Lue keskustelun säännöt.
Iäkkäiden vanhempieni jutut alkavat rasittaa. En jaksa enää käydä siellä.
19.04.2026 |
Vanhempani ovat eläneet 70-luvulta asti samassa kurjassa pikkukunnassa, josta itse muutin pois jo alaikäisenä. Olin ahdistunut ja masentunut. Ei ystäviä, ei harrastuksia, vain vanhempieni seura. Koulukaveritkin asuivat kovin kaukana. Muuton jälkeen opiskelupaikkakunnalle aloin saada ikäisiäni ystäviä. Masennus alkoi helpottaa ja pääsin rakentamaan oman elämäni.
Vanhempani ovat nyt iäkkäitä, mutta heidän luona käyminen laukaisee yhä edelleen ikäviä muistoja. Puolisonikin sanoo, että talo ja pikkukylä huokuvat ankeutta. Kukaan meidän perheestä ei haluaisi käydä siellä, mutta vanhempani toivovat kyläilyjä. Säälistä olen käynyt.
Tänä viikonloppuna en ajanut 300 km yksikseni. Istahdin autoon perjantaina ja sain ekaa kertaa elämässäni paniikkikohtauksen. Aidosti luulin, että se oli sydänkohtaus tai jotain vastaavaa. En lähtenyt ajamaan, soitin äidille ja valehtelin että tuli noro. Eivät vanhempani ole minulle mitää pahaa ole tehneet, mutta tuo kohtaus sai ajattelemaan, etten voi jatkaa itseni kiusaamista vain velvollisuudentunnosta.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vanhempani eivät ymmärrä vastavuoroisen keskusten päälle, vaan kertovat yhä uudestaan mitä naapurustossa on tapahtunut (ei mitään), ja seuraavaksi ihmetellään naakkoja pihalla. Masentaa ja ahdistaa edelleen tuo kyläpahanen niin paljon, että itkettää.
Kommentit (895)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kohtuutonta, kun pitäisi olla lempeä, armollinen, rakastava ja hoivaava vanhempi omille vanhemmilleen, mutta ei ole itse saanut olla koskaan lapsi. On joutunut opettelemaan, olemaan itse itselleen rakastava ja turvallinen vanhempi.
Täällä nyt lässyttää kaikki normaalin lapsuuden eläneet, joilla ei ole mitään käsitystä mitä toiset on lapsena saaneet sietää.
Juurikin näin. On helppo huutaa, että ”kasva aikuiseksi” kun piti aikuistua 15-vuotiaana.
Onko muuten konkreettisia vinkkjä, miten kasvaa aikuiseksi yli 40-vuotiaana? Katkeruus ja syvä ahdistus paskasta lapsuudesta ei hellitä sormia napsauttamalla. Terapia varmaan auttaisi.
Täytyy olla onnellinen siitä, että omat lapset ovat saaneet melko normaalin lapsuuden, mitä nyt isovanhemmat halunneet jättäytyä taka-alalle. He eivät ole koskaan käyneet minun luona kylässä, koko elämänsä aikana. Ei edes vaikka kyytiä tarjoaisi.
Kannattaa mennä sinne terapiaan. Minä jaksoin pitkään olla katkera vanhemmilleni, jotka saivat minut ehkä liian nuorina eivätkä ymmärtäneet oikein mistään mitään. Nykyiseen intensiivisen curling-vanhemmuuden ihanteeseen verrattuna suhtautuminen oli aika välinpitämätöntä. Lisäksi esikoisena on saanut murto-osan siitä huolenpidosta ja tuesta, mitä nuoremmille sisaruksille suotiin. Kuitenkaan en todellakaan jaksa enää keski-ikäisenä riippua marttyyrinä siellä ristillä ja syyttää lapsuusoloja kaikesta, mikä omassa elämässä mahdollisesti mättää. Aloittaja vaikuttaa häkellyttävän epäkypsältä, jos nyt oletetaan että lapsuuden perheessä ei ole ollut mitään vakavaa ja vaikeasti traumatisoivaa kaltoinkohtelua vaan kyse on ollut lähinnä tuollaisesta aika tyypillisestä luonteiden ja arvojen erilaisuudesta. Elämä on kovin lyhyt aika käytettäväksi tuohon katkerana märehtimiseen. Kannattaa joko laskea odotuksia omien vanhempien suhteen tai jos se ei auta niin välien katkaiseminenkin on vaihtoehto. Ei tarvitse sitten uhrina kirjoitella vauvapalstalla että taas oli äidillä ihan tyhmiä juttuja.
Eristyksissä kasvaminen ei ole mikään pikkujuttu. Se on traumatisoivaa. Monet täällä eivät näytä ymmärtävän, mitä se tarkoittaa kun lähialueella ei ole lainkaan itsensä ikäistä seuraa, jos edes on muita ihmisiä. Jos hän olisi kovin epäkypsä, tuskin omien lasten kasvatus onnistuisi? Kaunan ja traumojen kantaminen ei ole vapaaehtoista, eivätkä ne häviä vain päättämällä että ”minäpä nyt lopetan ahdistumasta asiasta”.
Ei ap ole missään eristyksessä kasvanut, vai lukiko jossain että olisi ollut kotiopetuksessa jne? Saman ikäisen seuran vähäisyys koulupäivien ulkopuolella on aika tyypillinen tilanne maalaistalojen lapsilla, mutta harva väittää olevansa pelkästään sillä perusteella kaltoinkohdeltu ja traumatisoitunut uhri. Ja mitä niiden omien lasten kasvatukseen tulee niin siitähän meillä ei ole muuta tietoa kuin ap:n omat hurskastelevat puheet. Lapset eivät kai ole täällä asiasta todistamassa.
