Lue keskustelun säännöt.
Lapsi liittyi seurajoukkueeseen 'harrastamaan', kulttuurisokki!
15.04.2026 |
Lapsemme halusi joukkueeseen pelaamaan. Aiemmat pihahöntsyt jäi, ja halusi paikallisen urheiluseuran joukkueeseen, koska moni luokkalaisensa on siinä myös.
No mikäs siinä, ajateltiin. Kiva harrastus.
Ajateltiin, että vanhempien panostus on joukkuevaatteiden osto. Nappikset ja uusi pallo. Ja seuramaksu. Mikä onkin ihan yllättävän kohtuullinen.
Kenttä on vieressä, pääsee siihen pyörällä.
Ensimmäisenä meidät vanhemmat liitettiin joukkueen vanhempien watsappiryhmään. Sieltä tuli dokkaria. Että miten on hyvä syödä, ja lenkkiä pitäisi poikien tehdä, ennen pelejä ei kaveriyökyläilyjä, aina treeneihin, vaikka katselemaan, jos paikat kipeänä, peleihin aina mukaan, vaikkei valittaisikaan, koska oppi kentän laidalta jne.
Sitten meidät vanhemmat liitettiin toimitsijawatsappiryhmään. Että pitää ilmottautua toimitsijaksi ja huoltajiksi peleihin, ja jos ei pääse omalla vuorollaan, pitää hommata tuuraaja.
Sitten meidät liitettiin kimppakyytiwatsappiryhmään. Että pitää sopia kimppakyydit peleihin, kaikki vanhemmat kuskaa vuorollaan, pelejä kaudella melkein joka viikonloppu.
Että hä? Lapsi on iloinen että nyt samassa porukassa luokkakavereiden kanssa.
Mutta millä hinnalla.. luulin oikeasti että kausimaksu riittää. En ajatellut tästä koko perheen harrastusta
Kommentit (679)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin Sääntö-Suomi toimii. Ennen turnausreissuilla nukuttiin koulujen jumppasaleissa, nykyään ei ole mahdollista, koska tulipalon sattuessa poistumisreittejä ei ole tarpeeksi eli laki kieltää. Onhan selvää, että sadat junnut ovat aiemmin kuolleet palokaasuihin, kun koulu on mystisesti keskellä yötä syttynyt palamaan.
Kyllä noita koulumajoituksia järjestetään edelleen ihan samalla tapaa, ne eivät vaan ole kovinkaan suosittuja enää ja vanhemmat mielummin keräävät rahat "kunnon" majoitukseen vaikka pojat kyllä mielummin kimppamajoituksessa olisivatkin.
Hotellissa saa kunnon aamupalan, pääsee saunaan jne. Pelaajat myös lepäävät paremmin. Kaikki eivät nauti ryhmämajoituksesta.
Koulumajoituksessa olisi taas se muonitus ynnä muut hommat. Olen niitäkin hoitanut jääkiekko junnuille, mutta ei ollut kilpailumatka.
On kyllä uskomatonta jauhantaa tässä ketjussa, vaikka mistään ei mitään ymmärretä, eikä mitään viitsittäisi tehdä lasten eteen. Lapset eivät nimittäin koe harrastusta rankkana, vaan nauttivat siitä, jos taustavoimat hoitavat hommansa.
Sinäpä sen sanoit. Hotellissa on mukavampaa. Onhan se varmasti kivaa natiaisille larpata huippu-urheilijan elämää, mutta väistämättä tuo johtaa siihen, että valtaosalla ei ole rahaa, ja valtaosan joukossa ovat todennäköisesti ne potentiaaliset lahjakkuudet.
Jääkiekon puolella tuo ei ehkä ole niin suuri ongelma koska kalliit aloitus- ja harrastuskustannukset noin ylipäätään jo karsii ne vähävaraiset sieltä joukosta pois. Joku satunnainen hotelliyö ei tunnu enää missään kun siihen harrastukseen palaa muutenkin jo tuhansia ja taas tuhansia euroja vuodessa.
Näinpä. Ja kun tosiaan rahalla pääsee mukaan, ei todennäköisesti kukaan ole niin paljon toisia parempi, että muille tulisi paha mieli.
Ei rahalla pääse kuin A-joukkueeseen. AA ja AAA joukkueisiin mennään tryoutien kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan mielenkiinnosta kysyn, että mitä ovat nämä vanhempien omat, tärkeät harrastukset, jotka estävät lapsen asettamisen etusijalle muutamiksi vuosiksi?
Itse tuolla esimerkiksi monta sivua aiemmin kerroin kirjoittavani romaania ja harrastavani koiranäyttelyjä (tavoitteena kasvatustoiminta, jos koirani pärjäävät hyvin ja ovat terveitä luustoltaan ja hermostoltaan). Molemmat ovat pitkäaikaisia haaveitani ja useiden vuosien projekteja, ja nyt kun viimein olen päässyt vauhtiin ja on esim. Kustantamolta kiinnostusta kirjani julkaisemiseen, niin en ajatellut luopua näistä elinikäisistä haaveistani siksi, että voin seistä neljänä iltana viikossa kentän laidalla tai talkoilla jokaisen liikenevän vapaapäivän.
