Lue keskustelun säännöt.
Lasten harrastuksesta tulee iso suru monelle
Tutkijat lataavat kasan syitä sille, miksi pikkulapsia ei kannata jakaa tasojoukkueisiin – silti KuPS teki niin
Asiantuntijat varoittavat, että pienten lasten jaottelusta tasojoukkueisiin on monia riskejä.
Lasten varhainen jaottelu voi johtaa kierteeseen, jossa varhain kehittyville kasaantuu etuja, joista myöhemmin kehittyvät jäävät paitsi.
Liian varhainen jaottelu voi viedä lapselta harrastamisen ilon ja johtaa koko harrastuksen loppumiseen.
Tää on niin totta. Poikani pelasi jalkapalloa joukkueessa, joka jaettiin muutama kuukausi aloittamisen jälkeen. Vain muutamat harkat sen jälkeen ja poika halusi lopettaa. Muutenkin touhu tuntui pelkältä rahastukselta. Yhdet kisat käytiin ja sieläkään ei peliaikaa juuri herunut. Ei tullut hauskaa yhdessä tekemisen meininkiä ja onnistumisen iloja.
Mulle tuli mitta täyteen kun ostimme pojalle uuden jalkapallon harjoituksiin, niin se oli kummasti vaihtunut harkoissa iänvanhaan rämään. Pojan pallo oli merkattu isoin kirjaimin tussilla, joka ei todellakaan lähde pois kuin spriillä hankaamalla.
Kommentit (242)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa minäkin ihmetellyt. Tyttö pelaa jalkapalloa ja heillä tuli nyt jako tasojen mukaan. Siitähän se itku tuli kun tyttö laitettiin tasoista 1-3 siihen kolmoseen. Valitti että miksi hän on huonoimmassa.
Olin itse aika järkyttynyt mitrn tällanen voi olla mahdollista, että jaetaan paremmuusjärjestykseen lapset. Toki oli vielä sitten taso 4, joka ei pääse pelaamaan ollenkaan. Saa vaan käydä treeneissä. Sieltä ainakin 2 tyttöä lopetti ja ymmärrän täysin miksi.
Onneksi oma lapsi on kehittynyt hyvin ja pääsee pelaamaan, mutta valitettavasti noista tasoista voi myös tippua alemmaksi. Eli on paineet pärjätä ettei tipu sinne paarialuokkaan.
Ymmärrän senkin, ettei lapsille ole järkevää lukita tasoja ja joukkeita, vaan on kehityksen, kasvun ja motivaation vaihdellessa on hyvä olla mahdollisuus liikkua joustavasti tasolta toiselle. Toki se on vähän stressaavaa miettiä, putoaako vai saako jatkaa, mutta ehkä se on niitä hetkiä, joissa tarvitaan vanhemman tukea tunteiden käsittelyyn.
Oman lapsen seurassa koen hankalaksi sen, että tasot on mallia 5 x treeni viikossa ja 1-2 x viikossa eikä ole välimallia.
Onpa harmillista. Oletteko antaneet seuralle palautetta tästä. Jos riittävän moni vanhemmista toivoo joukkueelle yhtä lisä treeniä viikossa ja on siitä valmis maksamaan, niin eihän seuran tarvitse kuin etsiä kenttä tai sali ja valmentaja.
Vielä parempi, jos vanhemmat voivat osallistua valmentamiseen. Itse vedin talvella fysiikkatreenejä, kun ei futistaitoja ole.
Seura on sen aktiiviset jäsenet, kaikki on mahdollista kun itse tekee.
Oma lapsi on siis tuossa 5 x viikossa, mutta lähinnä koen harmillisena sen, että jos tuosta putoaa (taso on luonnollisesti tosi kova), ei noin paljon vähemmän treenaavien ryhmä vastaa motivaatiota eikä ehkä taitotasoakaan. Olisi varmaan seuran vaihto edessä. Voi olla, että meillä sitten on vaan jakautunut niin, että halutaan joko treenata vähän tai tosi paljon.