Oli pakko päästä pois, hinnalla millä hyvä, tavalla tai toisella, koska ahdistus oli liian paha. Lähilukio ei ollut mitenkään siedettävä vaihtoehto. En jaksanut enää kulkea edes takaisin pitkää matkaa. Eivät vanhemmat olisi lähilukionkaan kirjoja kustantaneet, eikä syrjäseudulla ollut edes mainostenjakotyötä saatavilla. Pakko muuttaa paikkaan, jossa voin tehdä työtä. Reilua ja hyvää vanhemmuutta?
Kuten sanottua. Aloin voida paremmin kun pääsin pois.
Olethan sinä 15-vuotiaana sitten ollut hyvin kypsä jos mukana ei mitään murrosiän kuohuntaa . Miettinyt mennä töihin ja mieleiseen lukioon, osasit hakea kouluun ja asunnonnitsellesi ja osasit eritellä psyykkisen kuntosi.
Jos noin harkitun päätöksen pystyit 15 v tekemään miksi olet siitä vanhemmillesi katkera?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kohtuutonta, kun pitäisi olla lempeä, armollinen, rakastava ja hoivaava vanhempi omille vanhemmilleen, mutta ei ole itse saanut olla koskaan lapsi. On joutunut opettelemaan, olemaan itse itselleen rakastava ja turvallinen vanhempi.
Täällä nyt lässyttää kaikki normaalin lapsuuden eläneet, joilla ei ole mitään käsitystä mitä toiset on lapsena saaneet sietää.
Juurikin näin. On helppo huutaa, että ”kasva aikuiseksi” kun piti aikuistua 15-vuotiaana.
Onko muuten konkreettisia vinkkjä, miten kasvaa aikuiseksi yli 40-vuotiaana? Katkeruus ja syvä ahdistus paskasta lapsuudesta ei hellitä sormia napsauttamalla. Terapia varmaan auttaisi.
Täytyy olla onnellinen siitä, että omat lapset ovat saaneet melko normaalin lapsuuden, mitä nyt isovanhemmat halunneet jättäytyä taka-alalle. He eivät ole koskaan käyneet minun luona kylässä, koko elämänsä aikana. Ei edes vaikka kyytiä tarjoaisi.
Kannattaa mennä sinne terapiaan. Minä jaksoin pitkään olla katkera vanhemmilleni, jotka saivat minut ehkä liian nuorina eivätkä ymmärtäneet oikein mistään mitään. Nykyiseen intensiivisen curling-vanhemmuuden ihanteeseen verrattuna suhtautuminen oli aika välinpitämätöntä. Lisäksi esikoisena on saanut murto-osan siitä huolenpidosta ja tuesta, mitä nuoremmille sisaruksille suotiin. Kuitenkaan en todellakaan jaksa enää keski-ikäisenä riippua marttyyrinä siellä ristillä ja syyttää lapsuusoloja kaikesta, mikä omassa elämässä mahdollisesti mättää. Aloittaja vaikuttaa häkellyttävän epäkypsältä, jos nyt oletetaan että lapsuuden perheessä ei ole ollut mitään vakavaa ja vaikeasti traumatisoivaa kaltoinkohtelua vaan kyse on ollut lähinnä tuollaisesta aika tyypillisestä luonteiden ja arvojen erilaisuudesta. Elämä on kovin lyhyt aika käytettäväksi tuohon katkerana märehtimiseen. Kannattaa joko laskea odotuksia omien vanhempien suhteen tai jos se ei auta niin välien katkaiseminenkin on vaihtoehto. Ei tarvitse sitten uhrina kirjoitella vauvapalstalla että taas oli äidillä ihan tyhmiä juttuja.
Eristyksissä kasvaminen ei ole mikään pikkujuttu. Se on traumatisoivaa. Monet täällä eivät näytä ymmärtävän, mitä se tarkoittaa kun lähialueella ei ole lainkaan itsensä ikäistä seuraa, jos edes on muita ihmisiä. Jos hän olisi kovin epäkypsä, tuskin omien lasten kasvatus onnistuisi? Kaunan ja traumojen kantaminen ei ole vapaaehtoista, eivätkä ne häviä vain päättämällä että ”minäpä nyt lopetan ahdistumasta asiasta”.
Ei ap ole missään eristyksessä kasvanut, vai lukiko jossain että olisi ollut kotiopetuksessa jne? Saman ikäisen seuran vähäisyys koulupäivien ulkopuolella on aika tyypillinen tilanne maalaistalojen lapsilla, mutta harva väittää olevansa pelkästään sillä perusteella kaltoinkohdeltu ja traumatisoitunut uhri. Ja mitä niiden omien lasten kasvatukseen tulee niin siitähän meillä ei ole muuta tietoa kuin ap:n omat hurskastelevat puheet. Lapset eivät kai ole täällä asiasta todistamassa.
Oli pakko päästä pois, hinnalla millä hyvä, tavalla tai toisella, koska ahdistus oli liian paha. Lähilukio ei ollut mitenkään siedettävä vaihtoehto. En jaksanut enää kulkea edes takaisin pitkää matkaa. Eivät vanhemmat olisi lähilukionkaan kirjoja kustantaneet, eikä syrjäseudulla ollut edes mainostenjakotyötä saatavilla. Pakko muuttaa paikkaan, jossa voin tehdä työtä. Reilua ja hyvää vanhemmuutta?
Kuten sanottua. Aloin voida paremmin kun pääsin pois.