Kuten aiemmin sanoin, niin lapsen harrastusta kyllä kannustetaan ja kustannetaan, ja mennään kyllä pelejä katsomaan miehen kanssa vuorotellen aina silloin kuin päästään. Mutta ei ole mahdollista omistautua lapsen urheiluseuralla sillä tavalla, kuten tässä ketjussa on monet kuvanneet.
Ihan sivusta huutelen, että nuohan ovat aivan erinomaisia harrastuksia lapsen kehityksen näkökulmasta. Lemmikkien hoito opettaa empatiaa ja vastuun kantamista. Perheessämme on allergikkoja, muuten meillä olisi ehdottomasti koira.
Kirjoittamisharrastus antaa pitkäjänteisyyden mallin, ja jos työskentelet kotona, olet tarvittaessa lasten tavoitettavissa, jos he touhuavat omiaan, esimerkiksi maalaavat tai tekevät käsitöitä.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä johtuuko yleisestä elämän helpottumisesta, mutta nämä treeneihin kuskatut, hamppareilla ravitut, hotellissa hyvin yönsä nukkuneet, saunoneet ja aamiaisensa saaneet urheilijalapsoset ovat hämmästyttävän, sanotaanko rotevia.
Entisaikaan joka luokalla oli yksi ylipainoinen lapsi. Nykyään niitä tuntuu löytyvän urheilujoukkueistakin. Sinänsä ihan taitavia ja kivoja poikia, joilla on isot makkarat lanteilla. Jalkapalloakin pelaavat lapset ovat hitaan oloisia jässiköitä, eivät sähäköitä vinttikoiria, jollaisia paljon liikkuvat lapset yleensä ovat tavannneet olla.
Käytkö useinkin kyyläämässä lapsia kentän laidalla?
Vierailija kirjoitti:
En tiedä johtuuko yleisestä elämän helpottumisesta, mutta nämä treeneihin kuskatut, hamppareilla ravitut, hotellissa hyvin yönsä nukkuneet, saunoneet ja aamiaisensa saaneet urheilijalapsoset ovat hämmästyttävän, sanotaanko rotevia.
Entisaikaan joka luokalla oli yksi ylipainoinen lapsi. Nykyään niitä tuntuu löytyvän urheilujoukkueistakin. Sinänsä ihan taitavia ja kivoja poikia, joilla on isot makkarat lanteilla. Jalkapalloakin pelaavat lapset ovat hitaan oloisia jässiköitä, eivät sähäköitä vinttikoiria, jollaisia paljon liikkuvat lapset yleensä ovat tavannneet olla.
Sinäpä sen sanoit!
Muistuu mieleen yksi aspatilanne vuosien takaa, junnujoukkue pelireissulla. Yksi junnu alkoi niskotella yksinkertaista pyyntöä vastaan ja siinä sitten hetken jono seisoi. Valmentaja huomasi tilanteen, ojensi pelaajaa reippaalla vitsillä ja kysyi myös muulta joukkueelta onko asia ymmärretty? Sanoi vielä että käsi ylös jos tulee jotain muuta eteen. Yläkouluikäisiä ja hyvässä fyysisessä kunnossa olevia poikaoletettuja. Nykyään kai tästä toiminnasta nousisi mieletön haloo ja joku vanhemmista huutaisi lasua tai lakimiestä. Silloin pelaajat pääsivät omassa elementissään matkaan ja kaikille jäi hyvä mieli :)
Vähintään pari kertaa viikossa. Solmin myös heidän kengännauhojaan ja on tullut jokunen kolhukin hoidettua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vähintään pari kertaa viikossa. Solmin myös heidän kengännauhojaan ja on tullut jokunen kolhukin hoidettua.
Tämä siis oli vastaus kysymykseen, käynkö useinkin kyyläämässä lapsia kentän laidalla.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on lähimmissä työkavereissa useampikin sellainen, joka on sanonut, että ei mihinkään harrastusrumbaan lähde. Ikävin tilanne oli taannoin naapurini tytöllä, joka olisi halunnut luistella. Äiti ilmoitti, ettei ala kuskaamaan, kun oma kotona tapahtuva joogaharrastus on tärkeämpi.
Tekevätkö perheet sitten nykyisin yhdessä asioita? Oman kokemukseni mukaan on vanhempia, jotka jaksavat viedä harrastuksiin ja ovat muutenkin aktiivisia, jaksavat viettää aikaa lastensa kanssa ja olla yhdessä. Sitten on toinen ääripää, omalle työlleen ja omille menoilleen omistautuneet, jotka eivät vie harrastuksiin eivätkä tee muutenkaan mitään yhdessä. Heitä on valitettavan paljon.