Kyllä ne asiat siitä asettuu perspektiiviin kun aikaa kuluu ja lapsi kasvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei niin lahjakkaan pojan vanhempana pidän sitä positiivisena asiana, että poika saa loistaa omalla tasollaan. Harrastus on niin paljon muutakin kuin vain lajitaitoja, mm vuorovaikutustaidot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Olen niin samaa mieltä. Kilpaurheilua pitäisi tukea vähemmän ja harrastusurheilua enemmän. Lapsilla ja nuorilla pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia harrastaa eri lajeja ilman lukuisia harjoituskertoja viikossa ja ilman kilpailemista.
Yllättäen ne maailman huippujalkapalloilijatkin tulevat maista, joissa lapset pelaavat ihan huvikseen yleisellä kentällä. Ei siellä ole keskiluokkaisia vanhempia hampaat irvessä kuskaamassa lapsia treeneihin 7 kertaa viikossa ja valmentajat huutamassa kentän laidalla.
Ai niin kuin Englannista, Espanjasta ja muista suurista futismaista =O Näissähän nimenomaan pyörii isojen seurojen akatemiat ja on suuri hämmästyksen aihe, jos joku nousee edes vähän alemman taso ammattilaiseksi jostain muualta, saati sitten huippufutariksi.
Kieltämättä huvikseen pelailu helpottuu huomattavasti, kun siirrytään Suomesta etelämpään, eikä ole ulkokentät jäässä monta kuukautta vuodesta, mutta kyllä kaikkialla missä futista pelataan tosissaan, harjoitellaan myös paljon jo nuoresta alkaen.
Vain noin yksi miljoonasta päätyy jalkapalloammattilaiseksi. Silti iso osa perheistä maksaa satoja euroja kuussa siitä toivosta, että juuri heidän lapsestaan tulisi ammattilainen.
Oletko koskaan ajatellut, että vanhemmat haluavat lapselleen liikunnallisen nuoruuden, terveyttä, treenattua ulkonäköä, opittuja ryhmätaitoja, reippautta, rohkeutta, koordinaatiokykyä, aivojen parempaa kehittymistä, roolimalleja, adrenaliinia, ongelmanratkaisukykyä, itsevarmuutta, johtamistaitoja, virikkeitä, jne jne. Ja ollaan valmiita maksamaan lapselle parempaa lapsuutta ja antaa hyvät eväät aikuisuuteen.
Kyllä se on hyvin harva aikuinen, jolla käy ammattilaisuus edes mielessä!
Yhdet kisat käytiin ja sieläkään ei peliaikaa juuri herunut
Eli oli edelleen liian tasokkaassa ryhmässä kykyihinsä nähden?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Niinpä. Mulla on kehitysvammainen lapsi eikä hänellä ollut mitään asiaa kylän urheiluharrastuksiin enää päiväkoti-iän jälkeen. Mitään erityisryhmiä ei tuolla perämetsässä ollut tarjolla.
No, tämän ymmärrän kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa minäkin ihmetellyt. Tyttö pelaa jalkapalloa ja heillä tuli nyt jako tasojen mukaan. Siitähän se itku tuli kun tyttö laitettiin tasoista 1-3 siihen kolmoseen. Valitti että miksi hän on huonoimmassa.
Olin itse aika järkyttynyt mitrn tällanen voi olla mahdollista, että jaetaan paremmuusjärjestykseen lapset. Toki oli vielä sitten taso 4, joka ei pääse pelaamaan ollenkaan. Saa vaan käydä treeneissä. Sieltä ainakin 2 tyttöä lopetti ja ymmärrän täysin miksi.
Onneksi oma lapsi on kehittynyt hyvin ja pääsee pelaamaan, mutta valitettavasti noista tasoista voi myös tippua alemmaksi. Eli on paineet pärjätä ettei tipu sinne paarialuokkaan.
