Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (895)
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tavallaan oudolta mutta samaistuttavalta. En itsekään koulukiusattuna jne lapsuudesta ja nuoruudesta pikkukaupungissa aina nauttinut, mutta ei tuota ongelmia käydä siellä vanhempien luona. Ei maaseutu ja luonto ainakaan ole ongelma, päinvastoin rikkaus. Kuulostaa että aloittaja ei ole ihan sinut joidenkin asioiden kanssa.
Voi kuitenkin ajatella, että vanhemmat antoivat sinulle elämän. Jos jätät vierailemasta niin se varmaan ei tee hyvää sinullekaan? Ehkä ei ole tarpeen syyttää vanhempiasi enää nykyisyydestäsi, voit aikuisena itse selvittää asioita ilman pakenemista.
Ilmeisesti vanhempasi ovat vielä toimintakykyisiä. Vielä suuremmat itkut ja murheet sinulla on edessä kun he alkavat kaivata apuasi.
Jos olisit aktiivinen, voisit järjestää reissun lähimpään taajamaan, kävisitte syömässä ja juttelemassa naapureiden kanssa. Tunnut olevan passiivinen, joka odottaa kädet ojossa muiden voihdyttävän sinua. Et ole tainnut valtavasti lukea kaunokirjallisuutta, jos ei ole yhtään mielikuvitusta. Vanhemmillesi voisit lukea vaikkapa Antti Tuurin kirjoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Joo ei aina kaikki ole niin kiinnostavaa ja mielekästä, mutta miksi et jaksa vanhempiasi? En minäkään aina erästä jaksaisi, mutta on kuitenkin vanhempani. Jaksoihan se vanhempasikin sinua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti vanhempasi ovat vielä toimintakykyisiä. Vielä suuremmat itkut ja murheet sinulla on edessä kun he alkavat kaivata apuasi.
Mikään pakko ei ole auttaa. Mikä siihen velvottaisi?
Kesällä voi istua ulkona, lukea, jutella, juoda kahvia, kutsua naapureita käymään, kuunnella musiikkia jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Murrosiästä 30 vuotta eteenpäin on elämässä uusi kausi menossa. Jotkut eivät sitä huomaakaan, joku tarvitsee siihen ja itsensä säätelyyn apua.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap tunteita. Minulla äiti 94 vuotta. Köy lenkillä joka päivä naapurin kanssa, hyvä niin. Sitte soitaatminulle ja kertoo lämpötilan ja tuulensuunnan. En tarvitse säätiedoista, löytyyetistä, ei tarvitse sitä joka päivä ilmoittaa. Kun ei tapahdu mitää, ei ole mitään puhuttavaakan.
Mä ainakin juttelisin mielelläni 94-vuotiaan äitini kanssa ihan vaan siitä ilosta, että hän on vielä olemassa! Ja vieläpä sen verran hyväkuntoisena ja selväpäisenä, että pystyy
käymään lenkillä päivittäin, hänellä on ainakin yksi sosiaalinen kontakti jo päivä, hän osaa vielä käyttää puhelinta.
Soitan viikoittain muistisairaalle 80+ äidilleni hoivakotiin. ja aion soittaa niin pitkään kuin hän osaa puhua. On ihana kuulla hänen äänensä ja se ilo, kun hän tunnistaa oman tyttären olevan langan päässä. Eihän meillä paljon juteltavaa ole, mutta se ei ole enää tärkeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Joo ei aina kaikki ole niin kiinnostavaa ja mielekästä, mutta miksi et jaksa vanhempiasi? En minäkään aina erästä jaksaisi, mutta on kuitenkin vanhempani. Jaksoihan se vanhempasikin sinua?
En tiedä. Heidän seura saa minut ihan pienistäkin asioista suutuksiin (en näytä sitä heille) ja kaiken kaikkiaan on epämiellyttävä olo.
Alkakaa tehdä kuoli siivousta, niin aika kuluu mukavasti. Tekstiilit, astiat, kodinkoneet, kaikki läpi ja turhat tai rikkinäiset kiertoon. Voit etsiä vaatteita tuunattavaksi, kivoja astioita itsellesi muistoksi jne.