Eli tilanne ei ole se, että harrastuksiin lapsiaan vievät eivät viettäisi muuten aikaa lastensa kanssa eikä toisaalta sekään, että vanhemmat, jotka eivät viitsi viedä lastaan harrastuksiin, viettäisivät muuten hurjasti aikaa lastensa kanssa.
Ovatko tietokonepelit sitten kehittäviä? Eivät ole. On totta, että nykyisin pojat päihittävät tytöt englannin kielessä. Englantia opitaan muualta kuin koulusta, peleistä, netistä jne. Mutta onko tuo englanti kovin kattavaa? Väitän, että ei. Riippuu hirveän paljon siitä, mitä netissä lukee. Pelimaailman englanti riittää yläasteella mutta lukiossa ei. Rakenteet ovat helppoja, sanasto suppeaa. Peleihin liittyvät historiapläjäykset ovat alkeellisia, kärjistäviä, jopa vääriä. Pelaaminen ei kehitä sitkeyttä, keskittymiskykyä eikä kestävyyttä. Kaikki sujuu klikkaamalla. Suurin puute on sosiaalisten, oikeiden kontaktien puute.
On totta, että olen urheilijoiden vanhempi, itse urheileva. En näe peleissä mitään erityisen hyvää, sekin on totta. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse harrastaa urheilua. Käsityöt, musiikki, eläinten hoitaminen, lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen ovat mitä mainioimpia harrastuksia. Tietokoneella pelaaminen ei ole.
Hah hah :D Huomaa kyllä, että et ole koskaan pelannut yhtään kunnon videopeliä. Kovin osaat totena kertoa, että "pelien historiapläjäykset ovat kärjistäviä ja jopa vääriä", vaikka oikeasti laadukkaisiin peleihin nähdään valtavasti vaivaa, jotta niistä saadaan mahdollisimman aidontuntuisia. Monien kehityksessä on käytetty apuna oikeita historiantutkijoita ja esim. Kingdon Comen keskiaikaa koskeva taustatietopankki on kattavampi kuin yhdenkään koulun historiankirjat.
Se on helppo todeta turhaksi ja tyhmäksi kaikki sellainen, mistä et itse pidä. Samalla logiikalla minä, joka en pidä jalkapallosta, voinkin todeta että on monia kehittäviä harrastuksia, mutta jalkapallo ei ole yksi niistä. Siinä oppii ainoastaan aggressiivisuutta, toisten lyttäämistä ja pahimmillaan tekee jopa lapsesta väkivaltaisen, minunkin jalkapalloa koko nuoruutensa harrastanut serkkupoikani joutui jalkaleikkaukseen kun vastustajat potkivat hänen nilkkansa hajalle. Kamala addiktio tuo jalkapallo, enkä näe siinä mitään erityisen hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäs urheilulajia suosittelette, jos haluaisi lapselle jonkin kehoa, liikunnallisuutta ja sosiaalisia taitoja kehittävän harrastuksen, mutta ei halua mukaan tuollaiseen hullunmyllyyn?
Meille on esikoinen syntymässä kesällä, poika tulossa ja olin ajatellut että olisi ehkä hyvä laittaa sitten vähän isompana taaperona johonkin joukkuelajiin, jotta oppisi siellä tiimitaitoja ja yhteisöllisyyttä, saisi kavereita ja olisi tekemistä, ja samalla kehittyisi kroppakin terveellä tavalla. Mutta en minäkään arvannut että se noin kauheaa on vanhemmille, minä ja mies ei olla kumpikaan harrastettu joukkuelajeja vaan itse harrastin esim. Ratsastusta, jota sai harrastaa just sen verran ja niin tavoitteellisesti kuin itsestä sopivalta tuntui. Eikä vanhemmista tullut mitään ratsastusseuran orjia.
Harmi, jos meininki on tuollaista kuin tässä ketjussa kuvataan... Haluaisin tosiaan tarjota lapselle jonkin kehittävän ja hyvän urheiluharrastuksen (musiikkia ja taidetta on kyllä tarkoitus myös harrastaa, meillä toiveena että lapselle kehittyisi harrastusten kautta se taiteelliset että liikunnalliset taidot), mutta jos se joukkueurheilu on sitä, että pitää vanhempienkin omistaa koko elämä lapsen harrastukselle niin ei kyllä sovi meille. Mulla on omiakin harrastuksia, joihin haluan käyttää aikaa, enkä halua että koko vapaa-aikani ja kaikki vapaapäivät on pelkkää lapsen harrastusta. Ja toisaalta haluan että lapsellekin jää aikaa myös niihin taideharrastuksiin.ä, vaikka urheilisikin.
Ei sellaista lajia ole olemassakaan johon ei vanhemmilta uppoa kaikki rahat ja vapaa-aika jos kilpatasolle mennään. Ei yksilö- eikä joukkuelajeista.