Ymmärrän senkin, ettei lapsille ole järkevää lukita tasoja ja joukkeita, vaan on kehityksen, kasvun ja motivaation vaihdellessa on hyvä olla mahdollisuus liikkua joustavasti tasolta toiselle. Toki se on vähän stressaavaa miettiä, putoaako vai saako jatkaa, mutta ehkä se on niitä hetkiä, joissa tarvitaan vanhemman tukea tunteiden käsittelyyn.
Oman lapsen seurassa koen hankalaksi sen, että tasot on mallia 5 x treeni viikossa ja 1-2 x viikossa eikä ole välimallia.
Onpa harmillista. Oletteko antaneet seuralle palautetta tästä. Jos riittävän moni vanhemmista toivoo joukkueelle yhtä lisä treeniä viikossa ja on siitä valmis maksamaan, niin eihän seuran tarvitse kuin etsiä kenttä tai sali ja valmentaja.
Vielä parempi, jos vanhemmat voivat osallistua valmentamiseen. Itse vedin talvella fysiikkatreenejä, kun ei futistaitoja ole.
Seura on sen aktiiviset jäsenet, kaikki on mahdollista kun itse tekee.
Oma lapsi on siis tuossa 5 x viikossa, mutta lähinnä koen harmillisena sen, että jos tuosta putoaa (taso on luonnollisesti tosi kova), ei noin paljon vähemmän treenaavien ryhmä vastaa motivaatiota eikä ehkä taitotasoakaan. Olisi varmaan seuran vaihto edessä. Voi olla, että meillä sitten on vaan jakautunut niin, että halutaan joko treenata vähän tai tosi paljon.
Kyllä ne asiat siitä asettuu perspektiiviin kun aikaa kuluu ja lapsi kasvaa.
Näinpä. Mitä pienempi lapsi, sen suuremmilla tunteilla vanhempi on mukana ja sen suurempia pilvilinnoja hän rakentelee. Periaatteessa ihan kaikki on mahdollista.
Kun lapsi kasvaa, käy ilmi että mistä puusta hän on veistetty. Jos hän oikeasti haluaa pitkälle urheilussa, menee hän itse vaikka läpi harmaan kiven. Mutta on myös okei, että hän haluaakin tehdä jotain ihan muuta.
Vierailija kirjoitti:
Pakko jakaa jos halutaan saada parhaiten kehittyvät pelaamaan ja kehittymään.
Nykyaikaan kuuluu kilpailu, jo ihan pienestä alkaen on harjoiteltava tosissaan jos haluaa maailman kärkeen.
Pakko jakaa jos halutaan saada heikommin kehittyvät pelaamaan ja kehittymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tyttäreni pelasi yhden talven fudista. Tulin siihen tulokseen, että meitä ei perheenä kiinnosta ravata jatkuvasti harkoissa, peleissä, leireillä ja leipoa mokkapaloja. Tyttäreni oli myös aivan jumbohuono.
Kaikki taitavimmat lopettivat nopeasti, koska halusivat olla myös jumppakerhossa ja partiossa ja kuviskerhossa. Vain kunnianhimoisten pulunn*ssijoiden lapset sitoutuivat vain yhteen lajiin. Lopulta viimeistään 15-vuotiaana lähes kaikki lopetti.
Ne, jotka olivat satsanneet usean harrastuksen ylläpitoon, jatkoivat kivojen harrastusten parissa ja partioleireillä, pallotyttöjä näkyi ostamassa aikuisilta kaljaa ostarilla, koska ei ollut vuosiin muuta kuin pallo.
Naisjalkapalloilu on Suomessa marginaalilaji, joten en ymmärrä miksi pitäisi todella pienenä jo sitoutua yhteen kaiken ajan syövään lajiin. Miespalloilussa on vähän enemmän mahiksia, mutta en menisi siihenkään satsaamaan paria iltaa enempää viikossa.