Mikään tuosta ei ole erityisen dramaattista tai poikkeuksellista. Lukemattomat teinit ovat ahdistuneita, yksinäisiä ja etääntyneitä vanhemmistaan. Lukemattomat aikuiseksi kasvaneet ihmiset kokevat, että heitä ei tuettu nuorena riittävästi tai oikealla tavalla. Kuitenkin vielä karumpiakin kohtaloita löytyy. Miten sä nyt haluaisit että vauvapalstalaiset ratkaisevat sulle tän asian? Jokaista vaihtoehtoa on ehdotettu, mukaan lukien välien katkaiseminen. Sinähän et vanhempasi ilmeisesti rakasta ja sanoit jo ettet ota perintöäkään niin miksi jatkaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko se aina pakko tavata siellä Ruikonperän perämetsässä, entä jos tapaatte jossain kaupungin kahvilassa vaikkapa vaihteeksi?
Et taida tajuta, miten vaikea on Ruikonperän perämetsään juurtuneen vanhan ihmisen lähteä minnekään "kaupungin kahvilaan".
Ei minunkaan vanhemmat halunneet varta vasten lähteä 80 kilometrin päähän kaupunkiin kahvilaan. Mutta me veimmekin kahvilan heille kotiin eli monenlaista herkkua kaupungista. Sitten yhdessä nautittiin kotona keittiön pöydän ääressä kahvilaelämästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko olla provo. Ei maalla nyt sentään noin tylsää ole jos harvakseltaan käy. Eikä kaupunki anna onnea yhtään sen enempää.
Maalla voi kuule olla monenlaista.
Kyllä niitä on semmoisia aivan järkyttäviä umpioita ja ihmisiä, ketkä ovat käytännössä, sori nyt vaan..kehitysvammaisen tasolla henkisesti.
Maalla on normaaleja ihmisiä, älykkäitä ihmisiä, moderneja, edistyksellisiä ihmisiä, mutta myös raskaita, vammaisia, heikkolahjaisia, myrkyllisiä, epäkypsiä ja sietämättömiä.
Kuten kaupungissakin siis.
Ja miten joku, joka tulee vain vierailemaan vanhemmilleen, muka joutuu tällaisen paikallisten umpioitten, heikkolahjaisten ym. maalaisten kanssa tekemisiin?
No jos on sattunut syntymään sellaiseen perheeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kukin haluaa meistä elämänsä nähdä. Olen kotoisin ihan samantyyppisistä oloista kuin sinä. Minulle se syrjäkylä, metsät ja pellot ja ränsistyvä kotitalo ovat tärkeitä. Samoin vanhempani. He juttelevat heille ajankohtaisista asioista. Suosittelen kuuntelemaan ennemmin kuin lyttäämään.
Kannattaa miettiä, mikä sinua oikeasti ahdistaa? Et ole sama ihminen kuin silloin lapsena.
Me kaikki olemme erilaisia. Se, että juuri sinä et ahdistu tuollaisessa paikassa ilman ystäviä, aivan eristyksissä, ei tarkoita sitä etteikö joku muu voisi. Masennuin jo alle kouluikäisenä. Tarvitseeko kaupunkiin syntyneen selitellä, miksi siellä alkaa ahdistaa ja haluaa vain pois mahdollisimman pian?
Olen kuunnellut vanhempieni juttuja jo 40 vuotta. En enää jaksa, en yhtään. Hekään eivät kysy eivätkä edes kuuntele, jos minulla on jotain sanottavaa. He eivät edes kysy, mitä lapsen lapsille kuuluu. Kaikenlaiseen apuun minä kelpaan, mutta jos itse olisin vaikka 20v sitten tarvinnut apua jossain niin ei kiinnosta. Jos aivan rehellisiä ollaan, pelkään, että vanhempani elävät vielä pitkään. Haluan vain elää omaa elämääni oman perheeni kanssa.
Nyt olet kuitenkin jo aikuinen ja sinulla on oma elämä muualla. Jos sinua ahdistaa ankea lapsuus tai omat vanhempasi, niin pitäisikö sinun tutustua niihin ikäviin tunteisiin hieman?
Reagoit nyt aika voimakkaasti ympäristöön ja paikkakuntaan ja mahdollisesti perhetaustasi sinussa nostattamiin epämieluisiin tunteisiin. Jostain se ahdistus kertoo.
Olen köyhästä perheestä ja muuttanut pieneltä paikkakunnalta pois parikymppisenä, enkä todellakaan voisi kuvitella asuvani siellä. Siellä käyminen ei kuitenkaan ahdista, sillä asun muualla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saisitko vanhempasi lähtemään mukanasi johonki tapahtumaan tai syömään jonnekin, jos matka ei ole kohtuuton. Ei tarvitsisi koko ajan kököttää samassa huoneessa. Voit itsekin piipahtaa välillä vaikka kävelylle tai kahville lähimmälle ABC:lle, ettei tarvitse koko ajan ahdistua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:llä riittää loputtomasti ymmärrystä itselleen, muttei ollenkaan vanhemmilleen.
Eikö vanhempien pitäisi yrittää ymmärtää lastaan?
Tietysti puolin ja toisin, mutta mitä vanhemmaksi lapset kasvaa, sen tasa-arvoisemmaksi suhde vanhempiin yleensä muodostuu. Ap uhriutuu ja hakee täältä selkeästi tukea uhritarinalleen.
Kaikki vanhemmat eivät ole valmiita siihen tasa-arvoiseen suhteeseen, vaan käyttäytyvät kuin se aikuinen lapsi olisi edelleenkin jotenkin lapsentasolle jäänyt kasvatettava.