Niin miksi oletuksena on, että heti jos lapsi harrastaa urheilua niin pitää sinne kilpatasolle mennä ja tähdätä vaan voittoon ja kilpailuun? Moni juuri haluaisi lapselleen liikuntaharrastuksen juuri noiden monien muiden hyötyjen takia, kuten että se tukee kehon, lihaksiston ja motoriikan kehitystä, tarjoaa mielekästä tekemistä ja mahdollisesti myös kavereita, auttaa vilkkaita lapsia purkamaan energiaa ja keskittymään koulussa jne. Mutta tuntuu että nykyään jos ei sen urheiluharrastuksena syynä ole kisaamiseen tähtääminen, niin sitten ei kelpaa ja parempi unohtaa. Mullakin nuorena monet kaverit ja tutut lopetti urheiluharrastuksensa yläasteiässä juuri sen takia, kun olisi pitänyt alkaa harrastaa verenmaku suussa kilpailujen takia. He olisivat tykänneet jatkaa lajia, josta kovasti nauttivat, mutta meni maku koko harrastuksesta kun sitä ei saanut harrastaa vain ilosta ja rakkaudesta lajiin. Vaan olisi pitänyt olla niin vakavaa
Kuka sellaista olettaa? Monessa seurassa on vaan se ikävä realiteetti että resursseja eikä välttämättä harrastajiakaan ei ole kuin siihen yhteen kilparyhmään.
No kyllä aika moni näyttää olettavan, kun kerran aina kun joku kritisoi sitä pienten lasten treenien ja pelien määrää, tulee tuo kommentti että "pakko panostaa jos meinaa kilpatasolle päästä!"
Ja samoin monella nykyisellä ja entisellä nuorella ollut tuo kokemus, että jos et halua kilpaurheilijaksi, niin et kelpaa seuralle/valmentajalle/muulle porukalle ja pitää lopettaa kokonaan.
Niin? Mitä osaa tästä et osannut lukea tai et ymmärtänyt: "Monessa seurassa on vaan se ikävä realiteetti että resursseja eikä välttämättä harrastajiakaan ei ole kuin siihen yhteen kilparyhmään."
Itse et näytä ymmärtävän, että tuota asiaa nimenomaan kritisoin. Ne urheiluseurat ja harrastukset on järjestetty väärin, jos ainoa mahdollisuus harrastaa on kilpaurheilu ja siihen tähtääminen. Silloin se harrastus ei palvele lapsen tarvetta kehittää liikunnallisia taitoja ja saada kivaa urheilullista tekemistä, vaan aikuisten tarpeita pönkittää egoaan kilpailuissa menestyvillä lapsillaan ja elää sen lapsensa kautta. Ihan kuin lapset olisivat joitain lemmikkejä, joiden saavutuksia vanhemmat pitävät melkeinpä omina saavutuksinaan.
Pitäisi kehittää erilaiseen suuntaan niitä harrastuksia, eikä aina vain tähdätä kisamenestykseen.
Minkäs teet, jos kokoon saa juuri ja juuri joukkueellisen harrastajia? Joista osa haluaa harrastaa tavoitteellisesti ja osa haluaisi pelailla. Ja seuraavaksi lähin saman ikäluokan joukkue löytyy jostain 50 km päästä.
Noissa joutuu varmasti tekemään kompromisseja esim. asuinpaikan ja perheen varallisuus- ym. tilanteen mukaan, vaikka kiinnostaisikin. Ihmiset haluavat ja toivovat monenlaisia asioita, joista osa on realistisempia ja osa ei.
-Eri
Ohiksena että jossain oli vuosia sitten että videopelit voivat olla kehittäviäkin. Oli jotain tarkkuudesta vaikka kirurgin ammatissa. En muista lähdettä. Oletan kuitenkin että tässäkin oli kyse "terveestä" harrastamisesta muun elämän ohella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäs urheilulajia suosittelette, jos haluaisi lapselle jonkin kehoa, liikunnallisuutta ja sosiaalisia taitoja kehittävän harrastuksen, mutta ei halua mukaan tuollaiseen hullunmyllyyn?
Meille on esikoinen syntymässä kesällä, poika tulossa ja olin ajatellut että olisi ehkä hyvä laittaa sitten vähän isompana taaperona johonkin joukkuelajiin, jotta oppisi siellä tiimitaitoja ja yhteisöllisyyttä, saisi kavereita ja olisi tekemistä, ja samalla kehittyisi kroppakin terveellä tavalla. Mutta en minäkään arvannut että se noin kauheaa on vanhemmille, minä ja mies ei olla kumpikaan harrastettu joukkuelajeja vaan itse harrastin esim. Ratsastusta, jota sai harrastaa just sen verran ja niin tavoitteellisesti kuin itsestä sopivalta tuntui. Eikä vanhemmista tullut mitään ratsastusseuran orjia.
