Pikkulapsiaikana “hyvästä” puolisosta eronneet - tekisittekö sen uudestaan? Kokemuksia oman pohdinnan tueksi

Oma perhetilanne on mennyt siihen, että ajattelen vähintään pari kertaa viikossa, että pitäisikö vain lähteä eri suuntiin. Ajattelen sitä, sitten ajattelen että mikä kaikki muuttuisi ja päätän nyt vielä katsoa seuraavan viikon. Vuodet eivät ole olleet samanlaisia. Meillä on useampia lapsia, ja heittämällä vaikeinta on ollut se kun on taaperoikäinen/ikäisiä taloudessa, kuten nyt. On vaan niin vähän unta ja voimavaroja, että toki se heijastuu kaikkeen, mutta kyllä se pääasiallinen ongelma silti vaan on se, että minkälainen ihminen tuolta puolison kuorien alta on paljastunut, kun on tarpeeksi kerroksia riisuttu.

Tällä kertaa ajatusmylly lähti liikkeelle siitä, kun Ylen meteorologi kertoi jossain insta-päivityksessään, miten on ihana aina tulla kotiin töistä iltamyöhällä. Miten sydän heltyy kun näkee pienet kengät keskellä olohuoneen lattiaa ja iltapalalautasen sotkuineen pöydän ääressä. Miten hän hellästi kuvittelee, miten niitä kenkiä on kokeiltu pieniin jalkoihin ja miten nopeasti väsy on illalla tullut, kun iltapalakin on jäänyt kesken. Sitten hän hiippailee sohvalle pleikkaa pelaavan kultansa kainaloon kuuntelemaan, miten kotipäivä on mennyt.

Tuo iski minuun kuin keilapallo. Täyskaato. Siksi, että meillä ei ole mitään tuollaista. Jos minä olen kotona lasten kanssa ja heiltä jää jotain keskelle lattiaa, tai jos meillä jää iltapalalautanen puoliksi syömättä, minun on korjattava ne pois heti. Mieluiten ennen kuin menen nukuttamaan lapsia, koska jos puoliso tulee sillä välin, hän alkaa raivosiivota heitellen tavaroita. Saisin erityishuomautuksen siitä, että ruokaa on (“taas”) mennyt hukkaan, että olen laittanut sitä taaperon lautaselle koska ei kerran ole syönyt kaikkea. Ei puhettakaan, että minulle tulisi mieleenkään mennä pelaamaan pleikkaa tai katselemaan televisiota, ennen kuin olen kiillottanut viimeisenkin asian paikalleen. En tosin ehdi yleensä sitäkään, tietenkään, koska minulla on yksin nukutettavana useampia lapsia. Siksi joka kerta miehen tullessa kotiin hän ehtii nähdä jotain, mikä ei miellytä. Usein heti eteisessä on lasten kengistä varissutta hiekkaa - sitä on tähän vuodenaikaan joka paikassa. Voin imuroida vaikka monta kertaa päivässä, mutta jos vielä ennen nukkumaanmenoa yksi lapsi ehtii pikaisesti karata pihalle, se hiekka on eteismatolla, ja sitten mies tullessaan jupisee puoliääneen “saakelin sikolätti taas”. Sitten se alkaa vihaisesti imuroida, vaikka tosiaan nukutan edelleen niitä lapsia makuuhuoneessa.

Mies ei kysy minulta koskaan mitään henkilökohtaista. Häntä ei kiinnosta minun persoonani. Keskustelemme aikatauluista, raha-asioista, hankinnoista, investoinneista. Ja tietysti hän puhuu kaikista tyhmistä ja laiskoista työkavereistaan, joita hän ylenkatsoo ihan niin kuin minuakin. Kun puhun, hän selaa omaa puhelintaan. Jos pyydän pistämään puhelimen pois, hän rähähtää katse luurissa “tässähän minä kuuntelen, sano nyt nopeasti loppuun”. Ja ei tietenkään silti kuuntele.

-Ap

Hän kyllä vaihtaa vaippoja, kun on paikalla. Hän imuroi. Hän pyykkää. Hän tekee itse asiassa kaikkea sellaista, minkä voi helposti listata kun jossain kysytään, mitä hän tuo parisuhteeseen. Hän ei kuitenkaan ole koskaan ostanut lapsille yhden yhtä vaatetta, ei varannut yhden yhtä hoitoaikaa, neuvolaa tai lääkäriä, eikä oikeastaan heidän kanssa ollessaan kuuntele heitäkään. Hän kyllä lukee heille ja vie heitä paikkoihin, koska siitä on odotettavissa jotain “tulosta” myöhemmin. Silti heillä on hyvätkin hetkensä keskenään.