Sillä on ihan valtavasti merkitystä miten se vanhempi suhtautuu ja ns myy asian lapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erikoisia vastauksia pallopoikien vanhemmilta. Aikuisena parhaiten pärjää monipuoliset ihmiset, ei ihmiset, jotka osaa vain potkia palloa. Jos puhutaan vuorovaikutustaidoista, laittaisin lapseni mieluummin partioon tai johonkin harrastukseen missä on monipuolisesti tehtäviä ja johtamista. Se, että osaa potkia kavereiden kanssa palloa, ei opeta riittävästi vuorovaikutustaitoja.
Johtajista ja päälliköistä moni on partiotaustainen.
Vierailija kirjoitti:
Tyttäreni pelasi yhden talven fudista. Tulin siihen tulokseen, että meitä ei perheenä kiinnosta ravata jatkuvasti harkoissa, peleissä, leireillä ja leipoa mokkapaloja. Tyttäreni oli myös aivan jumbohuono.
Kaikki taitavimmat lopettivat nopeasti, koska halusivat olla myös jumppakerhossa ja partiossa ja kuviskerhossa. Vain kunnianhimoisten pulunn*ssijoiden lapset sitoutuivat vain yhteen lajiin. Lopulta viimeistään 15-vuotiaana lähes kaikki lopetti.
Ne, jotka olivat satsanneet usean harrastuksen ylläpitoon, jatkoivat kivojen harrastusten parissa ja partioleireillä, pallotyttöjä näkyi ostamassa aikuisilta kaljaa ostarilla, koska ei ollut vuosiin muuta kuin pallo.
Naisjalkapalloilu on Suomessa marginaalilaji, joten en ymmärrä miksi pitäisi todella pienenä jo sitoutua yhteen kaiken ajan syövään lajiin. Miespalloilussa on vähän enemmän mahiksia, mutta en menisi siihenkään satsaamaan paria iltaa enempää viikossa.
Tyttöjalkapallon ongelma, jonka tuossa viestissäkin kuvaat, on se että todella harva tyttö rakastaa palloa.
Olen itsekin tämän sivusta todennut. Tytöt tykkäävät joukkuekavereitaan, reissuista, vaatteista, treeneistä. Mutta se pakkomielteenomainen intohimo palloon puuttuu. Eli juuri kuten kuvasit, he voivat ihan yhtä hyvin tehdä jotain muuta ja olla täysin yhtä onnellisia. Se ei ole jalkapalloilijan asenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sillä on ihan valtavasti merkitystä miten se vanhempi suhtautuu ja ns myy asian lapselle.
Mitä jos se lapsi saisi itse valita sen mistä tykkää eniten? Luultavasti se lapsi kehittyisi siinä lajissa nopeiten ja nauttii eniten. Pallongrindaaminen ei ole lopulta kovin kehittävää.
Muistan omasta lapsuudesta ( yli 15 vuotta sitten), kun liityin tyttöjen joukkueeseen, jossa oli jo vuosia pelanneita. Minä olin aika surkea, mutta sain silti olla osa joukkuetta ja minulla oli hauskaa. Parin viikon päästä valmentaja ilmoitti, että tämä ryhmä yhdistetään pikkupoikien ryhmään, koska ovat samantasoisia pelaajia. Muut lähtivät menemään niin en minäkään sitten jatkanut. Se oli lyhyt harrastus. Vielä on välineet tallella jossain vanhempien varaston pohjalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sillä on ihan valtavasti merkitystä miten se vanhempi suhtautuu ja ns myy asian lapselle.
Mitä jos se lapsi saisi itse valita sen mistä tykkää eniten? Luultavasti se lapsi kehittyisi siinä lajissa nopeiten ja nauttii eniten. Pallongrindaaminen ei ole lopulta kovin kehittävää.