Harmi, jos meininki on tuollaista kuin tässä ketjussa kuvataan... Haluaisin tosiaan tarjota lapselle jonkin kehittävän ja hyvän urheiluharrastuksen (musiikkia ja taidetta on kyllä tarkoitus myös harrastaa, meillä toiveena että lapselle kehittyisi harrastusten kautta se taiteelliset että liikunnalliset taidot), mutta jos se joukkueurheilu on sitä, että pitää vanhempienkin omistaa koko elämä lapsen harrastukselle niin ei kyllä sovi meille. Mulla on omiakin harrastuksia, joihin haluan käyttää aikaa, enkä halua että koko vapaa-aikani ja kaikki vapaapäivät on pelkkää lapsen harrastusta. Ja toisaalta haluan että lapsellekin jää aikaa myös niihin taideharrastuksiin.ä, vaikka urheilisikin.
Ei sellaista lajia ole olemassakaan johon ei vanhemmilta uppoa kaikki rahat ja vapaa-aika jos kilpatasolle mennään. Ei yksilö- eikä joukkuelajeista.
Niin miksi oletuksena on, että heti jos lapsi harrastaa urheilua niin pitää sinne kilpatasolle mennä ja tähdätä vaan voittoon ja kilpailuun? Moni juuri haluaisi lapselleen liikuntaharrastuksen juuri noiden monien muiden hyötyjen takia, kuten että se tukee kehon, lihaksiston ja motoriikan kehitystä, tarjoaa mielekästä tekemistä ja mahdollisesti myös kavereita, auttaa vilkkaita lapsia purkamaan energiaa ja keskittymään koulussa jne. Mutta tuntuu että nykyään jos ei sen urheiluharrastuksena syynä ole kisaamiseen tähtääminen, niin sitten ei kelpaa ja parempi unohtaa. Mullakin nuorena monet kaverit ja tutut lopetti urheiluharrastuksensa yläasteiässä juuri sen takia, kun olisi pitänyt alkaa harrastaa verenmaku suussa kilpailujen takia. He olisivat tykänneet jatkaa lajia, josta kovasti nauttivat, mutta meni maku koko harrastuksesta kun sitä ei saanut harrastaa vain ilosta ja rakkaudesta lajiin. Vaan olisi pitänyt olla niin vakavaa
Kuka sellaista olettaa? Monessa seurassa on vaan se ikävä realiteetti että resursseja eikä välttämättä harrastajiakaan ei ole kuin siihen yhteen kilparyhmään.
No kyllä aika moni näyttää olettavan, kun kerran aina kun joku kritisoi sitä pienten lasten treenien ja pelien määrää, tulee tuo kommentti että "pakko panostaa jos meinaa kilpatasolle päästä!"
Ja samoin monella nykyisellä ja entisellä nuorella ollut tuo kokemus, että jos et halua kilpaurheilijaksi, niin et kelpaa seuralle/valmentajalle/muulle porukalle ja pitää lopettaa kokonaan.
Niin? Mitä osaa tästä et osannut lukea tai et ymmärtänyt: "Monessa seurassa on vaan se ikävä realiteetti että resursseja eikä välttämättä harrastajiakaan ei ole kuin siihen yhteen kilparyhmään."
Itse et näytä ymmärtävän, että tuota asiaa nimenomaan kritisoin. Ne urheiluseurat ja harrastukset on järjestetty väärin, jos ainoa mahdollisuus harrastaa on kilpaurheilu ja siihen tähtääminen. Silloin se harrastus ei palvele lapsen tarvetta kehittää liikunnallisia taitoja ja saada kivaa urheilullista tekemistä, vaan aikuisten tarpeita pönkittää egoaan kilpailuissa menestyvillä lapsillaan ja elää sen lapsensa kautta. Ihan kuin lapset olisivat joitain lemmikkejä, joiden saavutuksia vanhemmat pitävät melkeinpä omina saavutuksinaan.
Pitäisi kehittää erilaiseen suuntaan niitä harrastuksia, eikä aina vain tähdätä kisamenestykseen.
Minkäs teet, jos kokoon saa juuri ja juuri joukkueellisen harrastajia? Joista osa haluaa harrastaa tavoitteellisesti ja osa haluaisi pelailla. Ja seuraavaksi lähin saman ikäluokan joukkue löytyy jostain 50 km päästä.
Noissa joutuu varmasti tekemään kompromisseja esim. asuinpaikan ja perheen varallisuus- ym. tilanteen mukaan, vaikka kiinnostaisikin. Ihmiset haluavat ja toivovat monenlaisia asioita, joista osa on realistisempia ja osa ei.
-Eri
Ihmisillä usein on hyvät syyt asua pienillä paikkakunnilla 2020-luvulla. Yleensä suku ja työ, esimerkiksi maatila tai perheyritys.
Älköön kukaan nyt ainakaan luopuko sellaisesta jonkun muksun harrastuksen vuoksi. Se on kauhea taakka etenkin lapselle.
-eri myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä johtuuko yleisestä elämän helpottumisesta, mutta nämä treeneihin kuskatut, hamppareilla ravitut, hotellissa hyvin yönsä nukkuneet, saunoneet ja aamiaisensa saaneet urheilijalapsoset ovat hämmästyttävän, sanotaanko rotevia.