Kun mies on kotona, hän on koko ajan jonkun kimpussa. Joko hän kiusaa minua osoittelemalla kotoa asioita, joita ei ole tehty, kuten väistyvän kauden vaatteiden viemistä pois eteisestä tai mitä tahansa vastaavaa asiaa, jonka kokee kuuluvan minulle, tai sitten mäkättää isommille lapsille aamupalaleivästä putoavista muruista, tai vähintäänkin komentaa taaperoa, joka hänen mielestään tekee jotain väärin. Hänestä yksinkertaisesti tuntuu olevan jotenkin väärin, että kukaan hetkenkään nauttisi elämästään sen sijaan että kuuntelee tylytystä ja kulkee tottelemassa hänen komentamistaan. Ja vielä nyt tähän kohtaan tiedoksi että kyllä, minäkin käyn töissä, ja hoidan kaikki päiväkotiviennit ja -haut.

Okei, tässä kohti varmaan ajattelette, että mitä ihmettä odotan, koska ainoa ratkaisu on erota.

Tässä sitten ne muut asiat.

Mies tekee reissutyötä. Hän on perheen kanssa alle puolet vuodestaan. Kun hän on poissa, elämä on meillä lasten kanssa leppoisaa ja hyvää. Meillä on siis onneksi tosi paljon hyviä hetkiä.

Eron tullessa meillä ei olisi mahdollisuutta jäädä nykyiseen isoon omakotitaloon. Tämä on vuosien varrella rakennettu juuri meille sopivaksi ja tässä on paljon lapsille tehtyjä asioita. Omat hedelmäpuut, leikkipaikat pihalla ja sitä rataa. Koti on lapsille hyvin rakas. Asutaan myös seudulla, josta ei ole mitään mahdollisuutta löytää omaan maksukykyyni sopivaa uutta paikkaa. Jouduttaisiin siis muuttamaan kokonaan muualle, jolloin lapsilta menisi päiväkodit, koulut ja kaveripiirit vaihtoon kodin lisäksi. Lisäksi minun ei olisi yksinäni enää mahdollista kustantaa nykyisiä harrastuksia. (Mies on varakas mutta äärimmäisen pihi. Ei maksa harrastuksia nytkään, katsoo että lapset voisivat potkia ilmaiseksi palloa pihalla, joten ei osallistuisi kustannuksiin jatkossa.) Mökki pitäisi myös myydä. Mies ei käy siellä ollenkaan, se on tähän asti ollut meidän paratiisi lasten kanssa.

Vuoroviikkosysteemi ei meillä onnistuisi miehen töiden takia. Muuttaisiko ero siis oikeasti näitä kipeimpiä asioita? Olisinko vain sitten yksin lasten kanssa ilman miehen antamia vähäisiäkin taukoja ja heikommassa taloudellisessa tilanteessa? Lapset tapaisivat isäänsä, mutta ilman minua, joka kuitenkin paikalla ollessa voin mennä väliin, jos mies tylyttää heitä kohtuuttomasti (Ja siis huom. minäkin vaadin lapsilta asioita taitotasonsa mukaisesti, mutta vaadin myös toisia kunnioittavaa käyttäytymistä ja kannustavaa asennetta asioista huomautettaessa.)

 -Ap

Jotenkin tässä olen viime vuodet ollut onnellisimmillani silloin, kun on saanut tehdä rauhassa töitä ja olla lasten kanssa ja elää ihan tavallista elämää. Olisin juuri nyt aika onnellinen, jos joku ei olisi minulle koko ajan niin hirveän vihainen. Tuntuu ihan uskomattomalta ajatukseltakin, että voisi teoriassa olla vierellä ihminen, joka välittää ja ymmärtää ja tsemppaa ja ottaa puolet kuormasta sen sijaan, että arvostelee ja sättii.

