Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (895)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
70-vuotiaat ovat syntyneet aivan erilaiseen maailmaan kuin mikä se on nyt. Heidän aikanaan ei vatvottu omia tunteita eikä tuntemuksia 24/7 vaan tehtiin töitä ja yritettiin vaurastua.
Joo, vaiettiin kaikki asiat kuoliaaksi ja turrutettiin sitten tunteet viinalla. Tosi terveellistä touhua, mikä näkyi sitten sairauksina ja lyhentyneenä elinaikaodotteena.
Tuleeko mitään mieleen tuosta ajasta, miksi noin voisi olla? Sota esimerkiksi. Ja sodan jälkeinen aika. Ei silloin ollut tapana ahdistus kaikesta, kuten nykyään, oli vaan elettävä eteenpäin. Esimerkiksi lapsikuolleisuus oli suurta,jos ei vanhemmilla itsellään kuollut lapsia, niin heidän sisaruksiaan on kuollut. Tai heidän omat vanhempansa olivat sodan kokenutta sukupolvea.
Tämä ilmeisesti on nykypäivänä vaikea ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No älä mene, soita. Ja koita hoidattaa tuo henkinen ongelmasi vaikka terapialla, se ei ole normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä, mistä ap:n ahdistus aiheutuu, sitä me ei tässä ketjussa selvitetä. Ei toisten kokemukset ole vertailukelpoisia. Eikä hän taida tietää juuri nyt itsekään panikointinsa syytä.. Hän tekee itse ratkaisunsa, miten etenee. Toivotaan että asia selviää ja ahdistus helpottaa. Terapia voi olla hyvä apukeino helpottaa asioiden käsittelyä.
Niin. Luulen kyllä että tässä on edelleen joku tuntemus siitä, ettei minulla ja meidän perheellä ole heille mitään arvoa, mikään ei heille riitä eikä mitään kiitosta osoiteta. Tuntuu pahalta kun kaupasta on tuotu väärää piimää, laittamani ruoka oli liian pippurista, puhutaan päälle, ja kuinka naapurin ukon peräpukamatkin on mielenkiintoisempi puheenaihe kuin se, mitä lapsenlapsi opiskelee.
Oletko tuonut tämän ilmi heille? Jos, miten he reagoivat?
Aloituksessa hän sanoo; vanhempani eivät ole tehneet mitään pahaa minulle.
Miten 300 kmn päästä nyt sitten voi hoitaa piimäostokset ja muut, ei kai nyt kukaan joka vapaallaan aja niin kaukana. Aloituksessa valituksena vain nuorena lukioon lähtö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Olet siis pannut tämän ahdistuksen vanhempiesi ja lapsuutesi syyksi. Aivan yhtä hyvin ahdistus voi johtua elämästäsi tällä hetkellä, mutta lapselle on aina helpoin ratkaisu syylllistää vanhemmat.
Kerro, miksi vain vanhempani laukaisevat oireilun? Ei mikään muu.
No jumalauta ventovieraat vauvapalstalla se varmaan tietääkin. Haloo.
Bingo. Kummasti kuitenkin tiedetään, että syy ei ainakaan ole vanhemmissani. Eikö ole aika kummallista?
Ei vaan tiedämme sen verran että kuvailemasi täysin tavanomaiset asiat eivät ole syy tuollaiseen uhriutumiseen. Itse oletan, että olet joko trolli tai jätät aika paljonkin kertomatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä, mistä ap:n ahdistus aiheutuu, sitä me ei tässä ketjussa selvitetä. Ei toisten kokemukset ole vertailukelpoisia. Eikä hän taida tietää juuri nyt itsekään panikointinsa syytä.. Hän tekee itse ratkaisunsa, miten etenee. Toivotaan että asia selviää ja ahdistus helpottaa. Terapia voi olla hyvä apukeino helpottaa asioiden käsittelyä.
Niin. Luulen kyllä että tässä on edelleen joku tuntemus siitä, ettei minulla ja meidän perheellä ole heille mitään arvoa, mikään ei heille riitä eikä mitään kiitosta osoiteta. Tuntuu pahalta kun kaupasta on tuotu väärää piimää, laittamani ruoka oli liian pippurista, puhutaan päälle, ja kuinka naapurin ukon peräpukamatkin on mielenkiintoisempi puheenaihe kuin se, mitä lapsenlapsi opiskelee.
