, kun mielenterveyteni on mennyttä.
Olen itsekin hermostohullu ja tiedän av-palstan keskustelujen triggeröivän aivan turhaan herkkää hermostoa. Mennäänpä siis tekemään jotain aivan muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikään ei ole niin itsekäs kuin vanha ihminen. Nimim.vanhempiaan hoitava
Itsekkyys ei ole iästä kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään ei ole niin itsekäs kuin vanha ihminen. Nimim.vanhempiaan hoitava
Itsekkyys ei ole iästä kiinni.
Minusta just tämä nuorempi sukupolvi tässä ketjussa on itsekäs. Ei pidetä yhteyksiä vanhempiin kun ei oikein nappaa. Tulee huono olo. Onks pakko jos ei haluu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olemme kaveripiirissä monesti puhuneet tätä, että vanhemmat on vaan nyt iän myötä taantuneet omiin juttuihinsa. Loputonta jaarittelua, miten naapurin Kaija laittoi marjapuskan väärään paikkaan tai ahne-Pentti otti kahvituksessa kaksi pullansiivua. Sitten puidaan pitkän kaavan mukaan, kuinka sen vanhan työkaverin Marjan serkun puolisolle on nyt puhjennut diabetes 77-vuotiaana. Se kai on vaan niin, että se elämä alkaa pyöriä tuollaisten pikkujuttujen ympärillä ja ne muuttuu kauhean kiinnostavaksi plus jopa heillekin tuntemattomien ihmisten asioista pitäisi olla kauhean kiinnostunut. Ymmärrän, että jos nyt jonkun tutun serkun söi hai Australiassa, niin voi kertoa, mutta loputtomiin kerrotaan jonkun täysin tuntemattoman ihmisen tikusta varpaassa...
Ja te kaveripiirissä kertaatte vanhempienne juttuja. Eikö teillä ole mielenkiintoisempia keskustelunaiheita kaveripiirissä?
Miten niin? Tottakai ihmettelemme, miten vanhemmat taantuu. Mitä sitten? Sehän oli kiva kuulla, ettei oma äitini ole sen hassumpi kuin muutkaan vaan ilmiö on yleinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa kerrotaan minun mielestä hyvinkin neutraalisti ja asiallisesti seuraavaa:
Ap on jo lapsesta saakka ollut masentunut ja ahdistunut lapsuuden kodissaan, jossa joutui elämään ilman kavereita, yksin eristyksissä.
Hän "karkasi" jo pikkulikkana pois ahdistavasta kodistaan.
Nyt aikuisena siellä käyminen ahdistaa yhä, eikä kukaan hänen perheestään halua siellä käydä.
Nyt yrittänyt käydä siellä, mutta saanut paniikkikohtauksen.
Ap. ei sorru syyllistämiseen, vaan sanoo ettei vanhemmat "mitään pahaa" tehneet. Ja hän on "velvollisuudesta" yrittänyt käydä siellä.
Ketju on täynnä jonkun/joidenkin höpötystä, että ap on uhriutuja, turhasta kiukuttelija ja säälittävästi muka paniikin tahallaan omien lapsuuden kotiin liittymättömien ongelmiensa takia saanut marttyyri narsisiti jne.
Hirveän sotatilan repäisi joku ilmeisesti lapsensa suututtanut vanhus, ja nyt monta sivua on sodittu siitä, kumpi on syyllinen, kummassa on vika, lapsessa vai vanhemmissa.
Älytöntä.
Oikeasti nyt on tärkeää vaan kuunnella sitä omaa jaksamista, oman kehon viisaita viestejä ja olla nöyrä sen hermostonsa kanssa. Sen kun rikkoo, niin saa pitkään kärsiä ja kuntouttaa sitä.
Hermoston oireilu ei ole mitään "vellomista" "vääränlaista ajattelua" "asennevammaa" "epäkypsää" "lapsekasta"
Se on HERMOSTO! Ja se ei ole mikään TAHDONALAINEN!
Se on TAISTELE / PAKENE / LAMAANNU -systeemi, ja se hälyyttää uhasta!
Se ei ole mikään teidän kuvittelema, "olen vähän lapsekas marttyyri ja kiukuttelen koulukirjoista"
Se on kropassa oleva systeemi ja se on viisas.
Mistä tämä hermostohullu on tänne ilmestynyt? Ei tunnu olevan kirjoittajan oma hermostokaan kovin hyvässä kunnossa.
Saanut neuvoja siihen, miten hermostoa rauhoitetaan..Hyvä niin, toivottavasti saa harjoitteista apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on vähintään kaksi, luultavasti ainakin kolme.
T. Yksi hermostohullu, joka painottaa sitä siksi, että vika ei ole ap:n asenteessa
Minäkin olen vaan tämmöinen hermostohullu, joka olisi kaivannut hermostosta tietoa, jo monta kymmentä vuotta sitten.
Pitkään kognitiivissessa terapiassa käynyt, mutta suuria hyötyjä saanut, vasta kun oppinut psykofyysisiä keinoja kehon rauhoittamiseen.
On surullista miten paljon on itseään syyttänyt, ja uskonut kaikkien ilkeiden ja tyhmien ihmisten syytökset, että olen jotenkin heikko ja huono, kun en osaa "asennoitua" ja "antaa vaan olla". Ei ole ollut mistään asenteesta ja ajattelutyöstä, kun on ihan oikeasti joutunut hoivaamaan kehoaan, kuin pientä lasta. Itse pitää rauhoittaa hermostonsa, ei sitä kukaan muu tule tekemään. Ja itse pitää myös tehdä niitä elämän valintoja, joilla suojaa sitä hermostoaan menemästä tolaltaan.