Olen itkenyt ja surrut tämän tilanteen takia jo niin paljon, että en oikein enää jaksa. Minulla on välinpitämätön olo. Sydän ei enää murru, kun kuulen miehen kiroavan minua itsekseen, vaikka ei se hyvältäkään tietenkään tunnu. Hänestä tässä ei kai ole muuta vikaa kuin se, että meillä ei ole romantiikkaa ja että minä en tee tarpeeksi kotitöitä. (Koska jos tekisin, koti olisi tietysti aina siisti niin kuin sen kuuluu.)

FAQ

*Miksi aloit olla tuollaisen miehen kanssa?

Mies ei ollut tuollainen, kun tapasimme. Hän käyttäytyi hyvin ja asiallisesti minun seurassani. Tunsin hänet pidemmältä ajalta samasta yhteisöstä. Kaikelle sellaiselle, mikä olisi voinut herättää epäilyksiä, oli luonteva selitys. Yksi miehen ystävä tosin varoitti minua, kun jäimme hetkeksi kahden. Hän sanoi miehen olevan hankala ihminen ja sanoi, että mieti tarkkaan mihin olet ryhtymässä. En vain ollut lainkaan tuolloin nähnyt hänen hankalia puoliaan.

*Miksi teit lapsia tuollaisen miehen kanssa?

Kuten sanottua, mies ei näyttänyt hankalia puoliaan suhteemme alkuaikoina. Ei yhdessä asuessa eikä silloin, kun odotimme ensimmäistä lasta. Vielä vastasyntyneen vauvan aikana hän tsemppasi. Hän laski naamiot vasta sitten, kun olin kotona ilman tuloja pienen lapsen kanssa.

*Miksi teit useita lapsia tuollaisen miehen kanssa?

Tämä on osuus, josta otan itse vastuun. Tein sen harkiten. Yksinkertaisuudessaan siksi, että halusin ensimmäiselle lapsille sisaruksia. Haluan heillä olevan toisensa sitten, kun minua ei enää ole. Ikäni huomioon ottaen olisi ollut mahdotonta toteuttaa tätä niin, että olisin yrittänyt erota ja järjestää asiat niin, että saisin lisää lapsia riittävän pian jossain muussa tilanteessa. Rakastan kaikkia lapsiani, ja tekisin kaiken uudestaan, jotta he tulisivat maailmaan.

*Oletko yrittänyt puhua miehen kanssa?

Olen, miestä ei kuitenkaan kiinnosta puhua tästä asiasta. Keskustelu kääntyy siihen, että eteisessä on aina hiekkaa kun hän tulee kotiin ja hän aina joutuu minun jälkiäni siivoamaan ja sitten mies ryhtyy listaamaan kaikkia asioita, joita on tehnyt perheen eteen vuosien varrella. Hän muistaa ne kaikki.

-Ap

En todellakaan eronnut pikkulapsiaikana. Teimme kaksi lasta. Mies oli kunnollinen, töissäkäyvä, ei ikinä huidellut missään töiden ulkopuolella, kävi kaupassa, teki ruokaa, siivosi, osallistui lastenhoitoon täysillä. Ei huutanut, haukkunut, käyttänyt päihteitä.

Sitten kun olimme olleet 21 vuotta yhdessä ollessamme nelikymppisiä ja lasten ollessa teini-ikäisiä, mies hommasi salaa toisen naisen (netistä ja tapaili salaa työajan puitteissa) ja ilmoitti erosta minulle yllättäen ja lyhyesti. Syynä, ettei rakasta. En tiennyt toisesta naisesta, kunnes vasta hänen lähdettyään sain asian selville. En edes tiennyt olevani erouhan alla.

 Hän siis vetäisi ydinperheemme vessanpöntöstä alas keskustelematta kanssani mitään muuta, kuin että ilmoitti haluavansa eron. Sinne sitten meni, toisen naisen lihapatojen ääreen ja minä ja lapset jäimme suu auki katsomaan, kun äijä hävisi horisonttiin autollaan jättäen pöllyävän hiekkapilven taaksensa. Ei siinä riittänyt lapsille minkäänlaista mielenkiintoa eikä läsnäoloa, musta tuli kertaheitolla totaalinen yksinhuoltaja. Näin voidaan tuhota yksi ihan normaali ydinperhe neljänkympin kriisissä.