Mun lapseni pelaa jalkapalloa, ilmeisestikin harrastetasolla. Minusta se on kyllä monella tavalla kehittävää. Treeneissä on mm. voimistelua. Ryhmätyöstä palkitaan, yksin jyräävä pysäytetään. Hyviä oppeja elämään.
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Itse aikuisena lopetin kamppailulajin melko pian sen aloittamisen jälkeen, koska oma tavoitteeni oli vain harrastaa lajia, mutta valmentajan tavoite oli viedä meidät kaikki kisoihin keräämään mitaleita, menestystä ja kunniaa. En halua treenata kisoja varten tai osallistua niihin. En halua mitellä osaamistani toisia vastaan ja kantaa harteillani seurran (ja lajin) kunniaa. Haluan vain harrastaa.
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Voi tehdä asioita ihan vaan ILOSTA. Jalkapallokentälle vaan pelaamaan. Sinne ei ole edes pääsymaksua. Kun kentälle ilmaantuu muutama tenava vaikka vanhempineen, niin pelin saa aikaiseksi. Vanhempi ja lapsi voi aloittaa pelin ja kummasti siihen ilmaantuu lisää pelaajia, kunhan JOKU aloittaa.
Kentällä ei muuten ole kiva olla, jos ei osaa. Joukkueenjäsenet osaavat vttuilla ohimennen ja parhaassa tapauksessa ihan vahingossa vaan räkä lentää naamaan. On paljon parempi, että on taso- taikka tavoitejoukkueet. Silloin on pelaajat menossa samaa maalia kohti. Toki vanhemmat eivät arvosta, mutta vanhemmat voinevat ihan itse pelata keskenään palloa. Antaa lasten pelata keskenään. Pelikin on kivempaa, kun on tasaväkiset joukkueet ja kaikki samalla tavalla pallon imussa.
Vierailija kirjoitti:
Kukin kykyjensä mukaan.
No kyllä minusta varsinkin ns varhaisen erikoistumisen lajeissa on ongelmana, että huomattavat taidot ja kyvyt pitäisi olla siinä jo ennen koulun alkua tai viimeistään heti sen jälkeen. Karsinta suosii fyysisesti varhain kehittyneitä sekä lajin ex-urheilijoiden omia lapsia, jotka osaavat opettaa lastaan testejä varten. Kyllä siinä monet kyvyt karsiutuu pois ja pahimmassa tapauksessa lopettaa kokonaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ollaan mekin surtu.
Mitään ei voinut harrastaa seuroissa (varsinkaan joukkuelajeissa) ilman, että on kisat, viikonloppujen turnaukset, tasojoukkueet, "urheilijapolut", jako parempiin ketjuihin.
Kaiken on tähdättävä mielettömään menestykseen, siihen, että treenataan vähintään 3-4 kertaa viikossa.
Kaikesta on tullut seurojen ja valmentajien omien tavoitteiden toteutuskenttä. Samalla tuhotaan lasten oikeus iloiseen liikkumiseen ja yhteiseen tekemiseen.
Sitten ihmetellään, kun lapset ei liiku, tai toiset liikkuu liikaa... nuoret voi huonosti ja uupuu.
Kun mitää ei voi tehdä enää vain ILOSTA.
Voi tehdä asioita ihan vaan ILOSTA. Jalkapallokentälle vaan pelaamaan. Sinne ei ole edes pääsymaksua. Kun kentälle ilmaantuu muutama tenava vaikka vanhempineen, niin pelin saa aikaiseksi. Vanhempi ja lapsi voi aloittaa pelin ja kummasti siihen ilmaantuu lisää pelaajia, kunhan JOKU aloittaa.
Voin antaa kolmen pojan mutsina peesin tälle. Ei ole mitään yhtä tehokasta tapaa tutustua uusiin ihmisiin kuin pallo.
Kukin kykyjensä mukaan.