Taidat tarvita jonkun psykologin käsittelemään masennustasi,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on raskasta, kun vanhemmat ei yhtään pysty kohtaamaan lastaan. Elävät omassa todellisuudessaan, eivätkä tunne sinua. Jos aikuusuudessasi olet löytänyt toisenlaisia ihmisiä, joiden kanssa pystyy kohtaamaan niin ero omien vanhempien kykyyn muuttuu räikeäksi. Ja harvoin käydessä se lyö silmille. He ovat eläneet elämänsä haluamatta tutustua omaan lapseensa. Se on traumatisoivaa ja hermostosi menee paniikkiin. Minun arveluni oman elämäni pohjalta.
TÄMÄ!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Olet siis pannut tämän ahdistuksen vanhempiesi ja lapsuutesi syyksi. Aivan yhtä hyvin ahdistus voi johtua elämästäsi tällä hetkellä, mutta lapselle on aina helpoin ratkaisu syylllistää vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa tarina.Arvostan itse maaseutua ja tänään sanoin et ihmiset ollut hölmöjä kun ne koti paikoiltaan lähteneet.Sillä pakkohan olisi kehitystä käynyt kun väkeä olisi ollut.Kun joku sanoi millä sitä olisi elänyt??Kyllä maalla on ihanaa,lähdin etelään lomalle junan viemänä 17 v olin,ei ollut tarkoitus jäädä ,jäin.Sillä tiellä vieläkin mutta toinen jalka vuosia ollut maaseudulla ei kotikunassa mutta sama pääkaupunki NS meillä on.Tonenkin kaupunki lähellä jossa meidän mökki rintsikka metsässä,ihan parasta.Uusi koti on lähellä myös.Mutta vielä etelässä kirjoilla ja koti.Voi tekisin mitä vain jos vanhemmat olisi olemassa,Ukit,mummot niin tärkeitä.Niin paljon jäi kertomatta heiltä.Ihminen on juureton jos ei tiedä oikeen mistään mitään.Kun ikää tulee muisti muu muuttuu,oman aikansa elämä ja sen katsomus.Nykyihmisillä erilainen.On tuo sääli jos ei kestä vanhempiaan .He kasvatti,piti sinusta huolta.Voiko kukaan olla niin dydämetön itsekeskeinen omia vanhempiaan kohtaan oli mitä oli..Kova luu.Inttää vastaan mikään ole hyvin ,niinkö..Minkä käsityksen tuosta voikaan saada???kerro.Iäkkäät ihmiset voi olla yksinäisiä,dementiassa vanhat asiat muistetaan ei aina uusia.Heidän elämää.Elämä soljuu äkkiä ohi..Muistot on rikkaus.Mielenkiintoisia tarinoita.Jokaisella ihmisilläkin on tarvekkin näkyä kuulua,tulla kuulluksi..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti vanhempasi ovat vielä toimintakykyisiä. Vielä suuremmat itkut ja murheet sinulla on edessä kun he alkavat kaivata apuasi.
Mikään pakko ei ole auttaa. Mikä siihen velvottaisi?
Purra ja Orpo
Vierailija kirjoitti:
Alkakaa tehdä kuoli siivousta, niin aika kuluu mukavasti. Tekstiilit, astiat, kodinkoneet, kaikki läpi ja turhat tai rikkinäiset kiertoon. Voit etsiä vaatteita tuunattavaksi, kivoja astioita itsellesi muistoksi jne.
Taidat tarvita jonkun psykologin käsittelemään masennustasi,
Tää kuolinsiivousidea ei kuulosta yhtään huonolta. Hamstraajavanhempien kanssa se on vaikeaa mutta ehkä mahdollista. Muistoja en kyllä halua. Täytyy syksyksi ehdottaa, että tulen käymään tällä ehdolla, että romua lähtee matkaan kaatopaikalle. Toki asian voi heille ilmaista toisin.