Pikkulapsiaika aiheuttaa eropiikin. Siinä kun molemmat on hormonihuuruissa, univajeisia ja muutenkin väsyneitä niin kyllähän se puoliso ärsyttää. Kannattaa odottaa siihen asti, että nuorin on 3v niin hormonit tasaantuu ja väsymys poistuu, ja samalla se puoliso alkaakin olla taas mukiinmenevä.

Muuta en osaa sanoa kuin että niin se valitettavasti on, etenkin täällä pk-seudulla erossa joutuu ihan kohtuuttoman elämänmuutoksen eteen.

Itselläkin muutama tuttu, joilla käytännössä osista omakotitalosta vuokralle kerrostaloon. Näin ovat toimineet juuri jotta lasten koulu ja kaveripiiri säilyisi.

Kyllä saa olla aikamoiset tulot, että pystyy esim. 500-600 tonnin omakotitalon lunastamaan toiselle vanhemmalle.

ihan eri juttu sitten monella muulla seudulla, elintaso ja elinpiiri voi lapsilla pysyä ihan samana erosta huolimatta.

En osaa antaa mitään neuvoa, itsekin pohdin välillä samoja juttuja.

Lapsillenne tuo on epäterve kasvuympäristö. Hakeutukaa perheneuvolaan, ja jos ette saa sitä kautta muutosta tilanteeseen, vie lapset pois vahingoittavasta kasvuympäristöstä. Kyse on heidän ainutkertaisesta lapsuudestaan, jossa rakennetaan heidän tulevaa aikuisuuttaan.

Tunteet vaihtelee. Lasten vuoksi ollaan edelleen yhdessä, oltu jo 20 vuotta ja ollaan neljänkympin ylittäneitä. Lapset esiteinejä. Minusta se on itsekkyyttä jos erotaan vain oman ajan vuoksi. Lapsethan siinä kärsii. Silti mietin, kun meillä on vain yksi elämä, että enkö saisi olla onnellinen? Miehessä ei sinällään mitään vikaa, on vain hiipunut liekki.

Lapsille on aina hyväksi mahdollisimman repivät ja julkisesti tehdyt erot. Nih!

Onko miehelläsi stressi töiden tai muun asian takia?

Tiedän kokemuksesta,että stressi tekee ihmisestä mulkun,ainakin se on hyvin tyypillistä.

Oma ihana mieheni muuttui mulkuksi siinä vaiheessa kun oli aloittamassa omaa yritystä.

Silloin hän kohteli minua huonosti.Ei kuitenkaan väkivaltaa.

Sain tarpeekseni jostain huomautuksesta,jolla loukkasi minua.

Otin pienet lapsemme ja lähdin äitini luokse evakkoon.

Mies tuli seuraavana päivänä hakemaan meidät,pyysi anteeksi,eikä enää käyttäytynyt huonosti.

Huomasi ,että hän ei haluakaan menettää perhettään huonon käytöksensä vuoksi.

Älä eroa. Monet miehet nyt vaan on tuommosia. Ne ei ole naisia. Ne ei ajattele niin kuin naiset. Puhu miehellesi ja sano mikä mättää ja katso auttaako se. Parisuhteessa on kuitenkin 100 kertaa parempi elää kuin yksin lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Tunteet vaihtelee. Lasten vuoksi ollaan edelleen yhdessä, oltu jo 20 vuotta ja ollaan neljänkympin ylittäneitä. Lapset esiteinejä. Minusta se on itsekkyyttä jos erotaan vain oman ajan vuoksi. Lapsethan siinä kärsii. Silti mietin, kun meillä on vain yksi elämä, että enkö saisi olla onnellinen? Miehessä ei sinällään mitään vikaa, on vain hiipunut liekki.

Mitäs jos vähän sytyttelisit sitä liekkiä? Kaikki hiipuu jos ei yhtään näe vaivaa. Hyvästä suhteesta ei kannata erota. Siinä ei voita mitään.

Lue, mitä tarkoittaa narsistinen persoonallisuushäiriö ja esimerkiksi vaativa persoonallisuus. Jos mahdollista, puhu jonkin näitä asioita tuntevan ammattilaisen kanssa ja pohdi, onko miehesi toiminta tällaista. Diagnoosilla sinänsä ei ole merkitystä - riittää, että käytös on sinulle ahdistavaa ja tulet kohdelluksi väärin - mutta diagnoosikriteerien tunteminen auttaa sua selkeyttämään ajatuksiasi.