Eli minäkin olen siivonnut ihmiset jotka saavat aikaan ahdistuksen. Erittäin hyvä valinta on ollut.
Entäs tämmöiset keskustelut, jotka saa sut kiihtymään? Miten ne vaikuttavat hetmostoosi ja oletko harkinnut näistä luopumista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietynlaisissa vanhemmissa ihmisissä raskainta on heidän aivan absurdin tason myrkyllusyys ja ihan kohtuuton epäreiluus ja epäkypsyys.
Projisoivat kaiken mitä itse tekevät toisiin. Eivät koskaan myönnä mitään, vaan aina rysänpäältä kiinnijäätyään välittömästi jyrkkä seinäkiisto ja uhria aletaan suu vaahdossa rakuttaen syyttää siitä mitä itse teki.
Se on jotain niin inhottavaa ja epäkypsää, ettei minulla ole mitään keinoja sellaista sietää.
Nuoremmilla yleensä on kyky tarkastella omaa toimintaansa kriittisesti ja reflektoida itseään.
Mutta kun ihminen on ihan luonnevikainen, niin ei sellaisen kanssa jaksa kukaan, menemättä rikki.
Minusta on ihan hirveän surullista miten paljon jotkut sairaat ihmiset aiheuttaa toisille tuskaa, eikä heille oikein voi mitään.
Pakko vaan odottaa että aika jättää heistä, mutta senkin jälkeen traumat jäävät hermostoon loppuiäksi.
Ap:lle voin sanoa, että älä taistele sitä hermostoa vastaan. Suojele itseäsi. Keho on viisas.
Neljäs hermostohullu täällä kiittää kirjoituksestasi. Jotain samantapaista olen ajatellut kirjoittaa.
Perehdyin myös aikaisemmin ketjussa mainittuun parentifikaatio ilmiöön ja löysin taas itseni. Olen ollut lapsesta asti ja olen edelleen äitini lapsuus-, työ- ja parisuhdeterapeutti, ilmapiirin haistelija, sovitteleva ja turva jopa fyysisesti isäni ja äitini välisessä avioerohelvetissä. Isäni oli persoonallisuushäiriöinen ja väkivaltainen, vainosi 10 vuotta avioeron jälkeen äitiäni.
Äitini on kertonut kaikenlaista ei lapsen korville sopivaa mm. hääpäivänä aamuna mietti jo, että on tekemässä elämänsä virheen. Eli virheestä olen syntynyt kaksi vuotta häidensä jälkeen, nuorempi sisarusvirheeni päätti päivänsä jo vuosikymmeniä sitten.
Äiti on tukeutunut ja tukeutuu aivan kaikessa maan ja taivaan väliltä minuun, olen myös hänen päivystävä terveyskonsultti, jolle ilmoitetaan joka vatsanväänne ja kulmakarvan kutina ja odotetaan minun hoitavan nekin häneltä heti pois. Ei myönnä mitään ilmiselviä virheitään, suuttuu, toisten toimia ja tarkoitusperiä epäilee ja ajattelee heitä aina ensisijaisesti itse syyllisiksi tilanteeseensa. Itse sen sijaan on aina uhri. On erittäin raskas ihminen. Muistaa tosin maireasti kehua minua, joka hoitaa aina hänen kaikki asiansa niin hyvin ja pyytelee krokotiilinkyyneliä vuodattaen anteeksianteeksi, en tarkoittanut, en muista tuollaista, ei se niin mennyt, jos hänen kanssaan olen yrittänyt menneitä käydä läpi. Itse en ole tukea vaikeissa elämäntilanteissa häneltä saanut vaan olen joutunut rauhoittelemaan sen sijaan häntä.
Isä on jo edesmennyt. Muuttui viimeisinä vuosinaan sopuisammaksi ja olen rauhassa hänen muistonsa kanssa.
Yritän hoitaa äitini kunnialla muistaen hyvät hetket, mutta koville ottaa näin ihmisrauniona, kun mielenterveyteni on mennyttä.
Happimaski aina itselle ensin.
T. Työkyvyttömänä nyt, kun venyin ja venyin
Siitä hermostosta. Riippuu ihan, mikä siinä on vialla, mitä sille tehdään.
Huomattavaa on, että yliaktiivisen sympaattisen hermoston (stressi, paniikki, kiire) rauhoittaminen rauhoittaa kierrokset ja sympaattinen laskeutuu alas.
Mutta monella lapsuustraumatisoituneella on toinenkin ongelma polyvagaaliteoriassa. Sympaattisen rauhoittaminen pysäyttää, muttei palauta. Jotta uupumus helpottaisi, ruoansulatus toimisi, keho palautuisi, pitää käynnistää parasympaattinen hermosto. Niitä harjoituksia täällä teen monta x pv.:ssä. Oli ihmeellinen tunne, kun parasympaattinen käynnistyi. En tiedä, onko se toiminut kunnolla oikeastaan koskaan. Kuormitus alkoi jo vauvana.
Kun hermosto kokee, ettei taistele /pakene auta, se siirtyy miellyttämiseen ja jos sekään ei auta, astuu kuvaan freeze ja usein myös dissosiaatio.
Youtubesssa on paljon hyviä kanavia, mutta tähän liittyen tuli mieleen Sam Miller, joka puhuu siitä, miten kaikki tunteet sallimalla ja tuntemalla saadaan hermoston kuormitus purettua. Auttaa ainakin itseä.
Alue: Aihe vapaa
Eiväthän he yleensä halunneet tutustua lapsenakaan. Aina emotionaalisesti etäistä.