No niin, voisit varata ajan työterveyteen tai minne nyt vaan asiantuntijalle purkamaan tunteitasi. Voisit kertoa hänelle esimerksiksi juuri tämän saman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse 75v eläkeläismummo. Itse kyllä keskustelen tieteestä ja taiteesta. Käyn näyttelyissä elokuvissa . Ravintoloissa ja kahviloissa drinkillä. Ostoksilla ja matkoilla paljon. Uin ja kävelen. Opiskelen kieliä
Se on kuitenkin hyvä että niin keski-ikäiset ja heidän lapsensa ovat raitista ja reipasta väkeä. Baarit ja ravintolat menee konkurssiin vähän väliä. Alkoissa ei ovi käy.
Toisin kuin edelliset sukupolvet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Olet siis pannut tämän ahdistuksen vanhempiesi ja lapsuutesi syyksi. Aivan yhtä hyvin ahdistus voi johtua elämästäsi tällä hetkellä, mutta lapselle on aina helpoin ratkaisu syylllistää vanhemmat.
Kerro, miksi vain vanhempani laukaisevat oireilun? Ei mikään muu.
No jumalauta ventovieraat vauvapalstalla se varmaan tietääkin. Haloo.
Bingo. Kummasti kuitenkin tiedetään, että syy ei ainakaan ole vanhemmissani. Eikö ole aika kummallista?
Ei vaan tiedämme sen verran että kuvailemasi täysin tavanomaiset asiat eivät ole syy tuollaiseen uhriutumiseen. Itse oletan, että olet joko trolli tai jätät aika paljonkin kertomatta.
Minusta on hyvinkin epänormaalia, että vasta ensimmäisellä luokalla tapaa itsensä ikäisen ihminen ekaa kertaa elämässään. Eikä ole normaalia, että vanhemmat vastustavat koulutusta. Aika kipeetä, jos tämä on jonkun mielestä normaalia. Käsittääkseni kukaan ei ole tilivelvollinen menemään yksityiskohtiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ymmärrän sinua täysin. Omat vanhempani ja ympäristö on täsmälleen samanlaista kuin kuvasit. Kylä tosin ihan vireä nykyään, mutta 90-luvun lama-ajan muistot pilaavat sen. Vanhemmat juttelevat 40 vuotta sitten tapahtuneista asioista kuin eilisestä.
Samat asiat ja ihmiset pyörivät puheissa vuosista ja vuosikymmenistä toiseen. Heillä ei ole ollut muuta kuin aikaansaamattomuus ollut esteenä matkustaa ja nähdä maailmaa. Edes kotipaikkakunnan nähtävyyksiä ei käydä katsomassa.
Minua ahdistaa siellä nimenomaan jonkinlainen latistavuus ja pysähtyneisyyden tunne mikä kotitalossa on. Mikään ei muutu, ei koskaan.
Joskus käyn velvollisuuden tunteesta siellä muutaman yön ja ahdistaa niin paljon, että juon iltaisin salaa pari olutta. Muuten en pysty olemaan. Normaalisti en juurikaan juo.
Sinäpä sen hyvin kuvasit. Tässä on niin monta erillistä tekijää, jotka ahdistusta laukaisevat. En varmaan tiedosta itsekään, kuinka moni asia lapsuudesta laukaisee ahdistusta.
Joudun välillä olemaan yötä, ja tuolloin itsekin saatan juoda tuopillisen. Kotona en juo alkoholia oikeastaan yhtään.
Kai ymmärrät että sinulla on itselläsi mielenterveysongelmia, kun noin ahdistut ja panikoit. Se, että olet jo aikuinen ja ilmeisesti nelikymppinen, vähintään, tarkoittaa vain sitä, että et itse ole osannut käsitellä asioitasi ja korjata ongelmiasi.
Se ei ole paikkakunnan tai vanhempiesi vika. Terve ihminen kyllä selviää tuollaisesta ilman kuvaamaasi ahdistusta.
Paniikkikohtaus ei toki ole normaalia. Aion auttaa itseäni ensisijaisesti välien katkaisulla. En aio olla enää vanhempieni kynnysmattona, kuriirina, kokkina ja yleisenä sylkykuppina vailla mitään kiitosta.
Voit toki katkaista välit, poistua paikalta. En vaan usko, että pääset sillä tavalla eroon omasta pahasta olostasi ja sisällä jäytävästä ahdistuksen tunteesta.
You can run, but you cannot hide.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ymmärrän sinua täysin. Omat vanhempani ja ympäristö on täsmälleen samanlaista kuin kuvasit. Kylä tosin ihan vireä nykyään, mutta 90-luvun lama-ajan muistot pilaavat sen. Vanhemmat juttelevat 40 vuotta sitten tapahtuneista asioista kuin eilisestä.