Toisaalta vanhempien luonne voi olla ihan erilainen kuin heidän lapsensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä ap:n haukkujat on varmaan niitä ihmisiä jotka kuvaa itseään tunneälykkääksi ja empaattiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kohtuutonta, kun pitäisi olla lempeä, armollinen, rakastava ja hoivaava vanhempi omille vanhemmilleen, mutta ei ole itse saanut olla koskaan lapsi. On joutunut opettelemaan, olemaan itse itselleen rakastava ja turvallinen vanhempi.
Täällä nyt lässyttää kaikki normaalin lapsuuden eläneet, joilla ei ole mitään käsitystä mitä toiset on lapsena saaneet sietää.
Juurikin näin. On helppo huutaa, että ”kasva aikuiseksi” kun piti aikuistua 15-vuotiaana.
Onko muuten konkreettisia vinkkjä, miten kasvaa aikuiseksi yli 40-vuotiaana? Katkeruus ja syvä ahdistus paskasta lapsuudesta ei hellitä sormia napsauttamalla. Terapia varmaan auttaisi.
Täytyy olla onnellinen siitä, että omat lapset ovat saaneet melko normaalin lapsuuden, mitä nyt isovanhemmat halunneet jättäytyä taka-alalle. He eivät ole koskaan käyneet minun luona kylässä, koko elämänsä aikana. Ei edes vaikka kyytiä tarjoaisi.
Kannattaa mennä sinne terapiaan. Minä jaksoin pitkään olla katkera vanhemmilleni, jotka saivat minut ehkä liian nuorina eivätkä ymmärtäneet oikein mistään mitään. Nykyiseen intensiivisen curling-vanhemmuuden ihanteeseen verrattuna suhtautuminen oli aika välinpitämätöntä. Lisäksi esikoisena on saanut murto-osan siitä huolenpidosta ja tuesta, mitä nuoremmille sisaruksille suotiin. Kuitenkaan en todellakaan jaksa enää keski-ikäisenä riippua marttyyrinä siellä ristillä ja syyttää lapsuusoloja kaikesta, mikä omassa elämässä mahdollisesti mättää. Aloittaja vaikuttaa häkellyttävän epäkypsältä, jos nyt oletetaan että lapsuuden perheessä ei ole ollut mitään vakavaa ja vaikeasti traumatisoivaa kaltoinkohtelua vaan kyse on ollut lähinnä tuollaisesta aika tyypillisestä luonteiden ja arvojen erilaisuudesta. Elämä on kovin lyhyt aika käytettäväksi tuohon katkerana märehtimiseen. Kannattaa joko laskea odotuksia omien vanhempien suhteen tai jos se ei auta niin välien katkaiseminenkin on vaihtoehto. Ei tarvitse sitten uhrina kirjoitella vauvapalstalla että taas oli äidillä ihan tyhmiä juttuja.
Eristyksissä kasvaminen ei ole mikään pikkujuttu. Se on traumatisoivaa. Monet täällä eivät näytä ymmärtävän, mitä se tarkoittaa kun lähialueella ei ole lainkaan itsensä ikäistä seuraa, jos edes on muita ihmisiä. Jos hän olisi kovin epäkypsä, tuskin omien lasten kasvatus onnistuisi? Kaunan ja traumojen kantaminen ei ole vapaaehtoista, eivätkä ne häviä vain päättämällä että ”minäpä nyt lopetan ahdistumasta asiasta”.
Ei ap ole missään eristyksessä kasvanut, vai lukiko jossain että olisi ollut kotiopetuksessa jne? Saman ikäisen seuran vähäisyys koulupäivien ulkopuolella on aika tyypillinen tilanne maalaistalojen lapsilla, mutta harva väittää olevansa pelkästään sillä perusteella kaltoinkohdeltu ja traumatisoitunut uhri. Ja mitä niiden omien lasten kasvatukseen tulee niin siitähän meillä ei ole muuta tietoa kuin ap:n omat hurskastelevat puheet. Lapset eivät kai ole täällä asiasta todistamassa.
Oli pakko päästä pois, hinnalla millä hyvä, tavalla tai toisella, koska ahdistus oli liian paha. Lähilukio ei ollut mitenkään siedettävä vaihtoehto. En jaksanut enää kulkea edes takaisin pitkää matkaa. Eivät vanhemmat olisi lähilukionkaan kirjoja kustantaneet, eikä syrjäseudulla ollut edes mainostenjakotyötä saatavilla. Pakko muuttaa paikkaan, jossa voin tehdä työtä. Reilua ja hyvää vanhemmuutta?
Kuten sanottua. Aloin voida paremmin kun pääsin pois.
Olethan sinä 15-vuotiaana sitten ollut hyvin kypsä jos mukana ei mitään murrosiän kuohuntaa . Miettinyt mennä töihin ja mieleiseen lukioon, osasit hakea kouluun ja asunnonnitsellesi ja osasit eritellä psyykkisen kuntosi.
Jos noin harkitun päätöksen pystyit 15 v tekemään miksi olet siitä vanhemmillesi katkera?
Onneksi olkoon koko ketjun kirkkaasti typerimmästä kommentista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No vähästä olet noin masentunut ja saat paniikkikohtauksen. Toisilla on oikeasti vaikeita asioita elämässä ja syytäkin siihen, että mieli on matala.