Entisaikaan joka luokalla oli yksi ylipainoinen lapsi. Nykyään niitä tuntuu löytyvän urheilujoukkueistakin. Sinänsä ihan taitavia ja kivoja poikia, joilla on isot makkarat lanteilla. Jalkapalloakin pelaavat lapset ovat hitaan oloisia jässiköitä, eivät sähäköitä vinttikoiria, jollaisia paljon liikkuvat lapset yleensä ovat tavannneet olla.
Sinäpä sen sanoit!
Muistuu mieleen yksi aspatilanne vuosien takaa, junnujoukkue pelireissulla. Yksi junnu alkoi niskotella yksinkertaista pyyntöä vastaan ja siinä sitten hetken jono seisoi. Valmentaja huomasi tilanteen, ojensi pelaajaa reippaalla vitsillä ja kysyi myös muulta joukkueelta onko asia ymmärretty? Sanoi vielä että käsi ylös jos tulee jotain muuta eteen. Yläkouluikäisiä ja hyvässä fyysisessä kunnossa olevia poikaoletettuja. Nykyään kai tästä toiminnasta nousisi mieletön haloo ja joku vanhemmista huutaisi lasua tai lakimiestä. Silloin pelaajat pääsivät omassa elementissään matkaan ja kaikille jäi hyvä mieli :)
Liikunnan pakkomielteisillä on usein kiusaajan neurologia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ohiksena että jossain oli vuosia sitten että videopelit voivat olla kehittäviäkin. Oli jotain tarkkuudesta vaikka kirurgin ammatissa. En muista lähdettä. Oletan kuitenkin että tässäkin oli kyse "terveestä" harrastamisesta muun elämän ohella.
Jep, monet pelit myös opettavat keskittymiskykyä ja kärsivällisyyttä, kun pitää jaksaa nähdä vaivaa ja kehittää taktisia kykyjä läpäistäkseen pelin.
Ja hyvät tarinapelit ovat kulttuurikokemuksena paljon parempia ja immersiivisempiä kuin elokuvat, koska siinä pelaaja suoraan vaikuttaa maailman tapahtumiin, hahmojen suhteisiin ja tarinan loppuun. Tosiaan kuten joku jo mainitsi, voi opettaa teineille myös tunnetaitoja, kun usein tuontyylisissä peleissä saa huonon lopun jos valitsee kohdella pelissä muita huonosti.
Joku kirjoittaja mainitsi yllä yhtenä harrastuksen hyvänä puolena siitä saatavat verkostot. Tätä ei kannata aliarvioida tänä päivänä kun monet asiat riippuvat siitä kenet tunnet. Lisäksi monesta entisestä pelaajasta tulee valmentaja tai pelinohjaaja/tuomari myöhemmin teini-ikäisenä tai nuorena aikuisena. Siitä saa rahaa ja työkokemusta tulevaisuutta ajatellen. Oma lapseni sai heittämällä tavallisen kesätyön kun oli paljon kokemusta muiden edessä esiintymisestä (työnhaussa siis ryhmähaastattelut). Hänellä on parikymppisenä CV:ssä jo vaikka mitä ja tulot ihan mukavalla tasolla sen ikäiseksi. Sama monella meidän perhetutuista, entiset uimarit vetävät uimakouluja jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kummitätinä olin lapsen futisharrastuksessa mukana kentän laidalla katsomassa pelejä ja turnauksia. Kahvit, mokkapalat ja makkarat olivat mukavaa evästä ulkona aikaa viettäessä. Kuljettelin myös treeneihin, siinä oli kivasti mahdollisuus jutella varsinkin sitten kun kummilapsi oli teini. Nyt hän on aikuinen ja pelaa edelleen. Kivaa aikaa tädille olivat ne vuodet.
Vierailija kirjoitti:
Ohiksena että jossain oli vuosia sitten että videopelit voivat olla kehittäviäkin. Oli jotain tarkkuudesta vaikka kirurgin ammatissa. En muista lähdettä. Oletan kuitenkin että tässäkin oli kyse "terveestä" harrastamisesta muun elämän ohella.
Jep ja mikä tahansa harrastus on haitallista tai addiktiivista, jos se lapsi ei halua tehdä mitään muuta tai jos koulunkäynti ja sosiaalinen elämä siitä kärsii. Mutta jostain syystä vain videopeleihin kohdistuva into nähdään kauhean huolestuttavana, mutta se ei sen sijaan huoleta, vaikka lapsella kaikki muu elämä jäisi sivuun urheiluharrastuksen takia. Kavereiden synttäreille ei päästä, koulukirjat ei kiinnosta ja koko elämä on vaan sitä harrastusta. Se nyt on addiktio jos joku.
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on niin monta kertaa jo mainittu sana mokkapalat, että olen Luojalle kiitollinen, etten ole joutunut mokomaan pyörityksen.
Inhoan mokkapaloja. Toivottavasti ne on vain vitsi.