Samat asiat ja ihmiset pyörivät puheissa vuosista ja vuosikymmenistä toiseen. Heillä ei ole ollut muuta kuin aikaansaamattomuus ollut esteenä matkustaa ja nähdä maailmaa. Edes kotipaikkakunnan nähtävyyksiä ei käydä katsomassa.
Minua ahdistaa siellä nimenomaan jonkinlainen latistavuus ja pysähtyneisyyden tunne mikä kotitalossa on. Mikään ei muutu, ei koskaan.
Joskus käyn velvollisuuden tunteesta siellä muutaman yön ja ahdistaa niin paljon, että juon iltaisin salaa pari olutta. Muuten en pysty olemaan. Normaalisti en juurikaan juo.
Sinäpä sen hyvin kuvasit. Tässä on niin monta erillistä tekijää, jotka ahdistusta laukaisevat. En varmaan tiedosta itsekään, kuinka moni asia lapsuudesta laukaisee ahdistusta.
Joudun välillä olemaan yötä, ja tuolloin itsekin saatan juoda tuopillisen. Kotona en juo alkoholia oikeastaan yhtään.
Kai ymmärrät että sinulla on itselläsi mielenterveysongelmia, kun noin ahdistut ja panikoit. Se, että olet jo aikuinen ja ilmeisesti nelikymppinen, vähintään, tarkoittaa vain sitä, että et itse ole osannut käsitellä asioitasi ja korjata ongelmiasi.
Se ei ole paikkakunnan tai vanhempiesi vika. Terve ihminen kyllä selviää tuollaisesta ilman kuvaamaasi ahdistusta.
Paniikkikohtaus ei toki ole normaalia. Aion auttaa itseäni ensisijaisesti välien katkaisulla. En aio olla enää vanhempieni kynnysmattona, kuriirina, kokkina ja yleisenä sylkykuppina vailla mitään kiitosta.
Voit toki katkaista välit, poistua paikalta. En vaan usko, että pääset sillä tavalla eroon omasta pahasta olostasi ja sisällä jäytävästä ahdistuksen tunteesta.
You can run, but you cannot hide.
No, se jää nähtäväksi. Vaikea uskoa, että ahdistus jostain muualta hiipisi kun ei minua tässä maailmassa mikään muu suoraan sanottuna vituta niin paljon.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse 75v eläkeläismummo. Itse kyllä keskustelen tieteestä ja taiteesta. Käyn näyttelyissä elokuvissa . Ravintoloissa ja kahviloissa drinkillä. Ostoksilla ja matkoilla paljon. Uin ja kävelen. Opiskelen kieliä
Olisi aivan ihanaa jos olisi tuollainen mummo perheessä! Näyttäisit hyvää mallia nuorisolle opiskelemalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Me tiedämme"
Älä nyt puhu kaikkien suulla kuten narskuilla on tapana. Heillä on myös tapana syyttä uhriutumisesta, ja suuttua ja läksyttää jos joku toinen ihminen menee rikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
70-vuotiaat ovat syntyneet aivan erilaiseen maailmaan kuin mikä se on nyt. Heidän aikanaan ei vatvottu omia tunteita eikä tuntemuksia 24/7 vaan tehtiin töitä ja yritettiin vaurastua.
Joo, vaiettiin kaikki asiat kuoliaaksi ja turrutettiin sitten tunteet viinalla. Tosi terveellistä touhua, mikä näkyi sitten sairauksina ja lyhentyneenä elinaikaodotteena.
Tuleeko mitään mieleen tuosta ajasta, miksi noin voisi olla? Sota esimerkiksi. Ja sodan jälkeinen aika. Ei silloin ollut tapana ahdistus kaikesta, kuten nykyään, oli vaan elettävä eteenpäin. Esimerkiksi lapsikuolleisuus oli suurta,jos ei vanhemmilla itsellään kuollut lapsia, niin heidän sisaruksiaan on kuollut. Tai heidän omat vanhempansa olivat sodan kokenutta sukupolvea.
Tämä ilmeisesti on nykypäivänä vaikea ymmärtää.
Sodassa kuoli puolisot, isät, veljet, sulhaset. Ei niinkään lapset. Lapsia lähetettiin Ruotsiin ja turvaan sukulaisiin jos mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinulle aloittaja. Kerrohan olosi ja tunnelmas sen jälkeen kun menetät vanhempasi. Montako vuotta he sinusta huolehti kun olit avuton lapsi. Älä vahingossakaan tule tänne palstalle itkemään sitten kun vanhempasi kuolee eikä sinulla ole enää paikkaa minne menet ja mistä nyt valitat.