Uskomatonta, että tätäkin hevonpaskaa on nyt veivattu jo näin pitkään. Sano niille vanhemmillesi että se on nyt soromnoo ja lopeta tuo uliseminen. Ottaa aivoon tuollaiset marttyyrit jotka aivan tikusta asiaa tehden kuvittelee olevansa ainoita maailmassa joilla on ollut ikinä vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kohtuutonta, kun pitäisi olla lempeä, armollinen, rakastava ja hoivaava vanhempi omille vanhemmilleen, mutta ei ole itse saanut olla koskaan lapsi. On joutunut opettelemaan, olemaan itse itselleen rakastava ja turvallinen vanhempi.
Täällä nyt lässyttää kaikki normaalin lapsuuden eläneet, joilla ei ole mitään käsitystä mitä toiset on lapsena saaneet sietää.
Juurikin näin. On helppo huutaa, että ”kasva aikuiseksi” kun piti aikuistua 15-vuotiaana.
Onko muuten konkreettisia vinkkjä, miten kasvaa aikuiseksi yli 40-vuotiaana? Katkeruus ja syvä ahdistus paskasta lapsuudesta ei hellitä sormia napsauttamalla. Terapia varmaan auttaisi.
Täytyy olla onnellinen siitä, että omat lapset ovat saaneet melko normaalin lapsuuden, mitä nyt isovanhemmat halunneet jättäytyä taka-alalle. He eivät ole koskaan käyneet minun luona kylässä, koko elämänsä aikana. Ei edes vaikka kyytiä tarjoaisi.
Kannattaa mennä sinne terapiaan. Minä jaksoin pitkään olla katkera vanhemmilleni, jotka saivat minut ehkä liian nuorina eivätkä ymmärtäneet oikein mistään mitään. Nykyiseen intensiivisen curling-vanhemmuuden ihanteeseen verrattuna suhtautuminen oli aika välinpitämätöntä. Lisäksi esikoisena on saanut murto-osan siitä huolenpidosta ja tuesta, mitä nuoremmille sisaruksille suotiin. Kuitenkaan en todellakaan jaksa enää keski-ikäisenä riippua marttyyrinä siellä ristillä ja syyttää lapsuusoloja kaikesta, mikä omassa elämässä mahdollisesti mättää. Aloittaja vaikuttaa häkellyttävän epäkypsältä, jos nyt oletetaan että lapsuuden perheessä ei ole ollut mitään vakavaa ja vaikeasti traumatisoivaa kaltoinkohtelua vaan kyse on ollut lähinnä tuollaisesta aika tyypillisestä luonteiden ja arvojen erilaisuudesta. Elämä on kovin lyhyt aika käytettäväksi tuohon katkerana märehtimiseen. Kannattaa joko laskea odotuksia omien vanhempien suhteen tai jos se ei auta niin välien katkaiseminenkin on vaihtoehto. Ei tarvitse sitten uhrina kirjoitella vauvapalstalla että taas oli äidillä ihan tyhmiä juttuja.
Eristyksissä kasvaminen ei ole mikään pikkujuttu. Se on traumatisoivaa. Monet täällä eivät näytä ymmärtävän, mitä se tarkoittaa kun lähialueella ei ole lainkaan itsensä ikäistä seuraa, jos edes on muita ihmisiä. Jos hän olisi kovin epäkypsä, tuskin omien lasten kasvatus onnistuisi? Kaunan ja traumojen kantaminen ei ole vapaaehtoista, eivätkä ne häviä vain päättämällä että ”minäpä nyt lopetan ahdistumasta asiasta”.
Ei ap ole missään eristyksessä kasvanut, vai lukiko jossain että olisi ollut kotiopetuksessa jne? Saman ikäisen seuran vähäisyys koulupäivien ulkopuolella on aika tyypillinen tilanne maalaistalojen lapsilla, mutta harva väittää olevansa pelkästään sillä perusteella kaltoinkohdeltu ja traumatisoitunut uhri. Ja mitä niiden omien lasten kasvatukseen tulee niin siitähän meillä ei ole muuta tietoa kuin ap:n omat hurskastelevat puheet. Lapset eivät kai ole täällä asiasta todistamassa.
Oli pakko päästä pois, hinnalla millä hyvä, tavalla tai toisella, koska ahdistus oli liian paha. Lähilukio ei ollut mitenkään siedettävä vaihtoehto. En jaksanut enää kulkea edes takaisin pitkää matkaa. Eivät vanhemmat olisi lähilukionkaan kirjoja kustantaneet, eikä syrjäseudulla ollut edes mainostenjakotyötä saatavilla. Pakko muuttaa paikkaan, jossa voin tehdä työtä. Reilua ja hyvää vanhemmuutta?
Kuten sanottua. Aloin voida paremmin kun pääsin pois.
Olethan sinä 15-vuotiaana sitten ollut hyvin kypsä jos mukana ei mitään murrosiän kuohuntaa . Miettinyt mennä töihin ja mieleiseen lukioon, osasit hakea kouluun ja asunnonnitsellesi ja osasit eritellä psyykkisen kuntosi.
Jos noin harkitun päätöksen pystyit 15 v tekemään miksi olet siitä vanhemmillesi katkera?
Onneksi olkoon koko ketjun kirkkaasti typerimmästä kommentista.
Noinhan hän on kertonut. Lue koko keskustelu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kohtuutonta, kun pitäisi olla lempeä, armollinen, rakastava ja hoivaava vanhempi omille vanhemmilleen, mutta ei ole itse saanut olla koskaan lapsi. On joutunut opettelemaan, olemaan itse itselleen rakastava ja turvallinen vanhempi.