Mokkapalat ovat haudanvakava asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei minulla, tai miehelläni, ole kokemusta seurajoukkueessa harrastamisesta. Lähipiirissämme ei ole montaa lasta, tai en ole varma, onko yhtäkään joka olisi jossain seurassa.
Luulin oikeasti, että 8v lapset kävisivät vain pari kertaa viikossa kentällä pelailemassa, ja sitten sielä olisi yksi valmentaja heidän kanssaan.
Nämä jojot, apuvalkut, rahastonhoitajat, pelit, pelimatkat, turnaukset, toimitsijat, kahviot ym
olivat meille oikeasti ylläri.
Näköjään olemme kasvaneeet tynnyrissä.
Ap
Oma lapsi on aina harrastanut yksilölajeja. Olen kanssasi samaa mieltä, että 8-vuotiaiden kanssa sen ei pitäisi olla tuollaista. Ehkä 10v eteen päin voisi alkaa mennä tuohon suuntaan. Harrastaminen on monessa joukkuelajissa liian totista liian aikaisin. Meillä on naapurissa perhe, joiden lapset harrastaa jalkapalloa. Ovat vähän vanhempia kuin oma lapseni ja heidän ansiostaan ymmärsin pitää lapseni pois jalkapallosta. Onneksi se ei ollutkaan hänelle mikään suuri intohimo, koska silloin asiaa olisi pitänyt harkita oikeasti.
Lapseni on täyttämässä 9. Tämä on hänen kolmas harrastuskautensa lätkässä, jos kiekkokoulu lasketaan mukaan.
Viikossa on 3 harkat, tai kahdet, jos viikonloppuna on pelit.
En tunne muita lajeja, mutta lätkässä vanhempien on pakko panostaa paljon jo aikaisessa vaiheessa, seuraavista syistä:
1) Harrastus maksaa. Jäävuorot maksavat. Pelireissut maksavat. Toiminta maksaa, ja rahaa pitää saada, joten varainhankintaan ja kioskiin, kahvioihin ym. pitää panostaa.
2) Lätkä ei ole samalla tavalla riskitöntä kuin moni muu harrastus. Kun lapset ovat jäällä, heitä pitää olla ohjaamassa useampi valmentaja, ihan jo turvallisuudenkin vuoksi. Myös huoltajaa ja apuhuoltajaa tarvitaan jatkuvasti.
Jojoa tarvitaan pitämään koko paletti kasassa, ja hoitamaan erilaisia juoksevia asioita. Rahastonhoitajaa tarvitaan ihan arvattavista syistä.
Koko joukkueen kaikkia vanhempia tarvitaan tasan tarkkaan. Erilaisia tehtäviä riittää joka iikalle. Kuulostaa, että toimimme kuin olisimme kaikki kasvattamassa lapsiamme änäriin. Mutta tosiasia on, että jo ihan tämän perusharrastustoiminnan ylläpitäminen on työlästä, ja teemme töitä paljon, että ylipäätään päästään yhdestä kaudesta seuraavaan kauteen, että koko joukkuetta ei tarvitsisi lopettaa.
Miksi harkkoja on niin paljon, voi joku kysyä?
Osittain sen vuoksi, että kaikilla taidot kehittyisivät. Kaikki eivät pääse kaikkiin harkkoihin, mutta tällä järjestelmällä kaikille tulee riittävästi mahdollisuuksia harjoitella, että homma pyörii. Myös sen vuoksi, että (tietenkin) joukkue pelaa toisia joukkueita vastaan, eikä ole varmaan kenenkään toive, että joukkue olisi aina heittopussina sen vuoksi, että lapset eivät ole harjoitelleet riittävästi joukkueena. Laji yksinkertaisesti on sellainen, että se vaatii sekä harrastajien osaamista että pelitaitoja joukkueena, että kehitystä tapahtuu, että lapset oppivat pelaamaan jääkiekkoa ja pelaamaan toisia joukkueita vastaan. Ei toiminnassa ole mieltä, jos pelitaidot eivät pysy samalla tasolla muiden vastaavan ikäisten kanssa - jos tähän ei pysty paneutumaan riittävällä intensiteetillä, on parempi harrastaa vaikka luistelua.
Mitä teette, jos kaikki muut nostavat harjoittelut neljään kertaan viikossa? Menette lapset veret suussa perässä? Tuollainen kilpavarustelu on sairasta. Luulenpa, että se vaikuttaa myös muihin taloudellisiin päätöksiinne.
Vaikka esimerkkinä
Muut tarjoaa hotellit kilpapaikassa -> koulun salilla olevat patjat ei enää riitä.
Oppilaat ovat levänneempiä, mikä antaa kilpailukykyä kentällä. Laskut nousevat.
So what, jos antaa kilpailukykyä, eihän tuossa mistään olympialaisista ole kyse, vaan lasten harrastuksesta. Pelejä tulee ja menee, välillä häviää, ja sitten voi seuraavassa pelissä yrittää paremmin. Liika hemmottelu ei myöskään karaise.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on aika hurmoshenkistä porukkaa. Sen olen kyllä huomannutkin, että nämä lapsiaan jalkapallo- ja jääkiekkotreeneihin jatkuvasti kuskaavat ihmiset ottaa asian haudanvakavasti ja totisina.