Olen itse ollut puskurina mieheni ja lapseni välissä. Murrosiässä kaikki paheni moninkertaisesti ja aikuisena lapsi joutui selvittelemään näitä asioita terapiassa. Toivon, että olisin lähtenyt silloin kun lapsi oli pieni (tosin silloin olisi voinut tulla niin pahat huoltoriidat ym. kostotoimet, että siitä olisi kärsitty sitten toisella tavalla).

Ole tyytyväinen että mies siivoaa. Meillä ei siivoa kukaan jos en minä siivoa. Miehellä on tämän takia muita askareita.

Jos miehen motkotus ärsyttää, käske sen olla hiljaa. Mies on pidettävä sopivasti kurissa.

Emme eronneet pikkulapsiaikana vaikka se ero oli kyllä itselläni monta vuotta mielessä. Helpotti, kun aloin panemaan vanhempia miehiä. 

Vierailija kirjoitti:

Muuta en osaa sanoa kuin että niin se valitettavasti on, etenkin täällä pk-seudulla erossa joutuu ihan kohtuuttoman elämänmuutoksen eteen.

Itselläkin muutama tuttu, joilla käytännössä osista omakotitalosta vuokralle kerrostaloon. Näin ovat toimineet juuri jotta lasten koulu ja kaveripiiri säilyisi.

Kyllä saa olla aikamoiset tulot, että pystyy esim. 500-600 tonnin omakotitalon lunastamaan toiselle vanhemmalle.

ihan eri juttu sitten monella muulla seudulla, elintaso ja elinpiiri voi lapsilla pysyä ihan samana erosta huolimatta.

En osaa antaa mitään neuvoa, itsekin pohdin välillä samoja juttuja.

Vastauksena tuolle, joka kirjoitti eron tuomasta elämänmuutoksesta ja talousseikoista: Totta. Tätä vielä korostaa se, että vaikka lapsia edeltävä tulotaso olisi mikä, niin on enemmän sääntö kuin poikkeus että naisen määräaikaisuudet päättyvät perhevapaisiin. Jos vielä päätyy oletusvanhemmaksi joka jää aina kipeiden lasten kanssa kotiin, helposti käy niin että vaatimmat päivystykset ja johtotehtävät lakkaavat ja urakehitys tyssää. Sitten jos on vielä tosiaan varakas ja pihi ex-puoliso jonka kanssa olisi yhteishuoltajuus, niin niitä menetettyjä tuloja ei ole mahdollista saada mistään.

Missä se hyvä mies on? Kolme pitkää viestiä olisi ollut tilaisuus esitellä hänet.

Vierailija kirjoitti:

Lapsillenne tuo on epäterve kasvuympäristö. Hakeutukaa perheneuvolaan, ja jos ette saa sitä kautta muutosta tilanteeseen, vie lapset pois vahingoittavasta kasvuympäristöstä. Kyse on heidän ainutkertaisesta lapsuudestaan, jossa rakennetaan heidän tulevaa aikuisuuttaan.

Vai saisiko ne lapset oikeasti turvaan tuosta eroamalla? Koska tässä ei ole mitenkään riittävästi ongelmia, että tapaamisia isän kanssa lähdettäisiin rajoittamaan.

Mies ei ole sellaista ihmistyyppiä, että jotenkin avautuisi asiantuntijan puheilla. Siitä tulisi luultavasti jälleen yksi tilaisuus, jossa mies listaa tekemättömiä töitä kotoa ja omia ansioitaan. Voinhan toki yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Onko miehelläsi stressi töiden tai muun asian takia?

Tiedän kokemuksesta,että stressi tekee ihmisestä mulkun,ainakin se on hyvin tyypillistä.

Oma ihana mieheni muuttui mulkuksi siinä vaiheessa kun oli aloittamassa omaa yritystä.

Silloin hän kohteli minua huonosti.Ei kuitenkaan väkivaltaa.

Sain tarpeekseni jostain huomautuksesta,jolla loukkasi minua.

Otin pienet lapsemme ja lähdin äitini luokse evakkoon.

Mies tuli seuraavana päivänä hakemaan meidät,pyysi anteeksi,eikä enää käyttäytynyt huonosti.

Huomasi ,että hän ei haluakaan menettää perhettään huonon käytöksensä vuoksi.