Täällä nyt lässyttää kaikki normaalin lapsuuden eläneet, joilla ei ole mitään käsitystä mitä toiset on lapsena saaneet sietää.
Juurikin näin. On helppo huutaa, että ”kasva aikuiseksi” kun piti aikuistua 15-vuotiaana.
Onko muuten konkreettisia vinkkjä, miten kasvaa aikuiseksi yli 40-vuotiaana? Katkeruus ja syvä ahdistus paskasta lapsuudesta ei hellitä sormia napsauttamalla. Terapia varmaan auttaisi.
Täytyy olla onnellinen siitä, että omat lapset ovat saaneet melko normaalin lapsuuden, mitä nyt isovanhemmat halunneet jättäytyä taka-alalle. He eivät ole koskaan käyneet minun luona kylässä, koko elämänsä aikana. Ei edes vaikka kyytiä tarjoaisi.
Kannattaa mennä sinne terapiaan. Minä jaksoin pitkään olla katkera vanhemmilleni, jotka saivat minut ehkä liian nuorina eivätkä ymmärtäneet oikein mistään mitään. Nykyiseen intensiivisen curling-vanhemmuuden ihanteeseen verrattuna suhtautuminen oli aika välinpitämätöntä. Lisäksi esikoisena on saanut murto-osan siitä huolenpidosta ja tuesta, mitä nuoremmille sisaruksille suotiin. Kuitenkaan en todellakaan jaksa enää keski-ikäisenä riippua marttyyrinä siellä ristillä ja syyttää lapsuusoloja kaikesta, mikä omassa elämässä mahdollisesti mättää. Aloittaja vaikuttaa häkellyttävän epäkypsältä, jos nyt oletetaan että lapsuuden perheessä ei ole ollut mitään vakavaa ja vaikeasti traumatisoivaa kaltoinkohtelua vaan kyse on ollut lähinnä tuollaisesta aika tyypillisestä luonteiden ja arvojen erilaisuudesta. Elämä on kovin lyhyt aika käytettäväksi tuohon katkerana märehtimiseen. Kannattaa joko laskea odotuksia omien vanhempien suhteen tai jos se ei auta niin välien katkaiseminenkin on vaihtoehto. Ei tarvitse sitten uhrina kirjoitella vauvapalstalla että taas oli äidillä ihan tyhmiä juttuja.
Eristyksissä kasvaminen ei ole mikään pikkujuttu. Se on traumatisoivaa. Monet täällä eivät näytä ymmärtävän, mitä se tarkoittaa kun lähialueella ei ole lainkaan itsensä ikäistä seuraa, jos edes on muita ihmisiä. Jos hän olisi kovin epäkypsä, tuskin omien lasten kasvatus onnistuisi? Kaunan ja traumojen kantaminen ei ole vapaaehtoista, eivätkä ne häviä vain päättämällä että ”minäpä nyt lopetan ahdistumasta asiasta”.
Ei ap ole missään eristyksessä kasvanut, vai lukiko jossain että olisi ollut kotiopetuksessa jne? Saman ikäisen seuran vähäisyys koulupäivien ulkopuolella on aika tyypillinen tilanne maalaistalojen lapsilla, mutta harva väittää olevansa pelkästään sillä perusteella kaltoinkohdeltu ja traumatisoitunut uhri. Ja mitä niiden omien lasten kasvatukseen tulee niin siitähän meillä ei ole muuta tietoa kuin ap:n omat hurskastelevat puheet. Lapset eivät kai ole täällä asiasta todistamassa.
Oli pakko päästä pois, hinnalla millä hyvä, tavalla tai toisella, koska ahdistus oli liian paha. Lähilukio ei ollut mitenkään siedettävä vaihtoehto. En jaksanut enää kulkea edes takaisin pitkää matkaa. Eivät vanhemmat olisi lähilukionkaan kirjoja kustantaneet, eikä syrjäseudulla ollut edes mainostenjakotyötä saatavilla. Pakko muuttaa paikkaan, jossa voin tehdä työtä. Reilua ja hyvää vanhemmuutta?
Kuten sanottua. Aloin voida paremmin kun pääsin pois.
Mikään tuosta ei ole erityisen dramaattista tai poikkeuksellista. Lukemattomat teinit ovat ahdistuneita, yksinäisiä ja etääntyneitä vanhemmistaan. Lukemattomat aikuiseksi kasvaneet ihmiset kokevat, että heitä ei tuettu nuorena riittävästi tai oikealla tavalla. Kuitenkin vielä karumpiakin kohtaloita löytyy. Miten sä nyt haluaisit että vauvapalstalaiset ratkaisevat sulle tän asian? Jokaista vaihtoehtoa on ehdotettu, mukaan lukien välien katkaiseminen. Sinähän et vanhempasi ilmeisesti rakasta ja sanoit jo ettet ota perintöäkään niin miksi jatkaa?
Tarvitseeko olla poikkeuksellista? Ihmiset ovat yksilöitä. Tavaa perässä: Yk-si-löi-tä. Se, ettei joku ahdistu mistään ei tarkoita sitä etteikö toimen voisi muodostaa ongelman jostain muusta. Jotkut pelkäävät hammaslääkäriä ja toinen ahtaita paikkoja. Useinkaan pelon tai ahdistuksen todellista syytä ei edes tiedetä. Luuletko, että ihminen saa paniikkikohtauksen jostain järjellisestä syystä? Jotain siellä kylässä ja vanhempien talossa on sellaista, ettei siellä käyminen ole mahdollista enää. Tämä on varmasti monen tekijän summa.