Tässäpä alkeellista ajattelua
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, ymmärrän sinua täysin. Omat vanhempani ja ympäristö on täsmälleen samanlaista kuin kuvasit. Kylä tosin ihan vireä nykyään, mutta 90-luvun lama-ajan muistot pilaavat sen. Vanhemmat juttelevat 40 vuotta sitten tapahtuneista asioista kuin eilisestä.
Samat asiat ja ihmiset pyörivät puheissa vuosista ja vuosikymmenistä toiseen. Heillä ei ole ollut muuta kuin aikaansaamattomuus ollut esteenä matkustaa ja nähdä maailmaa. Edes kotipaikkakunnan nähtävyyksiä ei käydä katsomassa.
Minua ahdistaa siellä nimenomaan jonkinlainen latistavuus ja pysähtyneisyyden tunne mikä kotitalossa on. Mikään ei muutu, ei koskaan.
Joskus käyn velvollisuuden tunteesta siellä muutaman yön ja ahdistaa niin paljon, että juon iltaisin salaa pari olutta. Muuten en pysty olemaan. Normaalisti en juurikaan juo.
Sinäpä sen hyvin kuvasit. Tässä on niin monta erillistä tekijää, jotka ahdistusta laukaisevat. En varmaan tiedosta itsekään, kuinka moni asia lapsuudesta laukaisee ahdistusta.
Joudun välillä olemaan yötä, ja tuolloin itsekin saatan juoda tuopillisen. Kotona en juo alkoholia oikeastaan yhtään.
Kai ymmärrät että sinulla on itselläsi mielenterveysongelmia, kun noin ahdistut ja panikoit. Se, että olet jo aikuinen ja ilmeisesti nelikymppinen, vähintään, tarkoittaa vain sitä, että et itse ole osannut käsitellä asioitasi ja korjata ongelmiasi.
Se ei ole paikkakunnan tai vanhempiesi vika. Terve ihminen kyllä selviää tuollaisesta ilman kuvaamaasi ahdistusta.
Paniikkikohtaus ei toki ole normaalia. Aion auttaa itseäni ensisijaisesti välien katkaisulla. En aio olla enää vanhempieni kynnysmattona, kuriirina, kokkina ja yleisenä sylkykuppina vailla mitään kiitosta.
Voit toki katkaista välit, poistua paikalta. En vaan usko, että pääset sillä tavalla eroon omasta pahasta olostasi ja sisällä jäytävästä ahdistuksen tunteesta.
You can run, but you cannot hide.
No, se jää nähtäväksi. Vaikea uskoa, että ahdistus jostain muualta hiipisi kun ei minua tässä maailmassa mikään muu suoraan sanottuna vituta niin paljon.
Jep, muualla on aina sen verran paljon kiirettä ja puuhaa (perhe, työ ja harrastukset), ettei ehdi ahdistua.
Sinun ei missään nimessä ole mikään pakko käydä itseäsi rääkkäämässä siellä.
Sinä olet paras asiantuntija mitä tulee omiin tunteisiin ja kokemuksiin.
Jos joku ihminen, joku paikka tai mikä vaan laukaisee itkun ja ahdistuskohtauksen, ei se ole mikään "turhasta" uhriutuminen tai "lapsekasta temppuilua" huvikseen.
Ihmisillä on monenlaisia lapsuuksia, toisilla kuormittava, rikkova, epäterve, sairas, toisilla normaali ja kiva, jossa sai olla oma itsensä, kehittyä ja oli turvallista ja kannustavaa.
Jotkut (etenkin hyvin syrjässä maalla, vanhanaikaisesti ja tympeästi eläneet) perheet kohtelivat lapsiaan (tyttöjä) kuin jotain esineitä ja omaisuutta, jonka voi omistaa piikaanaan, ja sulkea purkkiin kuin perhosentoukan.
Sellaiset aika tympeät ihmiset, ovat raskaita, eivätkä muutu ikinä.
Ei enää aikuisena kannata mennä sinne tukehtumaan ja itkemään, kun on JO joutunut kärsimään tarpeeksi ja niin ison työn on tehnyt, kun on kiivennyt sieltä lantakuopasta ylös. Sitä ponnistelua ja kiipeämistä ei näe, ne ketkä ovat saaneet maanpinnalta tai korokkeelta ponnistaa rakastavien vanhempien kannustamana.