Onhan sillä kyllä stressiä. Sillä on aina, ei osaa elää ilman. Jos saa jotain valmiiksi, on keksittävä kaksi uutta projektia tilalle, koska aina pitää syntyä tulosta. En ole koskaan nähnyt miehen vaikka istuvan sohvalle lukemaan kirjaa. Lukee kirjaa ainoastaan sängyssä silloin kun olisi tarve nukahtaa tietyllä kellonlyömällä ja lukeminen palvelee tarkoitusta.

Meillä on takana paljon näitä kertakaikkisia uuvahduksia ja irtiottoja. Meillä mies ei lähde perään. Kun tullaan takaisin, on naama samalla norsunv*ulla ja paikat raivosiivottu viimeisen päälle, tietystikin mahdollisimman pistävänä piikkinä minulle, joka ei pienten lasten kanssa pysty pitämään samaa tasoa yllä.

Siis mistä hyvästä miehestä sä mietit eroamista?? Sun miehes on todella tyly, törkeä, tunnevammainen ja suurimman osan muutenkin jo ei läsnä teidän arjessa. Kun on läsnä, aiheuttaa vaan pahaa mieltä. Pihi, ei maksa edes lastensa harrastuksia. Mäkättävä märisijä. 

Ota nyt vaan hyvä nainen se ero tosta sun HUONOSTA miehestä. Niin minäkin tein, kun lapset oli 2v ja 5v. Ei se helppoa tietenkään ole ollut, mutta parempi silti yksin kuin jonku tuittuilevan jörököllin kanssa. Ne asunnot, työt, koulut, hoidot, kaverit ym järjestyy kyllä ajan kanssa. Mieti myös sitä, millaisen kasvuympäristön ja parisuhteen kuvan sä nyt annat lapsillesi? Voin sanoa että aivan p*skan. Ja se tulee seuraamaan sun lapsia loppuiän ja vaikuttaa myöhemmin myös heidän omiin suhteisiin, elleivät älyä itse jossain kohtaa aikuisena alkaa käsitellä noita lapsuuden kokemuksia. Sun pojat tulee kohtelemaan puolisoitaan huonosti ja sun tytöt alistuu p*skalle kohtelulle omissa suhteissaan. 

Vierailija kirjoitti:

Lue, mitä tarkoittaa narsistinen persoonallisuushäiriö ja esimerkiksi vaativa persoonallisuus. Jos mahdollista, puhu jonkin näitä asioita tuntevan ammattilaisen kanssa ja pohdi, onko miehesi toiminta tällaista. Diagnoosilla sinänsä ei ole merkitystä - riittää, että käytös on sinulle ahdistavaa ja tulet kohdelluksi väärin - mutta diagnoosikriteerien tunteminen auttaa sua selkeyttämään ajatuksiasi.

 

Olen itse ollut puskurina mieheni ja lapseni välissä. Murrosiässä kaikki paheni moninkertaisesti ja aikuisena lapsi joutui selvittelemään näitä asioita terapiassa. Toivon, että olisin lähtenyt silloin kun lapsi oli pieni (tosin silloin olisi voinut tulla niin pahat huoltoriidat ym. kostotoimet, että siitä olisi kärsitty sitten toisella tavalla).

Ikävä kuulla. Voimia sinullekin. On tuttu asia. Mieheni ei oletettavasti ole narsisti, mutta tuo vaativa persoonallisuus, ehkä jopa häiriö, hänellä on aivan varmasti. Mitään diagnoosia ei tietenkään ole mahdollista saada, koska arvioon ei ikinä suostuisi. Hänellehän ongelma on vain se, että muut maailmassa eivät ole samanlaisia. Tämä on myös taustalla siihen, että olen suhteellisen varma, että mies ei koskaan tule muuttumaan ja että keskustelu ei tule koskaan olemaan kovin hedelmällistä. Oman roolini näen juuri niin kuin sinäkin - puskurina miehen ja lasten välissä. En ole aivan varma, millaiseksi hän muuttuisi erossa. Sehän olisi katastrofi myös hänen pihille ja vaateliaalle mielelleen. Olen aivan varma, että olisi turha odottaa sitten minkäänlaista joustoa esim. hakuaikojen tai hankintojen kanssa. Ehkä lasten kannalta olisi kuitenkin helpointa, että olisin siinä välissä ja mies siinä ajatuksessa, että olemme edelleen jonkinlaisessa parisuhteessa.