Täähän se just on, kun en ole mitenkään masentunut tai ahdistunut normaalissa elämässäni. Kukaan muu ihminen tai paikka ei aiheuta minulle tuollaista reaktiota. Psykologin kyllä tarvitsisin käsittelemään tätä, mistä kiikastaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Joo ei aina kaikki ole niin kiinnostavaa ja mielekästä, mutta miksi et jaksa vanhempiasi? En minäkään aina erästä jaksaisi, mutta on kuitenkin vanhempani. Jaksoihan se vanhempasikin sinua?
En tiedä. Heidän seura saa minut ihan pienistäkin asioista suutuksiin (en näytä sitä heille) ja kaiken kaikkiaan on epämiellyttävä olo.
Eli eihän tässä ole kyse sinun vanhemmistasi tai siitä lapsuuden paikkakunnasta. Kyse on sinusta ja sinun epämieluisista tunteistasi, joita olet muualla päässyt karkuun. Lapsuuden perhe triggeröi sinussa jotain, mitä et ole käsitellyt vielä lainkaan.
Sama. Yksin asuva lähes 80v äitini on ollut jo lähes 30v masentunut, lääkäriin ei suostu menemään asiasta. Jutut menee vuosi vuodelta sairaammiksi. Ainut milloin hän jaksaa teeskennellä normaalia on pienille lapsilleni. Lapset viihtyvät mummon luona kylässä. Vien lapset hetkeksi kylään ja poistun itse. Minulle hän ei jaksa teeskennellä vaan suoltaa saastaansa ja yrittää hukuttaa minut siihen kun lapsiltani korva välttää. Tällä hetkellä ainakin näin, lapseni ovat ainoa pieni ilo äitini elämässä. Katotaan miten asia etenee, voiko lapsetkaan siellä pitkään enää käydä. Sille masennussonnalle lapsiani ei altisteta, olen jo itse kärsinyt tarpeeksi. Eli jos ei jaksa enää lapsillenikaan teeskennellä, sitten eivät hekään enää käy. Sitten saa mummo kuolla yksin. Ja äitini marina ei ole mitään pelkkää rasittavaa vaan ihan sairasta mustaa, kuolemista ja pahansuopuutta. Hän inhoaa kaikkea ja kaikkia paitsi lapsiani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
En siis ymmärrä minä itsekään, miksi paniikkikohtaus tuli. Se silti tuli. Järjellistä syytä ei ole, tai ainakaan sellaista jonka tiedostaisin. Päätös katkaista välit vähintään väliaikaisesti tuntuu suurelta helpotukselta.
Sen sijaan en usko, että lapsuuden aikana koettu tyhjyys tuosta noin vain paranee sillä, että sen unohtaa ja antaa olla. Menneisyys on varmasti jättänyt pysyvän jäljen. Erikoista, kun olin ihan toimintakykyinen ihminen 20-30-vuotiaana, mutta vasta nyt alkanut selvästi tulla enemmän tätä järjetöntä ahdistusta. Jotain käsittelemättömiä asioita.
Ja jos ei ole mitään muuta kuin ikävää kommentoitavaa, niin voi jättää kommentoimatta. Se, että jollain muulla menee huonommin ei muuta tosiasiaa siitä, että joku ongelma tässä on meneillään. En jaksa vanhempiani, en pisaran vertaa. Tänään pitäisi kertoa äidille, että nyt riitti, en enää tule.
Olet siis pannut tämän ahdistuksen vanhempiesi ja lapsuutesi syyksi. Aivan yhtä hyvin ahdistus voi johtua elämästäsi tällä hetkellä, mutta lapselle on aina helpoin ratkaisu syylllistää vanhemmat.
Kerro, miksi vain vanhempani laukaisevat oireilun? Ei mikään muu.
Alue: Aihe vapaa
Tulkitsin että ongelma on pihan lintujen katseleminen. Se ei ole oikea, kaupunkilainen harrastus kuten esim. television katselu tai baarissa istuminen.