Koko elämä uhrataan sille ja aikataulutetaan kaikki sen mukaisesti. Johonkin sillä pyritään, mutta jos kerran kyse on vain harrastuksen tukemisesta, niin miksi ollaan valmiit uhraamaan niin paljon? Koko perheen elämä pyörii vain sen ympärillä.
Moni ei uhraisi omaankaan harrastukseensa niin paljon.
Luonnollisesti lasten elämä on monelle vanhemmalle tärkeämpää kuin oma elämä oma itsensä kautta. Mun lapsella on 3 aktiiviharrastusta + päälle kaikkea sälää. Minä en harrasta juuri mitään. Se on ihan fine. Lapsen elämä on vasta alussa ja haluamme auttaa hyvissä lähtökohdissa.
Tottakai lasten elämän kautta eläminen on tärkeää ja hienoa nähdä ja osallistua lasten elämään, josta tulee hyviä muistoja. Kannustus sille.
Mutta etenkin tytöille uhrautuva äiti ei ole hyvä roolimalli. ' En tarvitse mitään elämässä ' voi johdattaa tytöt huonoihin valintoihin elämässä.
Huh huh. Eiköhän jokainen määrittele itse sen, miten haluaa elää missäkin hetkessä. En elä sinun näkemyksiesi mukaan vaan omieni. Ja jos koen saavani enemmän jälkipolven harrastusten tukemisesta kuin omista harrastuksistani, niin ei varmaan ole sinun asiasi alkaa syytellä minua huonoksi roolimallksi.
No kyllä se vaan huono roolimalli, minun mielestäni sekä tytöille että pojille (olen eri), että opetat lapsillesi ettei nainen tarvitse mitään omaa. Että nainen elää vain perheelleen ja jättää kaiken muun äitiyden takia. Uhriutuja-äidin tytär oppii itsekin luopumaan kaikesta ja olemaan vain palvelijana, ja sellaisen äidin poika puolestaan odottaa vastaavaa tulevalta puolisoltaan sitten omassa parisuhteessaan.
Nainen? Älä jaksa, kyse ei ole mistään sukupuolirooleista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä on aika hurmoshenkistä porukkaa. Sen olen kyllä huomannutkin, että nämä lapsiaan jalkapallo- ja jääkiekkotreeneihin jatkuvasti kuskaavat ihmiset ottaa asian haudanvakavasti ja totisina.
Koko elämä uhrataan sille ja aikataulutetaan kaikki sen mukaisesti. Johonkin sillä pyritään, mutta jos kerran kyse on vain harrastuksen tukemisesta, niin miksi ollaan valmiit uhraamaan niin paljon? Koko perheen elämä pyörii vain sen ympärillä.
Moni ei uhraisi omaankaan harrastukseensa niin paljon.
Luonnollisesti lasten elämä on monelle vanhemmalle tärkeämpää kuin oma elämä oma itsensä kautta. Mun lapsella on 3 aktiiviharrastusta + päälle kaikkea sälää. Minä en harrasta juuri mitään. Se on ihan fine. Lapsen elämä on vasta alussa ja haluamme auttaa hyvissä lähtökohdissa.
Tottakai lasten elämän kautta eläminen on tärkeää ja hienoa nähdä ja osallistua lasten elämään, josta tulee hyviä muistoja. Kannustus sille.
Mutta etenkin tytöille uhrautuva äiti ei ole hyvä roolimalli. ' En tarvitse mitään elämässä ' voi johdattaa tytöt huonoihin valintoihin elämässä.
Huh huh. Eiköhän jokainen määrittele itse sen, miten haluaa elää missäkin hetkessä. En elä sinun näkemyksiesi mukaan vaan omieni. Ja jos koen saavani enemmän jälkipolven harrastusten tukemisesta kuin omista harrastuksistani, niin ei varmaan ole sinun asiasi alkaa syytellä minua huonoksi roolimallksi.
Ok, jos haluat tehdä lapsellesi karhunpalveluksen.
Etkä halua kehittää itseäsi.
Nyt on aikas mielenkiintoista settiä. Teen lapselle karhunpalveluksen sillä, että olen ihan tyytyväinen tilanteeseeni? Minun pitäisi harrastaa jotain sinun mieliksesi? Ja kuskailla vähemmän sinun mieliksesi? Ja olla tyytymätön tilanteeseen sinun mieliksesi?
Not going to happen. Päätän itse, miten elän.
Kaverini lapsen joukkueella oli juuri sama juttu. Möivät jotain sukkia paniikissa, jotta saivat rahat muksuille, jotta nämä pääsivät hotelliin kauden lopuksi. Ei siis ollut edes pelitapahtuma, piti vain päästä.
Kaveri oli aika hiilenä. Olisi heille omankin perheen kesken miniloma kelvannut.