Välien katkaisusta AP on puhunut! Aikoo tehdä sen vähintään väliaikaisesti. Liian empaattisena ja vastuuntuntoisena on vain kiusannut itseään energiasyöppöihin vanhempiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta, että tätäkin hevonpaskaa on nyt veivattu jo näin pitkään. Sano niille vanhemmillesi että se on nyt soromnoo ja lopeta tuo uliseminen. Ottaa aivoon tuollaiset marttyyrit jotka aivan tikusta asiaa tehden kuvittelee olevansa ainoita maailmassa joilla on ollut ikinä vaikeaa.
Sun on pakko olla 40-50-luvulla syntynyt kun noin k-päistä tekstiä kirjoitat. Et tiedä yhtään mitään toisen kokemuksesta.
Luin ketjua vaikka kuinka pitkälle enkä edelleenkään ymmärrä, mikä on olevinaan ongelma, tylsät vanhemmat vai heidän tylsä paikkakuntansa vai se kun ei ostettu lukiokirjoja vai se kun lapsena ei ollut kavereita. Kaksi ensin mainittua eivät ole oikeita ongelmia ja kaksi jälkimmäistä sellaisia että niistäkin voisi jo ehkä vähitellen päästää irti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta, että tätäkin hevonpaskaa on nyt veivattu jo näin pitkään. Sano niille vanhemmillesi että se on nyt soromnoo ja lopeta tuo uliseminen. Ottaa aivoon tuollaiset marttyyrit jotka aivan tikusta asiaa tehden kuvittelee olevansa ainoita maailmassa joilla on ollut ikinä vaikeaa.
Sun on pakko olla 40-50-luvulla syntynyt kun noin k-päistä tekstiä kirjoitat. Et tiedä yhtään mitään toisen kokemuksesta.
Ei mennyt kuin 40 vuodella pieleen, mutta ihan miten vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle aloittaja. Kerrohan olosi ja tunnelmas sen jälkeen kun menetät vanhempasi. Montako vuotta he sinusta huolehti kun olit avuton lapsi. Älä vahingossakaan tule tänne palstalle itkemään sitten kun vanhempasi kuolee eikä sinulla ole enää paikkaa minne menet ja mistä nyt valitat.
Entäs jos se tunne onkin ääretön helpotuksen tunne, kuin taakka putoaisi harteilta. Minulle kävi näin, tosin vanhempani olivat pahempia kuin ap:n. En nyt mene yksityiskohtin mitä tarkoitan. Eivät kaikki isät ja äidit ole vanhoina herttaisia, jos eivät ole olleet sitä nuorempinakaan.
Ei vanhan (80 -90) ihmisen kuolemasta henkisesti terve aikuinen enää hemoromahdusta saa tai teinimäistä "kieltäydyn perinnöstä".
Mitä "teinimäistä" on perinnöstä kieltäytymisessä? Todennäköisesti tulossa arvoton, pystyyn lahonnut murju täynnä homeista roinaa. Niitä ei saa kaupaksi kirveelläkään ja kuitenkin verot pitäisi maksaa per heti. Ei ole vaivan väärti.
Ja jos ap olisi ilmaissut haluavansa ottaa perinnön vastaan, syyttäisit ahneudesta ja laskelmoivuudesta. Ei voi teikäläisten kanssa voittaa. Ja sitten ihmetellään, kun kukaan ei käy tätä myrkkyä kuuntelemassa.
Arvottomasta ei perintöveroja maksella. Mutra usein voi tuolla maaseudulla tulla jonkun verran metsähehtaareita.
Itelläni on yli 100 v vanha mökki, siitä ei edes kiinteistöveroa. Vain uudemmasta piharakennuksesta. Ja nyt tuli maapohjasta.
Sitten pakko myydä joko puuta tai metsää pystyäkseen maksamaan perintöverot. Puhe oli perintöveroista, ei kiinteistöverosta.
Edelleen, puhut puuta heinää, koska arvottomasta perinnöstä ei veroja maksella. Alle 30 tonnin perinnön veroprosentti on 0%. - eri
Jättääkö se tuo "perinnöstä kieltäytyjä" sitten sen homeisen ja ränsistyneen mökin omien jälkeläistensä riesaksi kieltäytymällä vanhempiensa perinnöstä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kohtuutonta, kun pitäisi olla lempeä, armollinen, rakastava ja hoivaava vanhempi omille vanhemmilleen, mutta ei ole itse saanut olla koskaan lapsi. On joutunut opettelemaan, olemaan itse itselleen rakastava ja turvallinen vanhempi.
Täällä nyt lässyttää kaikki normaalin lapsuuden eläneet, joilla ei ole mitään käsitystä mitä toiset on lapsena saaneet sietää.
Juurikin näin. On helppo huutaa, että ”kasva aikuiseksi” kun piti aikuistua 15-vuotiaana.
Onko muuten konkreettisia vinkkjä, miten kasvaa aikuiseksi yli 40-vuotiaana? Katkeruus ja syvä ahdistus paskasta lapsuudesta ei hellitä sormia napsauttamalla. Terapia varmaan auttaisi.
Täytyy olla onnellinen siitä, että omat lapset ovat saaneet melko normaalin lapsuuden, mitä nyt isovanhemmat halunneet jättäytyä taka-alalle. He eivät ole koskaan käyneet minun luona kylässä, koko elämänsä aikana. Ei edes vaikka kyytiä tarjoaisi.