Maalla on ollut hyvinkin normaalia ajattelua, että koulutuksella ei ole niin väliä. Poikien ja tyttärien on odotettu jatkavan maatilaa tai yritystä. Muistan kun omalla paikkakunnalla 2000-luvun vaihteessa oli ihan ennenkuulumatonta hakea teknilliseen korkeakouluun. Minusta tulikin sitten suvun ensimmäinen diplomi-insinööri.
Vierailija kirjoitti:
Symppaan ap:tä, vaikka oma iäkäs vanhempani asuukin maakuntakeskuksessa. Sinne on luotani ollut vähintään 400 km matkaa heti sen kesän jälkeen, jona sain valkolakin päähäni.
Kun iäkäs vanhempani oli lapsi ja nuori, kukaan ei puhunut mitään adhd:stä, mutta koko oirekuva on esiintynyt hänessä niin kauan kuin muistan. Jankkausta vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen ja todellakin vuosituhannelta toiselle. Älyvapaata mölinää, r*sismia, naisvihaa, "se äijä teki oharit autokaupoista ja lähetin sille hamekankaan", mielipuolista naurunhöhötystä, naisten ulkonäön jatkuva kommentointi livenä ja tv-kuvaa katsellessa, lista on loputon. Minuun vanhimpana lapsena kohdisti fyysistä sekä "henkilökohtaista henkistä" väkivaltaa (toinen vanhempi tosin enemmän ja häneen katkaisin välit). Monena joulunalusena esim. valehtelin olevani lähdössä puolison kanssa matkoille, jottei iäkäs vanhempi olisi tuppautunut kylään jouluamme pilaamaan.
Viimeksi kuluneen vuoden aikana hän on vihdoin saanut dg:n, uuden sellaisen eli muistisairaus! Tahti on hidastunut, puheääni kimeä, mutta jankkaus jatkuu. Lempiaihe ollut viime kuukaudet ajokortti, jonka hän onnistui uusimaan luultavasti lahjomalla lääkärin, sillä ne alinopeudet motarilla ja keskelle risteyksiä muisti katkenneena pysähtelyt ovat oikeasti pelottavia. Rakas ajokortti voi pitää hänelle seuraa, ja vähintään yhtä kaukana kuin minä asuvat sisarukseni, sillä minä en enää kykene. Viimeksi lähdin hänen luotaan viikonlopun vietosta ii äm ajatuksissa ja itkin puolet kävelymatkasta rautatieasemalle - minä joka en yleensä vakaana keski-ikäisenä itke koskaan, mutta tämä iäkäs vanhempi on vaan liikaa. Minulla ei ole lapsia, joten tämä hewwetti päättyy tähän.
Tämäkin on vakavasti mielenterveysongelmisen vääristynyt näkemys ja vuodatus, kuten myöhemmin selviää tuossa kohdassa, missä on ii ämmää ajateltu. Siis miksi, vanhemman takia? Et todellakaan ole terve päästäisi.
Kehtaat vielä sanoa,että vanhemmallasi on ADHD, ei todellakaan ollut kuvaus adhd.sta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kohtuutonta, kun pitäisi olla lempeä, armollinen, rakastava ja hoivaava vanhempi omille vanhemmilleen, mutta ei ole itse saanut olla koskaan lapsi. On joutunut opettelemaan, olemaan itse itselleen rakastava ja turvallinen vanhempi.
Täällä nyt lässyttää kaikki normaalin lapsuuden eläneet, joilla ei ole mitään käsitystä mitä toiset on lapsena saaneet sietää.
Juurikin näin. On helppo huutaa, että ”kasva aikuiseksi” kun piti aikuistua 15-vuotiaana.
Onko muuten konkreettisia vinkkjä, miten kasvaa aikuiseksi yli 40-vuotiaana? Katkeruus ja syvä ahdistus paskasta lapsuudesta ei hellitä sormia napsauttamalla. Terapia varmaan auttaisi.
Täytyy olla onnellinen siitä, että omat lapset ovat saaneet melko normaalin lapsuuden, mitä nyt isovanhemmat halunneet jättäytyä taka-alalle. He eivät ole koskaan käyneet minun luona kylässä, koko elämänsä aikana. Ei edes vaikka kyytiä tarjoaisi.
Sinun ei "pitänyt" aikuistua 15 vuotiaana. Sinä itse päätit tehdä niin ja lähteä kaupunkiin. Murrosikäsi ei ole loppunut vieläkään, ininästä päätellen
Alue: Aihe vapaa
Välejä ei kannata katkaista kokonaan, saatat katua myöhemmin. Etäisyyttä voi toki ottaa monellakin eri tavalla.