Kannattaa mennä sinne terapiaan. Minä jaksoin pitkään olla katkera vanhemmilleni, jotka saivat minut ehkä liian nuorina eivätkä ymmärtäneet oikein mistään mitään. Nykyiseen intensiivisen curling-vanhemmuuden ihanteeseen verrattuna suhtautuminen oli aika välinpitämätöntä. Lisäksi esikoisena on saanut murto-osan siitä huolenpidosta ja tuesta, mitä nuoremmille sisaruksille suotiin. Kuitenkaan en todellakaan jaksa enää keski-ikäisenä riippua marttyyrinä siellä ristillä ja syyttää lapsuusoloja kaikesta, mikä omassa elämässä mahdollisesti mättää. Aloittaja vaikuttaa häkellyttävän epäkypsältä, jos nyt oletetaan että lapsuuden perheessä ei ole ollut mitään vakavaa ja vaikeasti traumatisoivaa kaltoinkohtelua vaan kyse on ollut lähinnä tuollaisesta aika tyypillisestä luonteiden ja arvojen erilaisuudesta. Elämä on kovin lyhyt aika käytettäväksi tuohon katkerana märehtimiseen. Kannattaa joko laskea odotuksia omien vanhempien suhteen tai jos se ei auta niin välien katkaiseminenkin on vaihtoehto. Ei tarvitse sitten uhrina kirjoitella vauvapalstalla että taas oli äidillä ihan tyhmiä juttuja.
Eristyksissä kasvaminen ei ole mikään pikkujuttu. Se on traumatisoivaa. Monet täällä eivät näytä ymmärtävän, mitä se tarkoittaa kun lähialueella ei ole lainkaan itsensä ikäistä seuraa, jos edes on muita ihmisiä. Jos hän olisi kovin epäkypsä, tuskin omien lasten kasvatus onnistuisi? Kaunan ja traumojen kantaminen ei ole vapaaehtoista, eivätkä ne häviä vain päättämällä että ”minäpä nyt lopetan ahdistumasta asiasta”.
Ei ap ole missään eristyksessä kasvanut, vai lukiko jossain että olisi ollut kotiopetuksessa jne? Saman ikäisen seuran vähäisyys koulupäivien ulkopuolella on aika tyypillinen tilanne maalaistalojen lapsilla, mutta harva väittää olevansa pelkästään sillä perusteella kaltoinkohdeltu ja traumatisoitunut uhri. Ja mitä niiden omien lasten kasvatukseen tulee niin siitähän meillä ei ole muuta tietoa kuin ap:n omat hurskastelevat puheet. Lapset eivät kai ole täällä asiasta todistamassa.
Oli pakko päästä pois, hinnalla millä hyvä, tavalla tai toisella, koska ahdistus oli liian paha. Lähilukio ei ollut mitenkään siedettävä vaihtoehto. En jaksanut enää kulkea edes takaisin pitkää matkaa. Eivät vanhemmat olisi lähilukionkaan kirjoja kustantaneet, eikä syrjäseudulla ollut edes mainostenjakotyötä saatavilla. Pakko muuttaa paikkaan, jossa voin tehdä työtä. Reilua ja hyvää vanhemmuutta?
Kuten sanottua. Aloin voida paremmin kun pääsin pois.
Mikään tuosta ei ole erityisen dramaattista tai poikkeuksellista. Lukemattomat teinit ovat ahdistuneita, yksinäisiä ja etääntyneitä vanhemmistaan. Lukemattomat aikuiseksi kasvaneet ihmiset kokevat, että heitä ei tuettu nuorena riittävästi tai oikealla tavalla. Kuitenkin vielä karumpiakin kohtaloita löytyy. Miten sä nyt haluaisit että vauvapalstalaiset ratkaisevat sulle tän asian? Jokaista vaihtoehtoa on ehdotettu, mukaan lukien välien katkaiseminen. Sinähän et vanhempasi ilmeisesti rakasta ja sanoit jo ettet ota perintöäkään niin miksi jatkaa?
Tarvitseeko olla poikkeuksellista? Ihmiset ovat yksilöitä. Tavaa perässä: Yk-si-löi-tä. Se, ettei joku ahdistu mistään ei tarkoita sitä etteikö toimen voisi muodostaa ongelman jostain muusta. Jotkut pelkäävät hammaslääkäriä ja toinen ahtaita paikkoja. Useinkaan pelon tai ahdistuksen todellista syytä ei edes tiedetä. Luuletko, että ihminen saa paniikkikohtauksen jostain järjellisestä syystä? Jotain siellä kylässä ja vanhempien talossa on sellaista, ettei siellä käyminen ole mahdollista enää. Tämä on varmasti monen tekijän summa.
Välien katkaisusta AP on puhunut! Aikoo tehdä sen vähintään väliaikaisesti. Liian empaattisena ja vastuuntuntoisena on vain kiusannut itseään energiasyöppöihin vanhempiinsa.
Miksi puhut itsestäsi kolmannessa persoonassa? Tiedämme kaikki, että kirjoittelet suurimman osan näistä uhriulinoista. Mikä ihmeen sekopää narsisti olet?
Ymmärrän ap tunteita. Minulla äiti 94 vuotta. Köy lenkillä joka päivä naapurin kanssa, hyvä niin. Sitte soitaatminulle ja kertoo lämpötilan ja tuulensuunnan. En tarvitse säätiedoista, löytyyetistä, ei tarvitse sitä joka päivä ilmoittaa. Kun ei tapahdu mitää, ei ole mitään puhuttavaakan.
Tietysti puolin ja toisin, mutta mitä vanhemmaksi lapset kasvaa, sen tasa-arvoisemmaksi suhde vanhempiin yleensä muodostuu. Ap uhriutuu ja hakee täältä selkeästi tukea uhritarinalleen.